Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Aloitetaan tämänkertainen juttu blogger-raivolla. Olin jo kertaalleen kirjoittanut Maihinnoususta ja yritin tallentaa sen myöhempää kuvien lisäämistä ja julkaisua varten, mutta sen sijaan teksti haihtuikin taivaan tuuliin. Vips vaan. Saahan näitä.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Maihinnousun vähän huonoon saumaan, heti Nälkävuoden jälkeen. Maihinnousu nimittäin on varsin hyvä kirja, mutta eihän se nyt Ollikaisen jälkeen tuntunut paljon miltään. Ala-Harjalta en ollut aiempia kirjoja lukenutkaan, lähinnä muistan pidelleeni kirjastossa käpälissäni Maata meren alla -romaania ja jättäneeni sen sitten kuitenkin hyllyyn.

Maihinnousu sijoittuu Normandian maihinnousun maisemiin. Kirjan ranskalainen päähenkilötär Julie toimii maihinnousun maisemissa turistioppaana. Tohtorinopintonsa kesken jättänyt Julie uhkaa menettää sekä lapsensa että aviomiehensä. Aviomies osoittautuu petturiksi ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Ala-Harjan kirjoitustyyli on vimmainen ja tarkkakin, tyyli vaihtelee päähenkilön tunteiden mukana. Sodan ja maihinnousun metaforat limittyvät yksityisen ihmisen kriisiin, tarinasta tulee sotakuvaus, yhden ihmisen silmin nähtynä. Pidinkin Ala-Harjan kerrontatyylistä. Sen sijaan en erityisesti pitänyt kirjan hahmoista: muut kuin Julie tuntuivat hiukan turhankin pelkistetyltä taustalta, kulisseilta Julien tunteille (johtuu varmaan osittain minäkerrontatekniikasta), kun taas itse päähenkilö ärsytti minua, mikä ei tietenkään välttämättä ole huono asia, siis kirjallisessa mielessä. Johtuiko sitten tuntemastani vastenmielisyydestä päähenkilöä kohtaan vai mistä lie, mutta lopulta teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua. Tai siis, minulle oli lukiessa suoraan sanottuna herttaisen yhdentekevää, kuoleeko lapsi ja tuleeko ero. Höh.

Tästä romaanista kirjoitettaessa tulee tietysti melkein väistämättä mieleen kirjan aiheuttama kohu, joka syntyi siitä, kun kirjailijan sisar miehineen julkisesti syytti Ala-Harjaa oman perheensä kokemusten härskistä hyödyntämisestä kirjan materiaalina; sisaren lapsi siis oli sairastanut leukemian, kuten kirjan Emma-tytär, ja ilmeisesti kirjassa oli aika suoraan käytetty perheen kertomia seikkoja, jopa sähköpostiviestejä. Minä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä tästä kohusta olisin, en sen enempää nyt kuin ennen kirjan lukemistakaan.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että kirjailija käyttää materiaalinaan mitä lystää, myös lähipiirissään tapahtuneita asioita, myös lupaa kysymättä. Se ei ole minusta lähtökohtaisesti moraalitonta, ainakaan jos kyseessä ei ole mikään pelkästään mustamaalaukseen pyrkivä "paljastuskirja" (ja esim. tässä tapauksessa selvästikään ei ole). Suoraan sanottuna minusta on outoa (tai typerää) vaatia taiteilijoilta edes erityistä hyvien tapojen ja sopivan käytöksen mukaisia teoksia ihan näin taiteen ja kirjallisuuden historiaakin ajatellen. Jopa typeriä ja huonoja teoksia voi julkaista (jos löytää kustantajan). Kunnianloukkauksia ja muita pulmia varten meillä taas on lainsäädäntöä, josta voi katsoa osviittaa tai hakea oikeutta.

Sen sijaan lievää kummeksuntaa minussa herättää se, etteivät aikuiset ihmiset osanneet selvittää tätä asiaa jossain muualla kuin lehtien palstoilla. Toisin sanoen minusta olisi ollut kohtuullista, että kirjailija olisi vähintäänkin varoittanut sisartaan siitä, mitä on luvassa, ja sisar puolestaan olisi voinut ilmaista närkästyksensä suoraan kirjailevalle siskolleen. Ja jos erityisenä ongelmana oli tämä sisaren lapsen suojeleminen, millä tavalla asian tuominen julkisuuteen tässä nyt auttoi?

Blogistaniassa Maihinnousu on kerännyt monenlaisia arvioita. Minnan blogissa puidaan kirjailijan etiikkaa, Hanna ei kauheasti innostunut hänkään, Mari A tykkäsi, samoin Jenni ja Mika.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.

