Täysin vahingossa onnistuin lukemaan heti Kosto: Rakkaustarinan jälkeen samoja teemoja sivuavan, joskin kirjallisilta ansioiltaan huomattavasti heppoisemman teoksen, ruotsalaisten Roslundin ja Hellströmin Lokero 21:n. Ruotsalaiset dekkarit taitavat olla (vampyyri-aiheisten tv-sarjojen ja Kathy Reichsin ohella. Ja Jo Nesbon!) meikeläisen guilty pleasure, joskin esimerkiksi Roslund ja Hellström eivät nyt ihan vakuuttaneet niin, että heihin välttämättä toiste tarttuisin.
Lokero 21:ssa poliisi Ewert Grens haluaa kostaa eräälle rikolliselle entisen parinsa ja jonkunsortin nuoruudenrakkautensa vammautumisen, ihmiskaupan kohteeksi joutuneet latvialaisprostituoidut haluavat kostaa niille, jotka riistivät heiltä vapauden ja myös jugoslaavimafia haluaa kostaa eräälle surkealle nistille. Tässä kostamisen tuoksinassa hengestään pääsee pari tyyppiä, toisia uhkaillaan ja toiset pääsevät kuin koira veräjästä. Poliiseilla on hankalaa ja kaikilla muillakin aika kurjaa. Kirjan loppu pyöritellään erinäisiä moraalisia dilemmoja.
Nyt seuraa spoilereita, älä siis lue, jos haluat vielä lukea tämän kirjan (vaikka lukiessa tämän jutun kyllä äkkää hyvin nopeasti, ihan loppuhuipennusta en paljasta kuitenkaan, vaikka sekin on vähän arvattava): pääkyttämme Ewert Grensin hengestään päässyt vanha toveri ja pollari Bengt paljastuu sekaantuneen vastenmieliseen ihmiskauppaan. Tämän sangen ikävän seikan saavat selville ensin tämä pääpoliisi ja sitten vielä toinen poliisi Sven Sundkvist, jotka molemmat tahoillaan kuitenkin päätyvät salaamaan, että heidän frendinsä olikin pahemman luokan mulkvisti (päällisin puolin siinä pelossa, että mitähän sen justiinsa leskeynyt eukko mahtaisi asiasta tuumia). Juuri Kosto: rakkaustarinan jälkeen tämmöinen, missä vellihousuiset ruotsalaispoliisit vesittävät latvialaismimmien koston, oli jännää luettavaa, niin eri fiilis koko hommasta jäi. Aluksi olin vähän että äh, mutta nyttemmin olen tullut siihen tulokseen, että ratkaisu oli oikeastaan aika hyvä: niin usein dekkareissa kaikki päättyy hyvin ja poliisilla on oikeudentuntoa sun muita hyveitä. Vaihtelua siis. Muuten kirja oli ehkä himpun verran tylsä, mutta ei kuitenkaan tunnelmallinen kuten tuo aiemmin puimani Vargas.
Roslund ja Hellströmistä täytyy myös kertoa semmoinen hauska fakta, että tunnetustihan entiset poliisit ja lakimiehet saattavat innostua ryhtymään dekkaristeiksi (tjeu: Matti Yrjänä Joensuu, Jens Lapidus), mutta toinen, en nyt muista oliko se Roslund vaiko sitten tämä Hellström, on entinen rosvo. Asiallista.
maanantai 31. tammikuuta 2011
perjantai 28. tammikuuta 2011
Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina
Olin kirjoittanut Joyce Carol Oatesin Kosto: Rakkaustarinasta lähes valmiin arvion, ja tullessani hetki sitten julkaisemaan sitä, ystäväni blogger kadotti koko arvion. Thanks, mate.
Nyt hieman sisuuntuneena päätin kirjoittaa pari sanaa kirjasta ja siirtyä eteenpäin. Alkuperäinenkin arvio tosin koostui melko suurelta osin siitä, että totesin kirjan jo melko laajalti kirjablogeissa arvioidun (esim. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä), jonka vuoksi omaperäisen sanottavan keksiminen tuntui jokseenkin hankalalta. Mainioita arvioita, ja on todettava, että näkyvyys kirjablogimaailmassa oli merkittävä syy siihen, että nappasin kirjan Kallion kirjaston bestseller-hyllystä lainaan pari viikkoa sitten (jo!). No katotaas nyt, mitä keksin.
Nainen raiskataan ja pahoinpidellään henkihieveriin itsenäisyyspäivän yönä venevajassa naisen 12-vuotiaan tyttären todistaessa tapahtumaa. Raiskaajat sattuvat olemaan "oman kylän poikia", joten juorujen ja juonikkaan asianajajan myötävaikutuksella käy vanhanaikaisesti: puoli kylää syyttää naista itseään raiskauksesta ("ei meidän pojat vaan", "se kerjäsi sitä", "se oli juoppo huora" jne.). Naisen ja tyttären elämä menee pilalle. Tätä seuraa vierestä paikallinen poliisi, jonka usko oikeudenmukaisuuteen on järkkymätön.
Kosto: Rakkaustarina on erinomaisen vaikuttava romaani, tai ehkä pikemminkin lähes pienoisromaani, onhan teokselle mittaa vain noin 150 sivua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja eläydyin tapahtumiin välillä voimakkaastikin. Tunsin suoranaista väkivaltaista iloa aina, kun kirjan pahikset saivat ansionsa mukaan. Kirjan alkuperäinen nimi on muuten Rape: A Love Story, mutta suomenkielinen nimi toimi minusta varsin hyvin, jonkinlaisesta kostofantasiastahan siinä oli kyse, ainakin minulle lukijana. Ja ehkä fantasiasta siinäkin mielessä, että tosielämässähän paha ei perinteisesti saa palkkaansa, vaan pari kuukautta ehdollista.
Mitäs muuta. Ainakin tämä kirja lisäsi kiinnostustani Oatesia kohtaan ja mielessäni lisäsin ainakin Haudankaivajan tyttären luettavien kirjojen listalleni, joka kyllä on sanalla sanoen pitkä kuin nälkävuosi, ja uusia tulee listalle enemmän kuin ehdin lukea alta pois. Tai kaipa nyt ehtisin lukea enemmänkin, mutta jotenkin liian monien kirjojen liian nopeasta lukemisesta tulee välillä jotenkin tukkoinen olo yläpäähän. Viime aikoina olen tosin lueskellut maltillisesti ja keskittynyt enemmänkin katsomaan The Vampire Diariesia (olen nolosti koukussa sarjaan). Nyt menen kuitenkin pötköttämään seuranani Wladimir Kaminerin Ryssändisko, vaikka kesken olisi myös pari klassikkoa. Hahaa.
Nyt hieman sisuuntuneena päätin kirjoittaa pari sanaa kirjasta ja siirtyä eteenpäin. Alkuperäinenkin arvio tosin koostui melko suurelta osin siitä, että totesin kirjan jo melko laajalti kirjablogeissa arvioidun (esim. täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä), jonka vuoksi omaperäisen sanottavan keksiminen tuntui jokseenkin hankalalta. Mainioita arvioita, ja on todettava, että näkyvyys kirjablogimaailmassa oli merkittävä syy siihen, että nappasin kirjan Kallion kirjaston bestseller-hyllystä lainaan pari viikkoa sitten (jo!). No katotaas nyt, mitä keksin.
