torstai 29. joulukuuta 2011

Lukutoukan vuosikatsaus -haaste

No niin, lähdenpä nyt itsekin mukaan Susan heittämään Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haasteeseen, johon suurin osa seuraamistani kirjabloggaajista onkin jo ehtinyt vastata. Itse päätin jättää vastaamisen loppuvuoteen, ja tänään sitten tajusin, että aika alkaa käydä vähiin. Haasteen ajatuksena on siis vastata kuhunkin kysymykseen jollain vuoden aikana lukemallaan kirjalla, eikä perustellakaan tarvitse! Hii-op!

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Riippuu ystävästä, mutta vaikkapa Augusten Burroughs: Maagista ajattelua tai Nicholls: One Day

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?
Jätin kesken varmaan kaikki, joiden kohdalla tuntui siltä, mutta välillä myös Hiltusen Vilpittömästi sinun. Ainakin.

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
En ole itkuherkkä, mutta Shriverin Jonnekin pois saattoi olla lähellä.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Lionel Shriver: Jonnekin pois tai John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (olen aina ollut huono valitsemaan!).

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Augusten Burroughs ansaitsisi enemmän huomiota, vastaan Maagista ajattelua (loppuvuodesta olen ehtinyt seurata muita blogeja kyllä nolottavan vähän, etten oikeasti edes tiedä, mitä on nostettu esiin!).

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Chris Cleave: Little Been tarina (ei ne huonot kirjat vaan ne korkeat odotukset...).

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?
En mitään, kauhea ajatus!

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Shriver: Jonnekin pois (tai Donoghue: Room).

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Silfverberg: Luonto pakastimessa.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?
Cunningham: By Nightfall, iso ehkä.

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?
Kristof & WuDunn: Half the Sky.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Lessing: The Fifth Child.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Rehellinen vastaus olisi, että lähes kaikista, koska minulle käy aina niin, mutta sanotaan nyt vaikka Vargas: Kuriton mies nurin.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Jonnekin pois, varmaan.


Huomaan, että vastauksissani korostuu hyvin tuoreena mielessä oleva Shriverin Jonnekin pois, josta en ole ehtinyt blogatakaan vielä. Mutta se kyllä oli hyvä. Muiden vastauksia lueskellessani olen taas tullut siihen tulokseen, että ilmeisesti ainakin Jonathan Franzenin Vapaus pitäisi yrittää ehtiä lukea ensi tilassa.

Lähipäivinä luvassa vielä hieman tarkempaa katsausta kirjavuoteen 2011 sekä muutamia onnettomalla tavalla jäljessä laahaavia arvioita.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Michael Cunningham: By Nightfall

Tästä kirjasta kirjoittaminen jäi ikävällä tavalla kaikkien joulu- ja muiden kiireiden paitsioon, ja nyt blogattavaa on kertynyt jo kasapäin lisääkin (missähän välissä minä nuo kaikki kirjat luin?). Kirjabloggaus on ihan kiva harrastus silloin kun sen pariin ennättää! Toisaalta lukeminen on vielä mukavampaa, joten jos valita pitää, lukeminen ohittaa kirjoittamisen. Itse itselleni luomien sääntöjen puitteissa kirjoitan nyt kuitenkin Cunninghamista, ennen kuin etenen mihinkään muualle. Ehdinkin jo kirjoittaa, miten päädyin marraskuun puolivälissä ostamaan kirjan ja saamaan siihen signeerauksen (klik). By Nightfall pääsi lukuun marraskuun lopulla, ja suurimman osan kirjasta taisin lukea Budapestissä aamuisin, kun odottelin toverien heräämistä.
By Nightfall (suom. Illan tullen) on ollut melko laajalti esillä kirjablogeissa ja tarina lienee esitelty useimmissa, joten hyvin lyhyesti: New Yorkin taidemaailmassa vaikuttava gallerianomistaja Peter Harris ja vaimonsa Rebecca saavat vieraakseen Rebecan kapinallisen ja ongelmaisen mutta kauniin pikkuveljen Mizzyn. Peter on turhautunut ja uniongelmainen, Rebecca keskittyy omiin asioihinsa, ja pariskunnan jo aikuinen tytär suhtautuu isäänsä vihamielisesti. Epävarma ja tylsistynyt Peter viehättyy Mizzystä, ja sillä on seurauksensa.

Cunninghamin kirja kertoo taiteesta, elämästä, ihmissuhteista, nuoruudesta ja kaiken kuolevaisuudesta. Ja New Yorkista. By Nightfall ei ole erittäin hyvä tai valtavan vaikuttava, vaan melkeinpä pikemminkin vaatimaton, pienimuotoinen ja välillä ärsyttäväkin. Pidin siitä kuitenkin aika paljonkin.


Eniten minua liikuttivat paikkojen, tunnelmien ja ihmisten kuvaus. Cunningham on taitava tekemään turhautuneita suurkaupunkilaishahmoja, jotka vatvovat porvarillisia ongelmiaan, mutta ennen kaikkea hän osaa kirjoittaa kaupungin eläväksi, New York on eittämättä merkittävä hahmo tässä romaanissa. Peter Harrisin sisäisen ähistelyn vastapainoksi Cunningham kuvaa terävästi taidemaailmaa ja sen henkilöitä, toiveikkaita taiteilijoita ja rikkaita mesenaatteja. Tarina juonikin oli minusta varsin kelpo, sopivan pelkistetty, lyhyt, kuitenkin terävähkö. (Tällainen kuuluu porvarillisen juonen olla, tiedoksi eräille kotimaisille kirjailijoille, joita en tässä mainitse).

By Nightfall oli minusta tosiaan vallan hyvä lukukokemus. Niinpä kun nyt mietin, että mistä seikoista kirjassa en pitänyt, minua vähän ällistyttikin, että kuinka monta keksin oitis. Ensinnäkin minusta kirjan  päähenkilöt (paitsi Mizzy, ehkä?) olivat ärsyttäviä, enkä juurikaan samastunut Peterin mihinkäänjohtamattomaan ja ympyrääpyörivään ahdistuneisuuteen. Rebecca-vaimo jäi statistiksi, kun taas Peterin keski-iänkriisiä röyhkeästi hyväksikäyttävä Mizzy huumeongelmineen oli hahmoista ehkä kuitenkin miellyttävin, tai rehellisin (tai ehkä minulla on tässä vaan jonkinlainen verrattain nuoren iän aiheuttama perspektiiviharha).


Kaikkein eniten kyllästyin kirjassa kuitenkin herkeämättömään kirjallisuus- ja taideviittailu. En oikein keksi, mitä tarkoitusta jatkuva taiteilijoiden nimeäminen ja maailmankirjallisuuden klassikoiden lainailu palveli. Ehkä sitä, että lukija saa tuntea itsensä fiksuksi, kun tietää milloin lainataan Kafkaa, milloin Joycea. Mitään lisäarvoa tuo sinnikäs lainailu ei minusta romaaniin tuonut, ellei lasketa sitä, että Peter tuntui, jos mahdollista, vieläkin puisevammalta tyypiltä. Cunninghamin kirjoitustyyli on melko viehättävä, mutta ehkä vähän liian sisäsiisti.

Kaikenkaikkiaan kokemus jäi kuitenkin positiivisen puolelle (varmaan itse kirjailijan symppiksisyys vaikutti mielipiteeseeni myös), ja kirja varmaan menee vuoden topkymppiin. Kannattaa lukea jos pitää siististi kirjoitetusta kirjallisuudesta, on kiinnostunut taidemaailmasta tai New Yorkista. Tai ihan muutenkin vaan, ehkä.

Michael Cunningham: By Nightfall. Picador, US, 2010. 228 s.

maanantai 19. joulukuuta 2011

Kirkman & Moore: The Walking Dead volume 1 eli kuinka luin sarjakuva-albumin

Ensimmäiseksi tunnustan, että vaikka kirjallinen makuni on sinänsä laaja ja monipuolinen, en ole koskaan erityisesti kunnostautunut sarjakuvien lukijana. Tuttavapiirissäni on useita sarjakuvaentusiasteja (terveisiä vaan) ja vieläpä muutamia sarjakuvataiteilijoitakin. Syystä tahi toisesta itse olen kuitenkin taipuvainen pitämään sarjakuvaa jotenkin kovin raskaana kirjallisuuden muotona, en koskaan lue edes Hesarin sunnuntaisarjakuvia, kun ne ovat niin pitkiä. Lapsena luin kyllä Asterixeja (äitini pitää kovasti niistä) ja Lucky Lukeja, Aku Ankan taskukirjoja, Tenavia ja vastaavia. Innostus asiaan lopahti kuitenkin suunnilleen kymmenvuotiaana, ja sen jälkeen olen lukenut hyvin vähän sarjakuvia.

