maanantai 30. elokuuta 2010

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys


Alkulukujen yksinäisyys on italialaisen tohtorismiehen esikoisteos (en nyt muista minkä matemaattis-luonnontieteellisen alan tohtori toi Giordano oli, ehkä jonkun fysiikan). Olin kuullut ja lukenut kirjasta jonkin verran kehuja ja jossain määrin kiinnnostunut siitä. Niinpä kun kirja tönötti kirjaston bestseller-hyllyssä, päätin ottaa sen luettavakseni.

Kirja kertoo Alicen ja Mattian tarinan: molemmat ovat jo lapsina ulkopuolisia, traumaattisten kokemusten vaurioittamia (ja suoraan sanottuna saamattomuudessaan välillä melko raivostuttavia hahmoja). Alice ja Mattia takertuvat toisiinsa, mutta eivät saa oikein lohtua toisistaankaan. Kaikki (esim. ihmissuhteet) menee enemmän tai vähemmän pieleen. Ihmiset ovat kuin alkulukuja, tuomittuja tarpomaan yksin tässä olemisen suossa.

Kirjan tarina on painostava, lohdutonkin, mutta kieli keveää ja ilmavaa, hyvin tarkkaa. Pidin siis kirjoitustyylistä, minkä lisäksi kirja oli nopealukuinen ja sujuva. Alkulukujen yksinäisyys koostuu oikeastaan itsenäisistä luvuista siinä mielessä, että kirja ei oikeastaan tarjoa yhtenäistä juonta, vaan lukija saa itse "täyttää" välikohdat. Alicen ja Mattian elämää seurataan kuitenkin lapsesta aikuisuuteen. Lopussa ei ole tarjolla mitään "suurta ratkaisua", mikä on ihan virkistävää.

perjantai 27. elokuuta 2010

Asian vierestä

Minun piti kylläkin kirjoittaa nyt Paolo Giordanon alkulukujen yksinäisyydestä, mutta päätin sittenkin tehdä ympäriämpäri kierrelleen ruokameemin, koska olen nälkäinen ja päädyin selailemaan ruokablogeja. Miksi Kalliosta ei saa mistään sushia? Vai saako?

Miten haluat munasi?
Mieluiten munakkaassa, toisiksi mieluiten paistettuna. Keitetyistä munista en pidä, mutta saadakseni sellaisen syötyä, täytyy sen olla ainakin 10 minuutin muna. Löysäksi jääneet keltuaiset ällötttävät minua.

Kuinka nautit kahvisi/teesi?
Heh. Kahvi aamuisin runsaalla maidolla, muuten mieluiten mustana, ruuan jälkeen lyhyenä ja vahvana. Tee aina ilman maitoa (vaikka tätä eivät britit tahdo uskoa), Earl Grey ja mausteiset teet joskus hunajalla makeutettuna, muuten ilman makeutusta. Savuinen Lapsang souchong tee sitruunaviipaleen kera. Sokeria en siis käytä kummassakaan, mutta kylläkin joskus Espanjassa cafe con lechen kera.

Suosikkiaamiaisruokasi?
Maustamaton jogurtti höystettynä marjoilla tai hedelmillä, pähkinöillä, siemenillä ja ehkä myös myslillä. Usein syön kyllä myös juustolla ja tomaatilla päällystettyjä leipiä. Tai, jos oikein hurjaksi heittäydyn, sekä että!

Maapähkinävoi?
Nii, maapähkinävoi. En mitenkään erityisesti perusta.

Colaa vai Pepsiä?
Olen kola-asoiden suhteen puolueeton, enkä juuri koskaan osta kolaa. Meille ilmestyy joskus jääkaappiin Coca Cola Zeroa, ja itse nautin jallukolani ehkä mieluiten regulaariin Coca Colaan sekoitettuna. (Eli ilmeisesti siis kuitenkin Cokis eikä Pepsi, mutta ei tämä kyllä herätä mitään tunteita minussa.)

Millaisen kastikkeen haluat salaatillesi?
Kunnon tujaus hyvää oliiviöljyä ja balsamicoa yleensä riittää. Joskus saatan hurvitella lisäämällä suolaa, mustapippuria tai puristamalla sitruunamehua. Pari kertaa vuodessa jaksan suristella sekoittimella sinappikastiketta.

Laiskottaa, mitä teet?

Jaa. Joko voileipiä tai pastaa. Pastaan tulee yleensä silloin jotain pannulla käytettyjä vihanneksia, tomaattia, jotain juustoa ja oliiviöljyä.

Laiskottaa todella, minkä pizzan tilaat?
Olen elämässäni tilannut pitsan niin harvoin, että kerrat ovat laskettavissa yhden käden sormilla (itseasiassa muistan vain kaksi kertaa, mutta olen saattanut unohtaa jonkun tapauksen johon liittyy rapelissa ystävän sohvalla hihittämistä). En siis tilaa pitsaa edes ajatusleikkinä, pizzeria-kebaberioiden teelmät ovat yleensä niin masentavia. Sen sijaan ehkä raahaudun lähikauppaan ja ostan herra Oetkerin mozzarellapizzan.

Tuntuisi vähän kokkailulta, mitä teet?
Ihan mitä vaan. Minulla ei ole mitään erityisiä bravuureja, sillä osaan laittaa monia ruokia hyvin. Luultavasti ostan jotain raaka-ainetta, jota tekee mieli, ja mietin, millaista ruokaa haluaisin syödä. Saatan myös etsiä inspiraatiota internetistä (esim. BBC Good Food!) ja kokeilla jotain uutta.

