Kirjastoreissulta tarttui mukaan Laura Joplinin sisarestaan Janisista kirjoittama elämäkerta. Olen muistaakseni aiemminkin jonkun Janis Joplin -elämäkerran lukenut (vanhana rokkibiografioiden ystävänä), mutta tätä en ollut tullut lukeneeksi, syystä tai toisesta. Asia tuli kuitenkin korjatuksi (ja kirjakin jo palautetuksi).
Love, Janis on jokseenkin perinteinen elämäkertateos: aivan alussa ollaan "lopussa", tarinan päätepisteessä, ja sen jälkeen melko lailla kronologisesti käydään läpi kohteen elämä esi-isistä alkaen. Tietenkin Laura Joplinin sisaruussuhde kirjan päähenkilöön tuo jonkinlaista "lisäarvoa". Toisaalta nuorempana sisarena hän on joka tapauksessa ollut varsin etäällä kuuluisasta perheenjäsenestään (ihan fyysisestikin, toisen asuessa Kaliforniassa ja toisen Teksasissa), ja niinpä Janisin rokkitähteyden vuosia käsittelevissä luvuissa kirjoittaja on joka tapauksessa joutunut käyttämään runsaasti Janisin tuolloin tunteneiden ihmisten haastetteluja ja muuta elämäkertureiden rutiineja. Tällöin kirja tuntuukin lähinnä ihan-kenen-tahansa kirjoittamalta elämäkerralta.
Kirjan mielenkiintoisinta antia näin ollen ovatkin Janisin nuoruusvuosia käsittelevät osa sekä kirjaan liitetyt Janisin kotiin kirjoittamat kirjeet eri vuosilta, muuten Love, Janis on tosiaan elämäkerraksi aika peruskauraa. Laura Joplinilla tuntuu myös olevan jonkinlainen tarve vakuuttaa lukijalle, että Janis Joplin oli pohjimmiltaan tavallinen, perhettään rakastava ihminen, eikä mikään miehiänielevä naissaatana tai huumeongelmainen reppana. Aikalaisarvioista sen enempää tietämättä voin tässä todeta, että minua ei varsinaisesti yllätä, että joku julkkis on kuitenkin ihminen. Niinhän ne kaikki ymmärtääkseni ovat.
Vaikka Love, Janis on ihan mielenkiintoista ja muutenkin kelpoa luettavaa (nuorempana olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, sen myönnän), olisin myös kaivannut hieman enemmän painotusta musiikin suuntaan. Olen kuitenkin kiinnostunut kirjan päähenkilöstä eritoten hänen musiikkinsa tähden, eikä kirjassa pettymyksekseni käsitelty juuri ollenkaan Janisin musiikillista kehitystä, eri kappaleiden syntyprosesseja tai niiden saamaa vastaanottoa. Myös monet mielenkiintoiset konsertit ja tapahtumat sivuutettiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ehkä tahattomastikin liikaa huomiota sai Janisin elämäntyyli (sexdrugsrocknroll jne.), josta nainen on muutenkin nykyään ehkä kuuluisampi kuin hienoistaan kappaleistaan.
Arviosta ei nyt tullut kauhean kaksinen. Se johtunee siitä, että allekirjoittanut on vähän kipeä ja lisäksi ei-niin-vähän stressaantunut. Töiden ja opiskelujen lisäksi edessä siintelee muutto (Kolmas linja siis muuttaa pois Kolmannelta linjalta! Blogin nimi ei kuitenkaan vaihdu, vaikka varsin kirjalliselle kadulle tie viekin), ja muuttaminen jos jokin on hermojaraastavaa puuhaa. En siis toistaiseksi lupaa kirjoittaa tänne yhtään ahkerammin. Katsotaan sitten lokakuun puolivälissä.
Laura Joplin: Love, Janis. Bloomsbury 1992. 464 s.
lauantai 17. syyskuuta 2011
maanantai 12. syyskuuta 2011
Charlaine Harris: From Dead to Worse & Dead and Gone
Vuorossa ovat Southern vampire mysteriesin osat 8 ja 9. Luin kirjat jo iät ajat sitten (tai siltä ainakin tuntuu), joten joudun lunttaamaan apua muistivihkon lisäksi myös wikipediasta.