Sarjakuvasivistymättömyyteni on vähän noloakin, sillä meillä on kirjahyllyssäkin lukuisia kiinnostavanoloisia sarjakuvia, ja olen pitkään ajatellut, että alan ihan pian kunnostautua niiden kanssa. Yleensä se aina jää, tai käy niinkuin edellisen kerran yrittäessäni lukea sarjakuva-albumia (joskin kirjastosta lainattua): Jens Lapiduksen Jengisota jäi kesken suunnilleen kymmenen sivun jälkeen.

Nyt meille kuitenkin tupsahti postiluukusta ensimmäinen osa Walking Deadia, Robert Kirkmanin ja Tony Mooren Yhdysvalloissa kuukausittain ilmestyvästä mustavalkosarjakuvasta koottua kirjaa. Sarjakuvan maailma, post zombie apocalypse, sekä iso osa henkilöhahmoista olivat minulle tuttuja jo samannimisestä tv-sarjasta, jonka tässä syksyllä katselimme, joten ehkä siksikin kynnys tarttua albumiin oli verrattain pieni.

Mitä sitten tykkäsin. No, tarina oli melko vauhdikas ja sisäisesti kohtuullisen koherentti (ottamatta nyt kantaa siihen, miten uskottava tapahtuma zombi-apokalypsi noin muuten on). Piirrosjälkikin miellytti enimmäkseen, ja mustavalkoisuus. Ehkä johtuen kokemattomuudestani sarjakuvan lukijana, minulla oli välillä vaikeuksia erottaa piirrettyjä henkilöitä toisistaan (siis miksi keskenään kilpailevista alfa-uroista pitää tehdä samannäköisiä laatikkoleukoja? Lukija eksyy!), eikä piirtäjän kynässä ollut järin suurta ilmevalikoimaa. Lähikuvia kasvoista oli turhankin paljon, kun niillä ei tuntunut olevan tarinan kannalta juuri virkaa. Enemmän pidin laajoista maisemakuvista, olivat hienompia ja puhuttelevampia.

Kokonaisuudessaan siis ihan kiva. En tiedä, jaksavatko seuraavat osat kiinnostaa kylliksi. Sarjakuvarintamalla sen sijaan kiinnostaa Tietäväisen Näkymättömät kädet, ja aikeenani onkin lukea se vielä tämän vuoden aikana (joululomaa on minulla kuusi päivää ja luettavaa on varattuna on vähintääkin  runsaanlaisesti, joten katsotaan nyt miten käy.)

Robert Kirkman & Tony Moore: The Walking Dead volume 1: Days Gone By. Image Comics, 2011.

torstai 15. joulukuuta 2011

Kaikki mitä rakastin ja joulun paras diili

Nyt seuraa mainos! Kaikki mitä rakastin -blogin Eeva on pistänyt pystyyn joulun parhaan arvonnan ja joululahjatoiveen. Eeva siis kannustaa lukijoitaan lahjoittamaan sopivaksi katsomansa summan hyväntekeväisyyteen (kohde on tietysti vapaavalintainen, joskin erityisesti esiin on nostettu SPR:n katastrofirahasto). Osallistujien kesken Eeva arpoo kirjapaketin (ja kosmetiikkaa), joten senkin puolesta tämä mainos sopii tänne Kolmannelle linjalle oikein mainiosti!
Kuva napattu Eevan blogista
Itse kävin lahjoittamassa parisen kymppiä katastrofirahastoon, ja täten haastan myös teidät, arvoisat lukijani, pistamään joululahjabudjetistanne muutaman roposen esimerkiksi juuri Itä-Afrikkaan, jossa apua todella tarvitaan.

Disclaimer: olen tietoinen hyväntekeväisyyteen liittyvistä pulmista (avun perillemeno, byrokratiakulut ym.). Olen kuitenkin sitä mieltä, että Punainen Risti on luotettava toimija, joka tekee arvokasta työtä maailman kriisialueilla, enkä epäröi tukea sitä! Muistakaamme kuitenkin, että hyvää voi tehdä muinkin tavoin kuin rahaa lahjoittamalla, esimerkiksi osallistumalla vapaaehtoistyöhön. Muistakaa olla kilttejä toisillenne!

torstai 8. joulukuuta 2011

Arne, Carlos ja joulupallot

Tänään on tarjolla hieman epätyypillinen bloggaus. Tai ainakin tälle blogille epätyypillinen, sillä tapanani ei ole ollut kirjoitella ns. käytännön tietokirjoista, siis oppaista, keittokirjoista ja sen sellaisista, vaikka kyllähän nekin kirjoja ovat, ja siten tänne Kolmannelle linjallekin sopivat (ihan kuin joku suuri toinen jossain ylipäänsä määräisi tästä sisällöstä. Ei määrää, vaan minä.) No, oli miten oli, lokakuussa sain käsiini sympaattisten Arnen ja Carloksen ihanaisen Joulupallot-kirjan, enkä millään malttanut olla näpertämättä muutamia joulupalloja. Tai no, muutamia ja muutamia.

Poikkeuksellista ei niinkään ole se, että ryhdyin askaroimaan langan ja puikkojen kanssa (päinvastoin, neulominen on kauhean mukavaa puuhaa). Omituista on se, että päätin neuloa joulukoristeita, sillä en ole ensinnäkään erityisen jouluorientoitunut henkilö, enkä varsinkaan koristeorientoinut. Ja kun ei meille mitään joulukuustakaan tule, en aluksi oikein keksinyt mitään käyttöäkään palloilleni.

Sitten älysin, että palloista voi ripustaa ikkunaan asetelmia ja kävin askartelukaupassa ostamassa siimaa ja parit muovikristallit ylimääräiseksi somistukseksi. Nyt on sitten asuntokin joulukoristeltu! (ks. alin ja ylin kuva, jotka nyt ovatkin sattumoisin samasta asetelmasta. Kuvien ottamisen välillä on muuten n. 15 minuuttia. Joiden aikana tuli paitsi pimeä, myös räntämysrky. Jee, Helsingin talvi.)
Kasa keskeneräisiä palloja. Kukahan ne jaksais täyttää?
On kyllä myönnettävä, että pallojen neulominen on paljon miellyttävämpää, kuin niiden täyttäminen ja päättely. Tämän seurauksena minulla on asetelmiin päässeiden kuuden valmiin pallon lisäksi kahdeksan (!) viimeistemätöntä palloa. Ei mitään järkeä, tiedän.

Arne & Carlos: Joulupallot (Julekuler). Suom. Kaija Koirikivi ja Mika Siimes. Nemo, 2011.

torstai 1. joulukuuta 2011

Charlaine Harris: Dead Reckoning

Lyhyenä välipalana aion nyt esitellä Charlaine Harrisin viimeisimmän Southern vampire mysteries -kirjan. Samalla puolittain huokaan helpotuksesta: olen kahlannut kaikki tähän asti ilmestyneet Sookie Stackhousen seikkailut, eikä lisää ole luvassa ennen ensi vuotta. Tähän asti kokemus on ollut enimmäkseen viihdyttävä, usein hauska, välillä turhauttava. Turnausväsymys alkoi tämän viimeisen kohdalla jo vaivata, en pariin viikkoon päässyt kirjan kanssa alkua pidemmälle. Tuli kuitenkin luetuksi.

Dead Reckoning ilmestyi siis tänä kesänä ja on järjestyksessään (täytyy luntata wikipediasta) sarjan yhdestoista romaani. Koska tämä(kin) osa oli varsinaista purukumia aivoille, en itseasiassa muista enää kirjan juonesta paljon mitään (luin tämän varmaan ainakin kuukausi sitten: olen näine arvioineni aivan nololla tavalla jäljessä!). Pienellä muistelulla saan mieleeni, että tässä(kin) osassa sankarittarellemme päänvaivaa aiheuttavat taas lukuisat yliluonnollisen maailman tyypit: Sandra Pelt yrittää saada Sookieta hengiltä, vampyyri-hallitsija Victor juonittelee ja hänen päänmenokseen juonitellaan. Lisäksi Sookie saa tässä osassa tietää lisää isoäitinsä Adelen ja puoli-fae-isoisänsä edesottamuksista sekä tajuaa, miksi fairy-sukulaiset Claude ja Dermot niin kernaasti ovat muuttaneet hänen luokseen asumaan. Suhde viikinkivampyyriin osoittaa pieniä hiipumisen merkkejä.

