No niinhän siinä sitten kävi, että yhtenä iltana lukaisin tämän kuudennenkin Southern vampire mysteries -teelmän, vaikka juuri olin päässyt valittamasta vampyyrihömppäyliannostusta. Vetoan siihen, että kaipasin jotain purukumia aivoille enkä jaksanut katsoa viihdettä kun olin juuri tehnyt useamman tunnin töitä läppärin ääressä. Ja niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon siis nyt, että kuulun niihin ihmisiin, joille kannettava tietokone on työpaikka, gradumasiina, viihdekeskus, elokuvateatteri, stereot, tietosanakirja ja puoli seitsemän uutiset. Meillä ei ole televisiota ja cd-soitinkin meni rikki. (Hesari sentään vielä tulee, kun en uskalla aamupökerryksissä käyttää tietokonetta uutisnälkäni tyydyttämiseen. Pelkään, että kaadan kahvikuppini koneen päälle.)
Niin näppärä masiini kuin tämä tietokone onkin, en nyt sentään ihan jokaista valveillaolotuntia jaksa minäkään ruutua tuijottaa. Siispä kirjoja. Mitä vähemmän aivossa on ajattelukapasiteettia jäljellä, sitä simppelimpiä kirjoja (viime aikojen lukemisista päätellen olen kyllä tuhrannut aivokapasiteettini kokonaisuudessaan johonkin muuhun ja lukenut kasapäin tyhjänpäiväisiä dekkareita. Huokaus).
No, sekavat monologit sikseen. Tai siis eivät sittenkään, sillä Sookie Stackhousen sekava monologihan on oleellisessa osassa näitä eteläisen Yhdysvaltain vampyyriseikkailuja. Nehän suorastaan koostuvat siitä!
Tuttuun tapaan Stackhousen missus menee kuudennessa kirjassa suoraa päätä pälkähästä pälkähään. Kierroksessa on uusi deitti, isokokoinen, huomiotaherättävän komea (kuka yllättyi?) shapeshifter Quinn. Esim. ensimmäisillä deiteillä pariskunnan kimppuun hyökkää pari ihmissutta. Pari päivää myöhemmin Sookie huomaa sekaantuneensa kuolleen serkkunsa Hadleyn vanavedessä hieman isomman luokan vampyyripolitiikkaan. New Orleansissa vaikuttava Louisianan kuningatar Sophie-Anne Leclerq, pari noita-akkaa, Teksasin vallanhimoinen vampyyrikuningas ja muutama random vampyyri (mukana vanhat tutut Bill ja Eric!) ja ihmissusi sekä kostonhimoine Peltin perhe sekoittavat tarjoilijattaremme kuviot pahemman kerran. Läheltäpiti-tilanteita piisaa ja milloin kenenkin kulmahampaat ovat upota sankarittaremme kaulavaltimoon. Lopussa pakataan auto ja ajetaan takaisin Bon Tempsiin.
Definitely Dead oli kieltämättä melko sekava, mutta viihdyttävämpi pläjäys kuin edeltäjänsä (Dead as a Doornail). Charlaine Harris osaa rustailla vauhdikkaita juonenkäänteitä, eikä yliluonnollisen höpöhöpöjengin paljouskaan enää niin paljon häirinnyt. Sen sijaan toivoisin edelleen, että hahmojen luonteen kuvailua ei niin voimakkaasti samastettaisi heidän ulkonäkönsä kuvailuun. Ihmettelin myös edelleen rouva kirjailijan käsitystä muodista: kirjoissa muodikkaiksi, trendikkäiksi tai muuten vaan kertakaikkiaan ihaniksi kuvaillut asut kuulostavat kaikki joko halvoilta, kauheilta tai sekä että. Tiukka punainen mekko ja irtohihat? Vaaleanvihreä shifonkiriepu? Oikeesti?
No, kunhan ei liikoja odota, niin ei kauheasti petykään. Seuraavaa osaa odotellessa. Ha.
keskiviikko 27. heinäkuuta 2011
tiistai 26. heinäkuuta 2011
Hjorth & Rosenfeldt: Mies joka ei ollut murhaaja
Bazar Kustannus, johon suhtauduin pitkään vähän skeptisesti (en oikein kokenut heidän kirjojaan omakseni), on muistanut aktiivisesti kirjakaupantätejä ja -setiä lähettämällä kirjoistaan ennakkokappaleita. Kannatettava käytäntö, sanon minä! Ei ehkä niinkään siksi, että erityisesti haluaisin uusia kirjoja (kirjoista ei totisesti ole tässä taloudessa pulaa), mutta ennakkokappaleiden avulla tulee lukeneeksi kirjoja, joihin ei ehkä muuten tarttuisi. Usein ennakot jäävät minulla kyllä turhan pitkäksi aikaa lojumaan hyllyyn ja kirja ehtii hyvinkin ilmestyä ennen kuin ehdin lukea sitä. Tällä kertaa olin kuitenkin poikkeuksellisen ripeä ja luin Bazarin syksyn uutuusdekkarin Mies joka ei ollut murhaaja (Det fördolda) jo nyt. Koska ilmestymispäiväksi on ilmoitettu 6.9., mietin viitsinkö tästä vielä blogatakaan, mutta sitten huomasin kirjan löytyvän jo kirjavinkeistäkin, joten täältä tullaan!
Hjorth ja Rosenfeldt (tämä kaksi kirjailijaa on vissiin joku uusin villitys ruotsalaisissa dekkaripiireissä, vrt. Lars Kepler tai Roslund & Hellström, vaikka olihan jo ennenkin Sjöwall & Wahlöö) kuuluu tavallaan läpeensä tuttuun ja turvalliseen ruotsalaisten menestysdekkareiden kerhoon. Voinkin heti alkuun todeta, että kirja on toden totta aivan näppärästi kirjoitettu. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei kuitenkaan lukijalleen tarjoa.
Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Roger Eriksson katoaa Västeråsin pikkukaupungissa. Pari päivää myöhemmin poika löytyy raa'asti surmattuna metsästä. Pojan murha saa aikaan melkoisen huhumyllyn, ja paikallisen poliisin avuksi kutsuttu keskusrikospoliisin murharyhmäkin on pitkään ihan ns. tapahtumista. Kaikki jäljet näyttävät kuitenkin johtavan pojan opinahjoon, Palmlövin snobistiseen yksityiskouluun. Melko varhaisessa vaiheessa kuvioon sekaantuu myös koulun aiempi kasvatti, aiemmin elämässään murharyhmässä työskennellyt psykologi Sebastian Bergman, jonka yksityiselämä on viturallaan, kuten näiden dekkareiden päähenkilöillä on tapana ollakin. Koko juttuun alkuun vastentahtoisesti suhtautuva Bergman onnistuu kuitenkin ratkaisemaan koko poliisivoimia askarruttavan rikoksen (yllätys yllätys).
Takakannen tietojen mukaan Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa uuden sarjan, päähenkilönä yllämainittu psykologi Sebastian Bergman. Tein hieman salapoliisityötä ja huomasin, että ruotsiksi ilmeisesti ensi kuussa ilmestyy sarjan toinen osa, Lärjungen.
Kuten jo mainitsinkin, ruotsalaisia dekkareita aiemmin lukeneelle Mies joka ei ollut murhaaja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Tarina on näppärä ja ihan vetävästi kirjoitettu, henkilöhahmotkaan eivät aivan niin yksioikoisia kuin genren edustajissa usein, joskin päähenkilö Bergman on aika ärsyttävä ongelmissaan kieriskelevä egomaanikko. Kaikenkaikkiaan opus on ihan kelpo viihdettä, joskin loppuratkaisun ainakin allekirjoittanut aavisti vähän turhan hyvissä ajoin.
Kirjan nimestä haluaisin tosin esittää vähän ekstrakritiikkiä. Vaikka kirjan alkukielinen nimikään ei varsinaisesti kekseliäisyydellään häikäise, Mies joka ei ollut murhaaja ("mies jolla oli relatiivilause" erään tuntemani sanoin) on kyllä harvinaisen pönttö nimi, enkä voi välttää ajatusta, että tässä yritetään nyt vähän ratsastaa Stieg Larssonin toivottoman kömpelösti nimetyn menestystrilogian siivellä. Vähän nyt ryhtiä siellä!
Loppukevennyksenä hieman esimakua tulevasta: bookdepositorystä tilaamani pokkarit saapuivat! Nyt kun vielä olisi aikaa lukea nämä. Ja päättää, minkä lukisin ensimmäisenä! Luulen valinnan kallistuvan kirjablogistaniassa viime aikoina laajalti esillä olleisiin David Nichollsiin tai Jean Kwokiin, mutta katsotaan nyt.
Hjorth ja Rosenfeldt (tämä kaksi kirjailijaa on vissiin joku uusin villitys ruotsalaisissa dekkaripiireissä, vrt. Lars Kepler tai Roslund & Hellström, vaikka olihan jo ennenkin Sjöwall & Wahlöö) kuuluu tavallaan läpeensä tuttuun ja turvalliseen ruotsalaisten menestysdekkareiden kerhoon. Voinkin heti alkuun todeta, että kirja on toden totta aivan näppärästi kirjoitettu. Mitään uutta ja ihmeellistä se ei kuitenkaan lukijalleen tarjoa.
