Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.
Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.
Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.
Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos. |
Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).
Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.