lauantai 24. elokuuta 2013

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa


Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

tiistai 20. elokuuta 2013

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Brittiläinen, tai tarkalleen ottaen wolverhamptonilainen mediapersoona, musiikkitoimittaja ja kolumnisti Caitlin Moran kirjoitti tuossa muutama vuosi sitten How To Be a Woman -nimisen kirjan, joka suomeksi pääsi markkinoille nimellä Naisena olemisen taito. Pyörittelin kirjaa käsissäni jo alkuteoksen ilmestyttyä, mutta silloin taisin päättää, ettei se sillä hetkellä kiinnostanut minua tarpeeksi. Myöhemmin kirja alkoi putkahdella esiin blogiarvioissa ja nyt kesällä viimein menin ja varasin kirjan kirjastosta englanniksi. Valitettavasti sen matka Kallion kirjastoon kestikin niin kauan, että ehdin liueta Helsingistä. Bongasin kuitenkin teoksen käännöksen Lappeenrannan maakuntakirjastosta ja nappasin sen sitten mukaani.


Moran kirjoittaa naisena olemisesta, naiseksi kasvamisesta (erityisesti 1980-luvun englantilaisessa pikkukaupungissa), feminismistä ja sen tarpeellisuudesta. Moranin kirjoitustyyli on hauska, poleeminen ja kärjistävä, itse kirja puolestaan yhdistelmä muistelmaa, kolumnia ja kiistakirjoitusta. Ruodinnan kohteeksi pääsevät niin työelämän seksismi, naisiin kohdistuvat ulkonäköodotukset (korkokengät, karvojenpoisto), lapset/lapsettomuus, pornografia kuin Lady Gagakin. Feminismiä Moran käsittelee varsin epäakateemisesti (ihan tervetullut lähestymistapa allekirjoittaneelle, joka saattoi joskus vannoa, ettei enää koskaan lue yhtään Judith Butleria...), tosin paikoin makuuni ehkä hiukan liiankin (Judith Butler -epäluulosta huolimatta sukupuolen teoretisoiminen on kiinnostavaa).

Mitään erityisen uutta ja ajatuksia herättävää Moran ei minulle kirjoita, mutta tyyli ja ote on sellainen, että uskon ainakin naisen kolumnien herättävän ajatuksia ja keskustelua (on ehkä liikaa toivottu, että ne, joiden eniten olisi syytä lukea tämä kirja siihen tarttuisivat).


Naisena olemisen taito oli enimmäkseen varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka luvut olivatkin laadullisesti hieman vaihtelevia. Eniten nautin Moranin omakohtaisista muistelmista ja mm. povipommi Jordania ja Lady Gagaa käsittelevistä luvuista. Pornografiaa ja strippausta käsittelevät luvut taas tuntuivat jotenkin hutaistuilta ja johtopäätökset aika äkkinäisesti vedetyiltä. Samoin loppupuolen äityittä ja lastensaantia/lapsettomuutta käsittelevät luvut olisi ehkä voinut heivata pois (vaikka aihe toki, myönnettäköön, on melko oleellinen osa naisena olemista. Ehkä juuri siksi lukiessa tuntui, ettei Moranilla ehkä ollut aiheesta mitään uutta sanottavaa).

Lisäksi on todettava, että vaikka kääntäjä Sari Luhtanen on tehnyt ihan hyvän työn, eikä käännöksessä sinänsä ole suurempaa moitittavaa, olisi minun kuitenkin ollut parempi lukea kirja alkukielellä. Huomasin nimittäin varsinkin kielenkäyttöä koskevien pohdintojen yhteydessä jatkuvasti kääntäväni tekstiä mielessäni "takaisinpäin", toisin sanoen miettineeni, miten kirjoittaja oli asian englanniksi ilmaissut ja miksi suomentaja oli päätynyt siihen ratkaisuun johon oli. Pidemmän päälle rasittavaa.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011). Suom. Sari Luhtanen. Shildts & Söderströms 2012.

perjantai 2. elokuuta 2013

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I, tai kevään suosikkiyllätys

Aloitan tärkeimmästä: norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni I pääsi yllättämään ja meni heittämällä vuoden parhaimmistoon. Siitä huolimatta, että olin ehtinyt lukea ja kuulla kirjasta hehkuttavia arvioita ennen kuin sain aikaiseksi lukea sen itse. Joskus sitä vaan ei usko, ennen  kuin itse näkee.

