Pikainen paluu blogimaailmaan (asuntomme on edelleen vailla nettiä. Olen muuten jokseenkin sopeutunut tilanteeseen, mutta bloggaamisharrastukselle tämä tekee kyllä hallaa!) David Nichollsin One Dayn merkeissä. Tästä kirjasta on tänä kesänä kirjoitettu vähän kaikkialla, ja vaikka olen koittanut olla lukematta ihan hirveästi arvioita kirjasta, tuntuu, ettei minulla ole tästä mitään kovin uutta sanottavaa.
No, sanotaan nyt jotain kuitenkin. Mikäli joku on vielä välttynyt tiedolta, mistä kirja kertoo, kerrataanpa lyhyesti. Nuoret britit Emma ja Dexter kohtaavat valmistujaispäivänään, 15. heinäkuuta vuonna 1988, Edinburghissa, jossa molemmat ovat opiskelleet samassa yliopistossa. Jotain tuntuu osuvan kohdilleen, mutta ei sitten kuitenkaan. Nicholls punoo aiheesta tarinan, jossa palataan Emman ja Dexterin pariin 15. heinäkuuta, vuodesta toiseen, kahdenkymmenen vuoden ajan. Toisinaan - useammin kuin eivät - heidän tiensä risteävät, toisinaan taas elämät menevät eri latuja. Rikkaan perheen poika Dex tuntuu välillä saavan kaiken kuin tarjottimella, työväenluokkataustaisen Emman raataessa ravintolassa. Välillä roolit ovat päinvastoinkin, ja joka tapauksessa kumpikaan ei oikein onnistu olemaan onnellinen. Lukija jännittää, saavatko he lopulta toisensa. Lopussa ehkä vähän itkettääkin.
Mitä minä sitten tykkäsin? One Day on oikein taidokkaasti kirjoitettu lukuromaani. Alussa en oikein meinannut innostua, kanniskelin kirjaa varmaan viikon mukanani ja luin sivun silloin, toisen tällöin, ennen kuin tarina imaisi mukaansa. Romaanin rakenne on yllättävänkin toimiva, ja Nicholls onnistuu kehittelemään yhtenäisen tarinan kertomalla vain yhdestä päivästä, kerran vuodesta. Emman ja Dexin lisäksi muut henkilöt eivät oikein jää mieleen, vaan eipä varmaan ole tarkoituskaan. Kirjassa on jotenkin brittiläinen tunnelma (vaikka en olekaan mitenkään erityisen innostunut saarivaltiosta toisin kuin monet muut täällä kirjablogosfäärissä, jotain kirjallisesti minuun vetoavaa erityisesti Lontoon kuvauksessa kyllä on), ja vaikka välillä todenteolla tuskastuin päähenkilöihin ja tarinaankin, myönnän että lopulta viihdyin kirjan parissa oikein mainiosti.
Monissa arvioissa on tullut esiin eräs kirjailijaan liittyvä seikka, ja minuakin se jo lukiessa mietitytti. Minun pokkariversioni alkusivuillakin jo seisoo, että herra kirjailija Nicholls on käsikirjoittanut mainiota tv-sarjaa Cold Feet eli Rimakauhua ja rakkautta. Ja toden totta, minusta kirjassa oli välillä ihan hirveästi kyseisestä sarjasta muistuttavia kohtauksia tai hetkiä, ja ylipäänsä lukiessa tuntuu välillä siltä, että lukisi elokuvan tai tv-sarjan käsikirjoitusta (jollaisia en oikeasti ole kauheasti lukenut, muistaakseni jonkun kirjaksi painetun elokuvakäsikirjoituksen joskus luin). En kuitenkaan osaa sanoa, olisinko osannut yhdistää tuntemuksiani juuri Rimikseen, jos en olisi tiennyt tästä kirjailijan taustasta. Yhtä kaikki, mielessäni kuvittelin Emmalle Helen Baxendalen kasvot (kun taas Dexterin naamaksi pääni sovitteli Jonny Lee Millerin, jonka tunnetuin rooli taitaa olla Trainspottingin Sick Boynä). En kertakaikkiaan voi mennä katsomaan kirjasta tehtyä elokuvasovitusta, eihän Emma voi näyttää yhtään Anne Hathawayltä!
Tämän kirjan ovat lukeneet varmaan ainakin puolet seurailemistani kirjabloggaajista, joten tällä kertaa pitäydyn linkittämisestä ja yritän sen sijaan ehtiä laatia jotain tekstiä noista tässä netittömyyden aikana lukemistani kirjoista.
David Nicholls: One Day. Hodder & Staughton. 2009 (paperback 2010). 435 s.
keskiviikko 31. elokuuta 2011
sunnuntai 21. elokuuta 2011
Charlaine Harris: All Together Dead
Vakavammista aiheista palaamme jälleen Southern vampire mysteriesien pariin. Tällä kertaa lukukokemus oli ilmeisesti melko heppoinen, ehdin nimittäin jo unohtaa lukeneeni koko kirjan (!). Totuttuun tapaan kirja oli kyllä muistaakseni sukkelalukuinen, helppo ja melko viihdyttävä. All Together Dead on jo sarjan seitsemäs kirja, ja paria edellistä osaa vaivannut välityöluonteisuus väistyi tässä hieman: tarina edistyi etenkin kirjan lopussa aivan uusiin sfääreihin, ja kieltämättä jo hieman odottelen seuraavan osan kimppuun pääsemistä (se onkin itseasiassa minulla tuolla laukussa ja pääsen ehkä tänään sitä lukemaan, olin nimittäin päättänyt ensin selättää mukanani olleen ruotsinkielisen Potterin, mutta siitä lisää myöhemmin!).
Juonesta lyhykäisesti kertoakseni: All Together Deadissa päähenkilömme Sookie päätyy osallistumaan eräänlaiseen suureen vampyyrikonventioon Louisianan kuningattaren entouragessa. Sen puitteissa sankarittaremme pääsee matkustamaan ennennäkömättömiin maisemiin, toisinsanoen pois etelävaltioista. Hänelle myös luvataan kohtuullinen palkkio vaivoistaan. Ikävä kyllä jollakin osallistujalla tuntuu taas olevan pahat mielessä, ja pian itse kukin saa peljätä henkensä edestä. Lopun tapahtumat saavat melkeinpä eeppiset mittasuhteet (räjähdyksiä! verta! pakokauhua!). Ja, kuten annoinkin jo ymmärtää, tästä seuraa melko kiintoisa asetelma seuraavia osia varten.
Parasta tässäkin osassa oli soljuva juoni, näppärä dialogi sekä jonkinlaisena poikkeuksena edellisiin osiin myös jonkinlaisen "suuren juonen" eteneminen. (Ajatus "jaksojuonesta" ja "kausijuonesta" yhdistyy mielessäni lähinnä tv-sarjoihin, mutta tarkemmin ajatellen myös monet fantasiakirjat hyödyntävät samantapaista rakennetta.) Heikkoudetkin olivat aika pitkälti samoja kuin edellisissäkin osissa, mutta en nyt jaksa tätä kauheasti moitiskella: lienee itsestäänselvää, että heppoisehkona fantasiaseikkailuna alkanut sarja ei missään vaiheessa muutu korkeakirjallisuudeksi. Sallin itselleni tällaisia pieniä paheita, en sentään seuraa tositelevisiota (seikka, joka kyllä varmaan johtuu enemmänkin siitä, ettei meillä ole televisiota kuin siitä, että olisin ihmisenä jotenkin tosi-tv:n yläpuolella).