Dead Reckoning tuntui minusta enimmäkseen vanhan toistolta, ehkäpä siksi, että luin suurimman osan sarjan kirjoista tässä tämän kesän aikana tai sitten kertakaikkiaan siksi, että pitkässä sarjassa toistoa ei voi välttää. Sookien rakkausongelmat, tämän kokemat hengenvaaralliset tilanteet kotona ja töissä ja jatkuva, mutta varsin pintapuolinen oman menneisyyden ja lähipiirin henkilöiden tekemisten vatvominen on kaikki aiemmista osista (vähän liiankin) tuttua kauraa. Toki Sookien sukua tai esim. tämän telepaatillisten kykyjen taustaa valotetaan ensi kerran tässä kirjassa hieman tarkemmin, mutta ei voi mitään, vähän sellaista välityön makua tässä nyt taas oli.

Charlaine Harris: Dead Reckoning. Orion Publishing, 2011. 336 s.

maanantai 28. marraskuuta 2011

Neljä päivää Budapestissa

Pahoittelen taas pitkäksi venähtänytttä radiohiljaisuutta. Viime viikon alussa paiskin epäilyttävän pitkiä työpäiviä enkä jaksanut ajatellakaan blogia. Torstaina aamuyöstä taas huristelin lentokentälle viettääkseni loppuviikon Budapestissa vanhan ystävän luona, eikä sielläkään paljon ehtinyt netin ääressä notkua. Sen sijaan notkuimme kyllä joulutoreilla, kylpylöissä, mukavissa baareissa ja ravintoloissa, sympaattisissa kahviloissa ja ylipäänsä vähän siellä ja täällä. Budapest oli oikein mukava kaupunki, ja tällä reissulla siitä sain siitä hieman enemmän irti kuin edellisessä kohtaamisessa kymmenisen vuotta sitten interreilillä, olihan nyt oppaana myös kaupungissa asuva ystävä.
Budapestissä on myös Euroopan suurin synagoga. Ihan
fantsu mökki kyllä.
Vaikka en osaa sanaakaan unkaria (tai ainakaan ennen en osannut: kyllähän neljässä päivässä nyt jotain sanoja tarttui mieleen), tavoilleni uskollisena minun oli kuitenkin päästävä tutkailemaan ainakin yhtä kirjakauppaa. Károly körut -kadulla olikin kirjakauppoja oikein rivissä, ja vaikka kaikki niistä eivät lauantaina olleetkaan auki, kulutimme ainakin puolisen tuntia Líra-nimisessä, oikein miellyttävässä kirjakaupassa. Sieltä tarttui mukaan myös matkan ainoa kirjaostos, Antal Szerbin The Pendragon Legend, joskin pyörittelin käsissäni pitkään myös György Faludyn teosta My Happy Days in Hell. Lopulta jo vuonna 1934 alunperin julkaistun The Pendragon Legendin takakannesta löytynyt kuvaus käänsi kuitenkin vaa'an Szerbin puoleen: "Set in Wales, The Pendragon Legend is a gently satirical blend of gothic and romantic genres, crossed with the murder mystery format to produce a fast-moving and often hilarious romp." Haa! En malta odottaa!
Eräs joulutori. Siellä(kin) myytiin viikonlopun suosikkijuomaamme
forralt boria, eli kuumaa viiniä. Siis glögiä, nam.
Onko kukaan muu sattumalta tutustunut Antal Szerbiin tai muihin unkarilaiskirjailijoihin? Tai nobelisti-Kertész on varmaan useammillekin tuttu, mutta osaatteko suositella muita? Minä nimittäin huomasin, että paria ajat sitten lukemaani Kertésziä lukuunottamatta unkarilainen kirjallisuus on jäänyt aika vieraaksi.

Yritän päästä taas jotenkin bloggaus-moodiin, joten myöhemmin on luvassa vielä jaarittelua Charlaine Harrisin viimeisimmästä Sookie Stackhouse -teelmästä sekä sellainen historiaan jäävä ihme kuin että allekirjoittanut on lukenut kokonaisen sarjakuvateoksen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Cunninghamia (vahingossa) kohtaamassa

Eilen kohdalleni osui yllättävä kirjallinen kohtaaminen. Olin nimittäin iltapäivällä ennen viittä ihan muina naisina keskustan Akateemisessa ostamassa uudelle passilleni passikoteloa Ordning&Redan osastolta, kun korvani rekisteröivät kuulutuksen, jonka mukaan kohtaamispaikalla klo 17 olisi kirjailija Michael Cunningham. Mikäs siinä! Kävin siis tekemässä ostokseni alakerrassa ja hiippailin ykköskerrokseen ja ujuttauduin sopivalle paikalle herra kirjailijaa odottamaan (tai oikeastaan herroja kirjailijoita, sillä haastattelijana toimi tuossa edellisessä postauksessa hieman moitiskelemani esikoiskirjailija Pekka Hiltunen).
Lavalla etummaisena Hiltunen, sitten Cunningham. Lisäksi
kuvaan osui satunnaista yleisöä.
En yleensä ole erityisen innostunut tapaamaan kirjailijoita "livenä", enkä myöskään ole erityisesti Cunninghamin fani. Itseasiassa miehen ylistetty The Hours -romaanikin jäi minulta nolosti kesken ihan loppumetreillä (olen siis lukenut kirjan lukuunottamatta ehkä viimeistä kolmeakymmentä sivua), vaikka ihan pidin siitä. Olin kuitenkin nähnyt Tunnit-elokuvan ennnen kirjan lukemista, mikä lienee yleisesti ottaen vähän kehno lähtökohta, sillä leffan henkilöhahmot ja tapahtumat häiritsivät lukemistani. Muista miehen romaaneista olin kuullut hieman ristiriitaisia arvioita, joten ne olivat toistaiseksi jääneet lukematta tyystin.
ostos
Eilisessä haastattelussa Cunningham osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi ja aika sympaattisenoloiseksi tyypiksi. Kuulimme, kuinka hän kuuntelee kirjoittaessaan musiikkia, ja miten tietty musiikki liittyy hänellä tiettyy kirjaan (esimerkiksi Schubert Tunteihin ja Brian Eno ja Laurie Anderson tuoreimpaan By Nightfall eli Illan tullen -romaaniin). Miten samaistuttavaa! Hän kirjoittaa nykyään työhuoneessaan kuusi tuntia päivässä ja yrittää muun ajan keskittyä muihin asioihin. Jos hän ei olisi kirjailija, hän haluaisi olla puuseppä. Cunninghamin lempisana on luminosity ja inhokkisana plot.

Pidin kirjailijasta sen verran paljon, että järkeilin, etten varmaan voisi vihata miehen kirjojakaan, joten nappasin itselleni tuoreimman kirjan pokkariversion (ensin harkitsin suomennoksen ostamista, mutta hyvin proosallisesta syystä päädyin alkukieliseen pokkariin: en nimittäin mahtunut tätimuurin läpi suomenkielisten versioiden myyntipöydän luokse). Jonotin nälissäni ja kuumissani vielä kirjaan omistuskirjoituksenkin, ravistin herran kirjailijan kättä ja poistuin paikalta hyvillä mielin.
Siinä se ny on, se signeeraus.
Nyt tunnen jonkinlaista puolittaista pakkoa lukea tuo kirja pikapuoliin, että se ei hautautuisi luettavien pinoihin. Yöpöydän keskenolevien kirjojen kasakin on kyllä taas kasvanut turhan korkeaksi, mutta aikomuksenani on siis lukea piakkoin Cunninghamia. Voi kunpa se ei olisi pettymys! (Ainakin Karoliina Kirjavasta kammarista oli pitänyt, olen siis toiveikas!)
Kuvassa vielä tapahtumien perimmäinen syy,
uusi passikoteloni!

lauantai 12. marraskuuta 2011

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

En ymmärrä miten tästä Hiltusesta on nyt näin hankala kirjoittaa. Tämä lienee kolmas kerta kun aloitan, tällä kertaa päätin napata itseäni niskasta ja sanoa edes jotakin, onhan Hiltusen kirja päässyt Hesarin esikoiskirjaehdokkaaksikin.

Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset  joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.

Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.

Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).

No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.

Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.

torstai 10. marraskuuta 2011

Aikomus kirjoittaa Hiltusesta muuttuu yllättäen Finlandia-aiheiseksi kirjoitukseksi

Minun piti nyt vihdoin ja viimein kirjoittaa ajat sitten lukemastani Pekka Hiltusen esikoisromaanista Vilpittömästi sinun, onhan se Hesarin esikoiskirjaehdokkaana ja kaikkea. Jostain syystä tähän tarttuminen on ollut poikkeuksellisen hankalaa, ehkä vielä enemmän ehdokkuuden julkistamisen jälkeen. En aivan varauksettomasti ihastunut kirjaan, mutta siitä lisää myöhemmin, sillä nyt minun on ihan pakko puida juuri julkistettuja Finlandia-ehdokkaita. Nehän ovat tänä vuonna Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, Rosa Liksomin Hytti nro 6 sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva tietokirjahyllystämme.