Kahdeksas osa From Dead to Worse oli minulle jonkinlainen pettymys hyvin vetävän All Together Deadin jälkeen: se tuntui lupailevan jatko-osiin käänteitä, joita ainakaan heti seuraava osa ei pystynyt lunastamaan. Kahdeksannessa osassa sankarittaremme on siis palannut Bon Tempsiin räjähdysepisodiin päättyneeltä vampyyrikonfenressimatkaltaan. Edellisessä osassa esitellyt jännitteet eri supernaturaali-ryhmien välillä eskaloituvat, ja sotajalalla ovat niin vampyyrit kuin ihmissudetkin: eivät tosin toisiaan vastaan, vaan keskenään! "Yllättäen" tapahtumiin sekaantuu pahan kerran myös ystävämme Sookie. Lisäksi kirjassa paljastetaan hieman lisää päähenkilöttären epämääräisestä verenperinnöstä, ja hän saa myös uusia sukulaisia, mukaanlukien hieman friikihkön keiju-iso-iso-isä Niallin.
Yhdeksännessä osassa Dead and Gone kirjailija saa taas pakan jotenkin kasaan, joten pidin siitä taas hiukan enemmän kuin edeltäjästään. Tässä osassa sotajalalla ovatkin keijut (fairies, en tiedä onko ne suomennettu keijuiksi, mutta otaksun nyt niin), jotka eivät ole ihan sellaisia leppoisia ja söpöjä miniatyyrikokoisia siipiveikkoja kuin mitä mieleen ensinnä tulee (en kyllä tiedä miksi tulee. Keijuista kuuluisin lienee Helinä-keiju, ja eikös sekin ollut mustasukkainen kiukuttelija?). Keijujen sota onkin sitten vähän verisempää puuhaa kuin edellisen osan vampyyrilliset tai ihmissudelliset välienselvittelyt, ja hengestään on päästä paitsi Sookie (joka nyt jokaisessa osassa on päästä hengestään joka tapauksessa) myös esimerkiksi tämän ensirakastaja vampyyri-Bill. Lisäksi kirjan aikana tapahtuu shapeshiftersien "great revelation", vampyyrien kaapistatuloa jäljittelevä itsensäpaljastus (tsih). Niin, ja Sookie ja Eric saavat viimein toisensa (iih!). Toimintaa siis riitti, joskin koko keijusota-juonikuvio oli aika epäuskottava jopa kirjojen sisäisessä maailmassa. No, tekevälle sattuu.
Näiden jälkeen olen lukenut vielä seuraavan osan Dead in the Family ja novellikokoelman Touch of Dead. Lisäksi odottelen kirjastosta viimeisintä osaa Dead Reckoning, kun en kerran enää tässä vaiheessa viitsi keskenkään jättää. Toivon kyllä, että loppu jo koittaisi, sikäli itseään toistavaksi nämä teelmät ovat käyneet. Tämän lisäksi on todettava, että myös True Bloodin neljäs kausi on ollut suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttanut pettymys. Katson sen ehkä loppuun ja totean, ettei sentään vampyyrisarjoissa ole Buffyn voittanutta, joskin True Bloodin ensimmäinen kausi ylsi loistokkuudessaan aika lähelle. Nyt olo on kuin lapsella, jolta on ryöstetty tikkunekku. En ehkä anna Alan Ballille koskaan anteeksi.
Charlaine Harris: From Dead to Worse. Collancz 2008 (UK). 359 s.
Charlaine Harris: Dead and Gone. Collancz 2009 (UK). 312 s.
Kahdeksas osa From Dead to Worse oli minulle jonkinlainen pettymys hyvin vetävän All Together Deadin jälkeen: se tuntui lupailevan jatko-osiin käänteitä, joita ainakaan heti seuraava osa ei pystynyt lunastamaan. Kahdeksannessa osassa sankarittaremme on siis palannut Bon Tempsiin räjähdysepisodiin päättyneeltä vampyyrikonfenressimatkaltaan. Edellisessä osassa esitellyt jännitteet eri supernaturaali-ryhmien välillä eskaloituvat, ja sotajalalla ovat niin vampyyrit kuin ihmissudetkin: eivät tosin toisiaan vastaan, vaan keskenään! "Yllättäen" tapahtumiin sekaantuu pahan kerran myös ystävämme Sookie. Lisäksi kirjassa paljastetaan hieman lisää päähenkilöttären epämääräisestä verenperinnöstä, ja hän saa myös uusia sukulaisia, mukaanlukien hieman friikihkön keiju-iso-iso-isä Niallin.
