maanantai 28. marraskuuta 2011

Neljä päivää Budapestissa

Pahoittelen taas pitkäksi venähtänytttä radiohiljaisuutta. Viime viikon alussa paiskin epäilyttävän pitkiä työpäiviä enkä jaksanut ajatellakaan blogia. Torstaina aamuyöstä taas huristelin lentokentälle viettääkseni loppuviikon Budapestissa vanhan ystävän luona, eikä sielläkään paljon ehtinyt netin ääressä notkua. Sen sijaan notkuimme kyllä joulutoreilla, kylpylöissä, mukavissa baareissa ja ravintoloissa, sympaattisissa kahviloissa ja ylipäänsä vähän siellä ja täällä. Budapest oli oikein mukava kaupunki, ja tällä reissulla siitä sain siitä hieman enemmän irti kuin edellisessä kohtaamisessa kymmenisen vuotta sitten interreilillä, olihan nyt oppaana myös kaupungissa asuva ystävä.
Budapestissä on myös Euroopan suurin synagoga. Ihan
fantsu mökki kyllä.
Vaikka en osaa sanaakaan unkaria (tai ainakaan ennen en osannut: kyllähän neljässä päivässä nyt jotain sanoja tarttui mieleen), tavoilleni uskollisena minun oli kuitenkin päästävä tutkailemaan ainakin yhtä kirjakauppaa. Károly körut -kadulla olikin kirjakauppoja oikein rivissä, ja vaikka kaikki niistä eivät lauantaina olleetkaan auki, kulutimme ainakin puolisen tuntia Líra-nimisessä, oikein miellyttävässä kirjakaupassa. Sieltä tarttui mukaan myös matkan ainoa kirjaostos, Antal Szerbin The Pendragon Legend, joskin pyörittelin käsissäni pitkään myös György Faludyn teosta My Happy Days in Hell. Lopulta jo vuonna 1934 alunperin julkaistun The Pendragon Legendin takakannesta löytynyt kuvaus käänsi kuitenkin vaa'an Szerbin puoleen: "Set in Wales, The Pendragon Legend is a gently satirical blend of gothic and romantic genres, crossed with the murder mystery format to produce a fast-moving and often hilarious romp." Haa! En malta odottaa!
Eräs joulutori. Siellä(kin) myytiin viikonlopun suosikkijuomaamme
forralt boria, eli kuumaa viiniä. Siis glögiä, nam.
Onko kukaan muu sattumalta tutustunut Antal Szerbiin tai muihin unkarilaiskirjailijoihin? Tai nobelisti-Kertész on varmaan useammillekin tuttu, mutta osaatteko suositella muita? Minä nimittäin huomasin, että paria ajat sitten lukemaani Kertésziä lukuunottamatta unkarilainen kirjallisuus on jäänyt aika vieraaksi.

Yritän päästä taas jotenkin bloggaus-moodiin, joten myöhemmin on luvassa vielä jaarittelua Charlaine Harrisin viimeisimmästä Sookie Stackhouse -teelmästä sekä sellainen historiaan jäävä ihme kuin että allekirjoittanut on lukenut kokonaisen sarjakuvateoksen.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Cunninghamia (vahingossa) kohtaamassa

