keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Dead to the world & Más muerto que nunca

Charlaine Harrisin sinänsä melko tyhjänpäiväinen southern vampire mysteries -hömppä sopi täydellisesti uupuneelle lomalaiselle (nyt alan kyllä olla valmis lukemaan jotain, joka vaatii edes hiukan aivokapasiteettia, ja aloitinkin tänään Doris Lessingin Fifth Childin). Minun ei tosin pitänyt lukea juuri sitä, mutta ehdin juuri ennen matkaa aloittaa kirjastosta lainaamani neljännen osan Dead to the World, joten otin sen lentolukemiseksi, ja Barcelonan Fnacista päädyin ostamaan sitten viidennen osan espanjaksi.

Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.

Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.
Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.
Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos.
Viidennessä osassa Más muerto que nunca (Dead as a Doornail) puidaan edellisen osan tapahtumia: Jasonista on ihmispantterin (!) pureman seurauksena tullut jonkinlainen puolivillainen ihmispantteri itsestäänkin, Sookie on hankalassa välikädessä Ericin saatua muistinsa takaisin (mutta samalla unohdettuaan muistinmenetyksen aikaiset tapahtumat) ja Alciden aavistaessa, että Sookiella oli osansa Debbien katoamisessa. Tämän päälle joku tuntuu ottaneen aseensa tähtäimeen kaupungin shifter-porukan, ja luodista saavat niin pubinpitäjä Sam Merlotte kuin ihmispantterien pomo Calvin Norris. Bill on palannut Bon Tempsiin, Eric painostaa Sookieta kertomaan, mitä hänen muistinmenetyksensä aikana oikein tapahtuikaan, Jasonia epäillään syypääksi aseellisiin hyökkäyksiin. Lisäksi sankarittaremme joutuu sekaantumaan Shreveportin ihmissusi-packin uuden laumanjohtajan valintaan.

Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).

Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.

Pyykkäys ja muun reissunjälkeinen setviminen vienee tässä aikaa, mutta lähipäivinä on tulossa juttua Chris Cleaven Little Been tarinasta sekä ehkä jonkinlaista reissurapoa. Nyt menen kirjastoon!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Lähtölaskenta kesälomaan

No, totta puhuakseni ihan lopullinen kesälomani alkoi tänään iltapäivällä, kun sain viimein kaikki loputkin rästihommat tehtyä. Juhlin ensin ostamalla satunnaisia vaatekappaleita (vihdoin juuri sellaiset farkkushorsit, joita olen etsinyt!), opaskirjan, kartan ja aurinkorasvaa. Sitten tulin kotiin, söin ravitsevaa pakastepitsaa ja join punaviiniä. Katselin karttoja ja mietin, miten monta kirjaa jaksan kantaa repussa mukana. Joka tapauksessa tilaa pitää jättää kirja-aiheisille heräteostoksille Espanjasta. Ja pitää yrittää muistaa, etten vieläkään osaa niin paljon ranskaa, että pystyisin lukemaan sillä kirjoja (tai no, häthätää Asterixia kyllä).
Karttakirjan lukeminen on oleellinen osa matkasuunnitelmien laadintaa
Jostain syystä luulen, että oikeasti lomalta alkaa tuntua huomenna, kun lentokone irtoaa kiitoradan pinnasta ja suuntaa kohti etelää. Vihdoin!