Kirjan tapahtumat saavat alkunsa, kun 16-vuotias Roger Eriksson katoaa Västeråsin pikkukaupungissa. Pari päivää myöhemmin poika löytyy raa'asti surmattuna metsästä. Pojan murha saa aikaan melkoisen huhumyllyn, ja paikallisen poliisin avuksi kutsuttu keskusrikospoliisin murharyhmäkin on pitkään ihan ns. tapahtumista. Kaikki jäljet näyttävät kuitenkin johtavan pojan opinahjoon, Palmlövin snobistiseen yksityiskouluun. Melko varhaisessa vaiheessa kuvioon sekaantuu myös koulun aiempi kasvatti, aiemmin elämässään murharyhmässä työskennellyt psykologi Sebastian Bergman, jonka yksityiselämä on viturallaan, kuten näiden dekkareiden päähenkilöillä on tapana ollakin. Koko juttuun alkuun vastentahtoisesti suhtautuva Bergman onnistuu kuitenkin ratkaisemaan koko poliisivoimia askarruttavan rikoksen (yllätys yllätys).
Takakannen tietojen mukaan Mies joka ei ollut murhaaja aloittaa uuden sarjan, päähenkilönä yllämainittu psykologi Sebastian Bergman. Tein hieman salapoliisityötä ja huomasin, että ruotsiksi ilmeisesti ensi kuussa ilmestyy sarjan toinen osa, Lärjungen.
Kuten jo mainitsinkin, ruotsalaisia dekkareita aiemmin lukeneelle Mies joka ei ollut murhaaja ei tarjoa suuria yllätyksiä. Tarina on näppärä ja ihan vetävästi kirjoitettu, henkilöhahmotkaan eivät aivan niin yksioikoisia kuin genren edustajissa usein, joskin päähenkilö Bergman on aika ärsyttävä ongelmissaan kieriskelevä egomaanikko. Kaikenkaikkiaan opus on ihan kelpo viihdettä, joskin loppuratkaisun ainakin allekirjoittanut aavisti vähän turhan hyvissä ajoin.
Kirjan nimestä haluaisin tosin esittää vähän ekstrakritiikkiä. Vaikka kirjan alkukielinen nimikään ei varsinaisesti kekseliäisyydellään häikäise, Mies joka ei ollut murhaaja ("mies jolla oli relatiivilause" erään tuntemani sanoin) on kyllä harvinaisen pönttö nimi, enkä voi välttää ajatusta, että tässä yritetään nyt vähän ratsastaa Stieg Larssonin toivottoman kömpelösti nimetyn menestystrilogian siivellä. Vähän nyt ryhtiä siellä!
Loppukevennyksenä hieman esimakua tulevasta: bookdepositorystä tilaamani pokkarit saapuivat! Nyt kun vielä olisi aikaa lukea nämä. Ja päättää, minkä lukisin ensimmäisenä! Luulen valinnan kallistuvan kirjablogistaniassa viime aikoina laajalti esillä olleisiin David Nichollsiin tai Jean Kwokiin, mutta katsotaan nyt.
The Tiger's Wife, Great House, Girl in Translation & One Day |
torstai 21. heinäkuuta 2011
Innoittunut elämäkertapostaus
P. S. Rakastan kirjoja -blogin Sara valitsi juhla-arvontansa aiheeksi elämäkerrat. Vastatessani arvontaan - en ehkä niinkään himoitessani palkintoa, vaan ehkä pikemmin rakkaudesta omaan ääneeni ja jaarituksiini - onnistuin kirjoittamaan melkoisen kommentinjärkäleen, josta huomasin olevani yllättävänkin innokas elämäkertojen tankkaaja. Etenkin teini-iässä kahlasin läpi elämäkertoja. Erityisen innostunut olin toinen toistaan huumehuuruisemmista rokki-elämäkerroista, mutta muutakin kyllä luin. Nyt aikuisempana olen töiden puitteissa saanut (oiko-)lukea kasapäin melko tylsiäkin elämäkertoja, minkä lisäksi myös oma elämäni on ollut ehkä hiukan mielenkiintoisempaa kuin alle 16-vuotiaana (jolloin elämäkerta-ahnehdintani lieni suurimmillaan), joten elämäkerrat eivät ole enää yhtä vakituista lukemistoa. Aloin kuitenkin parin päivää sitten lukea ihanan Stephen Fryn erinomaisen oloista omaelämäkertaa Moab Is My Washpot, ja sen(kin) tuoman innoituksen puitteissa ajattelin nyt hieman muistella menneitä ja ei-ihan-niin-menneitä ja esitellä muutamia mainioita tai muuten huomionarvoisia elämäkertoja.
Elämäkerta, jonka olen luultavasti useimpia kertoja lukenut on Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n'roll). Lainasin sen kirjastosta yläasteikäisenä varmaan kahdesti vuodessa ja parikymppisenä muistan lukeneeni sen siihen päälle englanniksikin. 60-luvulla Mick Jaggerin tyttöystävänä tunnetun ja sittemmin huumehisesta elämästään selvemmille vesille päästyään myös musiikillisesti ansioituneen Faithfullin elämä oli minusta kertakaikkiaan kiehtovaa luettavaa. Itävaltalaisen paronittaren ja englantilaisen sotilaan tyttären lapsuus oli sangen erikoinen, eikä myöhempää elämääkään voi ihan tavanomaiseksi sanoa. Suorapuheisessa elämäkerrassaan Faithfull pui 60-luvun misogynististä ilmapiiriä, "svengaavaa Lontoota", kuuluisia tuttaviaan ja huumeisia vuosiaan. Minulla on edelleen erittäin positiivinen kuva tästä elämäkerrasta, mutta syystä tai toisesta en ole uskaltanut hankkia tätä hyllyyni (suomeksi tätä tuskin enää saatavilla onkaan, englanniksi se löytyy kyllä ainakin bookdepositorysta). Hieman ristivalotusta aihepiiriin ovat tarjonneet lukemani The Rolling Stones ja Beatles-kirjat, viimeisimpänä Keith Richardsin Life, josta kirjoitin alkuvuodesta.
Kiinnostukseni 60-luvun musiikillisiin ja ulkomusiikillisiin edesottamuksiin ei toki rajoittunut Isoon-Britanniaan. Noin 14-vuotiaana innostuin mm. The Doorsista. Tuolloin kirjaston hyllystä löytyivät ainakin Ray Manzarekin Light My Fire - Matkani Doorsin kanssa (josta on muuten otettu tänä vuonna uusi pokkaripainos suomeksi) ja John Densmoren Riders on the Storm. Elämäni Jim Morrisonin ja The Doorsin kanssa. Ensinmainitusta en muista juuri muuta kuin sen, että Manzarek kirjoitti ihan liikaa vaimostaan ja antoi aika katkeran vaikutelman itsestään. Jälkimmäisen puolestaan muistelin olevan ehkäpä ensimmäinen kokonainen englanniksi lukemani kirja. Äsken googletellessani huomasin kuitenkin Riders on the Stormin ilmestyneen suomeksi jo 1992, kun taas Light My Firen käännös olisi tullut vasta vuonna 2000. Koska olen varmasti lukenut molemmat kirjat jo ennen vuotta 2000, muistini taisi tehdä tepposet ja ensimmäinen englanniksi lukemani kirja on sittenkin Light My Fire!
Yllämainittujen lisäksi tiedän lukeneeni kirjoja myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista, David Bowiesta, Nicosta, Keith Moonista tai John Lennonista. Näistä mikään ei kuitenkaan ole jättänyt mitään pysyvää muistijälkeä mieleeni (no, Janis Joplin - Paratiisin arvet oli muistaakseni ihan mukiinmenevä). Innostuin nuoruusvuosina myös punkista ja pakollisen Nancyn (jossa muistaakseni kiinnosti enemmän ajankuva kuin itse päähahmon puuhat) lisäksi luin varmaan muutakin aiheeseen sopivaa, mutta nekin ovat painuneet unholaan.
Hieman lähempänä nykyhetkeä (toisinsanoen teini-iän jälkeen) olen edelleen satunnaisesti jatkanut tämän rokkielämäkertaharrastukseni parissa. Vähintäänkin maininnan arvoisia ovat olleet ainakin seuraavat opukset: Muistaakseni kesällä 2006 luin Bob Dylanin omaelämäkerran ensimmäisen osan Chronicles I, jossa cooliuden huipentuma vihdoin avaa sanaisen arkkunsa ja kertoo itse oman tarinansa. Luotettavuus voi olla vähän niin ja näin, mutta tarina on mielenkiintoinen ja kieli nautittavaa. Jatko-osaa siis odotellessa (tai johan sitä on jokunen vuosi odoteltu!).
Pamela Des Barresin kirja I'm With The Band tarjoaa hyvinkirjoitetun ja mielenkiintoisen silmäyksen 60-70-luvun musiikkielämään bändärin näkökulmasta. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut groupie-kulttuurista, mutta tämän luettuani kiinnostuin kieltämättä myös Des Barresin toimittamasta groupie-aiheisesta kokoelmasta Let's Spend The Night Together.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen lukenut myös vaikuttavat omaelämäkerrat Patti Smithin Just Kids ja juuri hetki sitten mainitsemani Keith Richardsin Life. Näistä olenkin jo kirjoittanut tänne, joten ei niistä sen enempää kuin että kumpainenkin on genressään vallan erinomainen kirja. Rokettirollin ja päihteiden kanssa pusaamisesta hupaisalla tavalla kertoo myös Mötley Crüe -opus The Dirt. Viihdyin kirjan parissa ihan mainiosti muistaakseni toissa kesänä, vaikka en oikeastaan lainkaan perusta kyseisen yhtyeen sen enempää musiikillisesta kuin ulkomusiikillisestakaan ulosannista.