Saatko jostain ruuasta huonoja muistoja?
No ei nyt ainakaan äkkiseltään tule mieleen. Peruskoulussa nyt usein oli niin huonoa ruokaa, etten sitä lämmöllä muistele, mutta ei siitäkään nyt sinänsä muuten huonoja muistoja ole. I'm such a happy camper!

Muistuttaako joku ruoka sinua jostakusta?
Jos Saarioisten edesmennyt roiskeläppäkasvispizza lasketaan ruuaksi, niin Sadusta ja lukioajan liftireissuista muistuttaisi se. Olisi näitä varmaan muitakin kyllä.

Onko olemassa ruokaa, josta kieltäytyisit?
Jos on kieltäytynyt pääsääntöisesti lihasta jotain 13 vuotta, taitaa vastaus olla ilmeinen. Muuten yritän kyllä ainakin maistaa kaikkea, vaikka jotkut jutut ällöttävätkin. Harvat, mutta kuitenkin. Pinaattikeitosta ehkä joutuisin kieltäytymään kokonaan.

Mikä oli lapsena lempiruokasi?

Öö. Ei makaronilaatikko (en ole koskaan hirveästi fanittanut makaronilaatikkoa). Varmaan atomi keittokinkulla, ketsupilla ja kurkkusalaatilla :D Ja nakkikeitto, kaikki grillattu sekä perunamuusi.

Onko sinulla jotain outoja ruokatapoja?
Ainakin tykkään syödä ruokia kylmänä. Perinteisen kylmän pizzan lisäksi minulle maistuu kylmänä lasagne, wokkiruuat, pastat. Nam. Olen lapsesta asti pitänyt hillosipuleista ja hapankaalista (näitä lähipiiri jostain syystä kummeksuu). Luen melkein aina syödessäni (tosin luen melkein aina muutenkin, jos se on vain mahdollista). Käytän myös kotona yksin syödessäni lähes aina veistä ja haarukkaa. Minusta pelkällä haarukalla syöminen on jotenkin infantiilia.

Oliko sinulla lapsena ruokaa jota vihasit, mutta nyt rakastat?
Näitä tavallisia: oliivit, kaprikset, voimakkaanmakuiset juustot (esp. sinihomejuusto). Lapsena suhtauduin myös skeptisesti pizzaan ja hampurilaisiin (mitenhän minut on oikein kasvatettu?).

Lempihedelmäsi ja -vihanneksesi?
Oijoi. Pitkä lista, en osaa päättää. Vihannespuolelta tomaatti, avokado, parsa ja munakoiso taitavat olla kärkisijoilla. Hedelmistä klementiinit ja vastaavat, limetti, mango, myös banaani. Avokadohan taitaa itseasiassa olla myös hedelmä, vaikka jotenkin itse miellän sen vihannekseksi. Hups.

Lempiroskaruokasi?

Roskaruokaan minusta kuulu määritelmällisesti surkeiden ravintoarvojen lisäksi runsaat lisäaineet, teolliset ainesosat ja paljon pakkausjätettä. Tästä genrestä suosikkini on good old Oetkerin pakastepitsa.

Lempivälipalasi?
Tässä kohtaa ks. kohta aamupalasta. Lisäksi hedelmät ihan pelkällään menevät. Töissä tulee syötyä välipalaksi kaikkea omituista.

Olet dieetillä. Milä ruualla täytät itsesi?
Nyt jos dieettaamaan päättäisin ryhtyä, valitsisin varmaan jonkun vähähiilarisen sovelluksen. Eli samaa kuin muutenkin, mutta ilman leipää ja pastaa (perunaa ja riisiä yms. syön muutenkin harvoin). En myöskään sitten ilmeisesti leipoisi ja söisi omenapiirakkaa, muffineja, cookieita, sämpylöitä. Enkä joisi kaljaa. Mikä masentava ajatus, onneksi en aio ryhtyä dieetille.

Lopetit dieettisi, mitä saisi olla?
Iso kulhollinen lempivihanneksilla ja juustolla höystettyä valkoista pastaa, muhevia cookieta, keskiolutta. (käsittääkseni dieetin idea ei kylläkään ole se, että ensin syödään monta viikkoa jotain helvetin riisikakkuja ja sitten lopetetaan dieetti tolkuttomaan mässäilyyn. En vaan taida ymmärtää.)

Kuinka tulisena tilaat intialaisen/thaikkusi?
Tulisena. Tämä tarkoittaa Suomessa tietysti yleensä keskitulista tai jopa aika mietoa, mutta joskus ravintelit tietysti yllättävät, ja sitten saakin ähistä ruuan parissa naama punaisena ja lieskat korvistakin lyöden. Elämä on seikkailu!

Saako olla jotain juotavaa?
No useimmiten nautin ruokajuomaksi vettä tai en mitään. Mutta toki myös viini ja olut menee, ruuasta riippuen. Haluaisin olla enemmän viinihifistelijä, mutta en ole jaksanut perehtyä asiaan kunnolla.

Punaista vai valkoista?
Punaista, noin yleissääntönä. Mutta pidän kyllä nykyään valkoisestakin, varsinkin kuivana ja kunnolla jäähdytettynä. Riippuu säästä, ruuasta ja fiiliksestä.

Lempijälkiruokasi?
Jälkiruokien suhteen en ole mikään hifistelijä. Jäätelö on ihan hyvää, sorbettin ehkä vielä parempaa. Kakut ja piirakat nautin mieluummin muuten kuin jälkiruokana.

Täydellinen yömyssy?

Melkein mikä vaan tilanteestä riippuen.