Olen muuten toivoton matkaromantikko. Minusta vanhat matkakertomukset ovat kerrassaan ihastuttavia ja salaa kaipaan aikoihin, jolloin Atlantti piti ylittää laivalla (mutten sentään ehkä aikoihin, jolloin se piti ylittää purjelaivalla). Interrailkin olisi hauskempi ajatus jos junat eivät olisi nykyään niin uudenaikaisia (2000-luuvn alun Itä-Euroopassa tosin koimme ei-niin-uudenaikaisia junia. Passintarkastajat rajoillakin näyttivät koppalakkeineen kovin nostalgisilta. Luulen, että ovat tämänkin menneet sittemmin muuttamaan). Lisäksi pidän muutenkin reissaamisesta melkein enemmän kuin mistään. Jopa enemmän kuin matkakirjoista (vaikka niissä yhdistyykin kaksi lempiasiaani).
Tänne suuntaan menemme
No, jaarittelu sikseen. On aika iskeä tietä. Tai itseasiassa on aika kaivaa esiin rinkka ja alkaa miettiä, mitä sinne oikein pakkaisi, nukkua yön yli, ja sitten vasta mennä. Palaan kuun vaihteessa, mutta moderneina ihmisinä matkaamme kera miniläppärin ja voikin olla, että annan kuulua itsestäni jossain vaiheessa. Postauksia en nyt tässä kaikessa kiireessä ehtinyt ajastamaan, enkä minä itseasiassa ole oikein mitään ehtinyt lukeakaan.

Ihanaa kesää ihanat lukijani!

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsin kansalainen Allan Karlsson täyttää kokonaista sata vuotta, ja päättää tuona samaisena päivänä ottaa hatkat vanhainkodistaan, vain hetkeä ennen kahvitilaisuuden alkua. Tuossa tuokiossa hän onkin jo sotkeentunut erikoiseen vyyhtiin, jossa omistajaa vaihtavat matkalaukut, katoilevat ruumiit ja pahansisuiset gansterit aiheuttavat hämmennystä paikallista mediaa myöten. Sivussa saamme tutustua myös Allan Karlssonin vähintäänkin mielenkiintoisiin viimeiseen sataan vuoteen.

Tätä kirjaa lienee kaikkialle luonnehdittu nimellä veijaritarina. Sitähän se kai onkin. Paitsi että veijaritarina on lajityyppi, josta en ollenkaa usko pitäväni, mutta tästä ihan kyllä pidin. Ainakin paikoittain, ääneenkin nauroin, jopa. Ruotsissa tämä Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on ollut ilmeisen suosittu, ja suosion innoittamana minäkin laitoin varauksen vetämään kirjastoon heti kun huomasin suomennoksen tulleen valikoimiin. Siitäkin huolimatta, että suomenkielisen laitoksen kansikuva lisää entisestään assosiaatiota paasilinnamaiseen kerrontaan (Pekka Vuori, jonka käsialaa kansikuva on, on tietenkin tunnettu Paasilinnan kirjojen kansistaan), enkä minä tosiaankaan ole kovin kiinnostunut Paasilinnasta. En muistaakseni ole tosin lukenut tältä kuin kirjan tai kaksi, yhtä kaikki olen päätellyt, etten ole kohderyhmää.

Kappas, ajatus lähti taas harhailemaan. Niin, en minä varmaan tämän satavuotiaankaan kohderyhmää ollut, ja myönnänkin, että ellei kirjan päähenkilö, eräänlainen supervanhus Allan Karlsson, olisi ollut niin kutkuttavan peppipitkätossumainen tyyppi, olisi kiinnostunus kirjaan saattanut lopahtaa. Tarinassa mennään toistuvasti ja vakaasti puskafarssin puolelle, tosin mikäs sen paremmin kesään sopikaan (eikös puskafarssi ole lähinnä sitä, mitä kesäteattereissa ympäri maamme harrastelijat esittävät?). Toisaalta taas vähintään yhtä usein ollaankin sitten jo absurdin puolella, ja siitä minä kyllä pidin, absurdin huumorin ystävänä. Eritoten tykkäsin Allan Karlssonin aiemmista vaiheista, jossa hän sekaantuu 1900-luvun yhteeen jos toiseenkin merkkitapahtumaan, tapaa henkilöitä Stalinista Trumaniin ja De Gaullesta Churchilliin. Niin, ja kuten sanottu, olihan se aika hauska. Paitsi loppu, se oli vähän yhdentekevä.

torstai 9. kesäkuuta 2011

Kirjabloggaaga tunnustaa taikauskonsa

Pidän itseäni hyvinkin rationaalisena ihmisenä. En ole ikinä uskonut horoskooppeihin, enneuniin tai "kohtaloon", suhtaudun hyvin skeptisesti homeopatiaan sun muuhun "vaihtoehtolääketieteeseen" enkä usko numeron 13, mustan kissan tai peilin rikkomisen aiheuttavan huonoa onnea. Tästä huolimatta saan aina välillä omituisia taikauskoisuuskohtauksia. Esimerkiksi kirjoihin liittyen.