Vaikka olenkin keskittynyt lähes yksinomaisesti lukemaan rokkenrollin parissa hölmöilyyn liittyviä elämäkertoja, haluan mainita myös muutamia muita vaikutuksen tehneitä kirjoja elämäkertojen saralta.
Olen tainnut ennenkin mainita täällä Pentti Saarikoski -diggariuteni. Niinpä Pekka Tarkan perinpohjainen, kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta (vuodet 1937-1963 ja 1964-1983) oli pakollista luettavaa sen ilmestyessä 2000-luvun vaihteen tienoilla (tarkemmin ottaen nähtävästi 1996 ja 2004, joten vain jälkimmäisen osan olen lukenut pian sen ilmestyttyä, ensimmäisen kai muutamaa vuotta aiemmin). Saarikosken päiväkirjoja ja päiväkirjanomaisia proosateoksia lukeneellekin Tarkan kirjoissa oli tarjolla mielenkiintoista tietoa, ja olenkin harkinnut yrittäväni saalistaa nämä kirjat vielä joskus omaan hyllyyni.
Varsinaisen rokkimusiikin ulkopuolelta allekirjoittaneeseen melko lailla kolahti myös Simone Berteautin ystävästään Edith Piafista kirjoittama Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt. Hieno ja koskettava kirja, jonka jälkimainingeissa kuuntelin aika paljon Piafia. Yleensähän taas en kirjoita täällä kirjoista, joita olen lukenut ihan varsinaiseksi työkseni (mutta tokikin kirjoista, joita olen työn kautta saanut ihan huvikseni luettavaksi). Poikkeuksellisesti voisin tässä kuitenkin mainita vielä Ian Kershawin melko kuulun Hitler-elämäkerran, joka on kyllä paitsi älyttömän paksu, myös kerrassaan mielenkiintoinen.
Tällaisia ovat siis olleet suosikkini elämäkertakirjallisuuden saralla. Hyllystä (konkreettisesti tahi mentaalisesti, siis TBR-luettelosta) löytyy muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia biografioita, esimerkiksi Panu Rajalan Mika Waltari ja Aila Meriluoto -teokset Unio Mystica ja Lasinkirkas, hullunrohkea, jo mainitsemani Fryn kirjan "jatko-osa" The Fry Chronicles sekä historioitsija Eric Hobsbawmin omaelämäkerta Interesting Times. Musiikillisella puolella kiinnostaa ainakin Tom Waits -kirja Lowside of the Road.
Koska luettavaa ei kuitenkaan koskaan ole liikaa (?!), pyydän vielä tähän päätteeksi suosituksia ihanalta lukijakunnaltani. Siispä suosittele minulle elämäkertaa, josta luulisit minun ehkä yllämainittujen perusteella pitävän tai josta itse olet pitänyt niin, että toivoisit muidenkin lukevan kyseisen teoksen! Tai tietysti passaa kommentoida muutakin mitä mieleen juolahtaa. Minulle esimerkiksi juolahti mieleen tänään lähteä yhdistetylle pyörä- ja mustikkaretkelle, saaliina puolitoista ämpärillistä mustikkaa. Ohessa kuva. Nam.
Elämäkerta, jonka olen luultavasti useimpia kertoja lukenut on Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n'roll). Lainasin sen kirjastosta yläasteikäisenä varmaan kahdesti vuodessa ja parikymppisenä muistan lukeneeni sen siihen päälle englanniksikin. 60-luvulla Mick Jaggerin tyttöystävänä tunnetun ja sittemmin huumehisesta elämästään selvemmille vesille päästyään myös musiikillisesti ansioituneen Faithfullin elämä oli minusta kertakaikkiaan kiehtovaa luettavaa. Itävaltalaisen paronittaren ja englantilaisen sotilaan tyttären lapsuus oli sangen erikoinen, eikä myöhempää elämääkään voi ihan tavanomaiseksi sanoa. Suorapuheisessa elämäkerrassaan Faithfull pui 60-luvun misogynististä ilmapiiriä, "svengaavaa Lontoota", kuuluisia tuttaviaan ja huumeisia vuosiaan. Minulla on edelleen erittäin positiivinen kuva tästä elämäkerrasta, mutta syystä tai toisesta en ole uskaltanut hankkia tätä hyllyyni (suomeksi tätä tuskin enää saatavilla onkaan, englanniksi se löytyy kyllä ainakin bookdepositorysta). Hieman ristivalotusta aihepiiriin ovat tarjonneet lukemani The Rolling Stones ja Beatles-kirjat, viimeisimpänä Keith Richardsin Life, josta kirjoitin alkuvuodesta.
Oi Kekeä |
Yllämainittujen lisäksi tiedän lukeneeni kirjoja myös esimerkiksi Jimi Hendrixistä, Janis Joplinista, David Bowiesta, Nicosta, Keith Moonista tai John Lennonista. Näistä mikään ei kuitenkaan ole jättänyt mitään pysyvää muistijälkeä mieleeni (no, Janis Joplin - Paratiisin arvet oli muistaakseni ihan mukiinmenevä). Innostuin nuoruusvuosina myös punkista ja pakollisen Nancyn (jossa muistaakseni kiinnosti enemmän ajankuva kuin itse päähahmon puuhat) lisäksi luin varmaan muutakin aiheeseen sopivaa, mutta nekin ovat painuneet unholaan.
Hieman lähempänä nykyhetkeä (toisinsanoen teini-iän jälkeen) olen edelleen satunnaisesti jatkanut tämän rokkielämäkertaharrastukseni parissa. Vähintäänkin maininnan arvoisia ovat olleet ainakin seuraavat opukset: Muistaakseni kesällä 2006 luin Bob Dylanin omaelämäkerran ensimmäisen osan Chronicles I, jossa cooliuden huipentuma vihdoin avaa sanaisen arkkunsa ja kertoo itse oman tarinansa. Luotettavuus voi olla vähän niin ja näin, mutta tarina on mielenkiintoinen ja kieli nautittavaa. Jatko-osaa siis odotellessa (tai johan sitä on jokunen vuosi odoteltu!).
Pamela Des Barresin kirja I'm With The Band tarjoaa hyvinkirjoitetun ja mielenkiintoisen silmäyksen 60-70-luvun musiikkielämään bändärin näkökulmasta. En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut groupie-kulttuurista, mutta tämän luettuani kiinnostuin kieltämättä myös Des Barresin toimittamasta groupie-aiheisesta kokoelmasta Let's Spend The Night Together.
Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen lukenut myös vaikuttavat omaelämäkerrat Patti Smithin Just Kids ja juuri hetki sitten mainitsemani Keith Richardsin Life. Näistä olenkin jo kirjoittanut tänne, joten ei niistä sen enempää kuin että kumpainenkin on genressään vallan erinomainen kirja. Rokettirollin ja päihteiden kanssa pusaamisesta hupaisalla tavalla kertoo myös Mötley Crüe -opus The Dirt. Viihdyin kirjan parissa ihan mainiosti muistaakseni toissa kesänä, vaikka en oikeastaan lainkaan perusta kyseisen yhtyeen sen enempää musiikillisesta kuin ulkomusiikillisestakaan ulosannista.
Vaikka olenkin keskittynyt lähes yksinomaisesti lukemaan rokkenrollin parissa hölmöilyyn liittyviä elämäkertoja, haluan mainita myös muutamia muita vaikutuksen tehneitä kirjoja elämäkertojen saralta.
Olen tainnut ennenkin mainita täällä Pentti Saarikoski -diggariuteni. Niinpä Pekka Tarkan perinpohjainen, kaksiosainen Saarikoski-elämäkerta (vuodet 1937-1963 ja 1964-1983) oli pakollista luettavaa sen ilmestyessä 2000-luvun vaihteen tienoilla (tarkemmin ottaen nähtävästi 1996 ja 2004, joten vain jälkimmäisen osan olen lukenut pian sen ilmestyttyä, ensimmäisen kai muutamaa vuotta aiemmin). Saarikosken päiväkirjoja ja päiväkirjanomaisia proosateoksia lukeneellekin Tarkan kirjoissa oli tarjolla mielenkiintoista tietoa, ja olenkin harkinnut yrittäväni saalistaa nämä kirjat vielä joskus omaan hyllyyni.
Varsinaisen rokkimusiikin ulkopuolelta allekirjoittaneeseen melko lailla kolahti myös Simone Berteautin ystävästään Edith Piafista kirjoittama Piaf - Jumalani kuinka olen elänyt. Hieno ja koskettava kirja, jonka jälkimainingeissa kuuntelin aika paljon Piafia. Yleensähän taas en kirjoita täällä kirjoista, joita olen lukenut ihan varsinaiseksi työkseni (mutta tokikin kirjoista, joita olen työn kautta saanut ihan huvikseni luettavaksi). Poikkeuksellisesti voisin tässä kuitenkin mainita vielä Ian Kershawin melko kuulun Hitler-elämäkerran, joka on kyllä paitsi älyttömän paksu, myös kerrassaan mielenkiintoinen.
Tällaisia ovat siis olleet suosikkini elämäkertakirjallisuuden saralla. Hyllystä (konkreettisesti tahi mentaalisesti, siis TBR-luettelosta) löytyy muutamia mielenkiintoiselta vaikuttavia biografioita, esimerkiksi Panu Rajalan Mika Waltari ja Aila Meriluoto -teokset Unio Mystica ja Lasinkirkas, hullunrohkea, jo mainitsemani Fryn kirjan "jatko-osa" The Fry Chronicles sekä historioitsija Eric Hobsbawmin omaelämäkerta Interesting Times. Musiikillisella puolella kiinnostaa ainakin Tom Waits -kirja Lowside of the Road.