Mikä on ensimmäinen leipomis- tai kokkailumuistosi?
No nyt taas päästään siihen, ettei minulla ole mitenkään hirvittävän selkeitä lapsuusmuistoja. Muistan kyllä lapsena leiponeeni äidin kanssa pipareita ja joulutorttuja, pullia ja täytekakkua, mutten osaa laittaa näitä mihinkään janalle, tai edes tiedä, minkäikäinen olen mahtanut olla.

Kuka on vaikuttanut ruoanlaittoosi eniten?
Äiti, internetti ja se, mikä sai minut aikanaan ryhtymään vegeksi.

Onko sinulla valokuvaa todisteeksi varhaisista kokkailuistasi?

Ei mitään tietoa, voi niitä jossain äidin varastoissa ollakin.

Kärsitkö jonkinlaisesta ruoanlaiton pelosta, saako ajatuskin jonkin ruokalajin kokkailusta kämmenesi hikoamaan?
Ei varsinaisesti. Bechamel-kastikekin oli ihan tehtävissä. En kuitenkaan nyt välttämättä lähtisi väsäämään mitään kohokkaita tai vanukkaita (työn määrä vaikuttaa kohtuuttoman suurelta lopputuloksen oletettuun herkullisuuteen nähden).

Mikä on käytetyin tai eniten arvostamasi keittiövälineesi ja/tai suurin pettymyksesi mitä keittiövälineisiisi tulee?
Ainoa järkevä vastaus: kunnon veitset. Tylsillä veitsillä ähertämisestä ei tule kuin paha mieli, kun taas hyvillä, terävillä veitsillä silppuaminen, siivuttaminen, hienontaminen ja kuutiointi on yhtä juhlaa. Käytän veitsiä käytännössä aina kun astun keittiöön.
Suurin pettymys on ehkä blenderini. Kyllä se asiansa ajaa, mutta siinä on liikaa ääntä ja liian vähän tehoa.

Nimeä jokin hauska tai outo ruokakombinaatio josta todella pidät?
Apua, en ehkä nyt hahmota omia outouksiani, mutta tämä taitaa mennä tuonne leivänpäällysosastolle. Yleensähän syön siis lähinnä mielikuvituksettomia juusto-tomaatti-leipiä, mutta kyllä leivän päälle voi laittaa myös esimerkiksi sipsejä (kysykää vaikka briteiltä) tai hillosipuleita. Myös omena ja juusto on aika hyvä yhdistelmä leivällä. Muuten olen aika vähän erikoisuudentavoittelija yhdistelmissäni (tosin todettakoon nyt tähän, että vastoin yleistä luuloa sinappi ei tosiaankaan sovi hernekeittoon!)

Nimeä kolme syötävää tai ruokalajia, joita ilman et vain voi elää?
Tomaatti ja juusto. Sanoinko jo tomaatin ja juuston? Ja sitten, öö, maustamaton jogurtti.

Mitä ruoanlaitostasi puuttuu?

Kärsivällisyyttä ja rahaa. Jos joskus lottoan ja vielä voitankin, menen Stockan herkkuun ja ostan kaikkea mitä ikinä haluan.

maanantai 23. elokuuta 2010

Christopher Hitchens: Jumala ei ole suuri


Vaikka viime vuonna (?) tulinkin lukeneeksi Richard Dawkinsin God Delusionin, olin muuten ohittanut nämä ateistisen kirjallisuuden suurmiehet Hitchensistä Harrisiin. Tein niin oikeastaan siksi, etten kokenut kuuluvani kohderyhmään; en usko mihinkään jumalaan, enkä oikein edes käsitä koko jumaluskon konseptia siinä mielessä, etten yksinkertaisesti osaa kuvitella, millaista olisi uskoa jumalaan, millaiselta uskominen tuntuu. Toisaalta en myöskään ole erityisen kiinnostunut uskonnoista, ja koska Suomessa (ainakin omassa elinpiirissäni) on erinomaisen tavallista olla "sekulaari humanisti", en ole kovasti jaksanut innostua ateistisen ilosanoman levittämisestä. Sain kuitenkin Hitchensin kirjan entiseltä työkaveriltani, joten päätin sen aikani ratoksi lukaista.

Jo Hitchensin kirjan alaotsikko, eli Kuinka uskonto myrkyttää kaiken, kertoo oikeastaan olennaisen kirjan sisällöstä. Hitchens runsain esimerkein ja poleemisuutta kaihtamatta kertoo, mikä kaikki onkaan pielessä uskonnoissa. Eniten höykytystä saavat tietenkin osakseen "kirjan uskonnot", mutta myös itäisten uskontojen päättömyyksiä käydään säästelemättä läpi. Mitään erityisen uutta Hitchens ei esitä. Toisin kuin vaikkapa Richard Dawkins, Hitchens ei myökään ole tiedemies, vaan yhteiskunnallinen poleemikko. Jumala ei ole suuri on sujuvasti kirjoitettu kiistakirjoitus, joka ei kaunistele sanottaviaan siinä pelossa, että tulisi loukanneeksi jonkun uskonnollisia tunteita. Ihan virkistävää, muttei toki välttämättä sinänsä "edistä" sivistyneen sekularismin asiaa.

Toisaalta täytyy tässä varmaan muistaa, että Suomessa asioita katselee hiukan eri vinkkelistä kuin Yhdysvalloissa, maassa jossa on ollut presidenttinä mies, joka on ihan tosissaan tuuminut, etteivät ateistit oikeastaan sovi maan kansalaisiksi. Siihen nähdenhän tietysti Hitchensin kirja on aika kesy ja maltillinen esitys.