Eilen kohdalleni osui yllättävä kirjallinen kohtaaminen. Olin nimittäin iltapäivällä ennen viittä ihan muina naisina keskustan Akateemisessa ostamassa uudelle passilleni passikoteloa Ordning&Redan osastolta, kun korvani rekisteröivät kuulutuksen, jonka mukaan kohtaamispaikalla klo 17 olisi kirjailija Michael Cunningham. Mikäs siinä! Kävin siis tekemässä ostokseni alakerrassa ja hiippailin ykköskerrokseen ja ujuttauduin sopivalle paikalle herra kirjailijaa odottamaan (tai oikeastaan herroja kirjailijoita, sillä haastattelijana toimi tuossa edellisessä postauksessa hieman moitiskelemani esikoiskirjailija Pekka Hiltunen).
Lavalla etummaisena Hiltunen, sitten Cunningham. Lisäksi
kuvaan osui satunnaista yleisöä.
En yleensä ole erityisen innostunut tapaamaan kirjailijoita "livenä", enkä myöskään ole erityisesti Cunninghamin fani. Itseasiassa miehen ylistetty The Hours -romaanikin jäi minulta nolosti kesken ihan loppumetreillä (olen siis lukenut kirjan lukuunottamatta ehkä viimeistä kolmeakymmentä sivua), vaikka ihan pidin siitä. Olin kuitenkin nähnyt Tunnit-elokuvan ennnen kirjan lukemista, mikä lienee yleisesti ottaen vähän kehno lähtökohta, sillä leffan henkilöhahmot ja tapahtumat häiritsivät lukemistani. Muista miehen romaaneista olin kuullut hieman ristiriitaisia arvioita, joten ne olivat toistaiseksi jääneet lukematta tyystin.
ostos
Eilisessä haastattelussa Cunningham osoittautui kuitenkin mielenkiintoiseksi ja aika sympaattisenoloiseksi tyypiksi. Kuulimme, kuinka hän kuuntelee kirjoittaessaan musiikkia, ja miten tietty musiikki liittyy hänellä tiettyy kirjaan (esimerkiksi Schubert Tunteihin ja Brian Eno ja Laurie Anderson tuoreimpaan By Nightfall eli Illan tullen -romaaniin). Miten samaistuttavaa! Hän kirjoittaa nykyään työhuoneessaan kuusi tuntia päivässä ja yrittää muun ajan keskittyä muihin asioihin. Jos hän ei olisi kirjailija, hän haluaisi olla puuseppä. Cunninghamin lempisana on luminosity ja inhokkisana plot.

Pidin kirjailijasta sen verran paljon, että järkeilin, etten varmaan voisi vihata miehen kirjojakaan, joten nappasin itselleni tuoreimman kirjan pokkariversion (ensin harkitsin suomennoksen ostamista, mutta hyvin proosallisesta syystä päädyin alkukieliseen pokkariin: en nimittäin mahtunut tätimuurin läpi suomenkielisten versioiden myyntipöydän luokse). Jonotin nälissäni ja kuumissani vielä kirjaan omistuskirjoituksenkin, ravistin herran kirjailijan kättä ja poistuin paikalta hyvillä mielin.
Siinä se ny on, se signeeraus.
Nyt tunnen jonkinlaista puolittaista pakkoa lukea tuo kirja pikapuoliin, että se ei hautautuisi luettavien pinoihin. Yöpöydän keskenolevien kirjojen kasakin on kyllä taas kasvanut turhan korkeaksi, mutta aikomuksenani on siis lukea piakkoin Cunninghamia. Voi kunpa se ei olisi pettymys! (Ainakin Karoliina Kirjavasta kammarista oli pitänyt, olen siis toiveikas!)
Kuvassa vielä tapahtumien perimmäinen syy,
uusi passikoteloni!

lauantai 12. marraskuuta 2011

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

En ymmärrä miten tästä Hiltusesta on nyt näin hankala kirjoittaa. Tämä lienee kolmas kerta kun aloitan, tällä kertaa päätin napata itseäni niskasta ja sanoa edes jotakin, onhan Hiltusen kirja päässyt Hesarin esikoiskirjaehdokkaaksikin.

Pekka Hiltunen on ymmärtääkseni Image-lehden toimituspäällikkö. Sapattivuotensa aikana hän laati ihan pätevänoloisen esikoistrillerin, jonka Gummerus otti ja kustansi (ja myöhemmin lähetti minullekin lukukappaleen, kiitos vaan!). Ja minä luin, kun kaipasin jotain keveähköä lukemista (olen viime aikoina kaivannut aika paljon kevyttä lukemista).