Nainen raiskataan ja pahoinpidellään henkihieveriin itsenäisyyspäivän yönä venevajassa naisen 12-vuotiaan tyttären todistaessa tapahtumaa. Raiskaajat sattuvat olemaan "oman kylän poikia", joten juorujen ja juonikkaan asianajajan myötävaikutuksella käy vanhanaikaisesti: puoli kylää syyttää naista itseään raiskauksesta ("ei meidän pojat vaan", "se kerjäsi sitä", "se oli juoppo huora" jne.). Naisen ja tyttären elämä menee pilalle. Tätä seuraa vierestä paikallinen poliisi, jonka usko oikeudenmukaisuuteen on järkkymätön.
Kosto: Rakkaustarina on erinomaisen vaikuttava romaani, tai ehkä pikemminkin lähes pienoisromaani, onhan teokselle mittaa vain noin 150 sivua. Luin kirjan yhdeltä istumalta ja eläydyin tapahtumiin välillä voimakkaastikin. Tunsin suoranaista väkivaltaista iloa aina, kun kirjan pahikset saivat ansionsa mukaan. Kirjan alkuperäinen nimi on muuten Rape: A Love Story, mutta suomenkielinen nimi toimi minusta varsin hyvin, jonkinlaisesta kostofantasiastahan siinä oli kyse, ainakin minulle lukijana. Ja ehkä fantasiasta siinäkin mielessä, että tosielämässähän paha ei perinteisesti saa palkkaansa, vaan pari kuukautta ehdollista.
Mitäs muuta. Ainakin tämä kirja lisäsi kiinnostustani Oatesia kohtaan ja mielessäni lisäsin ainakin Haudankaivajan tyttären luettavien kirjojen listalleni, joka kyllä on sanalla sanoen pitkä kuin nälkävuosi, ja uusia tulee listalle enemmän kuin ehdin lukea alta pois. Tai kaipa nyt ehtisin lukea enemmänkin, mutta jotenkin liian monien kirjojen liian nopeasta lukemisesta tulee välillä jotenkin tukkoinen olo yläpäähän. Viime aikoina olen tosin lueskellut maltillisesti ja keskittynyt enemmänkin katsomaan The Vampire Diariesia (olen nolosti koukussa sarjaan). Nyt menen kuitenkin pötköttämään seuranani Wladimir Kaminerin Ryssändisko, vaikka kesken olisi myös pari klassikkoa. Hahaa.
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa
Viime aikoina olen lukenut ihan puoliälyttömästi dekkareita, siis ainakin siihen nähden, että vielä pari vuotta sitten en lukenut dekkareita tai jännäreitä laisinkaan. Sittemmin tajusin, että dekkarit ovat jokseenkin yhtä hyvää tv:n korviketta ja pääntyhjennykettä kuin aiemmin suosimani rokkenroll-elämäkerrat (ei sillä, että niitäkään olisin kokonaan hylännyt), ja nyt täällä onkin arviossa harvasen päivä jotain kathyreichseja ja jenslapiduksia. Pääni taitaa olla kroonisesti tyhjennyksen tarpeessa? No, ehkä klassikkohaasteen myötä vaivaudun taas lukemaan jotain hiukan fiksumpaakin. Mutta nyt siis Vargasiin.
Tähän rouva Fred Vargasiin tulin tarttuneeksi siksi, että eräs asiakas suositteli Vargasin kirjoja. (Jos joku vielä luuli, että kirjakaupassa myyjät suosittelevat kirjoja asiakkaille, niin asia voi kuulkaa olla joskus aivan päinvastoinkin.) Unohdin tosin koko Vargas-homman, kunnes kirjastossa huomasin palautuskärryssä kirjan Painu tiehesi ja pysy poissa. Jostakin sittemmin hämärän peittoon vaipuneesta syystä kuvittelin, että kyseinen kirja olisi ensimmäinen Adamsberg-dekkari (ei ole), ja päätin lainata sen. Kirja lojui hyllyssä pitkät tovit ja laina-aikakin oli jo umpeutumassa, kun päätin sittenkin lukea kirjan. Tämmöisen:
Vargasin kirjojen kiintotähti, huoleton superkomisario Adamsberg saa ratkottavakseen tapauksen, jossa yhtäällä pariisilaisasuntojen oviin on maalailtu nurinpäin olevia nelosia, ja toisaalla sanomienlukija (tyyppi, joka lukee aukiolla isoon ääneen ilmoituksia, verrattain keskiaikainen ammatinharjoite) saa luettavakseen hämäräperäisiä ruttoepidemiaan viittaavia viestejä. Asiat tuntuvat jotenkin liittyvän toisiinsa. Nyt voisin kirjoittaa, että eipä aikaakaan kun ensimmäinen kalmo löydetään, mutta todellisuudessa kirjassa ollaan hyvinkin jo alkua pitemmällä, ennen kuin murhahommin asti edetään. Sitten ruumiita alkaakin tulla enemmänkin, eikä kuolleilla tunnu olevan kuolintavan lisäksi mitään yhteistä nimittäjää. Adamsberg käyttää harmaita aivosolujaan kuin mikäkin Poirot, ja lopulta tulostakin alkaa syntyä. Paha ei ihan saa palkkaansa kuitenkaan.
Painu tiehesi ja pysy poissa ei missään nimessä ole omassa genressään mitenkään huono kirja, ja alun hitaan käynnistymisen jälkeen minäkin tykkäsin sitä lukea. Dekkarilukemistossani ovat nimittäin olleet yliedustettuina länsinaapurien lukuisat tuotokset, ja olen kyllä huomannut, että nykyisissä ruotsalaisissa dekkareissa tuntuu päämääränä olevan ympätä mahdollisimman paljon tapahtumia, ruumiita, epäuskottavia toimintakohtauksia, sekalaista hahmogalleriaa ja menneisyyden luurankoja niille keskimääräisille n. 300 sivulle (tjeu: Stieg tai Åsa Larsson, Lars Kepler, Jens Lapidus...). Näihin verrattuna Vargasin tyyli on suorastaan verkkainen. Mitään häikäisevää kirjallista ilotulitusta teksti ei ole, mutta ehkäpä näitä toisenkin joskus vielä lukee (itseasiassa lainasin jo kirjastosta sen ihan oikeasti ensimmäisen Adamsberg-dekkarin, mutta voi olla, että kiikutan sen takaisin, kun tässä nyt on kaikenlaista jännempääkin lukuprojektia taas).
Semmottis. Onkos arvon lukijakunnassa Vargasiin tarttuneita?
Tähän rouva Fred Vargasiin tulin tarttuneeksi siksi, että eräs asiakas suositteli Vargasin kirjoja. (Jos joku vielä luuli, että kirjakaupassa myyjät suosittelevat kirjoja asiakkaille, niin asia voi kuulkaa olla joskus aivan päinvastoinkin.) Unohdin tosin koko Vargas-homman, kunnes kirjastossa huomasin palautuskärryssä kirjan Painu tiehesi ja pysy poissa. Jostakin sittemmin hämärän peittoon vaipuneesta syystä kuvittelin, että kyseinen kirja olisi ensimmäinen Adamsberg-dekkari (ei ole), ja päätin lainata sen. Kirja lojui hyllyssä pitkät tovit ja laina-aikakin oli jo umpeutumassa, kun päätin sittenkin lukea kirjan. Tämmöisen:
Vargasin kirjojen kiintotähti, huoleton superkomisario Adamsberg saa ratkottavakseen tapauksen, jossa yhtäällä pariisilaisasuntojen oviin on maalailtu nurinpäin olevia nelosia, ja toisaalla sanomienlukija (tyyppi, joka lukee aukiolla isoon ääneen ilmoituksia, verrattain keskiaikainen ammatinharjoite) saa luettavakseen hämäräperäisiä ruttoepidemiaan viittaavia viestejä. Asiat tuntuvat jotenkin liittyvän toisiinsa. Nyt voisin kirjoittaa, että eipä aikaakaan kun ensimmäinen kalmo löydetään, mutta todellisuudessa kirjassa ollaan hyvinkin jo alkua pitemmällä, ennen kuin murhahommin asti edetään. Sitten ruumiita alkaakin tulla enemmänkin, eikä kuolleilla tunnu olevan kuolintavan lisäksi mitään yhteistä nimittäjää. Adamsberg käyttää harmaita aivosolujaan kuin mikäkin Poirot, ja lopulta tulostakin alkaa syntyä. Paha ei ihan saa palkkaansa kuitenkaan.