Koska luettavaa ei kuitenkaan koskaan ole liikaa (?!), pyydän vielä tähän päätteeksi suosituksia ihanalta lukijakunnaltani. Siispä suosittele minulle elämäkertaa, josta luulisit minun ehkä yllämainittujen perusteella pitävän tai josta itse olet pitänyt niin, että toivoisit muidenkin lukevan kyseisen teoksen! Tai tietysti passaa kommentoida muutakin mitä mieleen juolahtaa. Minulle esimerkiksi juolahti mieleen tänään lähteä yhdistetylle pyörä- ja mustikkaretkelle, saaliina puolitoista ämpärillistä mustikkaa. Ohessa kuva. Nam.
Saalista |
tiistai 19. heinäkuuta 2011
Tiina Raevaara: Koiraksi ihmiselle
Sain ystävältä syntymäpäivälahjaksi Tiina Raevaaran kirjan Koiraksi ihmiselle (Teos, 2011) (kiitos vaan neiti Mankeli!). Olin jo aiemmin pyöritellyt kirjaa melko kiinnostuneena työpaikalla, mutta onnekkaasti jättänyt toistaiseksi hankkimatta. Lähes kaikki koiria käsittelevät kirjat tyytyvät esittelemään eri rotuja tai antamaan kasvatusohjeita. Sellaisillekin kirjoille on toki aikansa ja paikkansa, mutta mielestäni tämä kirja pesee moiset kyllä kiinnostavuudessa (ainakin näin koirattoman ihmisen näkökulmasta).
Perinnöllisyystieteen tohtori ja kirjailija Raevaara ottaa kirjassa käsittelyyn koiran ja ihmisen yhteisen historian ja nykypäivänkin. Kirjan ensimmäisessä osassa perehdytään koiran alkuhämäriin, niin hyvin kuin nyt nykytieteen valossa on päästy. Koiran maantieteellistä alkukotia ja koiran kesyttämisen (vai: kesyyntymisen?) ajankohtaa ja paikkaa koskevia teorioita ja spekulaatioita käsitellään laajasti. Myös nykyisen koiran sukulaisuutta lähimpään sukulaiseensa harmaasuteen tutkiskellaan monin tavoin. Ensimmäinen osa on oikeastaan lähinnä johdanto aiheeseen. Toisessa osassa puolestaan Raevaara kirjoittaa ihmisen ja koiran yhteisestä historiasta: koiria koskevista myyteistä. Hän myös erittelee maapallon eri kolkkien koirien sukulaisuutta ja koiran kesyyntymistä tarkemmin. Aihepiiriensä puolesta ensimmäinen ja toinen osa olisivat ehkä voineet olla samankin yläotsikon alla.
Kolmannessa osassa perehdytään geeneihin: koiran rotuominaisuuksien periytymiseen sekä jalostuksen historiaan, ongelmiin ja jalostuspuuhissa sormensa pelissä pitävään sattumaan. Viimeinen, neljäs osa, oli ehkäpä mielenkiintoisin (tosin vanhana wannabe-arkeologina myös ensimmäiset osiot olivat aika kiinnostavia). Se nimittäin käsittelee usealta kannalta koiran ja ihmisen kohtaamista ja yhteiseloa: miten yhteiselo ihmisen kanssa on vaikuttanut koiran evoluutioon, ja onko koira samalla vaikuttanut myös ihmiseen kehitykseen? Tätä mahdollista ko-evoluutiota Raevaara havainnollistaa monin mielenkiintoisin esimerkein, ja selväksi käy mm. se, että nykyistä koiraa on turha kovin suurissa määrin verrata villiin sukulaiseensa suteen, sikäli kauas koiran käytös, reaktiot ja suhtautuminen ihmiseen ovat sudesta erkaantuneet.
Koiraksi ihmiselle on populaaritiedettä par excellence. Minulla ei ole suoraan sanottuna juuri minkäänlaista hajua esimerkiksi genetiikan hienouksista, mutta niinpä vain luin sitäkin käsittelevät osiot suurella kiinnostuksella. Kirja ylittää mainiolla tavalla tieteiden välisiä raja-aitoja biologiasta antropologiaan ja kehityspsykologiasta historiaan onnistuen olemaan aika lailla koherentti kokonaisuus. Lisäksi kirja on kattava, mutta silti aika ohut ja helppolukuinen pläjäys. Minua häiritsi ainoastaan paikoin turhankin runsas toisto.
Osansa kirjaa kohtaan tuntemaani ihastukseen on tosin varmaan sillä, että olen pikkuhiljaa alkanut lämmetä ajatukselle omasta koiratoverista. Yhtäältä minua kyllä vähän kauhistuttaa lemmikin myötä väistämättä seuraava vapaudenmenetys, toisaalta taas koskapa viimeksi olisin lähtenyt ex-tempore-reissulle Pariisiin tai ylipäänsä etukäteen suunnitettelematta huidellut päiväkausia maailman turuilla? (Kyseisestä toiminnasta taisin saada tarpeekseni viimeistään parikymppisenä, eikä ajatus lähteä hetken päähänpistosta liftaamaan Savosta Turkuun tai päivä- tahi viikkokausien majailu kaverien nurkissa ympäri Suomen enää oikein houkuttele..)
Kuvat kirjasta menivät kyllä järjestelmällisesti pieleen. Koittakaa kestää.
torstai 14. heinäkuuta 2011
Itseaiheutettu vampyyrihömppäyliannostus
Minulla oli reissulukemisena Sookie Stackhousien ja Little Been tarinan lisäksi myös vähän lisää vampyyriromansseja. Alkuperäinen suunnitelmani oli siis lukea lomalla L. S. Smithin vampyyripäiväkirjoja (joista tehtyyn tv-sarjaan jäi talvella nolosti koukkuun), mutta southern vampire mysteriesit ajoivat edelle, ja aloitin päiväkirjojen ensimmäiset kaksi kirjaa käsittävän niteen vasta matkan viimeisinä päivinä Marseillessa (tilasin ennen lomaa netistä alkuperäiset neljä kirjaa - The Awakening, The Struggle, The Fury ja The Reunion - kahtena niteenä, kun en uskaltanut lähteä reissuun kirjaston kirjojen kanssa).
L. S. Smith on kirjoittanut yhdysvaltalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvat tekeleensä jo 90-luvun alussa, joskin nykyisen vampyyribuumin siivittämänä tyyppi suoltaa kirjoilleen jatko-osia ilmeisesti parhaillaankin. Koska olin tosiaan seurannut enemmän tai vähemmän kirjoihin pohjautuvaa tv-sarjaa, alkuasetelma oli tuttu: pikkukaupungin high school -tyttö Elena tutustuu koulussa komeaan muukalaiseen, Stefaniin. Stefanin kuvioihin ilmestymisen kanssa kaupungissa alkaa tapahtua omituisia veritekoja, ja kuinka ollakaan, Elenalle käy ilmi että Stefan onkin vampyyri! Minkä lisäksi tällä on pahis mutta hottis veli, joka on sekin vampyyri! Veljesten välejä hiertää mm. satojen vuosien takainen yhteinen ihastus, joka sattuu muistuttamaan ulkonäöltään ihanaista Elenaa. Ja sitten tietysti kaikenmaailman ikävät pimeyden voimat sun muut alkavat mekkaloida ja aiheuttaa hämminkiä ja on epäselvää, kuka onkaan hyvien ja kuka pahojen puolella.
Suunnilleen näin tapahtumat etenevät tv-sarjassakin, mutta näiden kahden välillä on myös melko suuria eroja (puolueellinen olen ja totean, että enimmälti tv-sarjan eduksi ovat ne erot): kirjoissa Elena on alussa aika jäätävä lukioprinsessa, tämän perhesuhteeet ovat erilaiset (kirjoissa Elenalla on pieni pikkusisko, tv-sarjassa käsikirjoituksellisesti kieltämättä mielenkiintoisempi, melkein Eleran ikäinen pikkuveli) ja Salvatoren veljesten tausta on ihan eri maassa ja paikassa.
Miten näitä teelmiä sitten arvioisi? Aloitetaan nyt vaikka toteamalla, että on tietysti ihan oma vikani, jos luen selvästi teinitytöille suunnattuja kirjoja, näin ollen minun ei varmaan kannata hirveästi avautua siitä, että kirjat ovat simppeleitä ja lapsekkaita, monet henkilöhahmot hyvin yksiulotteisia ja juonikuviot vähän epäuskottavia. Lisäksi paikoin tulee mieleen Twilight, mutta vampyyripäiväkirjojen maailma ei ole ihan yhtä vinksahtanut (vaikka tässäkin päähenkilöpimu suhtautuu ihmeen kevyesti siihen, että komia urho on ilmiselvästi stalkkaillut häntä ympäriinsä, mutta ei tämä Elena ole sentään yhtä kammottavan nöösi surkimus kuin Bella) eikä yhtä tekopyhä (siis miten voi jollekin edes juolahtaa mieleen yhdistää vampyyrit, nuo pimeyden karmaisevat verenimijät, esiaviollisen pidättyväisyyden mannekiineiksi?)