Vilpittömästi sinun sijoittuu Lontooseen ja sen päähenkilöinä on kaksi kaupungissa asuvaa suomalaisnaista: menneisyyttään pakeneva graafikko-Lia ja omituinen, ihmisten sisimpään näkevä Mari, joka pyörittää hämäräperäistä maailmanparannuspuljua, joka rahaa ja vaivaa säästelemättä antaa pahiksille opetuksia. Naiset  joutuvat, osin uteliaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan, erilaisiiin pälkähiin ja sekaantuvat järjestäytyneen rikollisuuden kuviohin. Sivussa matalaksi yritetään panna myös inhottava rasistipoliitikko.

Vilpittömästi sinun oli ihan viihdyttävä teos ja pätevä trilleri, mutta kuten jo aiemmin mainitsin, en kyllä täysin vakuuttunut. Paikoin mieleen tuli turhankin paljon Larssonin Millennium-hökötys (jota en kyllä myöskään rakastanut), siis lähinnä kuviossa, jossa nuoret päähenkilöt yrittävät antaa päihin pahiksille: naisten hyväksikäyttäjille ja ilkeille rasisteille. Hiltusen teos tosin on sisäisesti uskottovampi ja henkilöhahmotkin ovat minusta paremmat. Uskottavuusseikoista minua muuten häiritsi kirjassa eniten se pikkuseikka, että päähenkilöt soittavat kännykällä Lontoon metrossa. Jokainen joka on yhtään Lontoossa oleskellut, tietää, että tubessa ei kertakaikkiaan ole kenttää, siellä ei paljon matkapuhelimessa juoruilla.

Viihdyttävyydestä huolimatta Vilpittömästi sinun jäi minusta vähän vajaaksi suunnasta tai toisesta: trilleriksi siinä ei ollut makuuni tarpeeksi kierroksia, vääntöä ja vauhtia, vaan tarpeettoman paljon tylsähköjä suvantokohtia. Yhteiskunnallinen ja kirjallinen ote taas puolestaan kärsi trillerimäisistä "mutkat suoriksi" -ratkaisuista. Lisäksi päähenkilöttäret olivat minusta lapsellisia ja/tai ärsyttäviä tyyppejä ja hyvikset ja pahikset jakaantuvat pitkästyttävän mustavalkoiseen tyyliin (joka tosin taitaa olla lajityypin, ei vain tämän romaanin piirre).

No, kaiken tämän moitiskelun päätteeksi todettakoon kuitenkin, että kirja oli luultavasti paras suomalainen trilleri, jonka olen koskaan lukenut (tai no, Sarasvatin hiekkaa ehkä on parempi, paitsi sen teennäisen rakkausjuonen osalta), ja kirjallisilla ansioillaan ja romaanin maailman uskottavuudella päihittää esimerkiksi Remeksen ihan kuus-nolla. Lisäksi kirjan pahikset ja heidän rikoksensa ovat paitsi todellisempia ja, myös mielenkiintoisempia ja oikeasti hyytävämpiä kuin useimmat "kansainvälinen terroristi saa käsiinsä venäläisen ydinpommin" -viritelmät. Vilpittömästi sinun on käsittääkseni suunniteltu jonkinlaisen sarjan avausosaksi, ja voisin kyllä kuvitella lukevani jotain jatko-osiakin.

Vähän jäi semmoinen olo, että lyttäsin nyt liiaksikin tätä. Sori Pekka.

Kirjan ovat lukeneet lisäksi ainakin Jenni, Salamatkustaja ja Booksy.