Painu tiehesi ja pysy poissa ei missään nimessä ole omassa genressään mitenkään huono kirja, ja alun hitaan käynnistymisen jälkeen minäkin tykkäsin sitä lukea. Dekkarilukemistossani ovat nimittäin olleet yliedustettuina länsinaapurien lukuisat tuotokset, ja olen kyllä huomannut, että nykyisissä ruotsalaisissa dekkareissa tuntuu päämääränä olevan ympätä mahdollisimman paljon tapahtumia, ruumiita, epäuskottavia toimintakohtauksia, sekalaista hahmogalleriaa ja menneisyyden luurankoja niille keskimääräisille n. 300 sivulle (tjeu: Stieg tai Åsa Larsson, Lars Kepler, Jens Lapidus...). Näihin verrattuna Vargasin tyyli on suorastaan verkkainen. Mitään häikäisevää kirjallista ilotulitusta teksti ei ole, mutta ehkäpä näitä toisenkin joskus vielä lukee (itseasiassa lainasin jo kirjastosta sen ihan oikeasti ensimmäisen Adamsberg-dekkarin, mutta voi olla, että kiikutan sen takaisin, kun tässä nyt on kaikenlaista jännempääkin lukuprojektia taas).
Semmottis. Onkos arvon lukijakunnassa Vargasiin tarttuneita?
tiistai 25. tammikuuta 2011
10 klasua
Kirjablogimaailmassa reippaanlaisesti bloggaajia on tarttunut Lumikin 10 klassikkoa -haasteeseen. Päämääränä on siis lukea kymmenen klassikkoa tämän vuoden loppuun mennessä. En tietenkään halunnut jäädä ns. pekkaa pahemmaksi, joten mielin itsekin osallistua. Koska jonkinlaisena pyrkimyksenäni on myös lukea enemmän kirjoja omasta hyllystä, päätin rajata klassikkovalintani kirjoihin, jotka jo taloudesta löytyvät. Helpottaakseni valintaa entisestään, kaivoin esiin BBC:n ja Keskisuomalaisen 100 kirjaa -listat, joita puin viime syksynä. Näppärästi olin jo merkinnytkin niihin kirjat, joita kotoamme löytyy. Niistä lukematta olivat vielä seuraavat (päällekkäisyydet luonnollisesti karsittu):
6. The Bible
6. The Bible
24. War and Peace – Leo Tolstoy
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
49. Lord of the Flies – William Golding
62. Lolita – Vladimir Nabokov
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
72. Dracula – Bram Stoker
75. Ulysses – James Joyce
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
16. Elias Lönnrot - Kalevala
39. Juhani Aho - Rautatie
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
Yhteensä hyllystämme löytyy siis 20 lukematonta klassikkoa. Puolet aion siis toistaiseksi raakata pois, ainakin tästä haasteesta. Ensimmäisenä saavat lähteä Raamattu ja Odysseus. Kumpaistakin olen yrittänyt lukea, kumpikaan ei juuri nyt kiinnosta tarpeeksi ja kumpi tahansa näistä olisi melko varmasti se, johon haaste sitten tyssäisi. Ovelle kolkuttelemaan jää myös Sota ja rauha, vaikka se ainakin teoriassa kiinnostaa. Koska haluan listalle korkeintaan kaksi venäläistä tiiliskiveä, aloitan karsinnan potentiaalisesti haastavimmasta.
The Chronicles of Narnia tipahtaa myös heti kättelyssä, vaikka se luultavasti lastenkirjana olisikin helpommasta päästä. Helkavirret taas droppaan siksi, että olen joka tapauksessa lukenut niistä jo osan, eikä runoja ole minusta mielekästä lukea "kannesta kanteen". Nabokovin Lolita jää rannalle siitä syystä, että meiltä löytyvä kappale on hiukan heikossa kunnossa, ja kuka jaksaa lukea kirjaa, josta irtoaa sivuja. Kärpästen herraa kohtaan en tunne tällä hetkellä mielenkiintoa, vaikka joitain vuosia sitten näinkin siitä aika hyvän teatterisovituksen, siis pois. Oikeusjutun tiputan, koska saattaa olla, että olen lukenut sen sittenkin jo. Rikoksen ja rangaistuksen jätän pois Anna Kareninan takia. Kalevala taas kisaa viime metreille Täällä pohjantähden allaa vastaan.
Lopullinen kymmenen klassikon lista näyttää tältä (pidätän itselläni oikeuden muutoksiin, toki vain alkuperäisen 20 sisällä.) (Vaihdoin kielet sen mukaisiksi millä aion kirjat lukea.):
Vain kaksi kotimaista klassikkoa on kieltämättä vähän heikko yritys, joten voi olla, että vaihdan tuonne sen Kalevalan. Kovimmalta haasteelta toistaiseksi tuntuu tuo Anna Karenina (se on niin paksu, eikä sen tarina suoraan sanottuna kuitenkaan ihan hirveästi kiinnosta). Mitä aikatauluun tulee, niin jos luen klassikon kuukaudessa, homma on paketissa sopivasti vuodenvaihteessa (koska Täällä pohjantähden allahan on oikeastaan kolme kirjaa). Tammikuu on tosin melko lailla lopuillaan, joten taidan joutua aloittamaan jollain lyhyellä klassikolla. Heh.
The Chronicles of Narnia tipahtaa myös heti kättelyssä, vaikka se luultavasti lastenkirjana olisikin helpommasta päästä. Helkavirret taas droppaan siksi, että olen joka tapauksessa lukenut niistä jo osan, eikä runoja ole minusta mielekästä lukea "kannesta kanteen". Nabokovin Lolita jää rannalle siitä syystä, että meiltä löytyvä kappale on hiukan heikossa kunnossa, ja kuka jaksaa lukea kirjaa, josta irtoaa sivuja. Kärpästen herraa kohtaan en tunne tällä hetkellä mielenkiintoa, vaikka joitain vuosia sitten näinkin siitä aika hyvän teatterisovituksen, siis pois. Oikeusjutun tiputan, koska saattaa olla, että olen lukenut sen sittenkin jo. Rikoksen ja rangaistuksen jätän pois Anna Kareninan takia. Kalevala taas kisaa viime metreille Täällä pohjantähden allaa vastaan.