Sen sijaan haluaisin kiinnittää huomiotanne siihen, että Uppoa hetkeen -blogissa on luettu koko sarja ja arvioituna on jo kolme ensimmäistä osaa! Siellä siis pääsee pian järjestyksessä lukemaan koko sarjan arviot. Seuraan jännityksellä!
Charlaine Harris: All Together Dead. Gollantz 2008, United Kingdom.
Juonesta lyhykäisesti kertoakseni: All Together Deadissa päähenkilömme Sookie päätyy osallistumaan eräänlaiseen suureen vampyyrikonventioon Louisianan kuningattaren entouragessa. Sen puitteissa sankarittaremme pääsee matkustamaan ennennäkömättömiin maisemiin, toisinsanoen pois etelävaltioista. Hänelle myös luvataan kohtuullinen palkkio vaivoistaan. Ikävä kyllä jollakin osallistujalla tuntuu taas olevan pahat mielessä, ja pian itse kukin saa peljätä henkensä edestä. Lopun tapahtumat saavat melkeinpä eeppiset mittasuhteet (räjähdyksiä! verta! pakokauhua!). Ja, kuten annoinkin jo ymmärtää, tästä seuraa melko kiintoisa asetelma seuraavia osia varten.
Parasta tässäkin osassa oli soljuva juoni, näppärä dialogi sekä jonkinlaisena poikkeuksena edellisiin osiin myös jonkinlaisen "suuren juonen" eteneminen. (Ajatus "jaksojuonesta" ja "kausijuonesta" yhdistyy mielessäni lähinnä tv-sarjoihin, mutta tarkemmin ajatellen myös monet fantasiakirjat hyödyntävät samantapaista rakennetta.) Heikkoudetkin olivat aika pitkälti samoja kuin edellisissäkin osissa, mutta en nyt jaksa tätä kauheasti moitiskella: lienee itsestäänselvää, että heppoisehkona fantasiaseikkailuna alkanut sarja ei missään vaiheessa muutu korkeakirjallisuudeksi. Sallin itselleni tällaisia pieniä paheita, en sentään seuraa tositelevisiota (seikka, joka kyllä varmaan johtuu enemmänkin siitä, ettei meillä ole televisiota kuin siitä, että olisin ihmisenä jotenkin tosi-tv:n yläpuolella).
Sen sijaan haluaisin kiinnittää huomiotanne siihen, että Uppoa hetkeen -blogissa on luettu koko sarja ja arvioituna on jo kolme ensimmäistä osaa! Siellä siis pääsee pian järjestyksessä lukemaan koko sarjan arviot. Seuraan jännityksellä!
Charlaine Harris: All Together Dead. Gollantz 2008, United Kingdom.
lauantai 20. elokuuta 2011
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa
Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa on kirja, johon liittyy kohdallani paljon kaikenlaista odotusta. Kiinnostuin kirjasta sen ilmestyessä alkuvuodesta, sillä olin pitänyt Silfverbergin Nytiin kirjoittamista kolumneista, ja lisäksi joskus opintojeni alussa istuin jollain humanistin uranäkymät (hehheh!) -tyyppisellä luennolla, jossa Silfverberg oli puhumassa ja vaikutti oikein symppikseltä ihmiseltä. Pyörittelin teosta käpälissäni kun se kirjakauppaan ilmestyi, mutta vaikka mielelläni laitankin rahaa kirjoihin, en kuitenkaan ollut valmis maksamaan yli kolmeakymppiä ohkaisesta lipareesta, vaikka sen sisältö olisi kuinka painavaa (kuten sittemmin osoittautui olevan, mutta silti!). Yhtä kaikki odotukseni Silfverbergin esseitä kohtaat olivat melko suuret, ja useampia kehuvia arvioita silmäiltyäni ehkä vieläkin suuremmat. Mutta mistä saisin kirjan?
No, sieltä mistä niin usein muutenkin. Tein siis varauksen kirjastoon. Olin sen kanssa vaan hiukkasen myöhässä, ja jokunen muukin (tarkalleen ottaen 85 ennen minua) oli tullut samaan lopputulokseen. Odottelin siis varausta saapuvaksi huhtikuusta asti, ja pari viikkoa sitten se viimein tuli! Otin kirjan mukaan heti mökkireissulle lukemiseksi ja ahmaisin sen parissa päivässä (välillä piti uida, saunoa, syödä ja seurustella, joten en saanut lukea sitä ihan yhteen menoon, mikä on ihan hyväkin, niin sain välillä sulatella lukemaani). Reissulta palatessani kohtasin kuitenkin sitten tämän edellisessä postauksessa mainitsemani internetittömyysongelman, joten nyt olen sitten saanut odotella tämän postauksen kanssa. Mutta nyt lähtee!
Tai no, lähtee ja lähtee. En nimittäin oikein tiedä, miten tätä mainiota kirjaa pitäisi lähestyä. Paljon on jo sanottu ansiokkaissa arvioissa, ja etenkin haluaisin kiinnittää huomiotanne Kirjavan kammarin Karoliinan eriomaiseen viisiosaiseen arvioon kyseisestä kirjasta. Kuten Karoliina, minäkin innostuin sen verran Silfverbergin oivaltavasta ja provosoivastakin tyylistä, että haluaisin siteerata tähän suunnilleen koko teoksen. Onneksenne jätin sen kotiin, joten joudun nyt tyytymään hyvin lyhyisiin muistiinpanoihini.
Luonto pakastimessa on jaettu temaattisiin osioihin: eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Esseet siis tavalla tai toisella liittyvät näihin teemoihin. Ratkaisu on erikoinen, toimiva ja viihdyttävä. Etenkin kirjan alkupäässä (osioissa eläin, ihminen, koti ja nainen ainakin) mieleni teki jatkuvasti hihkua, niin oivaltavasti ja hyvin Silfverberg on osannut pukea sanoiksi minun ajatuksiani. Ja lisäksi vielä sellaisiakin, joita en ollut itse vielä huomannut ajatellakaan. Mahtavaa! (Kääntöpuolena voidaan huomioda, että Silfverbergin kanssa eri mieltä olevat ihmiset eivät varmaankaan hirveästi pidä tästä kokoelmasta, jos nyt siihen ylipäänsä tarttuvat, mitä kyllä suuresti epäilen.) Kirjan viimeisten teemojen osalta en ihan niin syvästi samaistunut Silfverbergiin, mutta kiintoisaa luettavaa olivat nekin yhtä kaikki.
Yleisesti ottaen Luonto pakastimessa sisältää esseitä (tai esseehköjä tekstejä kuten Silfverberg itse johdannossa määrittelee) suurista ja vakavista aiheista. Silfverberg kirjoittaa taitavasti, kevyestikin, välillä kiivastuu, hämmästelee meidän ihmisten typeryyttä ja omituisia tapoja. Toisin kuin nämä nuoret vihaiset esseistimiehet (viittaan nyt ennenkaikkea Nyleniin ja Hännikäiseen, joilta - myönnän - olen tosin lukenut vain muutamia tekstejä, en kokonaisia teoksia ja silti vertaan heitä nyt Anuun), Silfverberg ei syyllistä maailman tai omista ongelmistaan yksinomaan toisia, eikä erityisesti kiillota omaa kruunuaan. Päinvastoin, minusta Silfverbergin ote on jotenkin panhumaaninen, eikä kirjoittaja erota itseään muusta ihmiskunnasta, vaan ihmettelee, miksi me syyllistymme julmuuksiin eläimiä kohtaan, miksi meidän kaikkien tulisi tuntea syyllisyyttä tai miksi me feministit meikkaamme. Poikkeuksena tästä toki ovat viimeiset osiot: ei-uskovaisen ja uskovaisen välillä on nimittäin eräänlainen ylittämätön muuri, eikä ei-uskovainen voi saada otetta uskovaisen kokemusmaailmasta (ja tietenkin myös päinvastoin).