Jännää, edelleen minun katsantokannastani, on myös se, että Hitchens on itse joko kasvatuksen tai avioliiton kautta kuulunut useaan uskonnolliseen yhteisöön myös aikuisiällään (koska asia on ollut tärkeä esim. morsiamen vanhemmille tai muulle yhteisölle tms.). Minusta kun ajatus, että liittyisin mihinkään uskonnolliseen yhteisöön yhtään mistään syystä on todella omituinen, jopa epämoraalinen.

Tästä tuli nyt jotenkin sekava esitys. Höh.

lauantai 21. elokuuta 2010

Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin


Halusin lukea Rauli Virtasen Saigonista Bagdadiin heti kirjan ilmestyttyä viime syksynä, mutta lopulta sain varattua kirjastosta vasta tänä kesänä, enkä lukematta olisi sitä raaskinut ostaakaan (maksaa muistaakseni 39,90). Kirja koostuu eri maita ja konflikteja tai tapahtumia käsittelevistä luvuista. Virtanen on toiminut paljolti sotakirjeenvaihtajana, joten kirja keskittyy pääasiassa konfliktialueisiin Vietnamista Afganistanniin ja Balkanista Nicaraguaan. Kirjan kuvituksena on pääasiassa Virtasen itseottamia kuvia ihmisistä ja paikoista.

Minusta Saigonista Bagdadiin oli oikeasti varsin hyvä kirja. Se toin useaan otteeseen mieleeni erään suosikkini, puolalaisen sotakirjeenvaihtajan Ryszard Kapuscinskin (kirjan viimeisessä kappaleessa Virtanen itseasiassa antaakin Kapuscinskille krediittiä, ja hyvä niin, siksi paljon Virtasen tyyli välillä Kapuscinskia muistuttaa). Virtanen osaa taitavasti ja lyhyesti taustoittaa konfliktien ja sotien syitä ja seurauksia, mutta ehkä vielä liikuttavampaa on Virtasen maailmanpoliittisista rajojenvetämisestä piittaamaton asettuminen kofliktista kärsivien uhrien, osattomien ja heikompien puolelle. Mitään syvällisiä valtio-opillisia tai konfliktintutkimuksellisia analyysejä tästä kirjasta ei sen sijaan löydy.

Täytynee myös mainita, että kirjan lukuisat maininnat konflikteissa ja sodissa menehtyneistä kollegoista muistuttivat siitä, ettei ulkomaankirjeenvaihtajuus ainakin sotatoimialueilla ole mitenkään vaaratonta puuhastelua tai hauskaa ulkomaanmatkailua. Tämänhän toki myös jokainen Kapuscinskinsa lukenut hyvin tietää.

Bonusmaininta kuvituksesta: Kirjan kuvat ovat tasoltaan erittäin vaihtelevia mutta sopivat teokseen ja kuvittivat kertomuksia sopivasti (tosin en ole koskaan ollut oikein hyvä keskittymään samanaikaisesti sekään kuvaan että tekstiin, joten suurimman osan kuvista taisin ohittaa vilkaisulla). Varmaan enimmäkseen runsaiden värikuvien takia tämä kirja on tosin esineenän liian suuri ja painava minulle, joka tykkään kanniskella kesken olevia kirjoja mukanani.

Niin, ja lisäksi toki vituttaa se, miten ilmeisen paljon helpommalla suuret ikäluokat vielä työllistyivät mielenkiintoisiin hommiin (siis esimerkiksi: "Päivää, voinko tulla teille ulkomaantoimitukseen töihin?" "Oletko ylioppilas?" "Olen" "Tervetuloa!") Ei siis sillä, etteikö R. Virtanen olisi ansainnut kaikkia mahdollisuuksiaan, kunhan nyt vain hieman ilmaisen sukupolvelleni tyypillistä katkeruutta. Grr.

Saigonista Bagdadiin menee silti varmaan tämän vuoden top kymppiin. (Ai mihin top kymppiin? No en tiedä, ehkä vielä vuodenvaihteessa sellaisenkin laadin.)

Kirjan kansi on muuten niin epähoukuttelevan näköinen, että lisäsin kuvat Saigonista ja Bagdadista.

Åsa Larsson: Aurinkomyrsky


Viimeksi käsittelemäni kirjan (Ponnista!) tulin lukeneeksi mökillä sen verran nopeasti, että tarvitsin jotain uutta luettavaa bussimatkalle. Nappasin siis makuuhuoneen kirjahyllystä lainaan Åsa Larssonin esikoisromaanin Aurinkomyrsky. Nähtävästi luen vain ruotsalaisia tai norjalaisia dekkaristeja. No, tuli siis Aurinkomyrskykin luettua, mutta tuskin tulen Åsan pariin enää palaamaan.

Kirja sijoittuu Pohjois-Ruotsiin ja vilisee maallikkosaarnaajia, ahdistuneita ihmisiä, rasittavia uskovaisia ja nuivia tyyppejä. Kirjan juoni sinänsä on aika vetävä (kuuluisa saarnaaja löydetään murhattuna, Tukholmaan muuttanut lakinainen joutuu palaamaan juurilleen Kiirunaan ja tulee sekaantuneeksi tapahtumiin jne.), mutta tuntuu siltä, kuin kirjailija ei olisi osannut päättää tulisiko hänen keskittyä tapahtumien vauhdikkaaseen kuljetukseen vai kenties sittenkin henkilöiden sisäisten motiivien kuvailuun. Lopputuloksena kumpikaan ei ihan toimi, mutta etenkin henkilöt jäävät jotenkin ontoiksi ja karikatyyrimäisiksi (miksi sen yhden blondin haurasta ulkomuotoa täytyy koko ajan kuvailla?), joten heidän kohtalonsa ei oikein liikuttanut allekirjoittanutta. Mielenkiintoista oli vapaakirkkojen toiminnan kuvailu, sillä minulla ei luonnollisestikaan ole moisista minkäänlaista kokemusta.