Lopullinen kymmenen klassikon lista näyttää tältä (pidätän itselläni oikeuden muutoksiin, toki vain alkuperäisen 20 sisällä.) (Vaihdoin kielet sen mukaisiksi millä aion kirjat lukea.):
1. Sadan vuoden yksinäisyys – Gabriel García Marquez
2. Midnight’s Children – Salman Rushdie
3. Dracula – Bram Stoker
4. Heart of Darkness – Joseph Conrad
5. Don Quijote – Miquel Cervantes
6. Anna Karenina – Leo Tolstoi
7. Hamlet – William Shakespeare
8. Rautatie – Juhani Aho
9. Adventures of Huckleberry Finn – Mark Twain
10. Täällä Pohjantähden alla 1–3 – Väinö Linna
Vain kaksi kotimaista klassikkoa on kieltämättä vähän heikko yritys, joten voi olla, että vaihdan tuonne sen Kalevalan. Kovimmalta haasteelta toistaiseksi tuntuu tuo Anna Karenina (se on niin paksu, eikä sen tarina suoraan sanottuna kuitenkaan ihan hirveästi kiinnosta). Mitä aikatauluun tulee, niin jos luen klassikon kuukaudessa, homma on paketissa sopivasti vuodenvaihteessa (koska Täällä pohjantähden allahan on oikeastaan kolme kirjaa). Tammikuu on tosin melko lailla lopuillaan, joten taidan joutua aloittamaan jollain lyhyellä klassikolla. Heh.
maanantai 24. tammikuuta 2011
John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään
Tukholman yllä riippuu pitkä ja painostava hellejakso. Ilmassa on sähköistä jännitystä, kuin rajuilman edellä, jännitystä joka voimistuu voimistumistaan. Ihmiset ympäri kaupunkia kärsivät vihlovasta päänsärystä, sähkölaitteet eivät enää mene pois päältä. Kunnes naps, jännitys laukeaa ja kaikki tuntuu palaavan normaaliksi. Hyvin pian tosin tullaan huomaamaan, että normaali on verrattain kaukana siitä asiantilasta, johon kaupunkin seuraavana aamuna herää. Kuolleet ovat nimittäin heränneet henkiin.
Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee liikkeelle John Ajvide Lindqvistin kolmas suomennos, Kuinka kuolleita käsitellään. Kirjassa seurataan kuinka eräät hahmot handlaavat, tai oikeastaan eivät handlaa, kun kuolleet läheiset palaavat henkiin, mutta eivät kuitenkaan henkiin, vaan tyhjäsilmäisinä ja pahanhajuisina, no, elävinä kuolleina. Davidin vaimo menehtyy vain hetkeä ennen kuin heräämiset tapahtuvat, ja luonnollisesti pompsahtaa henkiin, joskaan ei aivan samoissa ruumiin ja sielun voimissa. Eläköitynyt toimittaja Gustav Mahler lähtee eräiden sattumusten jälkeen palloilemaan pari kuukautta aiemmin onnettomuudessa menehtyneen tyttärenpoikansa haudalle ylösnousemuksen toivossa. Toisaalla taas jonkinsortin supernaturaaleilla kyvyillä varustetut isoäiti Elvy ja lapsenlapsi Flora todistavat kuin aiemmin menehtynyt isoisä hiippailee takaisin kotiinsa. Sitten alkaakin tapahtua kaikenlaista ja muutamat tulevat huomaamaan, että jokin universumin järjestyksessä on nyt vaan mennyt vikaan.
Kuten mainitsin, tämä on kolmas Lindqvistiltä ilmestynyt suomennos (alkukielellä kirjat ovat muistaakseni ilmestyneet eri järjestyksessä). Olen kyllä pitänyt miehen teelmistä, joista tämä saattoi kuitenkin olla toistaiseksi huonoin. Setä Lindqvistin tarinankuljetus on sangen näppärää ja juonet tempaavat mukaansa aika tehokkaasti. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kirjan alkupuoli on selkeästi kovinta kamaa, kun taas loppua kohden homma alkoi käydä hiukan sekavaksi ja loppuratkaisukin jätti vähän toivomisen varaa.
Verratakseni Lindqvistiltä aiemmin lukemiini kirjoihin, Kuinka kuolleita käsitellään ei ollut niin pelottava kuin Ihmissatama (jossa on muutama niin pelottava kohta, että niiden ajatteleminen saa vieläkin niskakarvat pystyyn, hyy), eikä sen asetelma ollut niin kiehtova kuin Ystävät hämärän jälkeen -romaanissa. Sen sijaan Kuinka kuolleita käsitellään oli kuolleiden fyysisessä kuvauksessa paikoin niin onnistuneen ällöttävä, että jouduin ryhtyä lukemaan Metro-lehteä, että sain evääni syödyksi (ja minua ei sentään haittaa yhtään syödä iltapalaa ja samalla katsella ties mitä rikospaikkatutkimusohjelmia, joissa kaivellaan jotain raatoja ojista. On se jännä se oma mielikuvitus.) (Niin ja minä tosiaan luen syödessäni. Lähes aina, ja jo siitä saakka kun olen oppinut lukemaan. Enkä ole koskaan oikein käsittänyt, miksi lukeminen syömisen yhteydessä olisi jotenkin huonotapaista, ellei sitä nyt tee isotädin 80-vuotispäivien kahvipöydässä tai Michelin-ravintolassa.)
Jotenkin loppuun summatakseni kirja on kyllä lievä pettymys, mutta odotan silti innolla, että Lindqvistin tuorein, Lilla stjärna, ilmestyy suomeksi (tottapuhuakseni olisi kyllä mukava pystyä lukemaan se ruotsiksi, mutta takakannenkin tavaamisessa meni siksi pitkään, etten taida puuhaan ryhtyä).
Tällaisesta alkuasetelmasta lähtee liikkeelle John Ajvide Lindqvistin kolmas suomennos, Kuinka kuolleita käsitellään. Kirjassa seurataan kuinka eräät hahmot handlaavat, tai oikeastaan eivät handlaa, kun kuolleet läheiset palaavat henkiin, mutta eivät kuitenkaan henkiin, vaan tyhjäsilmäisinä ja pahanhajuisina, no, elävinä kuolleina. Davidin vaimo menehtyy vain hetkeä ennen kuin heräämiset tapahtuvat, ja luonnollisesti pompsahtaa henkiin, joskaan ei aivan samoissa ruumiin ja sielun voimissa. Eläköitynyt toimittaja Gustav Mahler lähtee eräiden sattumusten jälkeen palloilemaan pari kuukautta aiemmin onnettomuudessa menehtyneen tyttärenpoikansa haudalle ylösnousemuksen toivossa. Toisaalla taas jonkinsortin supernaturaaleilla kyvyillä varustetut isoäiti Elvy ja lapsenlapsi Flora todistavat kuin aiemmin menehtynyt isoisä hiippailee takaisin kotiinsa. Sitten alkaakin tapahtua kaikenlaista ja muutamat tulevat huomaamaan, että jokin universumin järjestyksessä on nyt vaan mennyt vikaan.
Kuten mainitsin, tämä on kolmas Lindqvistiltä ilmestynyt suomennos (alkukielellä kirjat ovat muistaakseni ilmestyneet eri järjestyksessä). Olen kyllä pitänyt miehen teelmistä, joista tämä saattoi kuitenkin olla toistaiseksi huonoin. Setä Lindqvistin tarinankuljetus on sangen näppärää ja juonet tempaavat mukaansa aika tehokkaasti. Kuten aiemmissakin kirjoissa, myös tässä kirjan alkupuoli on selkeästi kovinta kamaa, kun taas loppua kohden homma alkoi käydä hiukan sekavaksi ja loppuratkaisukin jätti vähän toivomisen varaa.