Olen vähän häkeltynyt. Tietysti eniten puhuttanee ehdokkaiden sukupuolijakauma, tai siis oikeastaan sen puute. Muutenkin aiemmilta vuosilta tutut ehdokasasettelun "säännöt" tuntuvat heittäneen häränpyllyä: aiemman yhden "pakollisen" esikoisen sijaan niitä on nyt ehdolla peräti kaksi (Isänmaan tähden ja Huorasatu, joista molemmat kilvoittelevat vielä Hesarinkin palkinnostakin), kun taas ruotsiksi kirjoitettuja teoksia ei ehdokkaina ole yhtään (edes Bo Carpelan ei ole ehdolla!). Lisäksi olen niin mieleltäni rajoittunut, että vähän ihmettelen Laila Hirvisaaren ehdokkuutta. Minä, Katariina on kai saanut ihan kiittäviä arvioitakin, jotenkin silti miellän Hirvisaaren teokset sellaisiksi hieman keskinkertaisiksi, tätieni ikäiseen ja oloiseen naisväestöön uppoaviksi "turvallisiksi" joululahjakirjoiksi.

Vielä aiheeseen liitymättömämpi kuva kirjoittajan uusista
talvitohtoreista
Ketä näistä sitten veikkaisi voittajaksi? Itsehän en ole vielä ehtinyt lukea mitään näistä (niin tyypillistä! koitan ryhdistäytyä ennen joulukuun ensimmäistä), mutta mutulla ennustan nyt vaikka, että Linturi vie esikoiskirjapalkinnon, kun taas itse Finlandian ottaa joko Carlsson tai Liksom. Miksi? Koska nämä kiinnostavat itseäni eniten. Haluaisin tietysti kuulla teidänkin veikkauksenne ja mielipiteenne ehdokkaista (vaikka tämä varmaan muutenkin on päivän puheenaihe kirjablogosfäärissä, mutta jos vielä aikaa ja energiaa riittää, laittakaa kommenttia!).

Hiltuseen palaan myöhemmin tänään, stay tuned!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

Kirjastosta tarttui puolivahingossa mukaan Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis. Aiemmin keväällä herätelainaisin ja luinkin jo samaisen kirjoittajan esikoisromaanin Hiljainen kylä, josta jossain määrin muistelen pitäneeni, etenkin tosin sen tähden, että kirja perustui karmiviin tosielämän tapahtumiin Hinterkaifeckin kylässä.

Myös Tapaus Kalteis perustuu todelliseen rikostarinaan, Münchenia ennen toista maailmansotaa terrorisoineen Johann Eichhornin tapaukseen. Kyseinen sarjaraiskaaja ja -murhaaja ajeli pyörällään Münchenin ympäristössä saalistaen nuoria naisia. Tämän tapauksen ympärille Schenkel rakentaa ihan mielenkiintoisen rikostarinan, jossa - edeltäjän lailla - tapahtumat paljastuvat vähitellen ja eri ihmisten näkökulmista kuvattuna. Johann Eichhorn on kirjassa saanut nimekseen Josef Kalteis, ja esikuvansa tavoin tämäkin vaanii uhrejaan pyörän selästä. Jonkinlaisena keskushenkilönä tarinassa on maaseudulta Müncheniin uuden elämän toivossa saapuva Kathie, jonka edesottamuksia kirjassa seurataan (jotenkin samalla odottaen, koska tytölle käy kalpaten).

Schenkelin erittäin pelkistetty kirjoitustyyli ja lyhyet, katkelmamaiset luvut miellyttivät minua. Valitettavasti tapaus, eikä kirjakaan, ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Hiljaisessa kylässä, ja vaikka luin kirjan suhteellisen nopeasti (lähinnä sen ohuudesta johtuen), oli mielenkiintoni toistuvasti herpaantua. Todellisen rikoksen uudelleendramatisointi ajatuksena toteutui paremmin esikoisteoksessa, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Ei tämä Kalteiskaan kyllä huono ollut, joten kenties myöhemmin luen vielä kirjan Bunkkeri, joka ei suoranaisesti perustukaan mihinkään tositapaukseen.

Johtuneeko sitten syksystä vai mistä, mutta huomasin viime aikoina lukeneeni melko synkkiä tai jopa kauhistuttavia kirjoja. Viimeksi kirjoitin John Avjide Lindqvistin uutukaisesta, ja seuraavaksi käsittelyyn pääsee esikoiskirjaehdokasthrilleri Vilpittömästi sinun. Lukaisin myös ainakin kirjastossa kauhukirjoihin luokiteltavan viimeisimmän Southern Vampire Mysteries -opuksen Dead Reckoning, joka tosin oli enemmänkin hupaisa ja viihdyttävä kuin kauhea tai jännittävä. Mutta täytyy tässä yrittää lukea vähän jotain muunkinlaista!

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis (alk. Kalteis). Suom. Leena Vallisaari, kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2010. 256 s.

torstai 3. marraskuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Alkuun heti tunnustettakoon, että olen ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin fani. Fanitukseni alkoi vuonna 2008, jolloin Gummerus julkaisi suomeksi miehen esikoisteoksen Ystävät hämärän jälkeen. Kirjaa suositeltiin ystävälleni, joka puolestaan suositteli kirjaa minulle. Luin sen ja se olikin menoa. Hankin äskettäin kierrätyskeskuksesta jopa miehen suomentamattoman novellikokoelman Pappersväggar, vaikka ruotsiksi lukemiseni on edelleen hieman vaivalloista. Kultatukka, tähtönen, tuorein suomennos ja tämän syksyn uutuus, tuli puolestaan vastaan eräässä divarissa, eikä sitä voinut jättää hyllyyn!

Valitettavasti muuton ja siihen liittyvien, aikaa vievien sähläysten takia pääsin tarttumaan kirjaan vasta pari viikkoa sitten, enkä ole ehtinyt kirjoittaakaan siitä ennen kuin nyt! Ottaa päähän tämä jatkuva kiire ja päällekkäiset projektit. Ja nyt kun alkaisi helpottaa, menin lupaamaan, että palaisin taas gradun pariin. Saa nyt nähdä!

Kultatukka, tähtösen tarinan keskiössä on kaksi teini-ikäistä tyttöä, Theres ja Teresa. Ensinmainittu löytyy vauvana metsään hylättynä ja kasvaa löytäjiensä kellariin lukittuna näiden halutessa kyseenalaisella tavalla suojella tytön erästä poikkeuksellista kykyä. Teresa taas asuu perheineen pikkukaupungissa ja elää tavallista elämää, joskin tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieläpä joutuu teini-iässä kiusatuksi. Kun nämä kaksi kohtaavat, aukeaa polku joka johtaa kauhistuttavaan tapahtumasarjaan (josta annetaan välähdys jo heti kirjan alussa). Mitään kovin kauheaa kirjassa ei tapahdu ennen suunnilleen puolta väliä, joskin lukijalla on koko ajan takaraivossa tunne, että kohta posahtaa, vaan miten?

Kultatukka, tähtönen sivuaa myös sitä, miten musiikkiteollisuus ja osittain myös musiikin kuluttajat riistävät nuoria, oikeuksistaan tietämättömiä tähteydestä unelmoijia (tässä kohtaa musiikkiteollisuutta saa erityisen konkreettisesti edustaa irstas ja turskea äijänretale).

Kuten aikaisemminkin, myös uusimmassaan Lindqvist loistaa henkilöhahmoillaan ja kaikenpuolisella kerronnan uskottavuudellaan. Vaikka taas kirjassa mennään jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen (kuten nyt usein kauhuromaaneissa, tietenkin), henkilöt tuntuvat siltä, että voisivat asua naapurissa (ainakin jos asuisin Ruotsissa). Niin Allsång på Skanseniin kokoontuvat medelsvenssonit, juopottelevat nuorisolaiset, syrjäytynyt ex-nuorisorikollinen ja runoja nettiin kirjoitteleva pulska teinityttö ovat hyvin realistisia tyyppejä.

Kirjailija Lindqvististä tuli vielä mieleen, että kiinnostuneiden kannattaa lukea uusimmasta Imagesta miehen haastattelu (ja toimittaja Joanna Palménin blogista haastattelun "lisäosa", sekin on kiintoisa, kuten koko blogi muutenkin). Siitä haastettelusta oikeastaan vasta hoksasin, miten musiikki on läsnä miehen teoksissa. Ei siis vain tässä kirjassa käsiteltynä musiikkiteollisuuden, musiikin tekemisen ja tähteyden kautta, vaan myös esim. siten, että Ihmissataman kummitteleva parivaljakko puhuu The Smiths-sitaatein (seikka, jota en varmaan lukiessani tajunnut, sillä en ole koskaan ollut suuri The Smiths -fani - vaikka There is a Light That Never Goes Out on kieltämättä erinomainen kappale). Ihan mieletöntä!