Ensi viikolla pääsen kirmaamaan kesälomalle  (jee! jee!) ja hykertelen jo etukäteen, mitä kaikkia ihania kirjoja aion lomallani lukea. Sain lähes vastustamattoman mielihalun listata tulevaa lomalukemistani tuohon blogin sivupalkkiin. Sitten muistin, että minulla olikin siinä ennen eräänlainen TBR-lista, ja minusta tuntui, että ainakin puolet sen listan kirjoista jäivät kokonaan lukematta tai ainakin kesken. Aiheuttaako kirjojen listaaminen siis huonoa onnea niiden lukemiseen? En usko, mutta en silti saanut listaa tehdyksi. Entä jos tilaamani The Fry Chronicles ei tulekaan ennen lomaa, jos laitan sen listaan? Entä jos en saakaan Little Been tarinaa luettua? Taitaa olla parempi olla laatimatta koko listaa!
Allekirjoittaneen kintut ottavat tuntumaa villiin luontoon.
Samasta mystisen taikauskoisesta syystä en mielelläni puhu keskeneräisistä kirjoista, projekteista tai toteutumattomista suunnitelmista. Ikään kuin niistä puhuminen houkuttelisi luokseen jotain epämääräistä huonoa onnea, jonka takia kirja jää kesken, projekti menee mönkään, gradu ei valmistu ja lomalennot jäävät buukkaamatta.

Tällä hetkellä minulla on muuten kesken melko hykerryttävän oloinen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Uskon, että ehdin lukea sen ennen lomaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu, kun tulin siitä näin julkisesti kertoneeksi.

perjantai 3. kesäkuuta 2011

Charlaine Harris: Club Dead

Otinkin jo varaslähdön kesälomahömpän lukemiseen, kun huomasin kirjaston hyllyssä nököttävän Southern vampire mysteriesin kolmannen osan. Luin ensimmäiset kaksi joskus iät ajat sitten, mutta en sitten lopulta innostunut niin, että olisin hankkinut niitä käsiini enempää. Nyt kuitenkin halusin iltalukemiseksi jotain, minkä avatessa voi ripustaa aivot narikkaan, ja kyllähän tämä siihen tarkoitukseen toimi kuin junan vessa (oho, tulipa yhteen virkkeeseen latteuksia).

Kolmannen  Sookie Stackhouse -kirjan tarina oli tuttu niiltä osin  kuin True Blood kirjaan perustui, sillä tv-sarjana olen kyllä ahnehtinut kaikki jaksot heti tuoreeltaan (viimeisin kausi oli kyllä kahteen ensimmäiseen verrattuna sen verran sekavaa kouhotusta, että kauhunsekaisella jännityksellä odotan ja toivon, että Alan Ball on saanut paketin jotenkin kasaan piakkoin alkavalla neloskaudella) (jonka aion tietenkin, kaikesta huolimatta, syynätä). Onneksi tv-sarjan tekijät ovat ottaneet melko paljon vapauksia tarinan ja henkilöiden suhteen, joten läpeensä tuttu juttu Club Dead ei ollut.