Verratakseni Lindqvistiltä aiemmin lukemiini kirjoihin, Kuinka kuolleita käsitellään ei ollut niin pelottava kuin Ihmissatama (jossa on muutama niin pelottava kohta, että niiden ajatteleminen saa vieläkin niskakarvat pystyyn, hyy), eikä sen asetelma ollut niin kiehtova kuin Ystävät hämärän jälkeen -romaanissa. Sen sijaan Kuinka kuolleita käsitellään oli kuolleiden fyysisessä kuvauksessa paikoin niin onnistuneen ällöttävä, että jouduin ryhtyä lukemaan Metro-lehteä, että sain evääni syödyksi (ja minua ei sentään haittaa yhtään syödä iltapalaa ja samalla katsella ties mitä rikospaikkatutkimusohjelmia, joissa kaivellaan jotain raatoja ojista. On se jännä se oma mielikuvitus.) (Niin ja minä tosiaan luen syödessäni. Lähes aina, ja jo siitä saakka kun olen oppinut lukemaan. Enkä ole koskaan oikein käsittänyt, miksi lukeminen syömisen yhteydessä olisi jotenkin huonotapaista, ellei sitä nyt tee isotädin 80-vuotispäivien kahvipöydässä tai Michelin-ravintolassa.)
Jotenkin loppuun summatakseni kirja on kyllä lievä pettymys, mutta odotan silti innolla, että Lindqvistin tuorein, Lilla stjärna, ilmestyy suomeksi (tottapuhuakseni olisi kyllä mukava pystyä lukemaan se ruotsiksi, mutta takakannenkin tavaamisessa meni siksi pitkään, etten taida puuhaan ryhtyä).
maanantai 17. tammikuuta 2011
This is the Life. Believe it or not I haven't forgotten any of it.
Syksyllä harmittelin, kun jouduin Lontoossa jättämään Keith Richardsin omaelämäkerran Life kauppaan (se ei kertakaikkiaan olisi mahtunut pieneen matkalaukkuuni), se nimittäin jo ensiselailulla vaikutti sangen mielenkiintoiselta opukselta. Ainakin ihmiselle, jonka suosikkilukemistoa rokkielämäkerrat teini-iässä olivat. Minkä lisäksi toki Keke on erinomaisen mielenkiintoinen hahmo, jonka ympärillä tuntuu sattuvan ja tapahtuvan (tosin kirjassa ainakin osa Keken ympärillä velloneista villeistä huhuista todetaan vähintäänkin liioitelluiksi). Ja onhan sen bändikin kieltämättä tehnyt ihan menevää musiikkia, ainakin silloin 40 vuotta sitten.
Kiitos Amazonin tarjouksen (ja sen, että kanssa-asuja tilasi itselleen kitarakirjoja, jolloin toimitus oli ilmainen), sain kirjan kuitenkin joulukuun alussa itselleni. Ahersin kuitenkin sen verran kiivaasti opintojen ja töiden parissa, että ehdin kunnolla tarttua kirjaan vasta uutenavuotena. Silloin istuinkin nenä kiinni kirjassa, mitä nyt blininpaistolta, pulkkamäeltä, saunomiselta ja kaljankittaukselta ehdin. Eikä kyllä harmita yhtään. Mainio kirja!
Kyseessä on elämäkerta, joten kirjan tarinasta tuskin tarvitsee sen enempää kertoa ("Keken elämä"). Pääasiallisesti tarvotaan kronologisia latuja, mitä nyt aina silloin tällöin palataan taaksepäin, tai hypätään eteenpäin. Lapsuudestaan ja taustoistaan Richards kertoo sen verran kuin on tarpeen, kuitenkaan lukijaa kyllästyttämättä. The Rolling Stones perustetaan jo kolmannessa luvussa, jonka jälkeen toiminnantäyteiset ja musiikillisesti luovimmat 60- ja 70-luku vievät ison osan kirjasta, kun taas seuraavat vuosikymmenet käydään läpi hieman vähemmän perusteellisesti. Kirjalla on mittaa yli 500 sivua, mutta se tuntuu melkein typistetyltä, niin monista jännistä tapahtumista, ajankohdista ja ihmisistä kerrotaan melko lyhyesti.
Ehdinkin jo implikoida, että kirja kyllä upposi meikään, monestakin syystä, joita kerron seuraavaksi. Ensinnä on toki todettava, että en tiedä kuinka pitkälti teksti on Keken omasta kynästä ja kuinka suuri osa toimittaja James Foxin ansiota. Kirjan tyyli tuntuu kuitenkin melko omintakeiselta, rennolta ja jutustelevalta, joka ainakin englanniksi toimii hyvin. Kirjassa Keke ruotii paitsi oman elämänsä vaiheita, myös The Rolling Stonesia ja sen muita jäseniä, toimintaa ja dynamiikkaa. Kovinta kritiikkiä saa osakseen Mick Jagger, mutta, kenties Charlie Wattsia lukuunottamatta, myös suurinta ylistystä. Onneksi Keke pystyy myös itsekritiikkiin (kirjan perusteella tyyppi vaikuttaa etenkin 70-luvun pahimpina heroiini-aikoina olleen verrattain hankala kaveri) ja -analyysiin. Kirjassa on myös runsaasti suoria lainauksia muilta aikalaistodistajilta, mukaanlukien Richardsin vanhin poika Marlon. Vaikka sitaatit ja niiden antajat on tietenkin valikoitu kirjaan, ne tuovat hyvin mukaan moniäänisyyttä ja myös jonkinlaista kredibiliteettiä. Lisäksi tykkäsin kirjasta siitä, että Richards tuntuu edelleen innostuneelta musiikista ja omasta instrumentistaan. Vaikka tipahdinkin joidenkin kitaran viritystä koskevien monologien kohdalla säännöllisesti kärryiltä, niitä oli kiva lukea. Mies on kuitenkin ensisijaisesti muusikko ja vasta toissijaisesti elävä legenda, sex drugs and rock 'n rollin ruumiillistuma. Tai ainakin tällaisen kuvan Keke onnistuu itsestään antamaan.
Jos nyt jotain negatiivista sanottavaa keksii, niin mikäli populaarimusiikin historia, päihteet, The Rolling Stones, elämäkertakirjallisuus tai itse Keke eivät erityisesti kiinnosta, kirjaan ei ehkä kannata tarttua. Muuten kannattaa! Lisäksi kirjassa oli kivoja kuvia. (En muuten onnistunut löytänmään kuvitukseksi kantta tuosta brittiversiosta, joka minulla on, joten laitoin tuon toisen, ilmeisesti jenkkiversion, joka on valittu myös suomen- ja ruotsinkielisten versioiden kanneksi.)
Kiitos Amazonin tarjouksen (ja sen, että kanssa-asuja tilasi itselleen kitarakirjoja, jolloin toimitus oli ilmainen), sain kirjan kuitenkin joulukuun alussa itselleni. Ahersin kuitenkin sen verran kiivaasti opintojen ja töiden parissa, että ehdin kunnolla tarttua kirjaan vasta uutenavuotena. Silloin istuinkin nenä kiinni kirjassa, mitä nyt blininpaistolta, pulkkamäeltä, saunomiselta ja kaljankittaukselta ehdin. Eikä kyllä harmita yhtään. Mainio kirja!