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2011. 424 s.

torstai 10. marraskuuta 2011

Aikomus kirjoittaa Hiltusesta muuttuu yllättäen Finlandia-aiheiseksi kirjoitukseksi

Minun piti nyt vihdoin ja viimein kirjoittaa ajat sitten lukemastani Pekka Hiltusen esikoisromaanista Vilpittömästi sinun, onhan se Hesarin esikoiskirjaehdokkaana ja kaikkea. Jostain syystä tähän tarttuminen on ollut poikkeuksellisen hankalaa, ehkä vielä enemmän ehdokkuuden julkistamisen jälkeen. En aivan varauksettomasti ihastunut kirjaan, mutta siitä lisää myöhemmin, sillä nyt minun on ihan pakko puida juuri julkistettuja Finlandia-ehdokkaita. Nehän ovat tänä vuonna Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu, Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, Laura Gustafssonin Huorasatu, Laila Hirvisaaren Minä, Katariina, Rosa Liksomin Hytti nro 6 sekä Jenni Linturin Isänmaan tähden

Aiheeseen liittymätön kuvituskuva tietokirjahyllystämme.

Olen vähän häkeltynyt. Tietysti eniten puhuttanee ehdokkaiden sukupuolijakauma, tai siis oikeastaan sen puute. Muutenkin aiemmilta vuosilta tutut ehdokasasettelun "säännöt" tuntuvat heittäneen häränpyllyä: aiemman yhden "pakollisen" esikoisen sijaan niitä on nyt ehdolla peräti kaksi (Isänmaan tähden ja Huorasatu, joista molemmat kilvoittelevat vielä Hesarinkin palkinnostakin), kun taas ruotsiksi kirjoitettuja teoksia ei ehdokkaina ole yhtään (edes Bo Carpelan ei ole ehdolla!). Lisäksi olen niin mieleltäni rajoittunut, että vähän ihmettelen Laila Hirvisaaren ehdokkuutta. Minä, Katariina on kai saanut ihan kiittäviä arvioitakin, jotenkin silti miellän Hirvisaaren teokset sellaisiksi hieman keskinkertaisiksi, tätieni ikäiseen ja oloiseen naisväestöön uppoaviksi "turvallisiksi" joululahjakirjoiksi.

Vielä aiheeseen liitymättömämpi kuva kirjoittajan uusista
talvitohtoreista
Ketä näistä sitten veikkaisi voittajaksi? Itsehän en ole vielä ehtinyt lukea mitään näistä (niin tyypillistä! koitan ryhdistäytyä ennen joulukuun ensimmäistä), mutta mutulla ennustan nyt vaikka, että Linturi vie esikoiskirjapalkinnon, kun taas itse Finlandian ottaa joko Carlsson tai Liksom. Miksi? Koska nämä kiinnostavat itseäni eniten. Haluaisin tietysti kuulla teidänkin veikkauksenne ja mielipiteenne ehdokkaista (vaikka tämä varmaan muutenkin on päivän puheenaihe kirjablogosfäärissä, mutta jos vielä aikaa ja energiaa riittää, laittakaa kommenttia!).

Hiltuseen palaan myöhemmin tänään, stay tuned!

perjantai 4. marraskuuta 2011

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

Kirjastosta tarttui puolivahingossa mukaan Andrea Maria Schenkelin toinen teos Tapaus Kalteis. Aiemmin keväällä herätelainaisin ja luinkin jo samaisen kirjoittajan esikoisromaanin Hiljainen kylä, josta jossain määrin muistelen pitäneeni, etenkin tosin sen tähden, että kirja perustui karmiviin tosielämän tapahtumiin Hinterkaifeckin kylässä.

Myös Tapaus Kalteis perustuu todelliseen rikostarinaan, Münchenia ennen toista maailmansotaa terrorisoineen Johann Eichhornin tapaukseen. Kyseinen sarjaraiskaaja ja -murhaaja ajeli pyörällään Münchenin ympäristössä saalistaen nuoria naisia. Tämän tapauksen ympärille Schenkel rakentaa ihan mielenkiintoisen rikostarinan, jossa - edeltäjän lailla - tapahtumat paljastuvat vähitellen ja eri ihmisten näkökulmista kuvattuna. Johann Eichhorn on kirjassa saanut nimekseen Josef Kalteis, ja esikuvansa tavoin tämäkin vaanii uhrejaan pyörän selästä. Jonkinlaisena keskushenkilönä tarinassa on maaseudulta Müncheniin uuden elämän toivossa saapuva Kathie, jonka edesottamuksia kirjassa seurataan (jotenkin samalla odottaen, koska tytölle käy kalpaten).