Ihan hyvä välipala, mutta ei siis tehnyt suurempaa vaikutusta.

perjantai 20. elokuuta 2010

Sapphire: Ponnista!

Sapphiren alun perin 90-luvun puolivälissä ilmestynyt romaani Push! on sittemmin elokuvan innoittamana uudelleenjulkaistu nimellä Precious, harlemilaistytön tarina. Minä lainasin kirjastosta kuitenkin aiemman Art Housen julkaisun, molemmissa on kuitenkin Kristiina Drewsin käännös, mitä ilmeisimmin sama, joskin jälkimmäiseen korjattu.

Kaikki, jotka ovat vähänkään lukeneet leffa-arvioita viime vuonna varmasti tuntevatkin tarinan jossain määrin. Mutta lyhyesti siis harlemilaistyttö Precious Jonesilla menee aika paskasti: 16-vuotiaana hän odottaa toista lasta omalle isälleen, asuu hullun ja väkivaltaisen äitinsä kanssa eikä osaa edes lukea. Vaihtoehtoinen Opetamme toisiamme -koulu kuitenkin onnistuu tuomaan Preciousin elämään jotain hyvääkin.

Kirja oli ihan mielenkiintoinen ja paikoin vastenmielinen. Osa tekstistä on kirjoittamaan opettelevan Preciousin "kynästä", ja vaikka käännös on sujuva, kyseiset kohdat onnistuivat ärsyttämään minua. Olisi ehkä pitänyt lukea englanniksi. Tunnen lievää kiinnostusta elokuvaa kohtaan, voisin ehkä katsoa sen tässä joskus. Jos se on yhtään hyvä?

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Jens Lapidus: Siisti kosto

Ruotsalaisen monilahjakkuuden (lakimies, kirjailija, hyvännköinen) Jens Lapiduksen toinen(kin) romaani sijoittuu Tukholman alamaailmaan.(Jens ei kyllä tottapuhuen vedä vertoja norjalaiselle kollegalleen Nesbølle, joka on menestynyt pörssimeklari, rockmuusikko, entinen lupaava jalkapalloilija, ja joka on päällepäätteeksi kirjoittanut useampia menestyneitä kirjojakin.)

No, kuitenkin, palatakseni Lapidukseen. Siistin koston (Aldrig fucka upp) päähenkilöt, Thomas, Mahmud ja Niklas, käyvät kaikki omaa yhden miehen sotaansa
järjestelmää, jugoslaavimafiaa tai patriarkaalista sortoa vastaan. Lopussa tietysti ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Kirja on ihan vetävä, mutta on kyllä myönnettävä, ettei yhtä hyvä kuin Stockholm noir 1, Rahalla saa (Snabba cash). Esikoiseen verrattuna päähahmot olivat aika epäsymppiksiä tunareita, joiden edesottamukset eivät jaksaneet ihan joka hetki kiinnostaa. Ylipäänsä tämä tuntui edeltäjäänsä "hutaistummalta". Ensimmäisessä jotenkin tuntui, että kirjoittaja on malttanut rakennella hommaa päässään kyllin huolella, kehitellä hahmojen luonnetta ja niiden edesottamuksia. Täytynee vissiin huomioida, että esikoisromaania saattaa aloitteva kirjailija pakertaa pitkäänkin, ja kenties vielä kustantamossakin jaksetaan pusata lupaavan teelmän parissa tovi jos toinenkin, kun taas älyttömästi myyneen menestyskirjan seuraaja yritetään lykätä markkinoille aika haipakkaa. Että se tässä ehkä sitten mättää. Ja tietty uutuudenviehätys vähän meni jo sen ekan myötä. Jotain positiivista loppuun sanoakseni todettakoon nyt kuitenkin, että loppuratkaisu oli kyllä ihan hyvä, eikä tämä missään nimessä ole mitenkään paska teos oman genrensä edustajaksi. Luen varmaan seuraavankin.

Tajusin tässä muuten, etten ole tainnut listata Lapiduksen ensimmäistä tuonne sivupalkkiin, ja se taisi unohtua viime vuoden arvioista. Tai ainakin muistaakseni luin sen viime vuonna.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin



Suunnittelin Westön uusimman hankintaa jo viime syksyn kirjamessuilta ja uudelleen tämän kesän alesta. Kirja tuli kuitenkin vastaan kirjastossa, joten päätin unohtaa hankinta-aikeeni. Ihan hyvä, sillä tuskin kuitenkaan tulen koskaan toista kertaa palaamaan tähän. Ei sillä että kirja olisi ollut huono, mutta ei se kuitenkaan tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Kirjan alkupuolella seurataan kolmen 60-luvun helsikiläisnuoren, Jounin, Arielin ja Adrianan edesottamuksia, kun taas kirjan jälkimmäisellä puoliskolla äänessä on viimemainitun sisareen rakastunut mies, jonka elämä kietoutuu monin tavoin edellämainitun kolmikon kohtaloihin. Näin niikuin lyhyesti.