Ensimmäinen romaani, The Awakening, on suoraan sanottuna aika tylsä. Melkein koko kirja saadaan tuhrattua siihen, että kaupungissa tapahtuu kummia ja että se Stefan nyt toden totta on vampyyri. Toisessa kirjassa, The Struggle, onkin sitten jo huomattavasti enemmän yritystä. Edellisessä kirjassa olemassaolostaan viitteitään antaneet luonnolliset ja yliluonnolliset uhat alkavat realisoitua, Stefanin pahis-veli Damon saadaan kunnolla kuvioihin ja tapahtumien käänteet ovat melko sukkelia. Loppu vähän jopa yllätti minut.
Kolmannessa kirjassa (The Fury) ollaan Elenalle tapahtuneiden seikkojen johdosta siirrytty melkein kokonaan pois high school -kuvioista. Elena, Stefan ja Damon hautaavat kaunansa selvittääkseen, mikä yliluonnollinen, paha voima kaupunkia riepottelee (ehkä johtuen tv-sarjan sinänsä aivan erilaisten tapahtumien tuntemisesta tai sitten juonen kepoisuudesta, ei ollut järin vaikeaa aavistaa, mikä tai kuka se pahis onkaan..) Loppu on jos nyt ei ihan eeppinen niin kuitenkin traaginen. Kirja päättyy niin, että on vaikea keksiä, mitä seuraavassa osassa itseasiassa voi enää tapahtua?
Neljäs osa, The Reunion, oli melkein yhtä heikko esitys kuin ensimmäinen. Luonnollisista syistä esiin pääsevät tällä kertaa Elenan frendit ja alkuasetelma onkin ihan mielenkiintoinen. Pääpahis selviää kuitenkin lukijalle aika nopeasti, juoni on omituinen ja lopun välienselvittely suorastaan typerä. Pisteet lähinnä siitä, että Smith onnistuu kirjassa aika hyvin ylläpitämään lamautunutta, jopa masentunutta tunnelmaa.
En odottanut näiltä kirjoilta juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni, mutta en tiedä, jaksanko lukea näitä enempää. Olen etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ns. jatko-osissa tapahtuu, mutta suoraan sanottuna pidän kyllä tv-sarjasta enemmän (tuttu tunne, näinhän minulle on käynyt myös Southern Vampire Mysteries vs True Blood -vertailussa). Taidan siis tyytyä odottelemaan kolmannen tuotantokauden alkua (alkaa muistaakseni syyskuussa) ja sillä välin seuraan True Bloodin neloskautta.
L. S. Smith on kirjoittanut yhdysvaltalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvat tekeleensä jo 90-luvun alussa, joskin nykyisen vampyyribuumin siivittämänä tyyppi suoltaa kirjoilleen jatko-osia ilmeisesti parhaillaankin. Koska olin tosiaan seurannut enemmän tai vähemmän kirjoihin pohjautuvaa tv-sarjaa, alkuasetelma oli tuttu: pikkukaupungin high school -tyttö Elena tutustuu koulussa komeaan muukalaiseen, Stefaniin. Stefanin kuvioihin ilmestymisen kanssa kaupungissa alkaa tapahtua omituisia veritekoja, ja kuinka ollakaan, Elenalle käy ilmi että Stefan onkin vampyyri! Minkä lisäksi tällä on pahis mutta hottis veli, joka on sekin vampyyri! Veljesten välejä hiertää mm. satojen vuosien takainen yhteinen ihastus, joka sattuu muistuttamaan ulkonäöltään ihanaista Elenaa. Ja sitten tietysti kaikenmaailman ikävät pimeyden voimat sun muut alkavat mekkaloida ja aiheuttaa hämminkiä ja on epäselvää, kuka onkaan hyvien ja kuka pahojen puolella.
Suunnilleen näin tapahtumat etenevät tv-sarjassakin, mutta näiden kahden välillä on myös melko suuria eroja (puolueellinen olen ja totean, että enimmälti tv-sarjan eduksi ovat ne erot): kirjoissa Elena on alussa aika jäätävä lukioprinsessa, tämän perhesuhteeet ovat erilaiset (kirjoissa Elenalla on pieni pikkusisko, tv-sarjassa käsikirjoituksellisesti kieltämättä mielenkiintoisempi, melkein Eleran ikäinen pikkuveli) ja Salvatoren veljesten tausta on ihan eri maassa ja paikassa.
Miten näitä teelmiä sitten arvioisi? Aloitetaan nyt vaikka toteamalla, että on tietysti ihan oma vikani, jos luen selvästi teinitytöille suunnattuja kirjoja, näin ollen minun ei varmaan kannata hirveästi avautua siitä, että kirjat ovat simppeleitä ja lapsekkaita, monet henkilöhahmot hyvin yksiulotteisia ja juonikuviot vähän epäuskottavia. Lisäksi paikoin tulee mieleen Twilight, mutta vampyyripäiväkirjojen maailma ei ole ihan yhtä vinksahtanut (vaikka tässäkin päähenkilöpimu suhtautuu ihmeen kevyesti siihen, että komia urho on ilmiselvästi stalkkaillut häntä ympäriinsä, mutta ei tämä Elena ole sentään yhtä kammottavan nöösi surkimus kuin Bella) eikä yhtä tekopyhä (siis miten voi jollekin edes juolahtaa mieleen yhdistää vampyyrit, nuo pimeyden karmaisevat verenimijät, esiaviollisen pidättyväisyyden mannekiineiksi?)
Ensimmäinen romaani, The Awakening, on suoraan sanottuna aika tylsä. Melkein koko kirja saadaan tuhrattua siihen, että kaupungissa tapahtuu kummia ja että se Stefan nyt toden totta on vampyyri. Toisessa kirjassa, The Struggle, onkin sitten jo huomattavasti enemmän yritystä. Edellisessä kirjassa olemassaolostaan viitteitään antaneet luonnolliset ja yliluonnolliset uhat alkavat realisoitua, Stefanin pahis-veli Damon saadaan kunnolla kuvioihin ja tapahtumien käänteet ovat melko sukkelia. Loppu vähän jopa yllätti minut.
Kolmannessa kirjassa (The Fury) ollaan Elenalle tapahtuneiden seikkojen johdosta siirrytty melkein kokonaan pois high school -kuvioista. Elena, Stefan ja Damon hautaavat kaunansa selvittääkseen, mikä yliluonnollinen, paha voima kaupunkia riepottelee (ehkä johtuen tv-sarjan sinänsä aivan erilaisten tapahtumien tuntemisesta tai sitten juonen kepoisuudesta, ei ollut järin vaikeaa aavistaa, mikä tai kuka se pahis onkaan..) Loppu on jos nyt ei ihan eeppinen niin kuitenkin traaginen. Kirja päättyy niin, että on vaikea keksiä, mitä seuraavassa osassa itseasiassa voi enää tapahtua?
Neljäs osa, The Reunion, oli melkein yhtä heikko esitys kuin ensimmäinen. Luonnollisista syistä esiin pääsevät tällä kertaa Elenan frendit ja alkuasetelma onkin ihan mielenkiintoinen. Pääpahis selviää kuitenkin lukijalle aika nopeasti, juoni on omituinen ja lopun välienselvittely suorastaan typerä. Pisteet lähinnä siitä, että Smith onnistuu kirjassa aika hyvin ylläpitämään lamautunutta, jopa masentunutta tunnelmaa.
En odottanut näiltä kirjoilta juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni, mutta en tiedä, jaksanko lukea näitä enempää. Olen etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ns. jatko-osissa tapahtuu, mutta suoraan sanottuna pidän kyllä tv-sarjasta enemmän (tuttu tunne, näinhän minulle on käynyt myös Southern Vampire Mysteries vs True Blood -vertailussa). Taidan siis tyytyä odottelemaan kolmannen tuotantokauden alkua (alkaa muistaakseni syyskuussa) ja sillä välin seuraan True Bloodin neloskautta.
maanantai 11. heinäkuuta 2011
Fred Vargas: Kuriton mies nurin
Viimeisenä helteisenä lomaviikonloppuna tulin lukeneeksi taas hieman Fred Vargasia: täytyyhän kesälomalla lukea edes yksi dekkari! Järjestyksessään toinen Adamsberg-dekkari sijoittuu eteläiseen Ranskaan, ja hieman samoille suunnille kohdistunut lomareissu olikin merkittävä syy siihen, että tulin lainanneeksi kirjan (käyn edelleen ihan liikaa kirjastossa ja luen kirjaston kirjoja, vaikka omatkin hyllyt pullistelevat kaikkea mielenkiintoista lukemista!).
Kyseisessä kirjassa itse komisario Adamsberg tulee itseasiassa kuvioihin verrattain myöhään, ja alkuosassa tavataankin sen sijaan Adamsbergin entinen heila Camille, kanadalainen susitutkija Lawrence ja muutama omalaatuinen vuoristolaisranskalainen. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan jumalanseläntaa, Alpeille, jossa sudet herättävät levottomuutta ja teurastavat lampaita oikein urakalla. Kunnes uhriksi joutuu myös eräs lampaiden kasvattaja. Vanhat huhut ihmissudesta alkavat levitä. Camillella ja uhrin ystävillä on kuitenkin omat epäilynsä, ja niinpä he pakkautuvatkin lampaidenkuljetusautoon ja lähtevät erikoiselle road tripille murhaajaa jahtaamaan. Ennen pitkää tapahtumiin sotkeutuu mukaan myös Adamsberg, ja niinhän se murhamysteerikin sitten ratkeaa.