Schenkelin erittäin pelkistetty kirjoitustyyli ja lyhyet, katkelmamaiset luvut miellyttivät minua. Valitettavasti tapaus, eikä kirjakaan, ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Hiljaisessa kylässä, ja vaikka luin kirjan suhteellisen nopeasti (lähinnä sen ohuudesta johtuen), oli mielenkiintoni toistuvasti herpaantua. Todellisen rikoksen uudelleendramatisointi ajatuksena toteutui paremmin esikoisteoksessa, tai ainakin sellainen maku minulle jäi. Ei tämä Kalteiskaan kyllä huono ollut, joten kenties myöhemmin luen vielä kirjan Bunkkeri, joka ei suoranaisesti perustukaan mihinkään tositapaukseen.

Johtuneeko sitten syksystä vai mistä, mutta huomasin viime aikoina lukeneeni melko synkkiä tai jopa kauhistuttavia kirjoja. Viimeksi kirjoitin John Avjide Lindqvistin uutukaisesta, ja seuraavaksi käsittelyyn pääsee esikoiskirjaehdokasthrilleri Vilpittömästi sinun. Lukaisin myös ainakin kirjastossa kauhukirjoihin luokiteltavan viimeisimmän Southern Vampire Mysteries -opuksen Dead Reckoning, joka tosin oli enemmänkin hupaisa ja viihdyttävä kuin kauhea tai jännittävä. Mutta täytyy tässä yrittää lukea vähän jotain muunkinlaista!

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis (alk. Kalteis). Suom. Leena Vallisaari, kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus 2010. 256 s.

torstai 3. marraskuuta 2011

John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Alkuun heti tunnustettakoon, että olen ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin fani. Fanitukseni alkoi vuonna 2008, jolloin Gummerus julkaisi suomeksi miehen esikoisteoksen Ystävät hämärän jälkeen. Kirjaa suositeltiin ystävälleni, joka puolestaan suositteli kirjaa minulle. Luin sen ja se olikin menoa. Hankin äskettäin kierrätyskeskuksesta jopa miehen suomentamattoman novellikokoelman Pappersväggar, vaikka ruotsiksi lukemiseni on edelleen hieman vaivalloista. Kultatukka, tähtönen, tuorein suomennos ja tämän syksyn uutuus, tuli puolestaan vastaan eräässä divarissa, eikä sitä voinut jättää hyllyyn!

Valitettavasti muuton ja siihen liittyvien, aikaa vievien sähläysten takia pääsin tarttumaan kirjaan vasta pari viikkoa sitten, enkä ole ehtinyt kirjoittaakaan siitä ennen kuin nyt! Ottaa päähän tämä jatkuva kiire ja päällekkäiset projektit. Ja nyt kun alkaisi helpottaa, menin lupaamaan, että palaisin taas gradun pariin. Saa nyt nähdä!

Kultatukka, tähtösen tarinan keskiössä on kaksi teini-ikäistä tyttöä, Theres ja Teresa. Ensinmainittu löytyy vauvana metsään hylättynä ja kasvaa löytäjiensä kellariin lukittuna näiden halutessa kyseenalaisella tavalla suojella tytön erästä poikkeuksellista kykyä. Teresa taas asuu perheineen pikkukaupungissa ja elää tavallista elämää, joskin tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieläpä joutuu teini-iässä kiusatuksi. Kun nämä kaksi kohtaavat, aukeaa polku joka johtaa kauhistuttavaan tapahtumasarjaan (josta annetaan välähdys jo heti kirjan alussa). Mitään kovin kauheaa kirjassa ei tapahdu ennen suunnilleen puolta väliä, joskin lukijalla on koko ajan takaraivossa tunne, että kohta posahtaa, vaan miten?