Tätä arviota laatiessani tuli mieleen semmoinenkin, että olen aina silloin tällöin törmännyt blogi- ja muihin arvioihin J. A. Lindqvistin kirjoista, joissa on kovasti suomittu ja ehkä kauhisteltukin miehen lähes inhorealistista ja pilkuntarkkaa kauheiden tekojen kuvailua (tätä on paljon Ystävät hämärän jälkeen -kirjassa ja tässä tuoreimmassa, Ihmissataman ja Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin kauheudet ovat vähän toista sorttia). Olen jäänyt miettimään olenko mahdollisesti turruttanut aivoni liian nuorena harrastetulla kauhusplatterien syynäämisellä (ihan omasta kokemuksesta en suosittele kellekään yhdeksänvuotiaalle Pet Sematary -elokuvia), vai miksi kirjailijan tyyli ei minua hätkäytä (vaan pikemminkin kiehtoo). Makaaberin pintakerroksen alla muhii minusta mielenkiintoinen keitos yhteiskunnallista otetta ja taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja yhdistettynä sujuvaan tarinankerrontaan. En kuitenkaan usko, että kirjat olisivat yhtä hyviä ilman kauhuelementtejä. Koska epäilen, että Pappersväggarin lisäksi suomentamatta jäävät myös tuore novellikokoelma Låt de gamla drömmarna dö ja pienoisromaani Tjärven, minun on tosiaankin pian siirryttävä Harry Pottereista vähän haastavampaan ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, jotta saan nuo tahkottua läpi.

Kultatukka, tähtöstä on luettu muuallakin, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä .

John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Suom. Jaana Nikula, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus 2011. 

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kirjabloggaaja sisustaa (eikä ehdi siksi lukea)

Tämä syksy on mennyt poikkeuksellisen sisustuspainotteisissa hommissa (noin niinkuin muiden kiireiden ohella toki). Tämä on hämmentävää, sillä en ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut sisustamisesta. Jotain kuitenkin ilmeisesti vinksahti pääkopassa, kun muuton seurauksena asuinpinta-alaa ropsahti viitisentoista neliötä lisää ja ikkunoista näkyvät nyt Pengerkadun kotoisat maisemat. Jotain tekoa asian kanssa saattaa olla myös sillä, että muuton yhteydessä luovuimme isosta kasasta vanhoja kalusteita. Sisustusvastaisenkin henkilön on pakko tarttua puuhaan, kun asunnosta ei löydy sen enempää sänkyä, sohvaa kuin ruokapöytääkään.

Uusi sänky saapui kyllä jo viime viikolla. Sen sijaan uusi futonpatjamme seikkailee ilmeisesti edelleen jossain Suomen ja Tanskan välillä, sillä futontehtailijat olivat ensin lähettäneet meille 20 cm liian leveän patjan. Mukavahan se olisikin 180 cm leveässä vuoteessa ihmisen pötkötellä, mutta kun samasta puodista tilaamamme sängynrunko kuitenkin oli mitoitettu vain 160 cm patjalle. Miksi huonekaluostoksilla menee (kokemukseni ja kuulopuheiden perusteella) aina jotain pieleen, myöhästyy tai saapuu vääränvärisenä? Se on kuitenkin niiden huonekalukauppiaiden työ!
Upouusi tasohiomakoneeni työnsä ääressä.
Viime viikon todellinen päätäpyörryttävät mittasuhteet saavuttanut projekti oli kuitenkin käytettynä ostetun massiivipuisen ruokapöydän uusi pintakäsittely. Projektin aikana mm. sain yliannostuksen lakanpoistoainetta, ostin tasohiomakoneen, imuroin hiontapölyä kämpästä kahdesti päivässä, vahasin pöydän, poistin vahan tärpätillä ja vahasin uudelleen. Mutta nyt se on valmis! Minun käsitellessä pöytää kanssa-asuja haki Espoosta tuolit. Päälle iskivät vielä kirjamessukiireet ja kaikenlainen muukin elämä. Pariin otteeseen olin vähällä vaipua epätoivoon.
Männynvärinen pöytä sai uuden värityksen. Kuvassa pilkottaa
myös jo aiemmin mainittu uusi keittiön verho.
No, ei tämä sisustaminen ei kuitenkaan vielä loppunut. Kasaan tässä juuri illan ratoksi Ikean jakkaroita yöpöydiksi. Jahka saan ne koottua, voisin viimein yrittää kirjoittaa John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtösestä, jonka luin kyllä jo kauan sitten! Kirjamessuillakin kävin parina päivänä, tosin enimmäkseen harhailin määränpäätä vailla, enkä tainnut kuunnella yhtään haastattelua tai vastaavaa kokonaan. Uusia kirjoja on myös löytynyt paitsi messuilta, myös tuolla kierrätyskeskuksia ja divareita kolutessa. Niistäkin haluaisin sanasen kirjoittaa, mutta katsotaan mitä tässä ehtii!
Antivariaattien ja kirppisten aarteita!
Ainiin, omalta osaltani haluaisin vielä vähän hihkua kirjamessuilla Rakkaudesta kirjaan -palkittujen kirjabloggaajien takia. Bokbabbel-blogia lukuunottamatta kaikki muut palkitut (Hannan Kirjainten virrassa, Penjamin Jäljen ääni, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja) olivatkin kaikki minulle ennestään tuttuja, ja voin vilpittömin mielin todeta, että oikein sopiviin osoitteisiin palkinto menikin! Hauskaa että kirjablogitkin alkavat saada (ansaittua) huomiota! Tosin itse tunnen olevani vähän kirjablogimaailman reunamilla mm. aika laiskan postaustahtini tähden. Jotenkin miellän tämän Kolmannen linjan hyvin epämuodolliseksi "silloin kuin sattuu huvittamaan" -harrastukseksi, enkä aina jaksa/ehdi tähän kauheasti panostaa. Sitä hauskempi onkin lukea blogeja, joiden kirjoittajat tosiaan näkevät vaivaa tekstiensä, blogin ulkoasun ja muutenkin koko paketin suhteen.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Eli kuinka kirjoittaja ylittää ennakkoluulonsa ja tarttuu Anna-Leena Härkösen kirjaan.

Taustoituksena siis kerrottakoon, etten ole juuri lukenut (ymmärtääkseni varsin suosittuja) Härkösen romaaneja. Tarkalleen ottaen en ole niitä lukenut sitten sen, kun yläasteella piti lukea Häräntappoase, ja syystä tai toisesta inhosin kyseistä romaania. Pari viikkoa sitten kaipasin kuitenkin jotain kevyttä luettavaa työmatkoille ja mukaan tarttui kokoelma Härkösen kolumneja (tai oikeastaan tarkemmin sanoen yhteisnide teoksista Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia).
Kuvanottohetkellä ikkunan ulkopuolella kasvava tammi oli
vielä enimmäkseen kauniin vihreä. Nyt se on kellanruskea.
Apua, talvi!
Mitä näistä nyt sitten sanoisi? Härkönen on näppärä kirjoittaja ja kolumnit olivat pituutensa puolesta sopivaa metromatka- tai kahvitaukolukemista, joten viihdyin kyllä kirjan parissa, joten se varmaankin oli n. kolmen euron hintansa väärti. Kolumneissa Härkönen pui elämän ilmiöitä laidasta toiseen. Merkkimäärällisesti eniten tilaa saa varmaankin ikuisuusaihe naiset+miehet+parisuhde. Se on harmi, sillä minusta aihe on paitsi puhkikaluttu myös tympäisevä ja merkityksetön. Härkönenkin jaksaa kolumnista toiseen vatvoa sitä, miten parisuhteelle (mille parisuhteelle, jollekin parisuhteen ideatason prototyypille ilmeisesti?) olisi hyväksi, jos naiset antaisivat miestensä juoda kaljaa sohvalla (miten niin "antaisivat"?). Hän myös tuntu tulevan siihen lopputulokseen, että naiset ja miehet ovat kertakaikkiaan niin perin pohjin erilaisia olentoja, että keskinäinen ymmärrys on silkka mahdottomuus. Mieheyteen kuuluu tässä kuvitelmassa elimellisesti kaljan juominen ja baariin meno kavereiden kanssa, naiseuteen etenkin juoruaminen ja pynttäytyminen. Vähän väsähtänyttä (tiedä sitten johtuuko tämä siitä, että merkittävä osa ko. kirjan kolumneista on laadittu jo 90-luvulla).


