keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Ensimmäinen kindle-opus: Diet Recovery 2

Tällä kertaa tuleekin tällainen lyhyt linkkaus vaan. Blogit on taas ihan tärviöllä! Työpäivät on sairaan pitkiä ja kuluvat enimmäkseen koneen ääressä, joten vapaa-aikana on ollut pakko tehdä jotain muuta. No joka tapauksessa, sain tilaamani Kindle paperwhiten ihan pikavauhtia kotiin, ja nyt olen kanniskellut kapinetta ihastuneena laukussa, silitetellyt sitä metrossa ja lukenut siitä useita artikkeleita, muutamia työjuttuja ja myös yhden kirjan.


Ensimmäinen kindlellä lukemani kirja oli Amazonilla ilmaiskampanjassa ollut, ravitsemusasioita käsittelevä Matt Stonen Diet Recovery 2. Se kun aiheensa puolesta liippaa melko läheltä tuota treeniaiheista kakkosblogia, laitoin tällä kertaa kirjajutun sinne.

KLIK.

Noin muuten käyttäjäkokemusta ja muuta arviota Kindlestä on työn alla. Ennakkona voisin toki jo mainostaa, että on se ihana. Ai että.

lauantai 15. helmikuuta 2014

Haastehommia ja ennakkoinnostus Kindlestä

Luettuja ja bloggaamattomia kirjoja olisi joltinenkin pino, mutta en jotenkin nyt saa tartuttua asiaan. Edelliset pari viikkoa tein töitä niin päätähuimaavia viikkotuntimääriä, että olen vieläkin vähän pökerryksissä. Kaoottinen ruuhka varsinaisessa työssä tuli hoidetuksi ja yksi kirjakin siinä sivussa painoon saatetuksi, joten nyt pystyn ainakin jossain määrin tekemään mitä huvittaa (lähinnä on huvittanut treenata ja katsoa uutta Sherlockia, mutta tänään ajattelin kyllä myös pötkötellä kirjan kanssa sohvalla ja blogatakin – juuri nyt).

Arja muisti ympäriämpäri blogeissa ja Facebookissa kiertäneellä haasteella, johon nyt päätin vastata. Ajatuksena siis vastata kuuteentoista kysymykseen omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimille. Kaikki mainitsemani kirjat ovatkin omiani, yhtään kirjaston kirjaa tai muuta lainaa ei mukaan eksynyt. Tosin kohtaan nykyisestä asuinpaikasta olisi tehnyt mieli vastata Helsinki 12, mutta sitä kirjaa minulta ei löydy (eikä tule löytymään, en erityisesti pidä Tuomas Vimman kirjoista).

1. Oletko mies vai nainen? Toinen sukupuoli.
2. Kuvaile itseäsi. Nainen nollapisteessä.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Interesting Times.
4. Kuinka voit? Tunnustan eläneeni.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Imperial bedrooms.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Weekend Guatemalassa.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Olennainen nainen.
8. Mikä on lempivärisi? Häivähdys punaista.
9. Millainen sää on nyt? Jääkenttä
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Niin kauas kuin yötä riittää
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Down and Out in Paris and London.
12. Millainen on parisuhteesi? Vakoilija rakkauden talossa.
13. Mitä pelkäät? Things Fall Apart.
14. Päivän mietelause. Kuinkas sitten kävikään?
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? You Better Not Cry.
16. Miten haluaisit kuolla? Alone in Berlin.

Toinen jännä juttu on se, että päätin viimein hankkia itselleni e-readerin eli sähköisen lukulaitteen. Aprikoin hieman eri vaihtoehtojen välillä, mutta päädyin lopulta siihen, jota koko ajan olin eniten harkinnutkin, Amazonin Kindle Paperwhiteen, vaikka Amazonin monet toimintatavat ärsyttävätkin. Kupin Kindlen puoleen kallistivat laaja valikoima, ilmeinen helppokäyttöisyys, kohtuullinen hinta, integroitu lukuvalo ja erikieliset sisäänrakennetut sanakirjat. Jossain vaiheessa eri tiedostomuotojen konvertoiminen luultavasti alkaa nyppiä, mutta koska mitään universaalia standardia ei nyt ole, niin tällä on mentävä.

"Huvikseni" lukemisen lisäksi ajattelin käyttää Kindleä myös työtekstien ja akateemisten artikkelien lukemiseen ja säilyttämiseen. Kesällä käytin Sonyn laitetta vastaavaan tarkoitukseen ja sekin toimi ihan kivasti, vaikka toiminnallisuuksia olikin paljon vähemmän kuin Kindlessä.

Tilasin Kindleni eilen aamulla töissä kahvitauolla, ja tänään sain ilmoituksen, että se saapuu minulle alkuviikosta. Nopeaa toimintaa! En malta odottaa!

maanantai 20. tammikuuta 2014

Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).


Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).


Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.


Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013. 

maanantai 6. tammikuuta 2014

Blogijoululahja saatu ja luettu: Milla Ollikainen: Veripailakat

Kirjablogijoulukalenterin lisäksi osallistuin tänä vuonna kirjabloggaajien secret santa -henkiseen joululahjapiiriin. Ideana oli kaivaa omista kirjavarastoista arvotulle vastaanottajalle sopiva kirja ja postittaa se ennen joulua. Minulle paketti saapui Sonjalta Sonjan lukuhetket -blogista (kiitos Sonja!). Lahja osui sikäli kohdilleen, että olin suunnitellut lukevani joulun pyhinä jonkun dekkarin, minkä lisäksi olin juuri puhunut tästä kirjasta lukupiirimme tapaamisessa (jolloin varsinaisena puheenaiheena oli kylläkin Milla Ollikaisen puolison Aki Ollikaisen menestynyt esikoisromaani).