Kuriton mies nurin oli leppoisaa lomalukemista, jonka parissa viihdyin, enkä paljon aivosolujani rassannut. Paitsi miettimällä, mitenhän kauan minun pitäisi opiskella ranskaa, että saisin luettua näitä alkukielellä (lähtötason ollessa lähes nolla). Toisaalta ei tämä mikään huikea elämys ollut, ja juoni alkaakin jo haihtua mielestäni.
Sanoin tämän varmaan viimeksikin Fred Vargasista kirjoittaessani, mutta Adamsberg-dekkareissa ehkäpä virkistävintä on se, että ne eivät ole ruotsalaisia dekkareita! Tunnelmallisuus, omituiset henkilöhahmot ja murha-aiheesta huolimatta lähestulkoon olematon raakuus, samoin kuin päähenkilöiden henkilökohtaisten ongelmien vatvomattomuus miellyttävät minua, joskaan en tunne halua lukea näitä useampaa putkeen. Nyt minulla sattuu olemaan luvussa hyvin prototyypillisen oloinen ruotsalaisdekkari (joka oikeastaan ilmestyy suomeksi vasta syksyllä, joten palannen asiaan sittemmin), ja vaikka sen juoni vaikuttaa aika vetävältä, tuntuu se aika, no, tutulta siitä huolimatta, että kyseessä on esikoisteos.
Sitä en kyllä käsitä, mitä tekemistä nimellä Kuriton mies nurin on kirjan tapahtumien kanssa.
Kyseisessä kirjassa itse komisario Adamsberg tulee itseasiassa kuvioihin verrattain myöhään, ja alkuosassa tavataankin sen sijaan Adamsbergin entinen heila Camille, kanadalainen susitutkija Lawrence ja muutama omalaatuinen vuoristolaisranskalainen. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan jumalanseläntaa, Alpeille, jossa sudet herättävät levottomuutta ja teurastavat lampaita oikein urakalla. Kunnes uhriksi joutuu myös eräs lampaiden kasvattaja. Vanhat huhut ihmissudesta alkavat levitä. Camillella ja uhrin ystävillä on kuitenkin omat epäilynsä, ja niinpä he pakkautuvatkin lampaidenkuljetusautoon ja lähtevät erikoiselle road tripille murhaajaa jahtaamaan. Ennen pitkää tapahtumiin sotkeutuu mukaan myös Adamsberg, ja niinhän se murhamysteerikin sitten ratkeaa.
Kuriton mies nurin oli leppoisaa lomalukemista, jonka parissa viihdyin, enkä paljon aivosolujani rassannut. Paitsi miettimällä, mitenhän kauan minun pitäisi opiskella ranskaa, että saisin luettua näitä alkukielellä (lähtötason ollessa lähes nolla). Toisaalta ei tämä mikään huikea elämys ollut, ja juoni alkaakin jo haihtua mielestäni.
Sanoin tämän varmaan viimeksikin Fred Vargasista kirjoittaessani, mutta Adamsberg-dekkareissa ehkäpä virkistävintä on se, että ne eivät ole ruotsalaisia dekkareita! Tunnelmallisuus, omituiset henkilöhahmot ja murha-aiheesta huolimatta lähestulkoon olematon raakuus, samoin kuin päähenkilöiden henkilökohtaisten ongelmien vatvomattomuus miellyttävät minua, joskaan en tunne halua lukea näitä useampaa putkeen. Nyt minulla sattuu olemaan luvussa hyvin prototyypillisen oloinen ruotsalaisdekkari (joka oikeastaan ilmestyy suomeksi vasta syksyllä, joten palannen asiaan sittemmin), ja vaikka sen juoni vaikuttaa aika vetävältä, tuntuu se aika, no, tutulta siitä huolimatta, että kyseessä on esikoisteos.
Sitä en kyllä käsitä, mitä tekemistä nimellä Kuriton mies nurin on kirjan tapahtumien kanssa.
sunnuntai 10. heinäkuuta 2011
Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Karoliina Kirjavasta kammarista muisti haasteella. Aikamoisen monissa blogeissa jo tehty top10-haaste siis kehottaa listaamaan kymmenen lempikirjaa ja lempikosmetiikkatuotetta: haaste on alkujaan nimittäin peräisin muotiblogeista ja haastaa kertomaan kosmetiikkasuosikit. Sara P.S. rakastan kirjoja -blogista onneksi hieman modasi haastetta kirjamyyrille sopivampaan muotoon.
Kuten monet muutkin vastanneet, minäkin aloitan valitettelemalla, että kymmenen kaikkien aikojen parhaan kirjan valitseminen on ihan mahdoton tehtävä. Monet kiersivätkin ongelman kertomalla viime vuoden tai vuosikymmenen top-kympin tai muuten rajaamalla tehtävänantoa. Minä seuraan nyt Booksyn jalanjälkiä, ja listaan pari suosikkiani eri genreistä siten, että lopputuloksena on ainakin kymmenen hyvää kirjaa. Hiton vaikeaa tämä kyllä silti on. Pelkästään näiden genrejen keksiminenkin oli hankalaa! Lisäksi en ole ennen tätä blogia mitenkään aktiivisesti merkannut muistiin lukemiani kirjoja ja niiden aikaansaamia elämyksiä, joten ulkopuolelle jää varmasti kaikenlaista.
Kotimainen kaunokirjallisuus
1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Vaikka minulle on kyllä itsellenikin hieman mysteeri, miksi pidän Sinuhesta niin paljon, en nimittäin ole mitenkään erityisen innostunut sen enempää historiallisista romaaneista kuin Waltaristakaan. Kahdesti luettu ja tykätty, kaikesta huolimatta.
2. Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Vanhana Saarikoski-diggarina olisin voinut valita minkä tahansa miehen proosakirjan, valitsin nyt tämän.
Englanninkielinen kaunokirjallisuus
3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Kertakaikkiaan loistava klassikko.
4. Augusten Burroughs: Maagista ajattelua. Vaikka ei tämä ehkä oikeasti tähän tulisi, Burroughs ilahdutti minua niin, että pakkohan sen oli päästä listalle.
Muu ulkomainen kaunokirjallisuus (tämä on ehkä helpoin sarja, niin pahasti englanninkielinen kirjallisuus dominoi lukemisiani)
5. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Tämä saa nyt samalla edustaa Lindqvistin muitakin kirjoja. Kansankoti-Ruotsiin sijoittuvat kauhukirjat ovat ehkä ainoita, jotka ovat oikeasti onnistuneet pelottamaan minua.
6. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Luin tämän kyllä ihan älyttömän nuorena ja uudelleenluku on ollut kauan suunnitelmissa, mutta muistelen kyllä vaikuttuneeni jo 13-vuotiaana tästä. Vaikka en varmaan mitään ymmärtänytkään.
Lastenkirjat
7. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Tästä kirjoitin jo aiemmin huhtikuu-haasteessakin pari kertaa.
8. Tove Jansson: Muumikirjat, en nyt osaa päättää, että mikä erityisesti.
Tietokirjat
9. Honour & Fleming: Maailman taiteen historia. Syy siihen, miksi tiedän taiteesta niinkin paljon kuin tiedän.
10. Ryszard Kapuscinski: Eebenpuu (tai mikä tahansa muu teos). Puolalainen sotareportteri vaan on aika yliveto.
Kosmetiikkatuotteiden listaaminen onkin tämän rinnalla helppo nakki, vaikka en mikään kova kosmetiikkaintoilija olekaan. Pyrin suosimaan luomukosmetiikkaa, mutta tähän listaukseen nyt pääsee suosikkeja jo ajalta ennen luomukosmetiikkakiinnostustani.
1. Ripsiväreistä suosikkini on Cliniquen Lash power. Toimintaperiaate on sama kuin ennen käyttämässäni Sensain 38:ssa, mutta pidän tämän harjasta ja koostumuksesta enemmän.
2. Kylmäpuristettu kookosöljy, koska se on niin monikäyttöistä. Pääasiassa lotraan sitä ongelmaihoiseen vartalooni, mutta olen käyttänyt sitä myös esim. raakasuklaan valmistukseen, deoranttina ja hiustenhoitoon.
3. Dermalogican Special Cleansing Gel. Budjetilleni melkoisen kallis, mutta iholleni hyvin sopiva puhdistustuote. Ei tosin ole juuri nyt käytössä, syksyllä sijoittanen taas puteliin.
4. Laveran Lips Repair -huulirasva. Tekee mitä lupaa, korjaa rohtuneet huulet eikä aiheuta huulirasvariippuvuutta.
5. Cliniquen All about eyes rich -silmänympärysvoide. Etenkin talvisaikaan silmänympärykseni kuivuvat korpuksi. Tämä paksumpi versio auttaa.
6. Karitevoi eli shea butter. Käytän huuli-, jalka- ja käsivoiteena.
7. Silmänrajauskynä. Eniten minua miellyttää musta ja tummanvioletti, tämänhetkinen suosikki on Cliniquen sävy Starry plum.
8. Uutuutena itselleni yritän opetella käyttämään huulipunaa. Sain ystävältä diego dalla palman kauniin punaoranssin rossetto pin up lipstickin, joka onkin nyt siis ainoa huulipuna, jota käytän.
9. L'Occitane en Provencen karitevoi jalka- ja käsivoiteet. Puhdas karitevoi ajaa tietysti saman asian, mutta pakkaus, tuoksu ja koostumus miellyttävät.