Kaikenkaikkiaan tämä teos on kyllä ehdotonta lukemistoa melkeinpä kelle vain. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkäpä itsekin nöyrryn tämän ostamaan ihan vaan kannatuksen vuoksi. Katsellaan.
Luonnosta pakastimessa ovat edellämainitun Karoliinan lisäksi bloganneet ansiokkaasti myös ainakin Mari A. ja Ina. Muistelen, että joku muukin olisi, mutta en nyt äkkiseltään löytänyt. Jos siis olet, ilmianna itsesi kommenteissa!
Anu Silfverber: Luonto pakastimessa. Teos, 2011. 277 s.
No, sieltä mistä niin usein muutenkin. Tein siis varauksen kirjastoon. Olin sen kanssa vaan hiukkasen myöhässä, ja jokunen muukin (tarkalleen ottaen 85 ennen minua) oli tullut samaan lopputulokseen. Odottelin siis varausta saapuvaksi huhtikuusta asti, ja pari viikkoa sitten se viimein tuli! Otin kirjan mukaan heti mökkireissulle lukemiseksi ja ahmaisin sen parissa päivässä (välillä piti uida, saunoa, syödä ja seurustella, joten en saanut lukea sitä ihan yhteen menoon, mikä on ihan hyväkin, niin sain välillä sulatella lukemaani). Reissulta palatessani kohtasin kuitenkin sitten tämän edellisessä postauksessa mainitsemani internetittömyysongelman, joten nyt olen sitten saanut odotella tämän postauksen kanssa. Mutta nyt lähtee!
Tai no, lähtee ja lähtee. En nimittäin oikein tiedä, miten tätä mainiota kirjaa pitäisi lähestyä. Paljon on jo sanottu ansiokkaissa arvioissa, ja etenkin haluaisin kiinnittää huomiotanne Kirjavan kammarin Karoliinan eriomaiseen viisiosaiseen arvioon kyseisestä kirjasta. Kuten Karoliina, minäkin innostuin sen verran Silfverbergin oivaltavasta ja provosoivastakin tyylistä, että haluaisin siteerata tähän suunnilleen koko teoksen. Onneksenne jätin sen kotiin, joten joudun nyt tyytymään hyvin lyhyisiin muistiinpanoihini.
Luonto pakastimessa on jaettu temaattisiin osioihin: eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Esseet siis tavalla tai toisella liittyvät näihin teemoihin. Ratkaisu on erikoinen, toimiva ja viihdyttävä. Etenkin kirjan alkupäässä (osioissa eläin, ihminen, koti ja nainen ainakin) mieleni teki jatkuvasti hihkua, niin oivaltavasti ja hyvin Silfverberg on osannut pukea sanoiksi minun ajatuksiani. Ja lisäksi vielä sellaisiakin, joita en ollut itse vielä huomannut ajatellakaan. Mahtavaa! (Kääntöpuolena voidaan huomioda, että Silfverbergin kanssa eri mieltä olevat ihmiset eivät varmaankaan hirveästi pidä tästä kokoelmasta, jos nyt siihen ylipäänsä tarttuvat, mitä kyllä suuresti epäilen.) Kirjan viimeisten teemojen osalta en ihan niin syvästi samaistunut Silfverbergiin, mutta kiintoisaa luettavaa olivat nekin yhtä kaikki.
Yleisesti ottaen Luonto pakastimessa sisältää esseitä (tai esseehköjä tekstejä kuten Silfverberg itse johdannossa määrittelee) suurista ja vakavista aiheista. Silfverberg kirjoittaa taitavasti, kevyestikin, välillä kiivastuu, hämmästelee meidän ihmisten typeryyttä ja omituisia tapoja. Toisin kuin nämä nuoret vihaiset esseistimiehet (viittaan nyt ennenkaikkea Nyleniin ja Hännikäiseen, joilta - myönnän - olen tosin lukenut vain muutamia tekstejä, en kokonaisia teoksia ja silti vertaan heitä nyt Anuun), Silfverberg ei syyllistä maailman tai omista ongelmistaan yksinomaan toisia, eikä erityisesti kiillota omaa kruunuaan. Päinvastoin, minusta Silfverbergin ote on jotenkin panhumaaninen, eikä kirjoittaja erota itseään muusta ihmiskunnasta, vaan ihmettelee, miksi me syyllistymme julmuuksiin eläimiä kohtaan, miksi meidän kaikkien tulisi tuntea syyllisyyttä tai miksi me feministit meikkaamme. Poikkeuksena tästä toki ovat viimeiset osiot: ei-uskovaisen ja uskovaisen välillä on nimittäin eräänlainen ylittämätön muuri, eikä ei-uskovainen voi saada otetta uskovaisen kokemusmaailmasta (ja tietenkin myös päinvastoin).
Kaikenkaikkiaan tämä teos on kyllä ehdotonta lukemistoa melkeinpä kelle vain. Olen alkanut kallistua sille kannalle, että ehkäpä itsekin nöyrryn tämän ostamaan ihan vaan kannatuksen vuoksi. Katsellaan.
Luonnosta pakastimessa ovat edellämainitun Karoliinan lisäksi bloganneet ansiokkaasti myös ainakin Mari A. ja Ina. Muistelen, että joku muukin olisi, mutta en nyt äkkiseltään löytänyt. Jos siis olet, ilmianna itsesi kommenteissa!
Anu Silfverber: Luonto pakastimessa. Teos, 2011. 277 s.
perjantai 19. elokuuta 2011
Makoisa tunnustus ja pahoittelut radiohiljaisuudesta
Taloutemme on - saanen huomauttaa, että allekirjoittaneesta riippumattomista syistä - ollut viimeiset pari viikkoa ilman internettiä. Bloggaamiseen internetittömyydellä on ollut suorastaan lamauttava vaikutus, enkä kertakaikkiaan ole niin järjestelmällinen ihminen, että kirjoittaisin postaukset kotona ja painelisin jonnekin niitä julkaisemaan. Saati että laatisin postauksia puhelimen internetyhteydellä. No, nyt satuin pääsemään netin ääreen kyläillessäni täällä Itä-Suomessa, joten vastaan nyt ainakin yhteen tunnustukseen ja koitan myös ehtiä laatia pari kirjajuttua.
Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni muisti jo runsas viikko sitten tunnustuksella. Kyseisen tunnustuksen yhteydessä on siis määrä paljastaa itsestään kolme seikkaa, tarkalleen ottaen lempiväri ja -ruoka sekä unelmien matkakohde. Kysymykset nyt ovat jokseenkin mahdottomia vastata (rakastan ruokaa melkein yhtä paljon kuin matkustelua). Mutta katsotaanpa.
1. Lempiväri. Jaahas. Pukeutuessani suosin nykyisellään pääasiassa mustaa (vaatteet sopivat näppärästi yhteen ja melkein kaiken voi pestä yhdellä kertaa), pidän kuitenkin myös esimerkiksi luumunvioletista. Muita minulle mieluisia värejä ovat esimerkiksi ns. poltettu oranssi, sumuisen harmaa ja laventeli.
2. Lempiruoka. Tämä on vielä vaikeampi. Rakastan ruokaa. Toissapäivänä julistin inkivääri-kikherne-kalacurryn lempiruoakseni, mutta toisaalta yleensä kovin pahasti ei mennä pieleen myöskään yhdistämällä tomaattia, munakoisoa ja juustoa. Tai tofua, inkivääriä ja korianteria. Tai avokadoa, limettia ja sipulia. Itselaadittua guacamolea voisin syödä melkeinpä päätoimisesti. Ja kohta koittaa taas ruusukaaliaika!