Seuraavista seikoista kirjassa pidin:
-Historiallisen Helsingin kuvaus ja kaupungin kuljettaminen läpi kirjan, nykyhetkeen (tai no, 2000-luvulle) saakka. Erityisesti minua miellytti, että ajallinen aloituspiste oli oikeastaan edellisessä Missä kuljimme kerran -romaanissa, ja uusin jatkoi, joskin eri tarinalla, sieltä minne edeltäjä loppui.
-Westö osaa kyllä kirjoittaa, joten kirjan teksti oli enimmäkseen sujuvaa ja taidokasta ja juonikin rullasi pääasiassa ihan hyvin.
-Edelliseen liittyen: juoni alkaa alun tahmeuden jälkeen vetää jonka jälkeen kirjaa lukee ihan mielellään.

Sen sijaan minua ei kauheasti miellyttänyt:
-Jonkinlainen kaikenkattava teennäisyys: henkilöhahmot, niiden väliset suhteet, tapahtumat, joku tässä nyt vaan tökki, melkein, muttei ihan koko ajan.
-Olen myös allerginen joidenkin kirjailijoiden harjoittamalle tavalle ottaa edellisten romaaniensa hahmoja "cameo-rooleihin" uusiin romaaneihinsa (tjeu: Irvine Welsh, Hanif Kureishi), johon Westökin tässä hieman syyllistyy. Olen nimittäin sitä mieltä, että joko kirjoitetaan selkeästi seuraajaromaani tai sitten ei. Toisaalta voitaneen ehkä argumentoida, että itseasiassa Älä käy yöhön yksin on Missä kuljimme kerran -kirjan kanssa samaa sarjaa. Näin ajatellen seikka ei häiritse ihan yhtä paljon.
-Kirja käynnistyy aika hitaasti, enkä oikein pitänyt sen lopusta (joka oli lisäksi tietyiltä osin ennalta-arvattava).



Kaikenkaikkiaan pidin paljon enemmän Missä kuljimme kerransta (miten ihmeessä näitä kirjojen nimiä oikein voi taivuttaa? "Aion lukea Täällä pohjantähden allan." "Mitäs pidit Saatana saapuu Moskovaansta?" "Joko ehdit lukea Traktorien lyhyt historia ukrainaksin?" Heh. Hehe.) Osittain syynä on tosin varmaan se, että tuo kirja sijoittuu sikäli kauas menneeseen, että se tuntuu oikeastaan autenttisemmalta, minulla kun ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa 1920-luvun Helsingistä. (En tosin tiedä miten minulla on muka mielikuva 1960-luvun Helsingistä, enhän silloin ollut paikalla sen enempää Helsingissä kuin yhtään missään muuallakaan.)

Kuvituksena kirjan suomalainen, suomenruotsalainen ja ruotsalainen kansi.

Vikas Swarup: Six Suspects

Vikas Swarupin toinen teos Six Suspects (Syyllisten seurue) (ensimmäinen on muuten Q and A, sittemmin uudelleenjulkaistu nimellä Slumdog Millionaire) on intialainen murhamysteeri, joka ei tarinansa tai rakenteensa puolesta kuitenkaan ole mikään tyypillinen dekkari. Juoni lyhkäisesti: intialaisen gansteripolitiikon playboy-poika Vicky Rai tulee murhatuksia omissa juhlissaan. Poliisien haaviin jää paikalta kuusi epäiltyä, joilla kaikilla on paitsi ase hallussaan, myös motiivi Vicky Rain murhaamiseen. Kirjassa seurataan, kuinka nämä kuusi epäiltyä (joihin kuuluu niin uhri isä, andamaanilainen alkuasukas kuin kuuluisa filmitähtikin) päätyivät paikalle ja mitä sitten tapahtui.
Six Suspects onnistuu jotenkin tasapainoilemaan realistisen vakavuuden ja puskafarssin välillä. Pääsemme jälleen todistamaan intialaisen yhteiskunnan epäkohtia: korruptiota, nepotismia, köyhyyttä, kastisysteemiä jne. mutta toisaalta juoni on välillä kuin Spede Pasasen kynästä, tai jonkun. Kirja on kyllä viihdyttävä, mutta kaikki aivan kaikki osaset ja juonenkäänteet eivät allekirjoittanutta miellyttäneet.

Huomatkaa muuten, että päätin lopettaa puolivuotiskatsauksen, kun huomasin ehtineeni jo vuoden tälle puoliskolle. Yritän tässä lähipäivinä saada itseni ajantasalle tässä kesän aikana lukemieni kirjojen kanssa (ks. lista sivupalkissa), joten luvassa on vielä Kjell Westöä, Rauli Virtasta ja muuta.

maanantai 9. elokuuta 2010

Puolivuotiskatsaus, osa 5

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja
Toisessa kirjassa edellisessä postauksessa mainittu Anna-Lena Laurén kirjoittaa nyt Kaukasiasta ja Kaukasian kansoista. Kirjassa käsitellään oikeastaan kaikki Kaukasian tasavallat Tšetšeniasta ja Ingusiasta Georgiaan ja Abhasiaan, jokaiselle on oma lukunsa. Jokaisen luvun alussa on myös faktalaatikko, jossa ovat perustiedot maasta (kätevää, sillä en itse ainakaan ole mikään Kaukasian asiantuntija, enkä tosiaankaan osaisi nimetä Abhasian pääkaupunkia tai Dagestanin väkilukua. Saati sitten tiedä yhtään mitään Kabardi-Balkariasta.) Laurén kertoo sujuvalla tyylillä omia kokemuksiaan Kaukasian maista, ja lisää keitokseen tietoa alueen historiasta, kansoista ja maantiedosta ja höystää näitä kertomuksilla paikallisista ihmisistä ja sattumuksista. Kirja on oikein toimiva; ei ehkä yhtä hauskaa ja kevyttä luettavaa kuin Laurénin aiempi teos, mutta kylläkin mielenkiintoisempi ja ajatuksia herättävämpi.