Siinä aikaiseksi saamisessa menikin muuten aikamoinen tovi. Sain nimittäin Taisteluni I:stä lukukappaleen syksyllä 2011 ennen kirjan ilmestymistä. Tuolloin osoitin teosta kohtaan vain lievää kiinnostusta, vaikka olinkin jo kiinnittänyt huomiota siihen, että ruotsinkielinen käännös möi varsin hyvin (olin tuolloin töissä kirjakaupassa). Työnsin kuitenkin kirjan hyllyyn ja unohdin sen sinne, sillä teoksella oli minusta typerä nimi ja suhtauduin epäillen siihen, että jaksaisin perehtyä itselleni tuntemattoman norjalaishepun vuodatuksiin. Kuinka väärässä olinkaan!
Kävin Knausgårdin kanssa kaljalla.

Lopulta päädyin lukemaan Taisteluni I:n tänä keväänä Madridissa kypsyteltyäni kylliksi ajatusta. Luin Knausgårdia puistossa, terassilla, kahvilassa, baarissa ja lempiaukiollani. Myöhästyin ainakin yhdestä tapaamisesta siksi, että olin niin uppoutunut kirjaan. Kanniskelin sitä muutamia päiviä mukanani kaikkialle, ja kun se loppui, surin tovin sitä, etten saanut mistään toista osaa käsiini (sain sen viimein alkuviikosta kirjastosta, mutta en ole vielä uskaltanut alkaa lukea).

Vaikka Taisteluni I teki minuun suuren vaikutuksen, huomaan nyt ja huomasin jo aiemmin jollekulle kirjasta puhuessani, että se on myös teos, josta minun on vaikea sanoa oikein mitään. Kaikki mitä kirjasta yritän sanoa, kuulostaa jotenkin tylsälle ja lattealle. Sehän periaatteessa on "vain" norjalaismiehen kasvukertomus norjalaisesta pikkukaupungista, tilitys hankalasta isäsuhteesta, elämäkerrallinen romaani ongelmallisista perhesuhteista, populaarimusiikista ja teini-iän romansseista, bändiviritelmistä ja alkoholikokeiluista. Mutta samalla jotenkin paljon enemmän, ennen kaikkea siksi, että Knausgård on kertojana kertakaikkiaan häikäisevä. Enkä tarkoita, että teksti kokonaisuutena olisi yhtä kaunokirjallisen ilmaisun ilotulitusta, sillä sitä se ei ole. Kirjassa on jonkun verran suvantokohtia, kömpelyyksiä ja tarpeettomantuntuista jaarittelua. Näistä huolimatta tai ehkä juuri näiden takia kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Ja kahvilla.

Yksityiskohtien tolkuton määrä, lapsuudesta kirjoitushetkeen ja taidefilosofisista pohdinnoista teini-iän kömpelöihin pussailuihin poukkoileva rakenne, banaalien(kin) arkipäivän puuhien yksityiskohtainen kuvailu ja toisaalta vimmainen intensiivisyys, jolla kirjailija tilittää omia ulkopuolisuuden tunteitaan, tuntuu yhdistelmältä, joka uuvuttaa lukijan. Mutta lukija ei uuvu. En tiedä, kuinka Knausgård sen tarkalleen ottaen tekee, mutta Taisteluni I todella ansaitsee saamansa suitsutuksen, myyntimäärät ja lukijajoukot.

Moni kirjoittaja on Knausgårdin yhteydessä maininnut myös omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan (kuusi osaa! 3600 sivua!) lähtömaassaan aiheuttaman kirjallisen kohun. Sen enempää en asiaa käsittele, mutta jo ensimmäisen osan isän alkoholismin ja isoäidin seniiliyden käsittely Knausgårdin tavalla ja siitä seurannut mediahässäkkä jättää varjoonsa useimmat kotimaiset kirjallisuuskohut (esim. viimevuotisen Riikka Ala-Harjan romaaniin liittyneen). Knausgårdin käräjille vetäneet sukulaiset onnistuivat ainakin jälleen kerran todistamaan, että huomion vetäminen loukkaavaksi koettuun materiaaliin ei ainakaan vähennä yleisön kiinnostusta. Itse tyydyn tässä nyt toteamaan, että olen kirjailijan taiteellisen vapauden puolella, alati.

Taisteluni I:tä on luettu ympäri kirjablogeja, enkä montakaan arviota ole itse tainnut lukea, mutta erityisen ansiokkaasti kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mika ja Katja, joista etenkin ensinmainittu saattoi olla syy siihen, että lopulta sain tartutuksi Karl-Oveen. Lukemisen arvoinen on myös Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu.

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I. Norjankielinen alkuteos Min Kamp I. Suom. Katriina Huttunen, Like 2011.