3. Unelmien matkakohdekin vaihtuu säännöllisesti (eli aina kun luen tai kuulen jostain uudesta mielenkiintoisesta paikasta). Eurooppalaisista kaupungeista Barcelona on lunastanut pysyvän paikan sydämessäni. Lontoo ja Berliini lienevät myös sellaisia paikkoja, joihin voi mennä aina vaan. New York ei myöskään ole hullumpi mesta. Eräänlainen melko pysyvä unelma on reissata läpi koko uuden maailman, ehkäpä pitkin länsirannikkoa Alaskasta Tulimaahan. Lapsena olin kauhean kiinnostunut arkeologiasta, ja yhdenlainen haave on myös käydä tutkimassa muinaisten kulttuurien jälkiä ympäri maailman.
Tunnustusta piti ilmeisesti jakaa eteenpäin. Koska olen yllämainitusta syystä aivan ulalla myös muiden kirjablogien edesottamuksista, minulla ei ole hajuakaan kuinka moni tämän on saanut. Yritän jossain vaiheessa ehtiä käydä jonkinlaisella lukukierroksella ja palaan sitten asiaan!
Netittömyyden aikana ehdin lukea viisi kirjaa, joten luvassa on muutenkin hieman kiinniotettavaa. Ensimmäisenä aion puida Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa, stay tuned!
Koko lailla kirjallisesti -blogin Jenni muisti jo runsas viikko sitten tunnustuksella. Kyseisen tunnustuksen yhteydessä on siis määrä paljastaa itsestään kolme seikkaa, tarkalleen ottaen lempiväri ja -ruoka sekä unelmien matkakohde. Kysymykset nyt ovat jokseenkin mahdottomia vastata (rakastan ruokaa melkein yhtä paljon kuin matkustelua). Mutta katsotaanpa.
1. Lempiväri. Jaahas. Pukeutuessani suosin nykyisellään pääasiassa mustaa (vaatteet sopivat näppärästi yhteen ja melkein kaiken voi pestä yhdellä kertaa), pidän kuitenkin myös esimerkiksi luumunvioletista. Muita minulle mieluisia värejä ovat esimerkiksi ns. poltettu oranssi, sumuisen harmaa ja laventeli.
2. Lempiruoka. Tämä on vielä vaikeampi. Rakastan ruokaa. Toissapäivänä julistin inkivääri-kikherne-kalacurryn lempiruoakseni, mutta toisaalta yleensä kovin pahasti ei mennä pieleen myöskään yhdistämällä tomaattia, munakoisoa ja juustoa. Tai tofua, inkivääriä ja korianteria. Tai avokadoa, limettia ja sipulia. Itselaadittua guacamolea voisin syödä melkeinpä päätoimisesti. Ja kohta koittaa taas ruusukaaliaika!
3. Unelmien matkakohdekin vaihtuu säännöllisesti (eli aina kun luen tai kuulen jostain uudesta mielenkiintoisesta paikasta). Eurooppalaisista kaupungeista Barcelona on lunastanut pysyvän paikan sydämessäni. Lontoo ja Berliini lienevät myös sellaisia paikkoja, joihin voi mennä aina vaan. New York ei myöskään ole hullumpi mesta. Eräänlainen melko pysyvä unelma on reissata läpi koko uuden maailman, ehkäpä pitkin länsirannikkoa Alaskasta Tulimaahan. Lapsena olin kauhean kiinnostunut arkeologiasta, ja yhdenlainen haave on myös käydä tutkimassa muinaisten kulttuurien jälkiä ympäri maailman.
Tunnustusta piti ilmeisesti jakaa eteenpäin. Koska olen yllämainitusta syystä aivan ulalla myös muiden kirjablogien edesottamuksista, minulla ei ole hajuakaan kuinka moni tämän on saanut. Yritän jossain vaiheessa ehtiä käydä jonkinlaisella lukukierroksella ja palaan sitten asiaan!
Netittömyyden aikana ehdin lukea viisi kirjaa, joten luvassa on muutenkin hieman kiinniotettavaa. Ensimmäisenä aion puida Anu Silfverbergin esseekokoelmaa Luonto pakastimessa, stay tuned!
maanantai 8. elokuuta 2011
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone (äänikirja)
Ensi alkuun heti mainostan, että tänään eräissä blogeissa on käyty mielenkiintoista keskustelua paino-, lyönti- asia- tahi muista virheistä kirjallisuudessa, kielenhuollosta, oikolukemisesta ja toimittamisesta. Ensin asiaa ehdittiin puida jo heinäkuussa Rönsyssä, josta pallo lähti Inahdukseen. Sattumalta aiheesta kirjoitti tänään myös Hanna. Kiintoisaa! Itsekin tulen jonkun verran aihetta pohdiskelleeksi, tuleehan osa elannostanikin oikulukuhommista ja vastaavista. Aihetta on yllämainituissa paikoissa käsitelty kuitenkin sikäli kattavasti, että jätän nyt suuremmat jaaritukset sikseen ja siirryn päivän varsinaiseen teemaani, nimittäin Harry Potteriin ja äänikirjoihin.
Harry Potterista minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa, mutta sanonpa nyt sanasen silti. Potter-buumin alettua minua ei olisi koko kirjasarja voinut vähempää kiinnostaa (yläasteaikainen itseaiheutettu fantsuyliannostus lienee suurin syypää tähän kiinnostuksen puutteeseeni). Joskus lukion jälkeen (eli tuossa 2000-luvun alkupuolella) lainasin kuitenkin ystävältäni ensimmäisen osan pokkarina englanniksi, ja ennen pitkää huomasinkin lukeneeni kaikki osat. Niin pitkälle en kuitenkaan ajautunut, että olisin mennyt jonottamaan kirjoja ilmestymisyönä: omistan itseasiassa vain yhden sarjan kirjan, viime kesänä alekorista poimitun viimeisen osan pokkarina. Olen lukenut Potterit englanniksi, ja lisäksi muistaakseni ensimmäiset kaksi osaa myös espanjaksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuja suomennoksia kohtaan en sen sijaan ole tuntenut kiinnostusta.
Kaikenkaikkiaan suhteeni J. K. Rowlingin rahasampoon häilyy varmaankin jossain vähän innostuneen ja hieman etäisen välillä. Lisäksi en ole malttanut olla miettimättä kirjojen tarjoilemaa hieman vinksahtanutta maailmankuvaa: kirjoissa maailmaa salaisesti enemmän tai vähemmän hallitsevat suht keskiaikaisiin tapoihin jumiutuneet kaapuveikot, jotka pitävät itseään selvästi aika tavalla normi-muggleja (suomeksi termi lienee jästi) ylempinä ja katsovat mm. aiheelliseksi sorkkia kyseisten tavan pulliaisten mieliä vähän miten lystäävät. Syntyperä on näille veikoille melkeinpä kaikki kaikessa, ja vaikka kirjoissa toki on nähtävissä hieman rasismi-kritiikkiä, itse sankarihahmomme Harry sattuu kuitenkin olemaan sankari lähinnä siksi, että on syntynyt sellaiseksi, ei esimerkiksi siksi, että hän olisi sankariksi jotenkin erityisen soveltuva. Eikä hän kyllä olekaan: tyyppi rikkoo sääntöjä, käyttää julmia taikoja ja muutenkin kieroilee minkä ehtii (tämä kaikki on toki sallittua Harryn ilmeisen erityisluonteen ansiosta...). Muun ajan kaveri surkuttelee kohtaloaan, syyllistää kavereitaan milloin mistäkin ja on ylipäänsä aika ärsyttävänoloinen heppu (jonkunlaisena puolustuksena todettakoon kuitenkin, että tyypillä on melko mielipuolisen inhottavia vihamiehiä). Samoin pahikset ovat lähinnä pahiksia, koska ovat syntyneet sellaisiksi (tai viimeistään Hogwartsiin tullessaan Slytheriniin eroteltu, sillä Slytheriniin kuuluminen on ilmeisen pahuuden, alhaisen mielen ja kunniattomuuden merkki). Muutenkin velhojen maailma on hämmästyttäjän kivikautinen: demokratiasta ei olla ilmeisesti kuultukaan, inkvisitiomainen Ministry of Magic vahtii alaisiaan herkeämättä, koulun "talot" heijastelevat hämmentävällä tavalla luokkajärjestelmää, velhojen (koti)talous perustuu sangen esi-modernilta kalskahtavalle orjajärjestelmälle, ja kaikkien henkilöiden ilmeiden perimmäinen tarkoitus on avioitua vertaistensa "velholuokan" kanssa ja tuottaa lisää jälkikasvua ylläpitämään kieroutunutta järjestelmää. Mitä ihmettä lasten oikein annetaan nykyisin lukea?