Onneksi Härkönen on muissa teemoissa terävämpi. Erityisen sujuvia ja hupaisiakin minusta olivat minusta kirjailijan omista kommelluksista lähtevät, toisinaan laajoiksi koko ihmiskuntaa syleileviksi kirjoitelmiksi yltävät tekstit esimerkiksi ennakkoluuloista, lapsista, alkoholista ja 80-luvusta. Härkösen ote on yleisesti ottaen reippaan sarkastinen ja humoristinen. Minuun kun uppoaa eritoten tietynsorttinen verbaalinen huumori, hihittelin useinkin osuville sanavalinnoille.

Kiitämme: tekstien kompakti mitta ja sujuvuus, huumori, epäkorrektius.
Moitimme: parisuhdeteeman ylikäyttö.

Positiivisen puolelle jäätiin.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (sis. kokoelmat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia). Otava 2011.  395 s.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kirjoittaja tekee kahdeksan paljastusta

Katrilta tuli tunnustus, joten aloittakaamme sillä. Ensinnä kiitos tunnustuksen antajalle! Mukavaa, että muistetaan tällaista vähän laiskempaakin kirjabloggaajaa (asunto alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että täällä voi jopa asua, mutta paljon on vielä puuhattavaakin. Esimerkiksi sellainen pieni ja epäoleellinen kaluste kuin sänky on vielä jossain matkalla).
Tämänkertaisen tunnustuksen aiheena on paljastaa itsestään kahdeksan seikkaa ja sen jälkeen haastaa kahdeksan bloggaajaa samaan (paljastan jo tässä, että huomasin ehkä kaikkien seuraamieni bloggaajien jo saaneen tämän, joten voi olla etten keksi edes yhtä saati kahdeksaa saajaa!) Mutta aloitetaan nyt niillä jännittävillä paljastuksilla.

1. Syksy on vuodenajoista toisiksi lempparini. Heinäkuussa syntyneenä olen parantumaton kesän lapsi, mutta syksykin kylmänkuulaine päivineen ja syysmyrskyineen olisi oikein hyvä vuodenaika, jos sitä ei väistämättä seuraisi inhottava talvi. Hrr.

2. Yksi (merkittävä) syy siihen, etten pidä talvesta on se, että olen kova palelemaan ja inhoan palelemista! Käytän villasukkia ja kiedon kaulahuivin kaulaani jokseenkin aina kun ulkolämpotila laskee alle kahdenkymmenen (eli parhaimmillaan ympäri vuoden). Pelkässä t-paidassa suostun poistumaan asunnosta vasta kun mittari osoittaa selkeitä hellelukemia. Palelemisen vastapainoksi siedän hyvin melko korkeita lämpötiloja, esimerkiksi kolmekymmentä plusastetta ei vielä saa minua kylpemään hiessä.

3. Kuuntelen vuodenaikamusiikkia. Enkä nyt puhu Vivaldista, vaan siitä, että mielessäni tietyt artistit, yhtyeet tai levyt kuuluvat tiettyyn vuodenaikaan. Esimerkiksi Leonard Cohenin Songs of Love and Hate on lyömätön syyslevy, samoin esimerkiksi Nick Cave tai Velvet Underground ovat erittäin syksyistä musiikkia. Kesään taas kuuluu esimerkiksi Canned Heat, Nancy Sinatra tai Asa.

4. Minussa on vähän huithapelin vikaa. Myöhästelen kroonisesti, hukkaan tavaroitani ja unohtelen päivämääriä, tapaamisia, kellonaikoja. En ole myöskään mikään siisteysintoilija. Pakko kai uskoa, että minusta tuskin koskaan tulee naista, jolla on täydellinen meikki, rypyttömät vaatteet ja kiiltävät kengät. Vaatteissani on usein tahroja, ryppyjä ja nyppyjä, ripsiväriä poskella, sääret mustelmilla ja kynnet katkeilleet eripituisiksi.

5. Ehkä hieman yllättäen edelliseen nähden olen jossain määrin tarkka rahoistani. Minulla on melkein aina tilillä vähintäänkin yhden kuun vuokran verran ylimääräistä, yleensä enemmänkin. Maksan laskuni ajallaan (jos muistan!), en ole velkaa (paitsi opinto-) enkä yleensä ostele asioita, jotka jäisivät käyttämättä (haluaisin huomauttaa, että lukemattomat kirjat eivät ole jääneet käyttämättä, ne vain odottavat sopivaa hetkeä) . Toisaalta saatan ostaa kallistakin silmää räpäyttämättä jos jotain kovasti tarvitsen tai haluan.

6. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoon liittyviä asioita. Meillä on pelkästään erilaisia mausteita kokonainen kuivakaapin hyllyllinen ja normi s- ja k-kauppojen lisäksi haalin erikoisempia eineitä Hämeentien etnokaupoista, Lidlistä, virolaisista ruokakaupoista sekä Hakaniemen hallista. Uuden asunnon merkittäviä vetovoimatekijöitä olivat iso keittiö, kaasuhella ja astianpesukone.

7. Tämän olen paljastanut aiemminkin, mutta minulla on erinomaisen huono juonimuisti. Erityisesti elokuvien ja tv-sarjojen juonikuviot haihtuvat mielestäni todella nopeasti (kätevää, koska siten uusinnatkaan eivät turhauta). Toisaalta taas muistan puoliälyttömästi kaikenlaista nippelitietoa. Siitä on iloa Trivial Pursuitissa, mutta ei juuri muussa. Toisinsanoen saatan muistaa, minä vuonna joku elokuva on ilmestynyt, mutta en sitä, mitä siinä tapahtuu saati olenko itse nähnyt kyseistä elokuvaa.

8. Minussa on vähän myös tee-se-itsemiehen
naisen vikaa. Verhojenompelu (hyvin ajankohtaista!), pipojen ja lapasten neulonta, vaatteiden laadinta, maalaushommat, pyöränkorjaus yms. projektit jos nyt eivät suju niin ainakin kaikkea on kokeiltava tehdä itse. Kärsivällisyyteni ei ikävä kyllä ole kovin riittoisaa sorttia, joten usein projektit ovat enemmänkin vähän sinne päin.

Loppukevennykseksi kuva tämänhetkisestä projektista (kuvassa siis tuleva keittiön verho).
Olen muuten perjantai-iltaan asti kirjamessuleskenä kun parempi puolisko koluaa Frankfurtin messuja. Nyt mietin uskallanko alkaa lukea John Avjide Lindqvistin uusinta (Kultatukka, tähtönen) vai näinköhän se on liian pelottava? Kaikenlaisia pulmia sitä voikin ihmisellä olla...


tiistai 4. lokakuuta 2011

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kuulin tästä kirjasta varmaankin ensimmäisen kerran joskus kesällä. Tarinana kertomus autistisesta meksikolaistytöstä Karinista tuntui jotenkin semmoiselta, että siitä pitäisin. Kyseessähän on siis kuuluisan meksikolaisen näytelmäkirjailijan esikoisromaani. Yritin aluksi saada tätä käsiini alkukielellä ja tottapuhuen käsiin saaminen olisikin kyllä onnistunut alle kolmella kympillä kirjakaupasta, mutta sitten iski pihiys ja epäilys. Kirjastosta espanjankielistä versiota ei taas löytynyt, joten päädyin odottamaan, että suomennos ilmestyy varattavien joukkoon kirjastoon. Varasin, sain ja luin kirjan. Nyt yritän muistella mitä siitä pidin.
Naisen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karin on äitinsä hylkäämä autisti, joka elää ihmisten maailmassa mutta kuitenkin siitä erillään. Hän ei osaa valehdella, eikä kuvitella sellaista mitä ei ole. Enemmän kotonaan hän on eläinten kuin ihmisten parissa, ja kaikista parhaiten hän viihtyy merellä. Karin ei ole perinteisellä tavalla yhtään fiksu, mutta jossain asioissa mittaamattoman lahjakas (eikö tämä jotenkin vastaa kirjallisuuden stereotypiaa autisteista, jonkinlainen idiot savant?). Karinin suku omistaa tonnikalabisneksen meksikolaisessa rannikkokaupungissa, ja Karininkin jonkinlaiseksi pelastajaksi koituukin hänen Yhdysvalloista palaava tätinsä, joka on vuorostaan perinyt suvun tehtaan ja saapuu sitä johtamaan. Erinäisten käänteiden jälkeen myös Karin päätyy työskentelemään suvun bisneksen ja tonnikalojen parissa välillä hyvinkin erikoisin tavoin, tehden lopulta tehtaan johtajana ratkaisuja, joita kukaan muu tonnikalabisneksessä ei tekisi.
Kirjassa minua miellytti sen välillä unenomainen tunnelma, hieman arkitodellisuudesta syrjällään oleva. Kirjaa oli pääasiassa oikein miellyttävä lukea, ja tykkäsin myös siitä, miten kirjailija Karenin hahmon kautta nosti esiin esimerkiksi länsimaisen filosofian kaavamaisia ajatuskuvioita (esim. päähenkilön viha Descartesia kohtaan). Kirjan heikoin lenkki taas minusta oli itse tarina. En oikein enää muista, mikä minua siinä erityisesti häiritsi. Ehkä se, että tarinan henkilöt jäivät kaikki aika etäisiksi (tätähän voi toki pitää myös kertojan autistisuuden heijastumana, tai jotain), tai se, että Karenin kirjassa esittämät puolifilosofiset ajatelmat (kuten juuri tuo Descartesin kritisointi) eivät lopulta kuitenkaan näkyneet niinkään itse tarinassa. Myös kirjan eläinaktivistijuonikuvio oli vähintäänkin omituinen.