Carlos Ruiz Zafón: The Angel's Game
Ruiz Zafónin teokset ovat osoittautuneet jonkinlaisiksi henkilökohtaisiksi murheenkryyneikseni. Edellistä teosta, La sombra del vientoa (Tuulen varjo) yritin saada luetuksi kolme vuotta ennen kuin sain sen lopulta kahlattua läpi. Toisen romaanin kanssa olin jo vähän ripeämpi, sillä Angel's Game (El juego del angel, Enkelipeli) oli minulla kirjastosta lainassa vain kolme kuukautta (ja siitä huolimatta luin kirjan loppupuolen vasta saatuani töistä yhden ilmaiskappaleen). Lienee tarpeetonta sanoakaan, etten ole kyseisen kirjailijan suurin fani. Kirjat kuitenkin sijoittuvat Barcelonaan, minulle niin läheiseen kaupunkiin, joten olen hammasta purren kahlannut sepustukset läpi.
Todettakoon nyt vielä, ettei kummassakaan kirjassa ole mitään erityistä vikaa, niissä on ihan mielenkiintoinen juoni ja tekstikin on ihan sujuvaa. Juonenkuljetus on kuitenkin niin toivottoman hidasta ja molemmat kirjat on ympätty niin täyteen toissijaisia tapahtumia ja henkilöitä ja takaumia ja ties mitä, ettei sitä kestä erkkikään. Lisäksi huomioni toistuvasti kiinnittää näiden romaanien historialliseen ajankohtaan ja paikkaan (Angel's Game 1900-luvun alun Barcelonassa, La sombra del viento samassa kaupungissa sodan jälkeen eli 1940- ja 50-luvuilla) sopimattomat ilmaukset, henkilöiden tavat, käyttäytyminen yms. ei siis tunnu oikein autenttiselta (siis edes alkukielellä). Reipas editointi ei siis olisi ollut ollenkaan pahasta kumpaisellekaan herran kirjalle. Toisaalta nehän ovat tuollaisenaankin myyneet ihan älyttömiä määriä, joten miksi nähdä vaivaa?

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
Sittenpä luinkin kirjan, joka olisi kenties saanut kokonaan jäädä kirjoittamatta. Kirjan lähtökohta oli sinänsä minua houkutteleva: luvassa oli vampyyri ja historiallista Barcelonaa. Kirjan luettuani en saata uskoa, että Enrique Moriel on kirjoittanut useampiakin kirjoja, niin kömpelö viritys tämäkin oli. Kirjan juoni oli kaksitasoinen: historiallisia tapahtumia kerrattiin niitä todistaneen vamppiksen silmin ja nykypäivän tasolla taas setvittiin erästä murhatapausta. Jotain positiivista mainitakseni on todettava, että kirjailija taisi historiallisen Barcelonan kuvailun oikein hyvin (suosittelen uraa historiallisten tietokirjojen parissa, mikäli kirjallisella uralla aikoo herra jatkaa). Kuitenkin kirjan henkilöhahmot ovat tylsiä ja epäuskottavia. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot ovat täysi fiasko, hahmot kömpelöitä ja ihmisten motiivit teoilleen olemattomia. Kirjan kaksi tasoa yhdistävä loppuosa oli aivan hämärä, ja typerä, ja epäuskottava. Puuh, mitä roskaa.

Puolivuotiskatsaus, osa 4

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset
Ylen ruotsinkielisen toimituksen kirjeenvaihtajan Annan-Lena Laurénin kirjan alaotsikko, tuokiokuvia Venäjältä, kertoo kirjasta oikeastaan kaiken tarpeellisen: kirjan lyhyehköissä luvuissa Laurén käsittelee Venäjää, venäläisiä ja Venäjällä asumista ja työskentelyä. Kirjoittajan näkökulma on aika suomalainen, jonka kirjoittaja itsekin avoimesti toteaa ja hämmästelee itänaapureiden omituisia tapoja ja kummallisia sukupuolten välisiä suhteita (kummasteleva asenne taitaa tosin käydä ilmi jo kirjan nimestäkin). Laurén kuitenkin kirjoittaa mukaansatempaavasti (en tosin lukenut ruotsinkielistä alkuteosta, mutta käännöskin toimi), ja vaikka mukana on sopivasti kriittisyyttä, pohjimmiltaan hän tuntuu suhtautuvan venäläisiin lämmöllä ja ihastuksella. Välillä Laurén muistaakseni kyllä sortuu kliseisiin, eikä kirja mitenkään maailmojajärisyttävän ihmeellinen ole. Kuitenkin ihan mielenkiintoinen opus, joka ainakin allekirjoittaneessa aiheutti halua matkustella Venäjällä.