No, jos ylläesitetyn kaltaisiin pikkuseikkoihin ei takerruta, Potterit ovat erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, sen auliisti myönnän. Niinpä kun tajusin, että itse Stephen Fry on lukenut Potterien englanninkieliset äänikirjaversiot, tunsin kutkutusta kuunnella ne. Keväällä jonain päivänä vihdoin varasin kirjastosta ensimmäisen osan cd-paketin. Tallensin sen puhelimeeni (niin ei varmaankaan saisi tehdä, mutta vetoan mm. siihen, että taloudessamme ei ole tällä hetkellä toimivaa cd-soitinta), mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi aloittaa kuuntelua ennen kuin äärimmäisessä hädässä: istuin junassa palatessani lomareissulta ja olin ehtinyt lukea kaikki matkalukemiseni ennen viimeistä etappia. Kauhea tilanne! Sitten onnekseni muistin, että olin tallettanut puhelimeeni viihdettä juuri sellaisia tilanteita varten. Kuuntelin ensimmäisen luvun ja viihdyin kohtalaisesti. Palasin teoksen pariin lopullisesti kuitenkin vasta pari viikkoa myöhemmin, ja sainkin sen sitten kuunneltua muutamassa päivässä loppuun.
Ottamatta nyt kantaan kirjan varsinaiseen sisältöön (ken ei muista tahi tiedä, mitä ensimmäisessä Potterissa tapahtuu voi lukea siitä esim. tästä), aion sen sijaan kommentoida ihka ensimmäistä äänikirjakokemustani. Olin hieman ounastellut aiemmin, että äänikirjat saattaisivat käydä liikaa kärsivällisyyteni päälle: luen aika nopeasti, joten äänikirjojen hidas ääneenluku saattaisi turhauttaa. Tältä osin tunsin itseni kyllä: mikäli yritin keskittyä pelkästään kuuntelemiseen, ajatukseni alkoivat joko harhailla tai sitten meinasin nukahtaa. Välillä kuuntelu vaatikin melkoista keskittymistä, ja olikin mukavampaa, jos samalla oli käsille jotain tekemistä (esim. ruoanlaitto ja siivoaminen toimivat ihan hyvin, luultavasti myös neulominen, mutta en neulo kesäisin joten en päässyt testaamaan asiaa). Aluksi kirjan maailmaan pääseminen vain kuunnellen tuntui vähän hankalalta, mutta kirjan edetessä se helpottui, lopulta kuuntelin kirjaa jopa syödessäni (jännä kohta! en malta lopettaa!), joka olikin aika erikoista jopa tällaiselle paatuneelle syödessälukijalle.
Lukijana Stephen Fry oli aika lailla nappivalinta: miehen hieno ääni ja rauhallinen brittienglanti sopivat tarkoitukseen mainiosti. Työkaverini kanssa tosin pohdimme, voisiko kirjoista saada toisen äänikirjaversion Alan Rickmanin lukemana (siis onhan niistä useita kansiversioitakin!). Sillä miehellä kun on nimittäin semmoinen ääni, että kuuntelisin varmaan vaikka puhelinluetteloa, jos se olisi saatavilla Rickmanin lukemana (ei taida olla).
Vaikka äänikirjat eivät tämän yhden kokemuksen perusteella missään nimessä tule kilpailemaan tavallisten kirjojen kanssa, kokemus oli ihan miellyttävä. Varasin kirjastosta lisää Potter-äänikirjoja ja aion kuunnella niitä syksymmällä, neule ja teekuppi käsien ulottuvilla.
Mitenkäs lukijakunnan edustajat, oletteko kovastikin ehtineet kuunnella äänikirjoja? (suosituksia otetaan vastaan!)
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Audio book. Read by Stephen Fry. Marlborough, 2004.
Jutun kuvituksena satunnaisia otoksia kesän reissulta, sillä en pystynyt kuvaamaan "kirjaa", joka oli puhelimeni, sillä samainen laite on myös kamerani.
Harry Potterista minulla tuskin on mitään uutta sanottavaa, mutta sanonpa nyt sanasen silti. Potter-buumin alettua minua ei olisi koko kirjasarja voinut vähempää kiinnostaa (yläasteaikainen itseaiheutettu fantsuyliannostus lienee suurin syypää tähän kiinnostuksen puutteeseeni). Joskus lukion jälkeen (eli tuossa 2000-luvun alkupuolella) lainasin kuitenkin ystävältäni ensimmäisen osan pokkarina englanniksi, ja ennen pitkää huomasinkin lukeneeni kaikki osat. Niin pitkälle en kuitenkaan ajautunut, että olisin mennyt jonottamaan kirjoja ilmestymisyönä: omistan itseasiassa vain yhden sarjan kirjan, viime kesänä alekorista poimitun viimeisen osan pokkarina. Olen lukenut Potterit englanniksi, ja lisäksi muistaakseni ensimmäiset kaksi osaa myös espanjaksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuja suomennoksia kohtaan en sen sijaan ole tuntenut kiinnostusta.