Kultatukka, tähtönen sivuaa myös sitä, miten musiikkiteollisuus ja osittain myös musiikin kuluttajat riistävät nuoria, oikeuksistaan tietämättömiä tähteydestä unelmoijia (tässä kohtaa musiikkiteollisuutta saa erityisen konkreettisesti edustaa irstas ja turskea äijänretale).

Kuten aikaisemminkin, myös uusimmassaan Lindqvist loistaa henkilöhahmoillaan ja kaikenpuolisella kerronnan uskottavuudellaan. Vaikka taas kirjassa mennään jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen (kuten nyt usein kauhuromaaneissa, tietenkin), henkilöt tuntuvat siltä, että voisivat asua naapurissa (ainakin jos asuisin Ruotsissa). Niin Allsång på Skanseniin kokoontuvat medelsvenssonit, juopottelevat nuorisolaiset, syrjäytynyt ex-nuorisorikollinen ja runoja nettiin kirjoitteleva pulska teinityttö ovat hyvin realistisia tyyppejä.

Kirjailija Lindqvististä tuli vielä mieleen, että kiinnostuneiden kannattaa lukea uusimmasta Imagesta miehen haastattelu (ja toimittaja Joanna Palménin blogista haastattelun "lisäosa", sekin on kiintoisa, kuten koko blogi muutenkin). Siitä haastettelusta oikeastaan vasta hoksasin, miten musiikki on läsnä miehen teoksissa. Ei siis vain tässä kirjassa käsiteltynä musiikkiteollisuuden, musiikin tekemisen ja tähteyden kautta, vaan myös esim. siten, että Ihmissataman kummitteleva parivaljakko puhuu The Smiths-sitaatein (seikka, jota en varmaan lukiessani tajunnut, sillä en ole koskaan ollut suuri The Smiths -fani - vaikka There is a Light That Never Goes Out on kieltämättä erinomainen kappale). Ihan mieletöntä!

Tätä arviota laatiessani tuli mieleen semmoinenkin, että olen aina silloin tällöin törmännyt blogi- ja muihin arvioihin J. A. Lindqvistin kirjoista, joissa on kovasti suomittu ja ehkä kauhisteltukin miehen lähes inhorealistista ja pilkuntarkkaa kauheiden tekojen kuvailua (tätä on paljon Ystävät hämärän jälkeen -kirjassa ja tässä tuoreimmassa, Ihmissataman ja Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin kauheudet ovat vähän toista sorttia). Olen jäänyt miettimään olenko mahdollisesti turruttanut aivoni liian nuorena harrastetulla kauhusplatterien syynäämisellä (ihan omasta kokemuksesta en suosittele kellekään yhdeksänvuotiaalle Pet Sematary -elokuvia), vai miksi kirjailijan tyyli ei minua hätkäytä (vaan pikemminkin kiehtoo). Makaaberin pintakerroksen alla muhii minusta mielenkiintoinen keitos yhteiskunnallista otetta ja taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja yhdistettynä sujuvaan tarinankerrontaan. En kuitenkaan usko, että kirjat olisivat yhtä hyviä ilman kauhuelementtejä. Koska epäilen, että Pappersväggarin lisäksi suomentamatta jäävät myös tuore novellikokoelma Låt de gamla drömmarna dö ja pienoisromaani Tjärven, minun on tosiaankin pian siirryttävä Harry Pottereista vähän haastavampaan ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, jotta saan nuo tahkottua läpi.

Kultatukka, tähtöstä on luettu muuallakin, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä .

John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Suom. Jaana Nikula, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus 2011. 

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kirjabloggaaja sisustaa (eikä ehdi siksi lukea)

Tämä syksy on mennyt poikkeuksellisen sisustuspainotteisissa hommissa (noin niinkuin muiden kiireiden ohella toki). Tämä on hämmentävää, sillä en ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut sisustamisesta. Jotain kuitenkin ilmeisesti vinksahti pääkopassa, kun muuton seurauksena asuinpinta-alaa ropsahti viitisentoista neliötä lisää ja ikkunoista näkyvät nyt Pengerkadun kotoisat maisemat. Jotain tekoa asian kanssa saattaa olla myös sillä, että muuton yhteydessä luovuimme isosta kasasta vanhoja kalusteita. Sisustusvastaisenkin henkilön on pakko tarttua puuhaan, kun asunnosta ei löydy sen enempää sänkyä, sohvaa kuin ruokapöytääkään.