Yhdeksännessä osassa Dead and Gone kirjailija saa taas pakan jotenkin kasaan, joten pidin siitä taas hiukan enemmän kuin edeltäjästään. Tässä osassa sotajalalla ovatkin keijut (fairies, en tiedä onko ne suomennettu keijuiksi, mutta otaksun nyt niin), jotka eivät ole ihan sellaisia leppoisia ja söpöjä miniatyyrikokoisia siipiveikkoja kuin mitä mieleen ensinnä tulee (en kyllä tiedä miksi tulee. Keijuista kuuluisin lienee Helinä-keiju, ja eikös sekin ollut mustasukkainen kiukuttelija?). Keijujen sota onkin sitten vähän verisempää puuhaa kuin edellisen osan vampyyrilliset tai ihmissudelliset välienselvittelyt, ja hengestään on päästä paitsi Sookie (joka nyt jokaisessa osassa on päästä hengestään joka tapauksessa) myös esimerkiksi tämän ensirakastaja vampyyri-Bill. Lisäksi kirjan aikana tapahtuu shapeshiftersien "great revelation", vampyyrien kaapistatuloa jäljittelevä itsensäpaljastus (tsih). Niin, ja Sookie ja Eric saavat viimein toisensa (iih!). Toimintaa siis riitti, joskin koko keijusota-juonikuvio oli aika epäuskottava jopa kirjojen sisäisessä maailmassa. No, tekevälle sattuu.
Näiden jälkeen olen lukenut vielä seuraavan osan Dead in the Family ja novellikokoelman Touch of Dead. Lisäksi odottelen kirjastosta viimeisintä osaa Dead Reckoning, kun en kerran enää tässä vaiheessa viitsi keskenkään jättää. Toivon kyllä, että loppu jo koittaisi, sikäli itseään toistavaksi nämä teelmät ovat käyneet. Tämän lisäksi on todettava, että myös True Bloodin neljäs kausi on ollut suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttanut pettymys. Katson sen ehkä loppuun ja totean, ettei sentään vampyyrisarjoissa ole Buffyn voittanutta, joskin True Bloodin ensimmäinen kausi ylsi loistokkuudessaan aika lähelle. Nyt olo on kuin lapsella, jolta on ryöstetty tikkunekku. En ehkä anna Alan Ballille koskaan anteeksi.
Charlaine Harris: From Dead to Worse. Collancz 2008 (UK). 359 s.
Charlaine Harris: Dead and Gone. Collancz 2009 (UK). 312 s.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
J. K. Rowling: Harry Potter och Hemligheternas kammare
Viimeisimmän HP-leffan jälkimainingeissa palasin Pottereiden pariin. En ole koskaan ollut mikään sarjan suurin fani, mutta pitänyt kyllä kirjoista ja lukenut ne kertaalleen, muutamat osat kahdestikin. Tänä kesänä kuuntelin ensin ykkösen äänikirjana, jonka jälkeen sain päähäni lukea seuraavan osan ruotsiksi. Tämä monen korvaan ehkä vähän omituiselta kalskahtava pälkähdys liittyy jo kauan sitten tekemääni päätökseen opetella lukemaan ruotsiksi. Siis puhun kyllä ruotsia töissä useinkin ja pahamaineinen virkamiesruotsikin on läpäisty jo ajat sitten, mutta ruotsiksi lukeminen tuntuu silti kauhean työläältä. Asiaan oli tultava muutos! (Haluan lukea John Ajvide Lindqvistini alkukielellä!) Yritettyäni turhaan jonkun dekkarin parissa päätin mennä sieltä, mistä aita on vähintäänkin kohtuullisen matala ja tarttua Potteriin. Kirjan maailma oli tuttu ja kirjakin luettu joskus vuosia aiemmin, joten uumoilin, että saattaisin saadakin kirjan kahlatuksi läpi. Ja sainkin!
Kirjan toisessa osassa Harry Potter och hemligheternas kammare nimihenkilömme palaa toisen vuoden oppilaana Hogwartsiin, tosin itse palaaminen sujuu hieman mutkikkaasti ja päätyy kähvelletyn taika-auton törmäämiseen piskande pilträdiin (mitenhän se lie suomennettu, whomping willow kuitenkin, tyrmäyspaju?). Kuten melkeinpä kaikissa sarjan muissakin osissa, myös tässä vanha kunnon Voldemort uhkaa pääsankarimme henkeä ja terveyttä, tällä kertaa ovelan juonen kautta, johon liittyy eräs vanha päiväkirja, Ronin pikkusisko ja hirmuinen basiliski, sekä tietenkin se salainen kammio. Kuvioissa on myös niljakas opettaja Gilderoy Lockhart, joka on jostain syystä ruotsinnettu Gyllenroy Lockmaniksi. Muutenkin Potter-verse oli juuri niin epäilyttävä, kuin miksi sen edellisen kerran tuomitsinkin.