Kyseessä on elämäkerta, joten kirjan tarinasta tuskin tarvitsee sen enempää kertoa ("Keken elämä"). Pääasiallisesti tarvotaan kronologisia latuja, mitä nyt aina silloin tällöin palataan taaksepäin, tai hypätään eteenpäin. Lapsuudestaan ja taustoistaan Richards kertoo sen verran kuin on tarpeen, kuitenkaan lukijaa kyllästyttämättä. The Rolling Stones perustetaan jo kolmannessa luvussa, jonka jälkeen toiminnantäyteiset ja musiikillisesti luovimmat 60- ja 70-luku vievät ison osan kirjasta, kun taas seuraavat vuosikymmenet käydään läpi hieman vähemmän perusteellisesti. Kirjalla on mittaa yli 500 sivua, mutta se tuntuu melkein typistetyltä, niin monista jännistä tapahtumista, ajankohdista ja ihmisistä kerrotaan melko lyhyesti.
Ehdinkin jo implikoida, että kirja kyllä upposi meikään, monestakin syystä, joita kerron seuraavaksi. Ensinnä on toki todettava, että en tiedä kuinka pitkälti teksti on Keken omasta kynästä ja kuinka suuri osa toimittaja James Foxin ansiota. Kirjan tyyli tuntuu kuitenkin melko omintakeiselta, rennolta ja jutustelevalta, joka ainakin englanniksi toimii hyvin. Kirjassa Keke ruotii paitsi oman elämänsä vaiheita, myös The Rolling Stonesia ja sen muita jäseniä, toimintaa ja dynamiikkaa. Kovinta kritiikkiä saa osakseen Mick Jagger, mutta, kenties Charlie Wattsia lukuunottamatta, myös suurinta ylistystä. Onneksi Keke pystyy myös itsekritiikkiin (kirjan perusteella tyyppi vaikuttaa etenkin 70-luvun pahimpina heroiini-aikoina olleen verrattain hankala kaveri) ja -analyysiin. Kirjassa on myös runsaasti suoria lainauksia muilta aikalaistodistajilta, mukaanlukien Richardsin vanhin poika Marlon. Vaikka sitaatit ja niiden antajat on tietenkin valikoitu kirjaan, ne tuovat hyvin mukaan moniäänisyyttä ja myös jonkinlaista kredibiliteettiä. Lisäksi tykkäsin kirjasta siitä, että Richards tuntuu edelleen innostuneelta musiikista ja omasta instrumentistaan. Vaikka tipahdinkin joidenkin kitaran viritystä koskevien monologien kohdalla säännöllisesti kärryiltä, niitä oli kiva lukea. Mies on kuitenkin ensisijaisesti muusikko ja vasta toissijaisesti elävä legenda, sex drugs and rock 'n rollin ruumiillistuma. Tai ainakin tällaisen kuvan Keke onnistuu itsestään antamaan.
Jos nyt jotain negatiivista sanottavaa keksii, niin mikäli populaarimusiikin historia, päihteet, The Rolling Stones, elämäkertakirjallisuus tai itse Keke eivät erityisesti kiinnosta, kirjaan ei ehkä kannata tarttua. Muuten kannattaa! Lisäksi kirjassa oli kivoja kuvia. (En muuten onnistunut löytänmään kuvitukseksi kantta tuosta brittiversiosta, joka minulla on, joten laitoin tuon toisen, ilmeisesti jenkkiversion, joka on valittu myös suomen- ja ruotsinkielisten versioiden kanneksi.)
tiistai 11. tammikuuta 2011
Kathy Reichs: Deadly Décisions
Kathy Reichsin järjestyksessään kolmanteen oikeusantropologi Temperance Brennaninsta kertovaan kirjaan tartuin kaiken kiireen keskellä pari päivää ennen joulua. Itse kirjan nappasin 0,50 eurolla mukaani Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä joulukuun alussa, ja otin sen lukuun, kun halusin jotain verrattain yhdentekevää lukemista, aivolepoa. Ja sitä ilmeisesti sainkin, sillä en enää edes juuri muista, mitä kirjassa tapahtui.
Tai no muistan sen verran, että tällä kertaa selviteltiin lain nurjalla puolella operoivien moottoripyöräjengien edesottamuksia. Ruumiita oli taas kuvioissa (niinkuin näissä aina, tietty). Tempen heila (joku poliisi, jonka nimeä en saa mieleeni) taas näytti sekaantuneen laittomuuksiin, mutta lopulta kävi ilmi, että olikin peitetehtävissä se mies.
Lisäksi mieleen jäi, että en ole tainnut koskaan opetella mitään sisuskalujen ja luiden sun muitten anatomisten härpäkkeiden nimiä englanniksi. Suomeksi pysyn jotenkuten kärryillä kun Brennan käsittelee ruumihia, mutta englanniksi tipuin kyllä kelkasta säännöllisesti niissä kohdissa kun luu- tai kudosvaurioita hieman yksityiskohtaisemmin kuvailtiin. Ehkä ihan hyväkin.
Noi yleensä tämä kirja ajoi asiansa, mutta en kyllä jaksa jaaritella aiheesta enempää.
Tai no muistan sen verran, että tällä kertaa selviteltiin lain nurjalla puolella operoivien moottoripyöräjengien edesottamuksia. Ruumiita oli taas kuvioissa (niinkuin näissä aina, tietty). Tempen heila (joku poliisi, jonka nimeä en saa mieleeni) taas näytti sekaantuneen laittomuuksiin, mutta lopulta kävi ilmi, että olikin peitetehtävissä se mies.
Lisäksi mieleen jäi, että en ole tainnut koskaan opetella mitään sisuskalujen ja luiden sun muitten anatomisten härpäkkeiden nimiä englanniksi. Suomeksi pysyn jotenkuten kärryillä kun Brennan käsittelee ruumihia, mutta englanniksi tipuin kyllä kelkasta säännöllisesti niissä kohdissa kun luu- tai kudosvaurioita hieman yksityiskohtaisemmin kuvailtiin. Ehkä ihan hyväkin.
Noi yleensä tämä kirja ajoi asiansa, mutta en kyllä jaksa jaaritella aiheesta enempää.
perjantai 7. tammikuuta 2011
Charles Dickens: A Christmas Carol
Kuten tuossa ohimennen mainitsinkin, luin joulukuussa elämäni ensimmäisen Dickensin (olen joskus, muistaakseni, aloittanut jotain muutakin herran teosta, mutten päässyt puusta pitkään). Syy tähän oli oikeastaan Lukupiiri-blogin, joka on hieno ajatus, ja johon mielisin osallistua, mutta en ole siinä oikein onnistunut. Joulukuun kirjana oli siis Dickensin A Christmas Carol (suom. esim. Joululaulu, Saiturin joulu, Joulutarina), joten päätin tuon seikan varjolla tarttua kirjaan. No, en tietenkään ehtinyt lukea kirjaa ihan ajoissa osallistuakseni kunnolla keskusteluun, mutta tulipahan luettua.
Kirjan tarina taitaakin olla tuttu kaikille, jotka ovat yhtään seuranneet populaarikulttuuria viime vuosisadalla, sillä homman ovat versioineet niin Disney kuin muppetitkin (ynnä muut). Itselleni tutuin versio on Disneyn. Niin tuttu, että kirjaa lukiessani Marleyn haamu näytti mielessäni aina vain Hessu Hopolta. No Roope Ankkahan on saanut alkuperäisen nimensäkin kyseisen tarinan mukaan, joten mikäs siinä.
