keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.
Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.


Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.


Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

maanantai 18. marraskuuta 2013

Tervon Esikoinen

Yllätin itseni taannoin Kallion kirjaston bestseller-hyllyllä, kun nappasin siitä luettavakseni Jari Tervon tuoreimman romaanin Esikoinen. Sanon yllätin, koska en syystä taikka toisesta ole aiemmin tullut Tervoa lukeneeksi. Sen verran tietysti olen kotimaista kirjallisuuskenttää seurannut, että perusasiat Tervosta tiedän (Rovaniemeltä, aloitti runoilijana, toimi toimittajana, Uutisvuoto, asuu Katajanokalla, vaimo ja poika) – joskin Tervo taitaa olla sen kaliiperin kirjailijakuuluisuus, että nämä seikat ovat tunnettuja kirjallisuutta seuraamattomillekin. Joka tapauksessa olen myös kirjakaupantätiaikoinani myynyt lukuisia miehen teoksia ja suositellutkin niitä, ja olenpa ollut Tervon kanssa pariin otteeseen samoissa kirjallisissa kemuissakin. Ehkäpä oli siis korkea aika jo tarttua miehen kirjoittamaan kirjaankin.


Tammikuun alussa 1972 12-vuotias koulupoika Rovaniemeltä alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Lakonisen toteavaan tyyliin poika havainnoi ympäristöään, perheen työläisideologiaa, kansakoulusta peruskouluksi muuttuvaa koulumaailmaa, päivänpolttavia tapahtumia (Münchenin olympialaiset ja Virénin juoksu, eduskuntavaalit ja hallitusneuvottelut) ja pikkusisarustensa edesottamuksia. Vahvojen naisten ja ajoittain "tuurin", poliitikan ja muiden hullutusten pauloihin joutuvien miesten ympäröimänä nuori Jari odottaa kivestensä laskeutumista, viettää aika isotäti Esmeraldan ja hullun Aune-tädin kanssa, sekä kuljettaa mehumaijaa edestakaisin.

Jarin päiväkirjamerkintöjen ohessa kirjassa kulkee ohessa kaksi muutakin tarinaa: toinen vie isotäti Esmeraldan nuoruusvuosiin, toinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynteihin. Ensinmainittua Jari nauhoittaa pikkuhiljaa höppänöityvän Esmeraldan kertomana kaseteille, jälkimmäistä kuuntelee perheen lapsia silloin tällöin kaitsevan Aune-tädin kertomuksissa, joten "sivujuontenkin" tarkastelupiste on 1970-luvulla ja Jari-pojan näkökulmassa.


Esikoisen lukeminen lähti minulla syystä tai toisesta käyntiin hieman tahmeasti, mutta jossain suunnilleen sivun 70 tienoilla alkoi vetää. Alussa en oikein myöskään lämmennyt ajoittaisille hyppäyksille muihin aikatasoihin, vaikka sinänsä erityisesti 1900-luvun alkuun, lokakuun revoljutsijan tunnelmiin vievät jaksot olivat erinomaisen vetäviä (ja saivat minut samalla aiempaa kiinnostuneemmaksi Tervon Myyrä, Ohrana ja Troikka -trilogiasta). Kirjan lopussa Tervo onnistuu kuitenkin vetämään langat yhteen ja kolme tarinaa tuntuvat ihan perustellulta ratkaisulta. Sinänsä pidin kyllä  kovasti Tervon pelkistetystä, lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä, vaikka ehkä humoristiseksi tarkoitettua, savolaishenkistä sanavalintakikkailua olisi voinut olla vähemmänkin. Tai ehkä kyseessä on rovaniemeläisen puheenparren ja -tyylin toisintaminen, en tiedä kun en ole koskaan 1970-luvun Rovaniemellä ollut. Yhtä kaikki paikoittainen "lupsakkuus" vähän häiritsi etenkin alussa.


Sitten täytyy kirjoittaa jostakin, jota en nyt välttämättä haluaisi ottaa esiin, taas, mutta joku tässä syksyssä on, kun kaikki tiet tuntuvat vievät yhteen suuntaan, norjalaisen miehemme luo. Puhun siis, jälleen, Knausgårdista. Minulla on itseasiassa epämääräinen muistikuva siitä, että Tervo itse jossain yhteydessä kommentoi jotain mielenkiintoista Knasusta, mutta en nyt onnistunut googlella selvittämään, mistä tämä muistikuva on peräisin. Yhtä kaikki, perhekuvaus, ajankuva, yksityiskohtien runsaus, 1970-luku, ainakin osittainen omaelämäkerrallisuus; kovin monet seikat Esikoisessa tuovat mieleen Karl Ove Knausgårdin, etenkin kun minulla on juuri nyt kesken Taistelujeni kolmas osa, jossa ollaan ainakin alkupuolella vahvasti juuri Knausgårdin lapsuudessa. Vaikka tietysti siinä missä pikku Jari elää vahvojen naisten ja hyväntahtoisten aikuisten ympäröimänä, pikku Karl Oven kohtalona on voimakastahtoinen, pelottava isä ja epäreilut, ikävätkin aikuiset ja ikätoverit. Ehkä juuri siksi, että olin juuri lukenut Taisteluni 3 alkupuolta, Tervon kirjaan sisään pääsemisessä meni niin kauan; se tuntui omituisen kepeältä, hyväntuuliselta, melkein epäuskottavalta ollakseen 70-luvun lapsuudenkuvaus. Hämmentävää.

Seuraavaksi yritän laatia bloggauksen ilman ainuttakaan mainintaa Karl Ovesta. Iltalukemisena on nyt J. K. Rowlingin Robert Galbraith -pseudonyymillä laatima Käen kutsu -dekkari. Siinä ei ainakaan toistaiseksi ole juuri mitään, mikä toisi mieleeni vuonojen Proustin, joten jos ehdin lukea tuon loppuun ennen Taisteluni 3:sta, saatan pystyä pitämäänkin lupaukseni.

Esikoisesta ovat jo monet ehtineet blogata. Koetan ehtiä lisäillä linkkejä myöhemmin, nyt yritän ehtiä julkaista tämän ja kiirehtää treenien kautta kirjastolle graduhommiin. On maanantai!

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY 2013.