No, tarinan juoni oli tässä nyt melko toissijainen juttu. Sen sijaan allekirjoittanut itse voi nyt todeta ylpeänä lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjan ruotsiksi sitten abivuonna tankatun Kometen kommerin. Koska olin lukenut tämän kakkos-Potterin aika kauan sitten ja koska juonimuistini on sanalla sanoen onneton, kirja ei tuntunut kertaukselta, vaan sitä luki ihan mielellään. Alkuun lukeminen tuntui rivakkaan lukuvauhtiin tottuneesta itsestäni ärsyttävän hitaalta ja vaivalloiselta, mutta kirjan edetessä tahti parani ja sujuvuus samoin. Paikoin juonenkäänteiden pyörteissä melkeinpä unohti lukevansa ruotsiksi. Kokemus oli niin kiva, että olen itseasiassa jo puolivälissä Fången från Azkabania! Sen jälkeen ajattelin kokeilla uusintalukukertaa jostain Avjide Lindqvistin opuksesta, ja sitten ehkä voisinkin jo siirtyä johonkin ennenlukemattomaan dekkariin tai vastaavaan.
Mites lukijakunta, luetteko ruotsiksi ollenkaan? Tai ylipäänsä muilla kielillä kuin suomeksi? Tai voitte te kommentoida jotain vaikka Harry Pottereistakin, tai on se aihe oikeastaan muutenkin vapaa! Puhukaa!
J. K. Rowling: Harry Potter och hemligheternas kammare. Ruots. Lena Fries-Gedin. Tiden 2000. 427 s.
Kirjan toisessa osassa Harry Potter och hemligheternas kammare nimihenkilömme palaa toisen vuoden oppilaana Hogwartsiin, tosin itse palaaminen sujuu hieman mutkikkaasti ja päätyy kähvelletyn taika-auton törmäämiseen piskande pilträdiin (mitenhän se lie suomennettu, whomping willow kuitenkin, tyrmäyspaju?). Kuten melkeinpä kaikissa sarjan muissakin osissa, myös tässä vanha kunnon Voldemort uhkaa pääsankarimme henkeä ja terveyttä, tällä kertaa ovelan juonen kautta, johon liittyy eräs vanha päiväkirja, Ronin pikkusisko ja hirmuinen basiliski, sekä tietenkin se salainen kammio. Kuvioissa on myös niljakas opettaja Gilderoy Lockhart, joka on jostain syystä ruotsinnettu Gyllenroy Lockmaniksi. Muutenkin Potter-verse oli juuri niin epäilyttävä, kuin miksi sen edellisen kerran tuomitsinkin.
No, tarinan juoni oli tässä nyt melko toissijainen juttu. Sen sijaan allekirjoittanut itse voi nyt todeta ylpeänä lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjan ruotsiksi sitten abivuonna tankatun Kometen kommerin. Koska olin lukenut tämän kakkos-Potterin aika kauan sitten ja koska juonimuistini on sanalla sanoen onneton, kirja ei tuntunut kertaukselta, vaan sitä luki ihan mielellään. Alkuun lukeminen tuntui rivakkaan lukuvauhtiin tottuneesta itsestäni ärsyttävän hitaalta ja vaivalloiselta, mutta kirjan edetessä tahti parani ja sujuvuus samoin. Paikoin juonenkäänteiden pyörteissä melkeinpä unohti lukevansa ruotsiksi. Kokemus oli niin kiva, että olen itseasiassa jo puolivälissä Fången från Azkabania! Sen jälkeen ajattelin kokeilla uusintalukukertaa jostain Avjide Lindqvistin opuksesta, ja sitten ehkä voisinkin jo siirtyä johonkin ennenlukemattomaan dekkariin tai vastaavaan.
Mites lukijakunta, luetteko ruotsiksi ollenkaan? Tai ylipäänsä muilla kielillä kuin suomeksi? Tai voitte te kommentoida jotain vaikka Harry Pottereistakin, tai on se aihe oikeastaan muutenkin vapaa! Puhukaa!