Kerrataan kuitenkin lyhyesti. 1800-luvun Lontoossa elelee rikas mutta kroonisesti äreä, pahansisuinen ja saita Ebenezer Scrooge. Scrooge tapasi työskennellä liikekumppaninsa Marleyn kanssa aina tämän kuolemaan asti, sen jälkeen apunaan vain palkollisensa Bob Crachit. Eräänä jouluna Scroogen elämä kuitenkin muuttuu pahan kerran, kun kahleita kantava Marleyn haamu tuppautuu ukon kotiin ja lupaa, että hänen luonaan tulee kolmena yönä vierailemaan kolme haamua, menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen haamut. Ja sitten äijää viedään. Haamut näyttävät Scroogelle yhtä sun toista, ja toden totta, ukko tekee todellisen täyskäännöksen ja ryhtyy vielä vanhoilla päivillään anteliaaksi mieheksi, kunnon sedäksi ja hyväksi työnantajaksi. Hyvä lämmin hellä ja silleen.
Luin kirjan englanniksi. Lähinnä siksi, että ajattelin sen olevan mielenkiintoisempaa niin, ja toisekseen siksi, että Kallion kirjastossa sattui kirja juuri englanniksi hyllystä löytymään. Dickensin englanti olikin aika kiehtovaa, joskin välillä vähän vaikeaselkoista (vaikka luenkin aika paljon englanniksi). Voi olla, että jos nyt koskaan luen lisää Dickensiä, luen suomeksi. Muuten en nyt oikein tiedä, mitä tästä klassikosta sanoisi. Ei missään nimessä huono. Luin kirjaa joulunalusviikolla lähinnä työmatkoilla, ja ajankohtaan se tietysti oivallisesti sopi. Tarina oli toki turhankin tuttu, siitä huolimatta kirja paikoin onnistui tempaamaan mukaansa (pelkään alati, että eräänä päivänä työmatkalla havahdun Mellunmäestä, kun en ole huomannut jäädä pois oikealla pysäkillä, kun olen lukenut niin jännää kirjaa). Vähän toki ihmetytti, miten Scrooge niin sukkelaan käänsi kelkkansa, olisi luullut vanhasta jäärästä olevan vähän enemmän vastusta muutamalle kummitukselle. Hahmot olivat tyypillisesti joko ällöttävän hyviä ja oikeamielisiä tai tympeitä ja ahneita. Tyypillisen dickensiaanista?
Sain tässä muuten pari päivää sitten omistukseeni iPhonen (kaikesta vastustuksestani huolimatta, tartuin tilaisuuteen kun erään kaverin ylimääräiseksi jäänyt iphone tarjosi yllättäen edullisimman vaihtoehdon siirtyä nykyisyyteen ja mobiilimatkapuhelinten aikakauteen) ja sain sen tämän toimimaan. Yllättääköhän ketään, kun nyt kerron, että ihan ensimmäiseksi latasin siihen iBooks-applikaation. Ei sillä, että tuntisin suurta halua lukea kirjoja puhelimen pieneltä näytöltä, mutta jo mahdollisuus lukea William Blaken Songs of Innocence and Experiencea työmatkoilla oli sen verran kiehtova, että latasin oitis pari klassikkoa, ilmaiseksi toki (kiitti, project gutenberg). Ehkä piankin arvioin tänne ensimmäisen iphonessa lukemani kirjan, hehee.
Kirjan tarina taitaakin olla tuttu kaikille, jotka ovat yhtään seuranneet populaarikulttuuria viime vuosisadalla, sillä homman ovat versioineet niin Disney kuin muppetitkin (ynnä muut). Itselleni tutuin versio on Disneyn. Niin tuttu, että kirjaa lukiessani Marleyn haamu näytti mielessäni aina vain Hessu Hopolta. No Roope Ankkahan on saanut alkuperäisen nimensäkin kyseisen tarinan mukaan, joten mikäs siinä.
Kerrataan kuitenkin lyhyesti. 1800-luvun Lontoossa elelee rikas mutta kroonisesti äreä, pahansisuinen ja saita Ebenezer Scrooge. Scrooge tapasi työskennellä liikekumppaninsa Marleyn kanssa aina tämän kuolemaan asti, sen jälkeen apunaan vain palkollisensa Bob Crachit. Eräänä jouluna Scroogen elämä kuitenkin muuttuu pahan kerran, kun kahleita kantava Marleyn haamu tuppautuu ukon kotiin ja lupaa, että hänen luonaan tulee kolmena yönä vierailemaan kolme haamua, menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen haamut. Ja sitten äijää viedään. Haamut näyttävät Scroogelle yhtä sun toista, ja toden totta, ukko tekee todellisen täyskäännöksen ja ryhtyy vielä vanhoilla päivillään anteliaaksi mieheksi, kunnon sedäksi ja hyväksi työnantajaksi. Hyvä lämmin hellä ja silleen.
Luin kirjan englanniksi. Lähinnä siksi, että ajattelin sen olevan mielenkiintoisempaa niin, ja toisekseen siksi, että Kallion kirjastossa sattui kirja juuri englanniksi hyllystä löytymään. Dickensin englanti olikin aika kiehtovaa, joskin välillä vähän vaikeaselkoista (vaikka luenkin aika paljon englanniksi). Voi olla, että jos nyt koskaan luen lisää Dickensiä, luen suomeksi. Muuten en nyt oikein tiedä, mitä tästä klassikosta sanoisi. Ei missään nimessä huono. Luin kirjaa joulunalusviikolla lähinnä työmatkoilla, ja ajankohtaan se tietysti oivallisesti sopi. Tarina oli toki turhankin tuttu, siitä huolimatta kirja paikoin onnistui tempaamaan mukaansa (pelkään alati, että eräänä päivänä työmatkalla havahdun Mellunmäestä, kun en ole huomannut jäädä pois oikealla pysäkillä, kun olen lukenut niin jännää kirjaa). Vähän toki ihmetytti, miten Scrooge niin sukkelaan käänsi kelkkansa, olisi luullut vanhasta jäärästä olevan vähän enemmän vastusta muutamalle kummitukselle. Hahmot olivat tyypillisesti joko ällöttävän hyviä ja oikeamielisiä tai tympeitä ja ahneita. Tyypillisen dickensiaanista?
Sain tässä muuten pari päivää sitten omistukseeni iPhonen (kaikesta vastustuksestani huolimatta, tartuin tilaisuuteen kun erään kaverin ylimääräiseksi jäänyt iphone tarjosi yllättäen edullisimman vaihtoehdon siirtyä nykyisyyteen ja mobiilimatkapuhelinten aikakauteen) ja sain sen tämän toimimaan. Yllättääköhän ketään, kun nyt kerron, että ihan ensimmäiseksi latasin siihen iBooks-applikaation. Ei sillä, että tuntisin suurta halua lukea kirjoja puhelimen pieneltä näytöltä, mutta jo mahdollisuus lukea William Blaken Songs of Innocence and Experiencea työmatkoilla oli sen verran kiehtova, että latasin oitis pari klassikkoa, ilmaiseksi toki (kiitti, project gutenberg). Ehkä piankin arvioin tänne ensimmäisen iphonessa lukemani kirjan, hehee.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Vuoden kirjat 2010
Männä vuonna luin blogin sivuun tekemäni listauksen mukaan 43 kirjaa. Lisäksi luin ainakin kaksi kirjaa, joita en lisännyt listaan, keväällä Pussikaljaromaanin (mutta olin lukenut sen jo kerran aiemmin) ja kesällä Harry Potterin viimeisen osan, Harry Potter and the Deathly Hallows (pohjustuksena elokuvalle, tämänkin olin lukaissut jo aiemmin). 43 ei ole mielestäni erityisen monta kirjaa, vaikka onhan se varmasti aika lailla keskivertoa enemmän. Kuitenkin, keskimäärin alle kirjan viikossa lukevana en nyt laskisi itseäni miksikään himolukijaksi. Lukeminen myös menee jotenkin kausissa, keväällä luin taas kerran paljon vähemmän kuin kesällä ja syksyllä.