Pidin kuitenkin siitä, miten Berman oli kuvaillut Karinin tuntemuksia ja hänen erikoisia selviytymiskeinojaan. On kuitenkin myönnettävä, että autismi on minulle jokseenkin vieras asia. Siis tiedän kyllä suunnilleen, mistä on kyse, mutta en ole juuri perehtynyt aiheeseen. Paitsi vähän kaunokirjallisuudessa. Naista joka sukelsi maailman sydämeen lukiessa mieleeni tulikin toinen "autistikertomus", Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-Time. Sinänsähän näillä kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin päähenkilön autistius ja se, kuinka päähenkilö sen johdosta joutuu omituisiin tilanteisiin, ja kuinka "tavallisten" ihmisten raadollisetkin puolet pääsevät jotenkin tapetille kun niitä kontrastoidaan näihin näihin jonkinlaisiin erikoistapauksiin. Kummassakin kirjassa päähenkilöllä on myös jotain erikoislahjakkuutta sosiaalisten ja/tai älyllisten puutteidensa vastapainoksi. Palaamme siis yllämainittuun, sinänsä erittäin kiinnostavaan savant-ilmiöön, joka ymmärtääkseni on kuitenkin verrattain harvinainen, vaikka kirjallisuuden, elokuvien ja dokumenttileffojen perusteella saakin sellaisen kuvan, että kaikki jokseenkin kaikki autistit osaavat luetella vähintäänkin tuhansia piin desimaaleja tai lukea ulkomuistista kokonaisia kirjoja.
Kaikenkaikkiaan Nainen joka sukelsi maailman sydämeen jäänee kuitenkin lukukokemuksena enemmän sinne positiivisen puolelle. Oli mielenkiintoista lukea uutta kirjailijaa. En ollut myöskään aikoihin lukenut mitään meksikolaista (viime talvena keskenjäänyttä Laura Esquivelia ei lasketa), joten sikälikin kokemus oli mielenkiintoinen. Jännittävää kyllä, ensimmäinen kirja, johon muuton jälkeen tartuin, on myös meksikolainen, nimittäin toissapäivänä aloittamani Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on luettu ainakin jo Jennin K-blogissa, Jorin tontilla, Sannan toimesta, Katja/Lumiomenan blogissa, Lauran Lukuisassa ja Mari A:n kirjablogissa. Melkein kaikki nämä (eittämättä hienot) arviot on laadittu minun hyvin kiireisen syyskuuni aikana, joten en ole ehtinyt kuin hädin tuskin vilkaista niitä. Toteanpa nyt silti, että vaikka siitä, että blogeissa tupataan usein lukemaan samoja kirjoja samoihin aikoihin, voi ilmiönä olla monta mieltä, minusta on kyllä lähinnä hauskaa että samoista kirjoista pääsee lukemaan erilaisia arvioita silloin kuin kirja on jotenkin ajankohtainen. Etenkin kun varmaan kaikissa blogeissa (tai ainakin niissä, joita itse seuraan) luetaan myös muuta kuin ajankohtaisista ajankohtaisinta tai kaikista tuoreinta.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Charlaine Harris: Dead in the Family & A Touch of Dead

Kauan sitten, siis joskus aikana ennen kuin pakkasin itseni ja kirjastoni ja muutin uusille kulmille (no, uusille ja uusille, etäisyyttä entiseen asuntoon on ehkä kilometri), luin vielä vähän Charlaine Harrista. Järjestyksessään tuli luetuksi sarjan toisiksi viimeinen osa Dead in the Family (viimeisintä, nimeltään Dead Reckoning, odottelen edelleen kirjastosta). Lisäksi herätelainasin kirjastosta Sookieverseen sijoittuvien novellien kokoelman A Touch of Dead. Luulen, että ainakin aloitin novellikokoelman itseasiassa ensiksi, mutta en ihan varmaksi muista.
Järin paljoa ei minulla näistä tälläkään kertaa ole sanottavaa. Dead in the Familyssä Sookie on toipumassa edellisen osan keijukaissodan melskeissä saamistaan henkisistä ja fyysisistä kolhuista. Sookie ja Eric (iih) ovat vihdoin saaneet toisensa, joskaan silläkään rintamalla ei ole luvassa pelkkää ruusuilla tanssia. Ei-ruusuilla-tanssia aiheuttaa esimerkiksi maisemiin ilmaantuva Ericin maker, sananmukaisesti muinainen roomalainen, seuranaan vähintäänkin epästabiili staariperheen jälkeläinen. Lisäksi päähenkilömme saa kämppiksekseen fae-serkkunsa Clauden, hengailee werejen kanssa ja lastenvahtii edesmenneen serkkunsa kanssa-telepaatikkomukulaa. Mukana ovat myös aiemmista osista tutut hengenvaaralliset tilanteet sekä pieni verilöyly.

Sanalla sanoen tämän(kin) osan juoni oli melko sekava. Kiinnostukseni myös meinasi pariin otteeseen lopahtaa, tuntuu, että rouva kirjailija pitkittää tarinaansa vähän turhan innokkaasti. Pallo on jo hukassa, missä punainen lanka? Jaksanko todella lukea seuraavan osan? (luulen niin, kaikesta huolimatta)
A Touch of Dead puolestaan on, kuten jo yllä mainitsin, Sookien maisemiin sijoittuvien novellien kokoelma. Ajallisesti novellit sijoittuivat hyvinkin eri kohtiin "suurta tarinaa", ja ovat alunperin ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 2004-2008. Kaikissa novelleissa nimihenkilömme on mukana (ymmärtääkseni Harris on kyhäillyt myös samaan fiktiiviseen ympäristöön sijoittuvia tarinoita ilman Sookieta). Novellien muut hahmot vaihtelevat fairy-serkuista kämppis-Ameliehen ja itse Draculasta sekalaisiin ihmissusiin. Itse novellit eivät minusta olleet järin kaksisia, ja vaikka kirja on varmaankin oivallista luettavaa sarjan suurille faneille, en oikein saanut siitä mitään irti. Kirjojen parhaat puolet, uppoutuminen hömppäisään tarinaan, humoristinen, välillä vähän ärsyttäväkin kerronta sekä hahmojen seuraaminen kirjasta toiseen, eivät juuri lainkaan toteudu kirjan novelleissa. Melkoista ajanhukkaa, mutta tulipahan luettua.
Luin tässä välissä myös toisen Harry Potterin ruotsiksi (kolmososan eli Harry Potter och Fången från Azkaban). Koska sen olen lukenut aiemminkin (joskin englanniksi), enkä koe tarvetta puida kirjan tapahtumia sen kummemmin, ja koska ehdin jo ruotsiksi lukemisen ihmeestäkin kirjoittaa Harry Potter och Hemligheternas kammarenin yhteydessä, jätän kirjan käsittelemättä. Sen sijaan seuraavaksi kirjoitan Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen, jonka senkin ehdin lukea jo pari viikkoa sitten.

Siis:
Charlaine Harris: Dead in the Family. Gollanzc, 2010.
Charlaine Harris: A Touch of Dead. Gollanzc, 2009.

Paluun langoille kruunaa soma tunnustus

Pahoittelut taas pitkäksi venähtäneestä radiohiljaisuudesta; neljään- jopa viiteenkymmeneen tuntiin venyneet työviikot (no, vain parin viikon ajan), koulukiireet ja muutto pitivät huolen siitä, että allekirjoittaneen ei ollut vaikeaa keksiä tekemistä vapaa-aikaan. Lähinnä siksi, että vapaata aikaa ei juuri näkynyt. No, muuttolaatikot haettiin pois keskiviikkona, jonka kunniaksi sentään painelin Tammen juhliin. Siellä keskityin tosin lähinnä juoruilemaan työkaverin kanssa ja särpimään punaviiniä, joten mitään kovin kirja-aiheisia kuulumisia ei ole kertoa (myöhemmin minulle kyllä selvisi, että ainakin Hanna ja Salla ja kai muitakin kirjabloggaajia oli ollut paikalla, joten heidän blogeistaan löytynee raporttia aiheesta).