Kolmannen kirjan alussa Sookien vampyyripoikaystävä Bill Compton lähtee "työmatkalle" "Seattleen". Miestä ei kuitenkaan ala kuulua takaisin ja Sookien epäilykset heräävät. Billin katoaminen huolestuttaa myös Billin pomoa, alue 5:n sheriffiä Eric Northmania, ja viikinkisheriffin myötävaikutuksella telepaatti-tarjoilijamme lyöttäytyykin yksiin komean ihmissusi-Alciden kanssa ja lähtee Jacksoniin, Mississippiin, selvittelemään sulhonsa edesottamuksia. Siis siitäkin huolimatta, että sulhon sitoumuksen vakavuus ja muutkin puuhat ovat saaneet Sookien epäilemään suhteen mielekkyyttä. Jacksonissa kuvaan astuvat kasa ihmissusia, osavaltion vampyyrikuningas Russell Edgington sekä Alciden mustasukkainen shapeshifter ex-tyttöystävä Debbie. Ruumiita tulee aikamoisella syötöllä, eikä sankarittaremme näe päivää, etteikö joku häntä leipoisi pahemman kerran pataan. Menossa on mukana myös hömelö Bubba, hieman pieleen menneen vampyyrimuodonmuutoksen konenut musiikkilegenda.

Eräiden vauhdikkaiden käänteiden (jossa mm. kätketään ruumista, tapellaan, juonitaan, tullaan seivästetyksi ja melkein harrastetaan kiihkeä sukupuolielämää) jälkeen Billin nahka saadaan pelastettua ja tapahtumien omituiseen kulkuun löytyy jonkinlainen selitys. Sankarittaremme alkaa kuitenkin ollaan läpeensä kyllästynyt yliluonnolliseen sekoiluun ja ottaa hieman pesäeroa niin Billiin kuin Ericiinkin.

Club Dead oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi kutsua näitä Harrisin teelmiä miksikään kirjallisuuden helmiksi. Erilaisille kirjoille on kuitenkin tunnetusti aikansa ja paikkansa, joten näen itseni hyvinkin loikoilemassa rannalla uppoutumassa Southern vampire mysteriesin hömppäisään maailmaan vielä toistekin tänä kesänä. Perinteiset romanssit ja muut kioskikirjallisuuden helmet eivät ole koskaan oikein minuun uponneet, sen sijaan näissä kirjoissa on sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiintoni pysyy yllä paikoin aika kömpelöstä ilmaisusta huolimatta.

Yhtä kaikki, kolmannen kauden puutteista huolimatta olen myös oikein iloinen True Blood -tv-sarjasta. Kolmen kirjan ja kolmen tv-kauden kokemuksesta sanoisin, että tv-sarja vie voiton. Kirjathan on tosiaan kerrottu kokonaan Sookien näkökulmasta. Ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta sen seurauksena muut mainiot hahmot jäävät aika lailla paitsioon (ja Sookien sisäinen monologi on välillä aika pitkästyttävää), kun taas sarjassa esiin pääsee monta mahtavaa hahmoa (esim. Tara Thornton, Hoyt Fortenberry äiteineen, Lafayette, Jason Stackhouse, Terry ja Andy Bellefleur jne.). Hahmojen runsaudesta johtuen sarjassa toki välillä lipsutaan aivan liian laveaan tarinankerrontaan ja liian moniin hahmoihin (kolmoskaudella todella rasittavaa!).

Oli miten oli, tv-sarjassa mielestäni otetaan kirjoja huomattavasti paremmin ilo irti kirjojen tapahtumapaikasta (syvä etelä) hahmoineen, vampyyrien ilmitulon yhteiskunnallisista seurauksista ja omituisesta yliluonnollisten tapahtumien, katkerien tragedioiden, uskonnon, seksin ja päihteiden sekasotkusta, joka Bon Tempsin asukkaiden elämässä on meneillään. Etenkin ensimmäinen tuotantokausi on aivan yliveto, ja minun on vaikea keksiä miten kirjoissa voitaisiin sitä ylittää. Aion kuitenkin kokeilla, varasin kirjastosta sarjan seuraavan osan.

Sookie Stackhousen seikkailuja ovat lukeneet myös ainakin marjis, Sara ja Hreathemus.