Yritin valita vuoden top-kympin, mutta valitsinkin sen sijaan vuoden top 9+3 kirjaa. Ensimmäinen puolikas vuoden kirjasaldosta oli helppo karsia pois heppoisuuden, tylsyyden, silkan huonouden tai muun syyn takia. Koska kuitenkin luen niin monen eri genren kirjoja, aloin pohtia olisiko sittenkin mielekkäämpää listata vuoden parhaita eri luokissa, sillä hyvätkään jännärit tuskin pääsevät muuten tuolle listalle. En tiedä. Mutta viime vuoden suosikkikirjani ovat seuraavat (yhdeksän ensimmäistä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, kolme viimeistä jäivät kisaamaan mukaanpääsystä):
Markus Nummi: Karkkipäivä
No tätähän minä juuri kehuin. Hyvä romaani, hyvä kirjailija.
Patti Smith: Just Kids
Mielenkiintoinen kirja, poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu rock/taide-elämäkerta (Keith Richardsinkaan ei ollut huonompi, mutta se on joka tapauksessa vasta tämän vuoden kirjoja).
Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin
Mielenkiintoisia kertomuksia, kuvat höystävät. Ei ehkä voita sotakirjeenvaihtajasuosikkiani Kapuscinskia, mutta aika hyvä yritys siihen suuntaan.
Yasmina Khadra: Attentaatti
Kerrassaan erinomaisesti kirjoitettu pienehkö romaani suuresta aiheesta. Pitää ottessaan jne.
Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Hehe, hauska. En ehkä yleensä lue ihan tällaista ja loppuratkaisu oli vähän kökkö, mutta silti eri mainio kirja. Kuulemani mukaan Tussetin seuraava teos Sian nimeen ei ole yhtä hyvä, mutta kaipa senkin voisi lukea.
Miina Supinen: Liha tottelee kuria
En vieläkään osaa päättää kuuluisiko tähän sittenkin tuo Apatosauruksen maa. Ehkä.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Luin myös Hirvosen tuoreemman Kauimpana kuolemasta, mutta vaikutuin tästä kyllä enemmän. Vaikka ei se toinenkaan mikään huono ollut, sinänsä.
Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista
Mielenkiintoinen ja hupaisakin kirja ainakin niille, joita kiinnostaa Latinalaisen Amerikan historia, konkistadorit, mayat ym. Landa, aikalaistodistaja, on välillä aika kujalla, siis nykyihmisen silmin, lisää hauskuutta välillä. Toisaalta aika karu homma.
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Hyvä, esikoisromaani, sirkus, friikkejä, sujuva kerronta, kaikenlaisia ansioita siis.
Bubbling under:
Charles Dickens: A Christmas Carol
Lähinnä siksi, että ensimmäinen lukemani Dickens. Tykkäsin, en tiedä palaanko Dickensin pariin enää.
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Ehkä se olisi sittenkin tämä, joka kuuluisi tuonne yhdeksikköön?
Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja
Mielenkiintoinen! Kaukasia kiinnostaa, en kyllä oikein osaa sanoa miksi.
Lisäksi jäin miettimään luinko Aravind Adigan Valkoisen tiikerin tänä vai viime vuonne? Jos tänä, se kyllä varmaan kuuluisi parhaimmistoon.
Vuoden paras dekkari oli ehkä Nesbøn Panssarisydän. Lapiduksen Siisti kosto ei miellyttänyt yhtä paljon kuin ykkönen, se melkein harmitti.
Yritin valita vuoden top-kympin, mutta valitsinkin sen sijaan vuoden top 9+3 kirjaa. Ensimmäinen puolikas vuoden kirjasaldosta oli helppo karsia pois heppoisuuden, tylsyyden, silkan huonouden tai muun syyn takia. Koska kuitenkin luen niin monen eri genren kirjoja, aloin pohtia olisiko sittenkin mielekkäämpää listata vuoden parhaita eri luokissa, sillä hyvätkään jännärit tuskin pääsevät muuten tuolle listalle. En tiedä. Mutta viime vuoden suosikkikirjani ovat seuraavat (yhdeksän ensimmäistä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, kolme viimeistä jäivät kisaamaan mukaanpääsystä):
Markus Nummi: Karkkipäivä
No tätähän minä juuri kehuin. Hyvä romaani, hyvä kirjailija.
Patti Smith: Just Kids
Mielenkiintoinen kirja, poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu rock/taide-elämäkerta (Keith Richardsinkaan ei ollut huonompi, mutta se on joka tapauksessa vasta tämän vuoden kirjoja).
Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin
Mielenkiintoisia kertomuksia, kuvat höystävät. Ei ehkä voita sotakirjeenvaihtajasuosikkiani Kapuscinskia, mutta aika hyvä yritys siihen suuntaan.
Yasmina Khadra: Attentaatti
Kerrassaan erinomaisesti kirjoitettu pienehkö romaani suuresta aiheesta. Pitää ottessaan jne.
Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Hehe, hauska. En ehkä yleensä lue ihan tällaista ja loppuratkaisu oli vähän kökkö, mutta silti eri mainio kirja. Kuulemani mukaan Tussetin seuraava teos Sian nimeen ei ole yhtä hyvä, mutta kaipa senkin voisi lukea.
Miina Supinen: Liha tottelee kuria
En vieläkään osaa päättää kuuluisiko tähän sittenkin tuo Apatosauruksen maa. Ehkä.
Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Luin myös Hirvosen tuoreemman Kauimpana kuolemasta, mutta vaikutuin tästä kyllä enemmän. Vaikka ei se toinenkaan mikään huono ollut, sinänsä.
Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista
Mielenkiintoinen ja hupaisakin kirja ainakin niille, joita kiinnostaa Latinalaisen Amerikan historia, konkistadorit, mayat ym. Landa, aikalaistodistaja, on välillä aika kujalla, siis nykyihmisen silmin, lisää hauskuutta välillä. Toisaalta aika karu homma.
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Hyvä, esikoisromaani, sirkus, friikkejä, sujuva kerronta, kaikenlaisia ansioita siis.
Bubbling under:
Charles Dickens: A Christmas Carol
Lähinnä siksi, että ensimmäinen lukemani Dickens. Tykkäsin, en tiedä palaanko Dickensin pariin enää.
Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Ehkä se olisi sittenkin tämä, joka kuuluisi tuonne yhdeksikköön?
Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja
Mielenkiintoinen! Kaukasia kiinnostaa, en kyllä oikein osaa sanoa miksi.
Lisäksi jäin miettimään luinko Aravind Adigan Valkoisen tiikerin tänä vai viime vuonne? Jos tänä, se kyllä varmaan kuuluisi parhaimmistoon.
Vuoden paras dekkari oli ehkä Nesbøn Panssarisydän. Lapiduksen Siisti kosto ei miellyttänyt yhtä paljon kuin ykkönen, se melkein harmitti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)