Loppuviikko on kulunut sisustuksellisia asioita miettiessä, ja tänään oltiin jopa Ikeassa (uhuh, ei mitään suosikkipuuhaani, kumpikaan edellämainittu). Kaksi kirjahyllyä on koottu ja kaunokirjallisuus aakkostettu. Yksi kirjahylly kokoamatta. Alkaa olla jossain määrin toiveikas olo, että ehkä tämä tästä lutviutuu ja ehkä jonain päivänä ehtii taas jotain muutakin kuin olla töissä ja sisustaa. Ehkä.

Tässä henkisesti poissaollessani Katri oli muistanut ruusutunnustuksella. Vastaan nyt vaikka ensin siihen, ja mietin sitten, mistä tätä harrastusta jatkaisi (en ole myöskään siis ehtinyt viime aikoina lukea - paitsi jotain kuivaa tieteellistä kirjallisuutta). Tässä ruusutunnustuksessa kyseltiin jotain lempijuttuja. Useimpien asioiden suhteen makuni on aika laaja ja muutenkin ailahteleva, joten lempi-minkään listaaminen on hankalaa, mutta kokeillaan taas.
Lempiruoka. Mmm, food! Pidän melkein kaikesta ruuasta. Tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten kermassa haudutetuista ruusukaaleista. Ja kaikesta, missä on munakoisoa ja tomaattia. Itsetehtyä guacamolea söisin vaikka joka päivä. Tulinen linssikeitto on ehkä parasta syysruokaa. Ja välillä pitää saada paistetut silakat ja iso kasa perunamuusia, esim. Cellassa.

Lempimakeinen. Etenkin näin aikuisena olen huomannut olevani enemmän suolaisen kuin makean ystävä. Suklaasta pidän, mutta en erityisesti himoitse sitä (eikä minulla ole mitään suuria suosikkeja alalta). Joskus ostan englanninlakuja, ja elokuviin aika usein amerikanpastilleja. Hedelmäkarkit ja salmiakit menettelevät, mutta viinikumeja inhoan. Syön kyllä leivonnaisia mieluummin kuin karkkia.

Lempilukeminen. Öö? Millähän tarkkuudella tähän voisi vastata? No, kirjat nyt itsestäänselvästi, tarkennetaan nyt kuitenkin, että romaanit ennemmin kuin runot tai näytelmät. Romaaneista mieluummin yleinen kauno kuin dekkarit, mutta kyllä niillekin on paikkansa. Tietokirjallisuudesta matkakertomukset, elämäkerrat, myös historiaa ja yhteiskuntaa käsittelevät kirjat. Lehtiä luen muuten aika huonosti, meille taitaa tulla nykyään vain Hesari (no sen luen kyllä joka aamu) ja Mondo (jonka yleensä ehdin hukata, ennen kuin saan luetuksi). Sitten tietysti luen myös blogeja (lähinnä kirja-, mutta muutamia muitakin seuraan) ja uutisia netistä.

Lempipaikka käsitöille. Tähän on vähän vaikea vastata, kun ei tässä ole kehkeytynyt vielä mitään lempipaikkoja muutenkaan täällä uudessa asumuksessa (onkohan tämä tunnustus peräisin jostain neuleblogeista, tämä on vähän erikoinen kysymys). Mutta ennen sohvannurkassa tai nojatuolissa samalla jotain viihdettä katsellen tai kirjaa lukien (käsitöiden tekeminen - tai no käytännössä neulominen, sillä inhoan virkkaamista, ja muuta, esim. pitsinnypläystä, en osaa - on vähän pitkäveteistä, ellei samalla ole tarjolla jotain muuta viihdykettä)

Lempielokuva. Pidän elokuvista, mutta en ole mikään leffafriikki. En muista varmaan puoliakaan näkemistäni elokuvista ja harvoin katson elokuvaa useammin kuin kerran, joten en nyt oikein tiedä mitä tähän vastaisi. Jonkinlainen ikisuosikki on varmaan Star Wars -trilogia, joskin kaikenmaailman typerät digitaaliset editoinnit ja tylsät jatko-osat ovat vähän pilanneet ne. Klassisia kauhusplattereita kuten Evil Deadia ja Bad Tastea on toki vahdattu useampaan otteeseen. Useimmista Almodóvarin leffoista olen pitänyt. Pulp fiction on hyvä (niin on kyllä Reservoir Dogskin). Kummisetä-trilogiakaan ei ole huono.

Tässä vastaillessa tuli kauhea nälkä. Taidan mennä laatimaan haudutettuja ruusukaaleja. Palaan langoille viimeistään, kun saan luetuksi jotain. Tai sitä ennen voisin kyllä yrittää laatia jotain kirjoitelmaa noista aiemmin luetuista kirjoista, mikäli nyt jotain niistä muistan.

lauantai 17. syyskuuta 2011

Laura Joplin: Love, Janis

Kirjastoreissulta tarttui mukaan Laura Joplinin sisarestaan Janisista kirjoittama elämäkerta. Olen muistaakseni aiemminkin jonkun Janis Joplin -elämäkerran lukenut (vanhana rokkibiografioiden ystävänä), mutta tätä en ollut tullut lukeneeksi, syystä tai toisesta. Asia tuli kuitenkin korjatuksi (ja kirjakin jo palautetuksi).

Love, Janis on jokseenkin perinteinen elämäkertateos: aivan alussa ollaan "lopussa", tarinan päätepisteessä, ja sen jälkeen melko lailla kronologisesti käydään läpi kohteen elämä esi-isistä alkaen. Tietenkin Laura Joplinin sisaruussuhde kirjan päähenkilöön tuo jonkinlaista "lisäarvoa". Toisaalta nuorempana sisarena hän on joka tapauksessa ollut varsin etäällä kuuluisasta perheenjäsenestään (ihan fyysisestikin, toisen asuessa Kaliforniassa ja toisen Teksasissa), ja niinpä Janisin rokkitähteyden vuosia käsittelevissä luvuissa kirjoittaja on joka tapauksessa joutunut käyttämään runsaasti Janisin tuolloin tunteneiden ihmisten haastetteluja ja muuta elämäkertureiden rutiineja. Tällöin kirja tuntuukin lähinnä ihan-kenen-tahansa kirjoittamalta elämäkerralta.
Kirjan mielenkiintoisinta antia näin ollen ovatkin Janisin nuoruusvuosia käsittelevät osa sekä kirjaan liitetyt Janisin kotiin kirjoittamat kirjeet eri vuosilta, muuten Love, Janis on tosiaan elämäkerraksi aika peruskauraa. Laura Joplinilla tuntuu myös olevan jonkinlainen tarve vakuuttaa lukijalle, että Janis Joplin oli pohjimmiltaan tavallinen, perhettään rakastava ihminen, eikä mikään miehiänielevä naissaatana tai huumeongelmainen reppana. Aikalaisarvioista sen enempää tietämättä voin tässä todeta, että minua ei varsinaisesti yllätä, että joku julkkis on kuitenkin ihminen. Niinhän ne kaikki ymmärtääkseni ovat.
Vaikka Love, Janis on ihan mielenkiintoista ja muutenkin kelpoa luettavaa (nuorempana olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, sen myönnän), olisin myös kaivannut hieman enemmän painotusta musiikin suuntaan. Olen kuitenkin kiinnostunut kirjan päähenkilöstä eritoten hänen musiikkinsa tähden, eikä kirjassa pettymyksekseni käsitelty juuri ollenkaan Janisin musiikillista kehitystä, eri kappaleiden syntyprosesseja tai niiden saamaa vastaanottoa. Myös monet mielenkiintoiset konsertit ja tapahtumat sivuutettiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ehkä tahattomastikin liikaa huomiota sai Janisin elämäntyyli (sexdrugsrocknroll jne.), josta nainen on muutenkin nykyään ehkä kuuluisampi kuin hienoistaan kappaleistaan.

Arviosta ei nyt tullut kauhean kaksinen. Se johtunee siitä, että allekirjoittanut on vähän kipeä ja lisäksi ei-niin-vähän stressaantunut. Töiden ja opiskelujen lisäksi edessä siintelee muutto (Kolmas linja siis muuttaa pois Kolmannelta linjalta! Blogin nimi ei kuitenkaan vaihdu, vaikka varsin kirjalliselle kadulle tie viekin), ja muuttaminen jos jokin on hermojaraastavaa puuhaa. En siis toistaiseksi lupaa kirjoittaa tänne yhtään ahkerammin. Katsotaan sitten lokakuun puolivälissä.

Laura Joplin: Love, Janis. Bloomsbury 1992. 464 s.