10. Kynsilakka. Minulla ei ole mitään erityisiä suosikkimerkkejä, eikä merkkien kestävyys kokemuksieni mukaan korreloi merkittävästi hinnan kanssa. Alus- ja päällyslakkana käytän kuitenkin Mavalaa (päällä Mavalan pikakuivattaja, ehdoton tällaiselle huithapelille). Kesällä dominoivat oranssiset sävyt.
Bubbling under: mikä tahansa verigreipiltä tuoksuva kosmetiikka. Käytössä on ollut mm. Sephoran pamplemousse vartalovoide ja pesuaine, nyt Body Shopin pink grapefruit suihkusaippua ja body butter. Marseillesta ostin pienestä saippuapuodista verigreipintuoksuisen luomusaippuan, mutta se ei ole vielä päässyt käyttöön asti.
Listalla ei ole mitään hiustuotteita, sillä inhoan hiusten laittamista. Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain samppoota (yksi Korresin, yksi Laveran). Hiukset ovat nyt omanvärisenä sen verran hyväkuntoiset, että hoitoainetta en jaksa laittaa, ja yltävät kiinni, joten en koe tarvitsevani muotoilutuotteita. Jos pääni olisi vähän kauniimman muotoinen, pitäisin varmaan parin millin sänkikampausta. Lyhyt tukka itseasiassa sopii minulle hyvin, mutta koska satun inhoamaan myös kampaajalla käymistä, lyhyt malli pääsee toistuvasti kasvamaan ihmeelliseksi mopiksi minun vältellessä kampaajan tuoliin joutumista. En käsitä, miten kukaan jaksaa istua jonkun hiusmestarin sörkittävänä jopa joka kuukausi.
Ainiin, tähän piti kai haastaakin joku.
Haaste on tainnut käydä jo suurimmassa osassa seuraamiani kirjablogeja, mutta koetan onneani ja haastan nyt ainakin Katrin, Hreathemuksen, Kirsin, peikkoneidon ja Marjiksen sekä kirjablogiversumin ulkopuolella vaikuttavan Lotan Pumpui-blogista.
Kuten monet muutkin vastanneet, minäkin aloitan valitettelemalla, että kymmenen kaikkien aikojen parhaan kirjan valitseminen on ihan mahdoton tehtävä. Monet kiersivätkin ongelman kertomalla viime vuoden tai vuosikymmenen top-kympin tai muuten rajaamalla tehtävänantoa. Minä seuraan nyt Booksyn jalanjälkiä, ja listaan pari suosikkiani eri genreistä siten, että lopputuloksena on ainakin kymmenen hyvää kirjaa. Hiton vaikeaa tämä kyllä silti on. Pelkästään näiden genrejen keksiminenkin oli hankalaa! Lisäksi en ole ennen tätä blogia mitenkään aktiivisesti merkannut muistiin lukemiani kirjoja ja niiden aikaansaamia elämyksiä, joten ulkopuolelle jää varmasti kaikenlaista.
Kotimainen kaunokirjallisuus
1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Vaikka minulle on kyllä itsellenikin hieman mysteeri, miksi pidän Sinuhesta niin paljon, en nimittäin ole mitenkään erityisen innostunut sen enempää historiallisista romaaneista kuin Waltaristakaan. Kahdesti luettu ja tykätty, kaikesta huolimatta.
2. Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Vanhana Saarikoski-diggarina olisin voinut valita minkä tahansa miehen proosakirjan, valitsin nyt tämän.
Englanninkielinen kaunokirjallisuus
3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Kertakaikkiaan loistava klassikko.
4. Augusten Burroughs: Maagista ajattelua. Vaikka ei tämä ehkä oikeasti tähän tulisi, Burroughs ilahdutti minua niin, että pakkohan sen oli päästä listalle.
Muu ulkomainen kaunokirjallisuus (tämä on ehkä helpoin sarja, niin pahasti englanninkielinen kirjallisuus dominoi lukemisiani)
5. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Tämä saa nyt samalla edustaa Lindqvistin muitakin kirjoja. Kansankoti-Ruotsiin sijoittuvat kauhukirjat ovat ehkä ainoita, jotka ovat oikeasti onnistuneet pelottamaan minua.
6. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Luin tämän kyllä ihan älyttömän nuorena ja uudelleenluku on ollut kauan suunnitelmissa, mutta muistelen kyllä vaikuttuneeni jo 13-vuotiaana tästä. Vaikka en varmaan mitään ymmärtänytkään.
Lastenkirjat
7. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Tästä kirjoitin jo aiemmin huhtikuu-haasteessakin pari kertaa.
8. Tove Jansson: Muumikirjat, en nyt osaa päättää, että mikä erityisesti.
Tietokirjat
9. Honour & Fleming: Maailman taiteen historia. Syy siihen, miksi tiedän taiteesta niinkin paljon kuin tiedän.
10. Ryszard Kapuscinski: Eebenpuu (tai mikä tahansa muu teos). Puolalainen sotareportteri vaan on aika yliveto.
Allekirjoittaneen nakkisormissa on kesän kunniaksi räikeänoranssi väritys. |
Kosmetiikkatuotteiden listaaminen onkin tämän rinnalla helppo nakki, vaikka en mikään kova kosmetiikkaintoilija olekaan. Pyrin suosimaan luomukosmetiikkaa, mutta tähän listaukseen nyt pääsee suosikkeja jo ajalta ennen luomukosmetiikkakiinnostustani.
1. Ripsiväreistä suosikkini on Cliniquen Lash power. Toimintaperiaate on sama kuin ennen käyttämässäni Sensain 38:ssa, mutta pidän tämän harjasta ja koostumuksesta enemmän.
2. Kylmäpuristettu kookosöljy, koska se on niin monikäyttöistä. Pääasiassa lotraan sitä ongelmaihoiseen vartalooni, mutta olen käyttänyt sitä myös esim. raakasuklaan valmistukseen, deoranttina ja hiustenhoitoon.
3. Dermalogican Special Cleansing Gel. Budjetilleni melkoisen kallis, mutta iholleni hyvin sopiva puhdistustuote. Ei tosin ole juuri nyt käytössä, syksyllä sijoittanen taas puteliin.
4. Laveran Lips Repair -huulirasva. Tekee mitä lupaa, korjaa rohtuneet huulet eikä aiheuta huulirasvariippuvuutta.
5. Cliniquen All about eyes rich -silmänympärysvoide. Etenkin talvisaikaan silmänympärykseni kuivuvat korpuksi. Tämä paksumpi versio auttaa.
6. Karitevoi eli shea butter. Käytän huuli-, jalka- ja käsivoiteena.
7. Silmänrajauskynä. Eniten minua miellyttää musta ja tummanvioletti, tämänhetkinen suosikki on Cliniquen sävy Starry plum.
8. Uutuutena itselleni yritän opetella käyttämään huulipunaa. Sain ystävältä diego dalla palman kauniin punaoranssin rossetto pin up lipstickin, joka onkin nyt siis ainoa huulipuna, jota käytän.
9. L'Occitane en Provencen karitevoi jalka- ja käsivoiteet. Puhdas karitevoi ajaa tietysti saman asian, mutta pakkaus, tuoksu ja koostumus miellyttävät.
10. Kynsilakka. Minulla ei ole mitään erityisiä suosikkimerkkejä, eikä merkkien kestävyys kokemuksieni mukaan korreloi merkittävästi hinnan kanssa. Alus- ja päällyslakkana käytän kuitenkin Mavalaa (päällä Mavalan pikakuivattaja, ehdoton tällaiselle huithapelille). Kesällä dominoivat oranssiset sävyt.
Bubbling under: mikä tahansa verigreipiltä tuoksuva kosmetiikka. Käytössä on ollut mm. Sephoran pamplemousse vartalovoide ja pesuaine, nyt Body Shopin pink grapefruit suihkusaippua ja body butter. Marseillesta ostin pienestä saippuapuodista verigreipintuoksuisen luomusaippuan, mutta se ei ole vielä päässyt käyttöön asti.
Kuuluisa ainoa huulipuna. |
Ainiin, tähän piti kai haastaakin joku.
Haaste on tainnut käydä jo suurimmassa osassa seuraamiani kirjablogeja, mutta koetan onneani ja haastan nyt ainakin Katrin, Hreathemuksen, Kirsin, peikkoneidon ja Marjiksen sekä kirjablogiversumin ulkopuolella vaikuttavan Lotan Pumpui-blogista.
tiistai 5. heinäkuuta 2011
Doris Lessing: The Fifth Child
Doris Lessingin The Fifth Childin lainasin kirjastosta ihan sattumalta hiukan ennen lomaa. Ulkomaanreissulle en viitsinyt sitä ottaa, kun kirjaston kirjojen kanssa matkustaminen tuntuu aina jotenkin väärältä. Lyhyemmälle kotimaanmatkalle sen sentään otin ja luin sen äitini kesäpaikan patiolla helteisenä iltana (kirja on aika lyhyt, joten sen tosiaan luki siinä yhdessä illassa, mitä nyt välissä söin muikkuja ja grillattuja paprikoita), tai no, olin ennalta lukenut parikymmentä sivua alusta.
Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.
The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.
Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.
The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.
Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.
Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.
The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.
Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.
The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.
Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Chris Cleave: Little Been tarina
Tätä kirjaa on monin paikoin blogistaniassa tänä kesänä luettu ja rakastettukin (esim. Karoliina, Susa, Katja, Jenni ja Booksy ovat kirjoittaneet hyviä arvioita). Ensimmäisenä taisin koko teokseen törmätä anni.m:n tontilla, jolloin itsekin kiinnostuin kirjasta. Töihin tuli alkukesästä sopivasti suomennoksen ilmestymisen alla lukukappaleita, joten nappasin sieltä yhden itselleni ja päätin lukea kirjan loman aikana. Lukemispäätöksen jälkeen karttelin toisten arvioita, jotten kehittäisi itselleni liian suuria odotuksia (huomasin nimittäin monien arvioiden olevan melkeinpä ylistäviä). Taisin silti kehittää, tai joku muu sitten mätti, sillä Little Been tarina oli minulle pienoinen pettymys.
Kirjan takakannessa ei kerrota kirjan tarinasta juuri mitään, ja lienee totta, että tapahtumien asteittainen paljastuminen on merkittävä osa kirjan vetävyyttä. Näin ollen en minäkään taida kauheasti kirjasta kertoa. Ehkä kuitenkin sen, että pääosissa ovat nigerialainen Little Bee ja englantilainen Sarah, joiden tiet kohtaavat erikoisten tragedioiden yhteydessä. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta.
Luulen, että Little Been tarina on kirja, joka pitäisi lukea yhdeltä istumalta (jota en voinut tehdä, sillä minun piti myös hieman katsella Ranskaa, lukea karttaa ja nukkua). Minä luin ehkä kolmella ja kyllähän se oli mukaansatempaava. Tarina rullasi oikein mukavasti (kuten hyvässä ns. lukuromaanissa kuuluukin), Cleave onnistuu saamaan päähenkilöilleen selvästi toisistaan erottuvat äänet (tämä on ehdottomasti plussaa, sillä on erinomaisen rasittavaa lukea ah-niin-suositulla monen kertojan tekniikalla kyhättyjä kertomuksia, joissa ei kertojia erota toisistaan) ja tarinalla on kieltämättä jonkinlaista yhteiskunnallista merkittävyyttä. Lisäksi pidin monista yksityiskohdista, kuten sitkeästi Batman-pukuun pukeutuvasta lapsesta, siitä, miten Little Bee kuvailee tapahtumia ja ympäristöään ja siitä, kuinka "heidän" ja "meidän" pohjimmaista samanlaisuutta ilmennetään.
Kuten yllä sanoin, joku tässä nyt kuitenkin mätti. En ihastunut kirjan päähenkilöihin, enkä myöskään onnistunut pitämään heitä järin uskottavina (vaikka otaksunkin, että monet ainakin Little Beehen liittyvät osaset perustuvat kirjailijan erittäin huolelliseen selvitystyöhön). Tarinan vähittäinen paljastuminen puolestaan on ehkä mukava tehokeino, mutta minä onnistuin ennakoimaan päässäni jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin mitä sitten loppujen lopuksi paljastuikaan (tämä olikin varmaan se suurin yksittäinen pettymys). Lisäksi melkein kaikki sivuhenkilöt olivat minusta jokseenkin heppoisia ja loppu hätiköity ja omituinen.
Luulenpa myös, että minun olisi ehkä pitänyt lukea Little Been tarina englanniksi. Minusta nimittäin kirjan melkeinpä mielenkiintoisinta antia olivat Little Been pohdinnat siitä, miten oppimalla puhumaan kieltä "oikein" voi saavuttaa asioita, ja toisaalta siitä, miten kuningattaren englanti (hmm, Queen's English taitaa olla ihan vakiintunut termi, kuningattaren englanti ehkä ei) ei tunnu lainkaan niin ilmaisuvoimaiselta kuin tuttu Nigerian englanti. Minusta tuntuu, että nämä pohdinnat ja ylipäänsä kirjassa käytetty kieli olisi alkukielellä ollut mielenkiintoisempaa, vaikka en nyt suomennoksesta sinänsä erityistä moitittavaa keksikään.
Jotenkin summatakseni totean vielä, että minusta Little Been tarina ei siis missään nimessä ollut huono kirja, vaikka en siitä kauheasti innostunutkaan. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan ilman mitään ennakko-odotuksia, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän. Myös salamyhkäinen takakansi ("tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi.." yms. ja huom. en siis tuntenut juonta etukäteen) minusta lupaa enemmän kuin mitä kirja pitää. Toisaalta myös nyt muistelen, että muutamille oli tullut kirjasta mieleen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (en tosin nyt muista, kenen arvioista tämän bongasin), ja se voi hyvinkin pitää paikkansa, en nimittäin erityisesti pitänyt siitäkään kirjasta.
Ai niin, loma loppuu huomenna (voi surkeutta!), joka merkitsee ainakin sitä, että saatan olla hieman aktiivisempi täällä blogin puolella. Viimeisenä lomaviikonloppuna luin Doris Lessingiä, Fred Vargasia ja vähän vampyyrihömppää, joten arvioita on luvassa. Ehdin lukea matkalukemiseni ennen paluumatkaa (painajaismainen tilanne!), joten eilen junassa lin kokeilleeksi myös muutamia minulle uusia kirjamuotoja, toisin sanoen puhelimeni e-kirja-sovellusta ja samaiseen puhelimeen tallennettua äänikirjaa. Kaikenlaista jännää siis!
Kirjan takakannessa ei kerrota kirjan tarinasta juuri mitään, ja lienee totta, että tapahtumien asteittainen paljastuminen on merkittävä osa kirjan vetävyyttä. Näin ollen en minäkään taida kauheasti kirjasta kertoa. Ehkä kuitenkin sen, että pääosissa ovat nigerialainen Little Bee ja englantilainen Sarah, joiden tiet kohtaavat erikoisten tragedioiden yhteydessä. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta.
Luulen, että Little Been tarina on kirja, joka pitäisi lukea yhdeltä istumalta (jota en voinut tehdä, sillä minun piti myös hieman katsella Ranskaa, lukea karttaa ja nukkua). Minä luin ehkä kolmella ja kyllähän se oli mukaansatempaava. Tarina rullasi oikein mukavasti (kuten hyvässä ns. lukuromaanissa kuuluukin), Cleave onnistuu saamaan päähenkilöilleen selvästi toisistaan erottuvat äänet (tämä on ehdottomasti plussaa, sillä on erinomaisen rasittavaa lukea ah-niin-suositulla monen kertojan tekniikalla kyhättyjä kertomuksia, joissa ei kertojia erota toisistaan) ja tarinalla on kieltämättä jonkinlaista yhteiskunnallista merkittävyyttä. Lisäksi pidin monista yksityiskohdista, kuten sitkeästi Batman-pukuun pukeutuvasta lapsesta, siitä, miten Little Bee kuvailee tapahtumia ja ympäristöään ja siitä, kuinka "heidän" ja "meidän" pohjimmaista samanlaisuutta ilmennetään.
Kuten yllä sanoin, joku tässä nyt kuitenkin mätti. En ihastunut kirjan päähenkilöihin, enkä myöskään onnistunut pitämään heitä järin uskottavina (vaikka otaksunkin, että monet ainakin Little Beehen liittyvät osaset perustuvat kirjailijan erittäin huolelliseen selvitystyöhön). Tarinan vähittäinen paljastuminen puolestaan on ehkä mukava tehokeino, mutta minä onnistuin ennakoimaan päässäni jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin mitä sitten loppujen lopuksi paljastuikaan (tämä olikin varmaan se suurin yksittäinen pettymys). Lisäksi melkein kaikki sivuhenkilöt olivat minusta jokseenkin heppoisia ja loppu hätiköity ja omituinen.
Luulenpa myös, että minun olisi ehkä pitänyt lukea Little Been tarina englanniksi. Minusta nimittäin kirjan melkeinpä mielenkiintoisinta antia olivat Little Been pohdinnat siitä, miten oppimalla puhumaan kieltä "oikein" voi saavuttaa asioita, ja toisaalta siitä, miten kuningattaren englanti (hmm, Queen's English taitaa olla ihan vakiintunut termi, kuningattaren englanti ehkä ei) ei tunnu lainkaan niin ilmaisuvoimaiselta kuin tuttu Nigerian englanti. Minusta tuntuu, että nämä pohdinnat ja ylipäänsä kirjassa käytetty kieli olisi alkukielellä ollut mielenkiintoisempaa, vaikka en nyt suomennoksesta sinänsä erityistä moitittavaa keksikään.
Jotenkin summatakseni totean vielä, että minusta Little Been tarina ei siis missään nimessä ollut huono kirja, vaikka en siitä kauheasti innostunutkaan. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan ilman mitään ennakko-odotuksia, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän. Myös salamyhkäinen takakansi ("tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi.." yms. ja huom. en siis tuntenut juonta etukäteen) minusta lupaa enemmän kuin mitä kirja pitää. Toisaalta myös nyt muistelen, että muutamille oli tullut kirjasta mieleen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (en tosin nyt muista, kenen arvioista tämän bongasin), ja se voi hyvinkin pitää paikkansa, en nimittäin erityisesti pitänyt siitäkään kirjasta.
Ai niin, loma loppuu huomenna (voi surkeutta!), joka merkitsee ainakin sitä, että saatan olla hieman aktiivisempi täällä blogin puolella. Viimeisenä lomaviikonloppuna luin Doris Lessingiä, Fred Vargasia ja vähän vampyyrihömppää, joten arvioita on luvassa. Ehdin lukea matkalukemiseni ennen paluumatkaa (painajaismainen tilanne!), joten eilen junassa lin kokeilleeksi myös muutamia minulle uusia kirjamuotoja, toisin sanoen puhelimeni e-kirja-sovellusta ja samaiseen puhelimeen tallennettua äänikirjaa. Kaikenlaista jännää siis!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)