Kaikenkaikkiaan suhteeni J. K. Rowlingin rahasampoon häilyy varmaankin jossain vähän innostuneen ja hieman etäisen välillä. Lisäksi en ole malttanut olla miettimättä kirjojen tarjoilemaa hieman vinksahtanutta maailmankuvaa: kirjoissa maailmaa salaisesti enemmän tai vähemmän hallitsevat suht keskiaikaisiin tapoihin jumiutuneet kaapuveikot, jotka pitävät itseään selvästi aika tavalla normi-muggleja (suomeksi termi lienee jästi) ylempinä ja katsovat mm. aiheelliseksi sorkkia kyseisten tavan pulliaisten mieliä vähän miten lystäävät. Syntyperä on näille veikoille melkeinpä kaikki kaikessa, ja vaikka kirjoissa toki on nähtävissä hieman rasismi-kritiikkiä, itse sankarihahmomme Harry sattuu kuitenkin olemaan sankari lähinnä siksi, että on syntynyt sellaiseksi, ei esimerkiksi siksi, että hän olisi sankariksi jotenkin erityisen soveltuva. Eikä hän kyllä olekaan: tyyppi rikkoo sääntöjä, käyttää julmia taikoja ja muutenkin kieroilee minkä ehtii (tämä kaikki on toki sallittua Harryn ilmeisen erityisluonteen ansiosta...). Muun ajan kaveri surkuttelee kohtaloaan, syyllistää kavereitaan milloin mistäkin ja on ylipäänsä aika ärsyttävänoloinen heppu (jonkunlaisena puolustuksena todettakoon kuitenkin, että tyypillä on melko mielipuolisen inhottavia vihamiehiä). Samoin pahikset ovat lähinnä pahiksia, koska ovat syntyneet sellaisiksi (tai viimeistään Hogwartsiin tullessaan Slytheriniin eroteltu, sillä Slytheriniin kuuluminen on ilmeisen pahuuden, alhaisen mielen ja kunniattomuuden merkki). Muutenkin velhojen maailma on hämmästyttäjän kivikautinen: demokratiasta ei olla ilmeisesti kuultukaan, inkvisitiomainen Ministry of Magic vahtii alaisiaan herkeämättä, koulun "talot" heijastelevat hämmentävällä tavalla luokkajärjestelmää, velhojen (koti)talous perustuu sangen esi-modernilta kalskahtavalle orjajärjestelmälle, ja kaikkien henkilöiden ilmeiden perimmäinen tarkoitus on avioitua vertaistensa "velholuokan" kanssa ja tuottaa lisää jälkikasvua ylläpitämään kieroutunutta järjestelmää. Mitä ihmettä lasten oikein annetaan nykyisin lukea?
No, jos ylläesitetyn kaltaisiin pikkuseikkoihin ei takerruta, Potterit ovat erinomaisen viihdyttäviä kirjoja, sen auliisti myönnän. Niinpä kun tajusin, että itse Stephen Fry on lukenut Potterien englanninkieliset äänikirjaversiot, tunsin kutkutusta kuunnella ne. Keväällä jonain päivänä vihdoin varasin kirjastosta ensimmäisen osan cd-paketin. Tallensin sen puhelimeeni (niin ei varmaankaan saisi tehdä, mutta vetoan mm. siihen, että taloudessamme ei ole tällä hetkellä toimivaa cd-soitinta), mutta en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi aloittaa kuuntelua ennen kuin äärimmäisessä hädässä: istuin junassa palatessani lomareissulta ja olin ehtinyt lukea kaikki matkalukemiseni ennen viimeistä etappia. Kauhea tilanne! Sitten onnekseni muistin, että olin tallettanut puhelimeeni viihdettä juuri sellaisia tilanteita varten. Kuuntelin ensimmäisen luvun ja viihdyin kohtalaisesti. Palasin teoksen pariin lopullisesti kuitenkin vasta pari viikkoa myöhemmin, ja sainkin sen sitten kuunneltua muutamassa päivässä loppuun.
Ottamatta nyt kantaan kirjan varsinaiseen sisältöön (ken ei muista tahi tiedä, mitä ensimmäisessä Potterissa tapahtuu voi lukea siitä esim. tästä), aion sen sijaan kommentoida ihka ensimmäistä äänikirjakokemustani. Olin hieman ounastellut aiemmin, että äänikirjat saattaisivat käydä liikaa kärsivällisyyteni päälle: luen aika nopeasti, joten äänikirjojen hidas ääneenluku saattaisi turhauttaa. Tältä osin tunsin itseni kyllä: mikäli yritin keskittyä pelkästään kuuntelemiseen, ajatukseni alkoivat joko harhailla tai sitten meinasin nukahtaa. Välillä kuuntelu vaatikin melkoista keskittymistä, ja olikin mukavampaa, jos samalla oli käsille jotain tekemistä (esim. ruoanlaitto ja siivoaminen toimivat ihan hyvin, luultavasti myös neulominen, mutta en neulo kesäisin joten en päässyt testaamaan asiaa). Aluksi kirjan maailmaan pääseminen vain kuunnellen tuntui vähän hankalalta, mutta kirjan edetessä se helpottui, lopulta kuuntelin kirjaa jopa syödessäni (jännä kohta! en malta lopettaa!), joka olikin aika erikoista jopa tällaiselle paatuneelle syödessälukijalle.
Lukijana Stephen Fry oli aika lailla nappivalinta: miehen hieno ääni ja rauhallinen brittienglanti sopivat tarkoitukseen mainiosti. Työkaverini kanssa tosin pohdimme, voisiko kirjoista saada toisen äänikirjaversion Alan Rickmanin lukemana (siis onhan niistä useita kansiversioitakin!). Sillä miehellä kun on nimittäin semmoinen ääni, että kuuntelisin varmaan vaikka puhelinluetteloa, jos se olisi saatavilla Rickmanin lukemana (ei taida olla).
Vaikka äänikirjat eivät tämän yhden kokemuksen perusteella missään nimessä tule kilpailemaan tavallisten kirjojen kanssa, kokemus oli ihan miellyttävä. Varasin kirjastosta lisää Potter-äänikirjoja ja aion kuunnella niitä syksymmällä, neule ja teekuppi käsien ulottuvilla.
Mitenkäs lukijakunnan edustajat, oletteko kovastikin ehtineet kuunnella äänikirjoja? (suosituksia otetaan vastaan!)
J. K. Rowling: Harry Potter and the Philosopher's Stone. Audio book. Read by Stephen Fry. Marlborough, 2004.
Jutun kuvituksena satunnaisia otoksia kesän reissulta, sillä en pystynyt kuvaamaan "kirjaa", joka oli puhelimeni, sillä samainen laite on myös kamerani.
perjantai 5. elokuuta 2011
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja
Kiinnostuin Esko Valtaojasta viimeistään silloin, kun eräs opiskelijatoveri jollain (sinänsä Esko Valtaojaan tai tähtitieteeseen liittymättömällä) kurssilla kehaisi Valtaojan ensimmäistä kirjaa Kotona maailmankaikkeudessa. Tämä tapahtui mahdollisesti vuonna 2007, ja koska Kotona maailmankaikkeudessa ilmestyi jo vuonna 2001, olin auttamatta jälkijunassa. No, parempi myöhään kuin ei silloinkaan, tuumasin, ja varasin kirjan kirjastosta. Ja se oli kyllä mainio! Luin pian sen jälkeen myös seuraavat teokset Avoin tie ja Ihmeitä. Viime syksynä havaitsin Ursan julkaisseen kokoelman Valtaojan muissa lähteissä alun perin julkaistuja ja kolumneja nimellä Kosmoksen siruja. Koska olen ilmeisen harkitsevainen luonne, sain kirjan varatuksi, lainatuksi ja luetuksi vasta tänä kesänä.
Olen tainnut aikaisemminkin tunnustaa täällä (ja ehkä muuallakin), että tunnen ajoittaista, viiltävää kateutta matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä kohtaan. Kyllähän itsekin sain ajoittain ihan kohtuullisellakin menestyksellä päntättyä päähäni peruskoulu- ja lukiotasoista tietoa (tosin etenkin lukiossa keskityin johonkin ihan muuhun kuin matemaattisiin aineisiin), mutta ei kertakaikkiaan riitä yhtään holtti ymmärtämään suhteellisuusteorian hienouksia, säieteorian tai termodynamiikan toisen lain yksityiskohdista puhumattakaan. Tunnen hämmästystä ja ihmetyksensekaista kunnioitusta niitä tutkijoita kohtaan, jotka kammioissaan laskevat maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita ja ratkaisevat pulmia, joiden kysymyksenasettelukin menee allekirjoittaneelta vakavasti yli hilseen.