Paketista siis tosiaan paljastui Milla Ollikaisen pohjoiseen sijoittuva esikoisdekkari Veripailakat. Olin varovaisen kiinnostunut romaanista sen ilmestyttyä, mutten ollut kuitenkaan tullut ottaneeksi sitä lukuun. Varovaisuuteeni oli täysin järjenvastainen syy, nimittäin se, että miespuolisen Ollikaisen esikoinen oli minusta niin järjettömän hyvä, että epäilin mielessäni kehittäväni Milla Ollikaisen kirjaa kohtaan liian suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta karistamaan nämä ennakko-odotukset mielestäni, lukemaan kirjan ja ihan pitämäänkin siitä.

Veripailakat sijoittuu Lappiin, Ylläksen hiihtokeskuksen maisemiin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun hiihtohissistä löytyy julmalla tavalla surmattuna nuori poika, joka nopeasti paljastuu miljonäärin jälkikasvuksi. Tapahtuma järkyttää niin turisteja kuin hiihtokeskuksen työntekijöitäkin. Kierrokset lisääntyvät, kun pian löytyy aivan eri tavalla surmattu toinen uhri, nuori nainen.

Romaanisssa liikutaan enimmäkseen hiihtokeskuksen tuntumassa. Vaikka itse en ole sitten 1990-luvun moisessa paikassa käynyt niin sen verran kuitenkin, että tapahtumapaikat tuntuivat jossain määrin tutuilta ja myös melko uskottavilta. Paikallisten tapojen, välimatkojen ja henkilöiden välisten suhteiden kuvauksetkin tuntuivat ihan valideilta, ja ihan toiselta puolelta Suomea olevana ostin myös murteellisen dialogin, joka oli minusta varsin miellyttävä höyste teokseen (joskin minulle tulee aina peräpohjalaismurteista mieleen ensin Timo K. Mukka ja sitten Rosa Liksom, ja näiden myötä ehkä tietynlaisia odotuksia kirjallisuudelle). Toisin kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurretta tai Sinikka Nopolan hämäläistä, peräpohjalaisia murteita on minun helppo lukea, vaikka virallisesti peräpohjalaiset murteet taidetaankin luokitella läntisiin murteisiin, ja oma murretaustani on tukevasti kaakossa.


Veripailakoissa on aika tavalla hahmoja. Pääosiin nousevat kaksi nuorta naista etelästä: kameransa kanssa sattumalta ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle osuva, äitinsä kanssa Lapin-matkalle lähtenyt Krisse, sekä tämän tuttava, kunnianhimoinen toimittaja Eerika, jonka Krisse hälyttää paikalle, kun oivaltaa kuviensa mahdollisen lööppiarvon. Lisäksi kuvioissa ovat ainakin hieman hunningolla olevan Krissen huolestunut äiti, pari poliisia, kourallinen hiihtokeskuksen kausityöntekijöitä, eräs Helsingissä asuva toimittaja ja eläköitynyt opettaja. Erityisesti kahden viimeksimainitun rooli tarinassa on ilmeisesti lähinnä tarjota juonta tukevia selityksiä tapahtumille. Näin ollen mielestäni näiden roolia olisi voinut pienentää, sillä juuri mitään lisäarvoa heidän näkökulmistaan kerrotut luvut eivät mielestäni kirjalle tuoneet.

Kaikenkaikkiaan Veripailakat on varsin näppärästi kerrottu kotimainen dekkari (ja mahdollisesti ensimmäinen kotimainen naisdekkaristin teos, jonka olen lukenut. Lisää seuraa tosin ihan pian, kun aloitin juuri Kati Hiekkapellon Kolibria). Tarina pysyy koossa ja vetää, teos on napakka eikä sitä ole tarpeettomasti venytetty, hahmot ja tapahtumapaikat enimmäkseen uskottavia, eikä juuri mikään varsinaisesti häiritse. Kirja muistuttaa moniakin skandidekkareita (esim. Åsa Larssonin ensimmäinen dekkari tuli vähän mieleen, vaikka en siitä kyllä muista paljon muuta, kuin että se sijoittui Ruotsin Lappiin). Toisaalta Veripailakat ei ehkä ihan yllä temponsa ja jännityksen rakentumisen puolesta monien kuulujen skandien tasolle.

Moitteen sanojakin minulla on hiukan. Kuten jo mainitsin, teoksessa on ehkä liian kanssa "tarpeettomia" henkilöhahmoja. Myös juonikuvio (lähinnä murhaajan motiivin ja menettelytapojen osalta) on hippasen epäuskottava eikä takakannessa luvattua vaiettua lähihistoriaa ja suomalaisen kansanperinteen kuvausta ole kuin nimeksi kirjan lopussa. Niitä olisi siis voinut käyttää rohkeammin alusta asti, ja sen sijaan karsia näkökulmista, takaumista ja henkilöhahmoista.


Näistä pienistä moitteista huolimatta Veripailakat oli tosiaan varsin kelpoa viihdettä, ja luulen, että luen kyllä Ollikaisen mahdollisen seuraavankin dekkarin.

Pailakka tarkoittaa muuten kesyttämätöntä poroa.

Milla Ollikainen: Veripailakat. Like 2013. 222 sivua.

Mistä kirja: saatu kirjablogijoululahjaringistä (oho, mikä sanahirviö).