J. K. Rowling: Harry Potter och hemligheternas kammare. Ruots. Lena Fries-Gedin. Tiden 2000. 427 s.
tiistai 6. syyskuuta 2011
Jean Kwok: Girl in Translation
Tässäpä toinen kirja, jota kirjablogeissa on tänä kesänä luettu melko taajaan. Minulle Girl in Translation matkusti samassa paketissa One Dayn, Tiger's Wifen ja Great Housen kanssa erään bookdepositoryä selaillen vietetyn tuokion jälkeen. Tartuinkin ensin kirjoista noihin eniten blogihuomiota saaneisiin (ollakseni kerrankin ajan tasalla, tosin tämä ajantasaisuus on mennyt kieltämättä vähän mönkään nettipulmien hidastaessa bloggaustahtia) eli One Dayhin ja Girl in Translationiin, kun taas Tiger's Wife ja Great House odottavat vielä vuoroaan.
Girl in Translationin päähenkilö on 11-vuotias hongkongilaistyttö Kim, joka muuttaa äitinsä kanssa New Yorkiin. Tuoreet siirtolaiset ovat äidin sukulaisten armoilla, eikä elämä totisesti olekaan mitään juhlaa uudessa maassa kielitaidottomana tehtaassa raataen ja murjussa asuen. Äidin Paula-sisko osoittautuu katkeraksi ilkimykseksi, jolle maksettava velka ei tunnu koskaan loppuvan, ja kotona Hong Kongissa taitava musiikinopettaja-äiti kutistuu New Yorkissa kielitaidottomaksi tehdastyöläiseksi, eikä köyhä Kimberlykään oikein sopeudu amerikkalaisnuorten elämään (eikä hänellä toki kielenopettelun, läksyjen ja koulun jälkeen vaatetehtaassa ahertamisen jälkeen ole oikein siihen saumaakaan). Äidin ja tyttären köyhyys on melko karmivaa, samoin ympäröivän yhteiskunnan tietämättömyys kiinalaissiirtolaisten olosuhteista. Onneksi (!) Kim on sentään ylimaallisen lahjakas oppilas, joka lopulta jaksaa ahertaa itsensä ja äitinsä pois kurjuudesta.
Teos on käsittääkseni yhdysvaltalaisen Jean Kwokin esikoiskirja, johon tämä on ammentanut omia kokemuksiaan siirtolaisuudesta ja amerikankiinalaisuudesta. Kwok kirjoittaa hyvin esiin siirtolaisen kielitaidottomuuden aiheuttamat tilanteet, sen, miten omalla kielellään fiksut aikuiset joutuvat kielitaidottomina lapsen tai suorastaan idiootin asemaan, sekä sen, miten kielen paremmin oppivat lapset joutuvat ottamaan vastuun paitsi itsestään myös jokapäiväisten arkiaskareiden sujumisesta uudessa maassa. Pidin myös kirjoittajan kuvausta perheen ahdingosta melko uskottavana, vaikka ei minulla tietenkään ole mitään hajua saati omakohtaista kokemusta kiinalaissiirtolaisten asemasta Yhdysvalloissa.
Kirjan tarina on minusta kohtuullisen vahva ja edellämainitut seikat tuovat uskottavuutta, mikä onkin hyvä, sillä kielellisesti tai noin muutoin elämyksellisesti lukukokemus ei ole kauhean kummoinen (vaikka toisinaan Kimin ja äidin asuinmurjun ja muun kurjuuden kuvailu tuntui kyllä suorastaan dickensiaaniselta rottineen, torakoineen ja rikkinäisinä ikkunoineen). Girl in Translation oli nopea, melko kevytkin lukea, eikä se näin jälkikäteen ajatellen jättänyt sen kummempaa jälkeä mieleen. En tiedä oliko kirjassa jokin opetus, mutta ainakin kävi selväksi että ns. amerikkalainen unelma kyllä toimii, kunhan vaan on jäätävän lahjakas ja mielipuolisen sitkeä ihminen, joka opiskelee päivät ja raataa tehtaassa illat läpeensä. Jonkinlainen helpotus oli itselleni kirjan "epäromanttinen" loppuratkaisu, jonka tosin aavistinkin tulevan.
Kaikenkaikkiaan ihan kelpo kirja, johon tuskin kuitenkaan tulen toista kertaa palaamaan. Tämän lukemani version (UK) kansi oli myös ihan kaunis. Käännöksiä-suomennoksen ovat lukeneet lukuisat seuraamani bloggaajat, ainakin Karoliina, Katja/Lumiomena, Hanna ja Susa, alkukielellä sen on lukenut Mari A.