TTT: kymmenen luettua nobelistia

En ole koskaan mitenkään tavoitteellisesti lukenut palkittuja kirjailijoita, mutta päädyin viimeksi edellistä TTT-listausta laatiessani tutkiskelmaan Nobel-palkittujen kirjailijoiden listaa, josta tuli ajatus tähän listaan. Etenkin pari ensimmäistä nobelvuosikymmentä on minulle pelkkää tyhjää, kun taas viime vuosikymmeniltä olen lukenut jo useampiakin. Päätin nyt valita tähän kymmenen sellaista nobelistista, joiden tuotantoon olen tutustunut ainakin yhden teoksen verran, aikajärjestyksessä (palkitsemisen mukaan). Aluksi ajattelin, että olisin ottanut loput yhden per vuosikymmen, mutta en sitten tiedä, miksen ole lukenut ketään 1980-luvuilla palkituista, hups.

1. Hermann Hesse
Sai Nobelin 1946. Satunnaisia yksittäisiä runoja tai kotimaista Sillanpäätä lukuunottamatta aikajanalla ensimmäinen nobelisti, jolta olen lukenut kokonaisen teoksen (alkupäässä on siis tosiaan varaa sivistää itseään). Luin Narkissoksen ja kultasuun, hyllyssä (Suomessa) olisi myös Arosusi.

2. T. S. Eliot
Vuonna 1948 palkittu T. S. Eliot tulee heti perään. En ole Eliotinkaan asiantuntija, mutta The Waste Land on luettu, samoin Old Possum's Book of Practical Cats (vaikka en olekaan mikään suuri kissain ystävä). Hienoja runoja.

3. Ernest Hemingway
Vuonna 1954 palkinnon saanut Papa pääsi esiin jo edellisellä listalla. Luettuna on novelleja sekä romaanit Vanhus ja meri sekä Ja aurinko nousee (ja ehkä jotain muutakin, jonka olen unohtanut). Seuraavana lukuun pääsisi Kenelle kellot soivat.

4. Albert Camus
1957 palkinnon sai ranskalainen Albert Camus. Luin lukiolaisena Sivullisen ja Ruton. Mielenkiintoinen kirjailija, vaikkakin hieman liian suosittu näsäviisaiden lukiolaisälykköjen keskuudessa.

5. Salvatore Quasimodo
Listan kolmas ja viimeinen 50-luvun nobelisti on vuonna 1959 palkittu italialaisrunoilija Salvatore Quasimodo. Nimestä tulee tietysti ensimmäiseksi mieleen Notre-Damen kyttyräselkäinen kellonsoittaja, eikä mieheltä taida olla muita suomennoksia kuin runokokoelma Ja äkkiä on ilta, mutta se on muistaakseni aika hieno kokoelma.

6. John Steinbeck
Vuonna 1962 palkittu, tuottoisahko Steinbeck pääsi listalle oikeastaan yhdestä syystä. Paitsi että Vihan hedelmät on hieno romaani, sillä on myös hieno nimi. Erityisesti pidän siitä, kuinka alkukielinen Grapes of Wrath rasahtaa suussa. On hieno.

7. Pablo Neruda
Chileläinen runoilija on eräs suosikeistani, ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971, vain pari vuotta ennen Pinochetin vallankaappausta ja pian sen jälkeen seurannutta kuolemaansa. Runokokoelmien lisäksi kannattaa lukea myös miehen muistelmat Tunnustan eläneeni. Nerudaa olen tankannut myös espanjaksi jo silloin, kun kielitaitoni oli huomattavasti nykyistä heikommissa kantimissa.

8. Isaac Bashevis Singer
1978 palkittu Isaac Bashevis Singer on ollut jo vuosia listalla "tältä pitäisi lukea lisää". Luin joskus Orjan ja muistaakseni jonkun toisenkin teoksen, josta en ole enää varma, minkä. Ehkä Isäni seurakuntaa.

9. José Saramago
Portugalilainen, vuorostaan vuonna 1998 nobeloitu kirjailija on hänkin heitä, joilta olen mielessäni koko ajan yrittämässä lukea lisää. Olisi myös älyttömän hienoa pystyä lukemaan Saramagoa alkukielellä, mutta vähän pelkään, että portugalini ei tule ikinä moiseen taipumaan. Hyllystä löytyy suomennoksina ainakin Luola,  Kertomus sokeudesta, Kertomus näkevistä ja Elefantin matka.

10. Doris Lessing
Kymppipaikalle pääsi listan ainoa nainen, vuonna 2007 Nobelin saanut Doris Lessing. Erittäin miespainotteisesta kirjallisuuden nobelistijengistä olen naispuolisista palkituista lukenut Lessingin lisäksi vain Wislawa Szymborskan runoja ja ainakin aloittanut jotain kirjaa Nadine Gordimerilta ja Toni Morrisonilta.