Huolimatta näistä ilmeisistä älyllisistä vajavaisuuksistani, tykkään viihdyttää itseäni populääritieteellä. Valtaojan tähtitiedettä popularisoiva ote uppoaa minuun sangen hyvin, ja lisäksi miehellä on hyviä, tai ainakin kiinnostavia mielipiteitä. Minua miellyttää, että Valtaoja usein johdannoksi tahi muuten lisää kirjoituksiinsa viittauksia omaan elämäänsä, minkä lisäksi hän on humoristinenkin. Miehen ylitsevuotava optimismi ja tiedeusko vähän tuntuvat vierailta, mutta nekin hänelle mieluusti sallin. Onhan toki nimittäin sinänsä totta, että toistaiseksi ihmiskunnan elämä on ollut lähes joka elämänalueella melko nousujohteista touhua.
Jotain nyt tästä viimeisimmästä sanoakseni totean, että pidin useimmista kirjan yksittäisistä artikkeleista. Niiden rakenne ja sisältökin vaihtelivat; tiedelehdissä, Turun Sanomissa ja yliopiston juhlaseminaareissa ei toki aivan samanlainen sisältö sovellukaan. Kuten kaikki tekstikokoelmat, tätäkin vaivasi pieni epätasaisuus. Lisäksi vanhimmat tekstit olivat peräisin 2000-luvun alkuvuosilta ja jo ehkä hieman vanhentuneita. Lisäksi minua ärsytti, että kirjoittajan ote oli paikoin kivan provosoiva (hyvä hyvä!), mutta paikoin taas turhankin sovitteleva. Melkeinpä hauskinta luettavaa kirjassa olivat moniin teksteihin kirjan koostamisen yhteydessä lisätyt jälkisanat, joissa Valtaoja kommentoi omaa tekstiään tahi käsittelemänsä tieteenalan viimeaikaisia kehityskulkuja.
Kaikenkaikkiaan Kosmoksen siruja oli ihan mukava välipala. Seuraavaksi voisin ehkä lukea jotain järeämpää populääritiedettä, en vain vielä tiedä mitä. Sen sijaan sain tänään viimein kirjastosta Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Olen jo fani! Rautaa!
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. Ursan julkaisuja 122. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010.
Olen tainnut aikaisemminkin tunnustaa täällä (ja ehkä muuallakin), että tunnen ajoittaista, viiltävää kateutta matemaattis-luonnontieteellisesti lahjakkaita ihmisiä kohtaan. Kyllähän itsekin sain ajoittain ihan kohtuullisellakin menestyksellä päntättyä päähäni peruskoulu- ja lukiotasoista tietoa (tosin etenkin lukiossa keskityin johonkin ihan muuhun kuin matemaattisiin aineisiin), mutta ei kertakaikkiaan riitä yhtään holtti ymmärtämään suhteellisuusteorian hienouksia, säieteorian tai termodynamiikan toisen lain yksityiskohdista puhumattakaan. Tunnen hämmästystä ja ihmetyksensekaista kunnioitusta niitä tutkijoita kohtaan, jotka kammioissaan laskevat maailmankaikkeuden toimintaperiaatteita ja ratkaisevat pulmia, joiden kysymyksenasettelukin menee allekirjoittaneelta vakavasti yli hilseen.
Huolimatta näistä ilmeisistä älyllisistä vajavaisuuksistani, tykkään viihdyttää itseäni populääritieteellä. Valtaojan tähtitiedettä popularisoiva ote uppoaa minuun sangen hyvin, ja lisäksi miehellä on hyviä, tai ainakin kiinnostavia mielipiteitä. Minua miellyttää, että Valtaoja usein johdannoksi tahi muuten lisää kirjoituksiinsa viittauksia omaan elämäänsä, minkä lisäksi hän on humoristinenkin. Miehen ylitsevuotava optimismi ja tiedeusko vähän tuntuvat vierailta, mutta nekin hänelle mieluusti sallin. Onhan toki nimittäin sinänsä totta, että toistaiseksi ihmiskunnan elämä on ollut lähes joka elämänalueella melko nousujohteista touhua.
Kuvassa oleva luomu-inkiväärilimonadi ei ole maksettu mainos, mutta tänne saa kyllä lähettää Whole Earthin limuja testattavaksi! |
Jotain nyt tästä viimeisimmästä sanoakseni totean, että pidin useimmista kirjan yksittäisistä artikkeleista. Niiden rakenne ja sisältökin vaihtelivat; tiedelehdissä, Turun Sanomissa ja yliopiston juhlaseminaareissa ei toki aivan samanlainen sisältö sovellukaan. Kuten kaikki tekstikokoelmat, tätäkin vaivasi pieni epätasaisuus. Lisäksi vanhimmat tekstit olivat peräisin 2000-luvun alkuvuosilta ja jo ehkä hieman vanhentuneita. Lisäksi minua ärsytti, että kirjoittajan ote oli paikoin kivan provosoiva (hyvä hyvä!), mutta paikoin taas turhankin sovitteleva. Melkeinpä hauskinta luettavaa kirjassa olivat moniin teksteihin kirjan koostamisen yhteydessä lisätyt jälkisanat, joissa Valtaoja kommentoi omaa tekstiään tahi käsittelemänsä tieteenalan viimeaikaisia kehityskulkuja.
Kaikenkaikkiaan Kosmoksen siruja oli ihan mukava välipala. Seuraavaksi voisin ehkä lukea jotain järeämpää populääritiedettä, en vain vielä tiedä mitä. Sen sijaan sain tänään viimein kirjastosta Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa. Olen jo fani! Rautaa!
Esko Valtaoja: Kosmoksen siruja. Ursan julkaisuja 122. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa 2010.
torstai 4. elokuuta 2011
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä
Ehdinkin jo viime kerralla mainita, että Kathy Reichsin jälkeen satuin tarttumaan toiseen dekkariin heti perään. Kallion kirjaston yli äyräidensä pursuileva dekkarihylly onnistuu houkuttamaan minua puoleensa varsin usein, etenkin kun minulla on taipumusta poimia lainakirjoja palautuskärryistä mieluummin kuin itse hyllyistä, ja tilanahtaus aiheuttanee sen, että dekkareita on aina esillä monta kärryllistä.
No, totta puhuen Mari Jungstedtiin olin suunnitellut tutustuvani jo aiemminkin, ja nyt sitten kun eräs asiakas oli kehunut naisen kirjoja juuri pari päivää aiemmin, kehut tuoreena mielessäni nappasin hyllystä Jungstedtin esikoisen Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Aloin lukea kirjaa melko lailla suoraan kirjastosta lähdettyäni ja odotellessani noutoruuan valmistumista, ja seuraavaan iltaan mennessä se olikin luettu.
Kesän kylmyydessä oli ihan pätevänoloinen dekkari. Ihmettelin kyllä aika lailla suuresti, että murhaaja käytännössä paljastettiin jo pian puolenvälin jälkeen, enkä oikein koskaan saanut selville, oliko paljastus tahallinen vai tahaton (tosin loppuun asti pidin yllä toivoa, että kyseessä olisikin ollut ovela juonenkäänne, ja murhaajaksi olisikin paljastunut joku muu, turhaan). Juonenkäänteet kantoivat ihan hyvin tästä huolimatta, sillä varsinaisesti murhamiekkosen henkilöllisyyttä mielenkiintoisempia olivat kuitenkin tämän motiivit. Kirjassa tapauksen tutkimusta seurataan sekä poliisin että tiedotusvälineiden näkökulmasta, mikä oli ihan mielenkiintoista. Henkilöhahmot nyt vähän jäävät usein dekkareille tyypilliseen tapaan vähän yhdentekeviksi ja paikka paikoin heitä oli kuvioissa tarina kannalta vähän liikaakin.