Jean Kwok: Girl in Translation. Penguin Books 2010. 290 s.
torstai 1. syyskuuta 2011
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
No niinhän siinä kävi, että satuin sittenkin lainaamaan Mari Jungstedtin järjestyksessään toisen Gotlantiin sijoittuvan dekkarin Meren hiljaisuudessa, se kun kirjaston hyllystä osui silmään.
Edellisen kirjan tapaan tässäkin ollaan Gotlannissa ja murhaillaan. Kuvioissa ovat samoin jo tutut leppoisahko poliisimies Anders Knutas ja ärsyttävä toimittaja Johan Berg. Kirjan alussa hengestään pääsee alkoholisoitunut valokuvaaja, eikä juoppojen välienselvittelyksi päätelty henkirikos herätä sen suurempaa kiinnostusta sen enempää poliisissa kuin tiedotusvälineissäkään. Murhatusta paljastuu kuitenkin epämääräisiä seikkoja, ja kun kuukautta myöhemmin sitten katoaa14-vuotias koulutyttö, alkavat eräiden harmaat aivosolut yhdistellä tapauksia toisiinsa. Kirjan alku on melko pitkä ja pitkäveteinenkin, mutta sitten alkaa tapahtua. Loppuratkaisu ei ole ihan niin ennalta-arvattava kuin se ensimmäisessä osassa oli, joskin taaskin kirjailija muistaa huolellisesti vähän vihjailla, kuka mahtaa olla murhaaja.
Pidin edelleen Jungstedtin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä, ja erityisesti lukujen lyhyydestä ja monista näkökulmanvaihdoksista. Sen sijaan meinasin repiä pelihousuni henkilöhahmo Johan Bergin kanssa: tyyppi on ärsyttävä vinkuja, eikä minua enää tippaakaan kiinnostanut tämän ja paikallisen Emma Winarven välille kehitelty tympeä romanssi. Koska pelkään, että tästä romanssikuviosta ei päästä vielä seuraavissakaan osissa, en tunne suurta mielenkiintoa niitä kohtaan. Toisaalta toivon, että "ala lukea ruotsiksi" -hankkeeni etenee piakkoin Harry Pottereista dekkareihin, jolloin Jungstedtiin palaaminen alkukielellä saattaa tulla kyseeseen. Ehkä!
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt). Otava 2007, suom. Leena Peltomaa. 363 s.
Edellisen kirjan tapaan tässäkin ollaan Gotlannissa ja murhaillaan. Kuvioissa ovat samoin jo tutut leppoisahko poliisimies Anders Knutas ja ärsyttävä toimittaja Johan Berg. Kirjan alussa hengestään pääsee alkoholisoitunut valokuvaaja, eikä juoppojen välienselvittelyksi päätelty henkirikos herätä sen suurempaa kiinnostusta sen enempää poliisissa kuin tiedotusvälineissäkään. Murhatusta paljastuu kuitenkin epämääräisiä seikkoja, ja kun kuukautta myöhemmin sitten katoaa14-vuotias koulutyttö, alkavat eräiden harmaat aivosolut yhdistellä tapauksia toisiinsa. Kirjan alku on melko pitkä ja pitkäveteinenkin, mutta sitten alkaa tapahtua. Loppuratkaisu ei ole ihan niin ennalta-arvattava kuin se ensimmäisessä osassa oli, joskin taaskin kirjailija muistaa huolellisesti vähän vihjailla, kuka mahtaa olla murhaaja.
Pidin edelleen Jungstedtin melko pelkistetystä kirjoitustyylistä, ja erityisesti lukujen lyhyydestä ja monista näkökulmanvaihdoksista. Sen sijaan meinasin repiä pelihousuni henkilöhahmo Johan Bergin kanssa: tyyppi on ärsyttävä vinkuja, eikä minua enää tippaakaan kiinnostanut tämän ja paikallisen Emma Winarven välille kehitelty tympeä romanssi. Koska pelkään, että tästä romanssikuviosta ei päästä vielä seuraavissakaan osissa, en tunne suurta mielenkiintoa niitä kohtaan. Toisaalta toivon, että "ala lukea ruotsiksi" -hankkeeni etenee piakkoin Harry Pottereista dekkareihin, jolloin Jungstedtiin palaaminen alkukielellä saattaa tulla kyseeseen. Ehkä!
Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa (I denna stilla natt). Otava 2007, suom. Leena Peltomaa. 363 s.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)