Mirja Tervo: Huimaavat korot
Kansatieteilijä Mirja Tervo asui New Yorkissa ja päätyi töihin kenkäsalonkiin (ilmeisesti Saks Fifth Avenuen tai vastaavan kenkäosastolle). Siellä hän huomaa salongin olevan sangen mielenkiintoinen etnologisen tutkimuksen kohde, hän kirjoittaa muistiin kokemuksiaan ja jakaa niin kenkämyyjiä kuin asiakkaitakin erilaisiin ryhmiin. Tästä syntyy kirja. Kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu kirja, joka tosin tuntuu lyövän leikiksi "tutkimusotteellaan". En toki ole itse etnologi, mutta välillä Tervon luokittelut tuntuvat yliampuvilta tai suorastaan pöljiltä, niin että kirja tuntuu pilailevan tieteen kliseillä, liekö tämä sitten tarkoituksellista, se jää epäselväksi.
Noin muutoin kyseessä on hauska kurkistus kulttuuriin, joka on ainakin allekirjoittaneelle aika vierasta: en yksinkertaisesti ole kovin kiinnostunut kengistä, etenkään Louboutienien kaltaisista statuspopoista, ja kirjan kenkäentusiastien kuvailu tuntui välillä jopa tirkistelyltä. Ja mikäs sen kivempaa!

Jo Nesbø: Panssarisydän
Nesbøn uusimman lainasin töistä heti kun liikeni. Viime vuoden kirjojen katsauksessa ehdinkin jossain määrin analysoida kaikki Nesbøn aiemmat Harry Hole -dekkarit, enkä siis malttanut olla lukematta tätä viimeistäkään. Kirja oli melkoisen tuhti (ehkä
600 sivua), eikä olisi varsinaisesti kärsinyt pienestä tiivistämisestä. Muutenkin lähes kaikki oli aiemmista kirjoista tuttua kauraa: Harry Holen haluttomuus tutkia tapausta, Harry Holen kamppailu alkoholiongelman parissa, toisaalta lojaalit ja toisaalta petolliset työtoverit, Harry Holen naisiin vetoava renttukarisma ja siitä seuraava pakollinen seksikohtaus ja lopulta Harry Holen epäonnistumisten ja ihmeellisten selviytymisten kautta voittoon yltävä tappajajahti. Vaikka kirja oli ihan mukaansatempaava, tuntui kuitenkin, että ideat alkavat olla kuluneita ja Holen hahmo ei enää kiinnosta kirjailijaa. Toivottavasti Nesbø ei enää väkisin venytä sarjaa, vaan tappaa Harryn ehkä jo ensi kirjassa (kirjailija kun siis on todennut, että sitten kun Harry Holen seikkailut päättyvät, ne päättyvät lopullisesti Harryn kuolemaan).

torstai 5. elokuuta 2010

Puolivuotiskatsaus, osa 3

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Anne B. Ragde: Vihreät niityt
Anne B. Ragde: Erakkoravut

Vaikka luinkin norjalaisen Anne B. Ragden landetrilogian ensimmäisen osan melko kauan ennen seuraavia osia, ajattelin lätkäistä ne tässä yhteen. Alun perin olin ajatellut, etten taida viitsiä tarttua näihin kirjoihin, en nimittäin uskonut olevani kohderyhmää. No ostin keväällä kuitenkin ensimmäisen osan Lappeenrannan Suomalaisen pokkaritarjouksesta kun halusin jotain lukemista, ja sen sitten lukaisinkin. Lyhyesti jutun juoni on seuraava: Trondheimin lähellä on Neshovin tila. Tilan matriarkka, "äiti", joutuu koomaan ja kuolee. Äidin kuolema tuo yhteen pojat, tilaa asuvan sikafarmarin Torin, vakavan hautausurakoitsijan Margidon ja kööpenhaminailaistuneen homon Erlendin, sekä ensinmainitun aviottoman tttären, tilalla asustelevan vanhuksen ja Erlendin puolison. Sitten tapahtuu kaikenlaista dramaattista ja vähemmän dramaattista.
Ensimmäisen osan musta huumori ja henkilöhahmojen kuvaus miellyttivät, vaikka hahmot vähän yksiulotteisiksi jäivätkin (tämä asia ei muuten kauheasti kohentunut seuraavissa osissa). Ensimmäinen osa myös loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin, joita jatko-osat eivät mainittavammin lunasta. Ei siinä muuten mitään, mutta synkkä huumorikin vähän siinä rytäkässä katoaa, ja jälkimmäiset osat tuntuvatkin siltä, mitä jotkut pohjoismaiset elokuvat tapaavat kuvata: ajetaan pipo vinossa moottorikelkalla ojaan, ollaan masentuneita, ei osata puhua tunteista, kaatuillaan ja juodaan viinaa. Ihan näitä asioita kirjoissa ei tapahdu, mutta yhtä kaikki, tunnelma on samanlainen.
Tulipahan luettua.

Yasmina Khadra: Attentaatti

Ensin lyhyesti ja ytimekkäästi: tykkäsin. Kirjan juonikuvio näin lyhyesti menee näin: israelinpalestiinainen lääkäri, Amin, joutuu jälleen kerran pelastamaan itsemurhapommituksen uhreja. Työrupeaman jälkeen Amin palaa kotiin vain huomatakseen, että hänen vaimonsa ei olekaan vielä palannut kotiin. Aamuyöllä Amin herää poliisin puheluun: hänen vaimoaan epäillään itsemurhapommittajaksi. Myös Amin raahataan kuulusteltavaksi, ja hän saa huomata, että arabina hän on aina epäilyttävä, vaikka miten hyvin onkin sopeutunut israelilaiseen yhteiskuntaan. Tästä alkaa Aminin yhden miehen odysseia läpi lähiseutujen hänen etsiessään totuutta vaimonsa kohtalosta.
No mitä hittoa, kirja on vaikuttava ja erityisesti pidin kirjoittajan melko eleettömästä tyylistä. Toimii!
Nyt minulla on muuten luvussa saman kirjailijan aiemmin suomennettu mutta alkukielellä Attentaatin jälkeen kirjoittu Bagdadin kutsu.