Uusi sänky saapui kyllä jo viime viikolla. Sen sijaan uusi futonpatjamme seikkailee ilmeisesti edelleen jossain Suomen ja Tanskan välillä, sillä futontehtailijat olivat ensin lähettäneet meille 20 cm liian leveän patjan. Mukavahan se olisikin 180 cm leveässä vuoteessa ihmisen pötkötellä, mutta kun samasta puodista tilaamamme sängynrunko kuitenkin oli mitoitettu vain 160 cm patjalle. Miksi huonekaluostoksilla menee (kokemukseni ja kuulopuheiden perusteella) aina jotain pieleen, myöhästyy tai saapuu vääränvärisenä? Se on kuitenkin niiden huonekalukauppiaiden työ!
Upouusi tasohiomakoneeni työnsä ääressä.
Viime viikon todellinen päätäpyörryttävät mittasuhteet saavuttanut projekti oli kuitenkin käytettynä ostetun massiivipuisen ruokapöydän uusi pintakäsittely. Projektin aikana mm. sain yliannostuksen lakanpoistoainetta, ostin tasohiomakoneen, imuroin hiontapölyä kämpästä kahdesti päivässä, vahasin pöydän, poistin vahan tärpätillä ja vahasin uudelleen. Mutta nyt se on valmis! Minun käsitellessä pöytää kanssa-asuja haki Espoosta tuolit. Päälle iskivät vielä kirjamessukiireet ja kaikenlainen muukin elämä. Pariin otteeseen olin vähällä vaipua epätoivoon.
Männynvärinen pöytä sai uuden värityksen. Kuvassa pilkottaa
myös jo aiemmin mainittu uusi keittiön verho.
No, ei tämä sisustaminen ei kuitenkaan vielä loppunut. Kasaan tässä juuri illan ratoksi Ikean jakkaroita yöpöydiksi. Jahka saan ne koottua, voisin viimein yrittää kirjoittaa John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtösestä, jonka luin kyllä jo kauan sitten! Kirjamessuillakin kävin parina päivänä, tosin enimmäkseen harhailin määränpäätä vailla, enkä tainnut kuunnella yhtään haastattelua tai vastaavaa kokonaan. Uusia kirjoja on myös löytynyt paitsi messuilta, myös tuolla kierrätyskeskuksia ja divareita kolutessa. Niistäkin haluaisin sanasen kirjoittaa, mutta katsotaan mitä tässä ehtii!
Antivariaattien ja kirppisten aarteita!
Ainiin, omalta osaltani haluaisin vielä vähän hihkua kirjamessuilla Rakkaudesta kirjaan -palkittujen kirjabloggaajien takia. Bokbabbel-blogia lukuunottamatta kaikki muut palkitut (Hannan Kirjainten virrassa, Penjamin Jäljen ääni, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja) olivatkin kaikki minulle ennestään tuttuja, ja voin vilpittömin mielin todeta, että oikein sopiviin osoitteisiin palkinto menikin! Hauskaa että kirjablogitkin alkavat saada (ansaittua) huomiota! Tosin itse tunnen olevani vähän kirjablogimaailman reunamilla mm. aika laiskan postaustahtini tähden. Jotenkin miellän tämän Kolmannen linjan hyvin epämuodolliseksi "silloin kuin sattuu huvittamaan" -harrastukseksi, enkä aina jaksa/ehdi tähän kauheasti panostaa. Sitä hauskempi onkin lukea blogeja, joiden kirjoittajat tosiaan näkevät vaivaa tekstiensä, blogin ulkoasun ja muutenkin koko paketin suhteen.