Kuten juuri sanoin, tarina itsessään toimi ihan hyvin, ja erityisesti pidin siitä, että luvut olivat yleensä hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia katkelmia, joiden jälkeen usein vaihtuikin näkökulma tai keskushahmo. Lukuisista lyhyistä luvuista huolimatta kirja oli ihan skarppi kokonaisuus. Se murhaajan paljastuminen kyllä vaivaa vähän edelleen. Pennel. Pidin kyllä Jungstedtin tyylistä kuitenkin sen verran, että ehkäpä joskus luen tältä jonkun toisenkin dekkarin, mahdollisesti seuraavan osan, Meren hiljaisuudessa.
Luettu siis:
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Otava 2006. Suom. Leena Peltomaa.
No, totta puhuen Mari Jungstedtiin olin suunnitellut tutustuvani jo aiemminkin, ja nyt sitten kun eräs asiakas oli kehunut naisen kirjoja juuri pari päivää aiemmin, kehut tuoreena mielessäni nappasin hyllystä Jungstedtin esikoisen Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Aloin lukea kirjaa melko lailla suoraan kirjastosta lähdettyäni ja odotellessani noutoruuan valmistumista, ja seuraavaan iltaan mennessä se olikin luettu.
Kesän kylmyydessä oli ihan pätevänoloinen dekkari. Ihmettelin kyllä aika lailla suuresti, että murhaaja käytännössä paljastettiin jo pian puolenvälin jälkeen, enkä oikein koskaan saanut selville, oliko paljastus tahallinen vai tahaton (tosin loppuun asti pidin yllä toivoa, että kyseessä olisikin ollut ovela juonenkäänne, ja murhaajaksi olisikin paljastunut joku muu, turhaan). Juonenkäänteet kantoivat ihan hyvin tästä huolimatta, sillä varsinaisesti murhamiekkosen henkilöllisyyttä mielenkiintoisempia olivat kuitenkin tämän motiivit. Kirjassa tapauksen tutkimusta seurataan sekä poliisin että tiedotusvälineiden näkökulmasta, mikä oli ihan mielenkiintoista. Henkilöhahmot nyt vähän jäävät usein dekkareille tyypilliseen tapaan vähän yhdentekeviksi ja paikka paikoin heitä oli kuvioissa tarina kannalta vähän liikaakin.
Kuten juuri sanoin, tarina itsessään toimi ihan hyvin, ja erityisesti pidin siitä, että luvut olivat yleensä hyvin lyhyitä, vain muutaman sivun mittaisia katkelmia, joiden jälkeen usein vaihtuikin näkökulma tai keskushahmo. Lukuisista lyhyistä luvuista huolimatta kirja oli ihan skarppi kokonaisuus. Se murhaajan paljastuminen kyllä vaivaa vähän edelleen. Pennel. Pidin kyllä Jungstedtin tyylistä kuitenkin sen verran, että ehkäpä joskus luen tältä jonkun toisenkin dekkarin, mahdollisesti seuraavan osan, Meren hiljaisuudessa.
Luettu siis:
Mari Jungstedt: Kesän kylmyydessä (Den du inte ser). Otava 2006. Suom. Leena Peltomaa.
tiistai 2. elokuuta 2011
Kathy Reichs: Luiden viesti
Olen salavihkaa ja huomaamatta ehtinyt lukea miltei kaikki Kathy Reichsin Temperance Brennan -suomennokset (tai no jonkun osan olen tainnut lukea englanniksikin, mutta joka tapauksessa tämä Luiden viesti on yhdeksäs suomennos kaikkiaan kymmenestä). Lainasin kirjan kun se nyt kirjaston hyllyssä tönötti, mutta aika lähellä oli, ettei se palautunut sinne kuukauden kuluttua lukemattomana. Pari päivää ennen laina-ajan umpeutumista päätin kuitenkin kirjan lukaista.
Kirjan rakenne, ansiot ja heikkoudet olivat aika tarkkaan samat kuin aiemmissakin osissa. Luiden viestin alussa oikeusantropologi Brennan vetää arkeologista kaivausta, josta löytyykin epäilyttävän tuore luuranko. Tämän jälkeen epäilyttäviä ruumiita alkaa löytyä solkenaan, ja toisaalla taas ihmisiä katoaa epäilyttävissä olosuhteissa. Voisikohan mitenkään olla niin, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa? (No mitäpä luulette.) Brennan joutuu tuttuun tapaan pälkähään ja hengenvaaraan mitä erilaisimmilla tavoilla (tämä ainakin pälkähässä olo alkaa kyllä pitkästyttää. Mikä siinä on, että pitää mennä sekoilemaan sinne kellariin/asuntoon/metsään, jossa se pahis on, eikä voi odottaa niitä uniformupukuisia tyyppejä joilla on isot pyssyt?). Tekniset yksityiskohdat olivat taas aika mielenkiintoisia. Lisäpisteitä siitä, että tässä kirjassa lukijalle luennoitiin ehkäpä hiukkasen vähemmän kuin aiemmissa osissa.
Luiden viestin jälkeen tartuin jossain ihme mielenhäiriössä vielä Mari Jungstedtiinkin ja nyt olen taas hetkeksi saanut tarpeekseni dekkareista. Mutta siitä Jungstedtista lisää myöhemmin.
Mietinnässä muuten oli kertoa hieman lisää tietoa lukemistani kirjoista, siis lähinnä sellaisia kuin ilmestymisvuosi, kustantaja sekä mahdolliset kääntäjä ja alkuperäinen nimi. Siis tähän tyyliin:
Kathy Reichs: Luiden viesti (Break No Bones). WSOY 2010. Suom. Anna Lönnroth.
Mitään pisteitä en kyllä ala antaa, enkä papukaijamerkkejä.
Kirjan rakenne, ansiot ja heikkoudet olivat aika tarkkaan samat kuin aiemmissakin osissa. Luiden viestin alussa oikeusantropologi Brennan vetää arkeologista kaivausta, josta löytyykin epäilyttävän tuore luuranko. Tämän jälkeen epäilyttäviä ruumiita alkaa löytyä solkenaan, ja toisaalla taas ihmisiä katoaa epäilyttävissä olosuhteissa. Voisikohan mitenkään olla niin, että nämä asiat liittyisivät toisiinsa? (No mitäpä luulette.) Brennan joutuu tuttuun tapaan pälkähään ja hengenvaaraan mitä erilaisimmilla tavoilla (tämä ainakin pälkähässä olo alkaa kyllä pitkästyttää. Mikä siinä on, että pitää mennä sekoilemaan sinne kellariin/asuntoon/metsään, jossa se pahis on, eikä voi odottaa niitä uniformupukuisia tyyppejä joilla on isot pyssyt?). Tekniset yksityiskohdat olivat taas aika mielenkiintoisia. Lisäpisteitä siitä, että tässä kirjassa lukijalle luennoitiin ehkäpä hiukkasen vähemmän kuin aiemmissa osissa.
Luiden viestin jälkeen tartuin jossain ihme mielenhäiriössä vielä Mari Jungstedtiinkin ja nyt olen taas hetkeksi saanut tarpeekseni dekkareista. Mutta siitä Jungstedtista lisää myöhemmin.
Mietinnässä muuten oli kertoa hieman lisää tietoa lukemistani kirjoista, siis lähinnä sellaisia kuin ilmestymisvuosi, kustantaja sekä mahdolliset kääntäjä ja alkuperäinen nimi. Siis tähän tyyliin:
Kathy Reichs: Luiden viesti (Break No Bones). WSOY 2010. Suom. Anna Lönnroth.
Mitään pisteitä en kyllä ala antaa, enkä papukaijamerkkejä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)