Kathy Reichs: Deadly Décisions

Kathy Reichsin järjestyksessään kolmanteen oikeusantropologi Temperance Brennaninsta kertovaan kirjaan tartuin kaiken kiireen keskellä pari päivää ennen joulua. Itse kirjan nappasin 0,50 eurolla mukaani Rikhardinkadun kirjaston poistohyllystä joulukuun alussa, ja otin sen lukuun, kun halusin jotain verrattain yhdentekevää lukemista, aivolepoa. Ja sitä ilmeisesti sainkin, sillä en enää edes juuri muista, mitä kirjassa tapahtui.

Tai no muistan sen verran, että tällä kertaa selviteltiin lain nurjalla puolella operoivien moottoripyöräjengien edesottamuksia. Ruumiita oli taas kuvioissa (niinkuin näissä aina, tietty). Tempen heila (joku poliisi, jonka nimeä en saa mieleeni) taas näytti sekaantuneen laittomuuksiin, mutta lopulta kävi ilmi, että olikin peitetehtävissä se mies.

Lisäksi mieleen jäi, että en ole tainnut koskaan opetella mitään sisuskalujen ja luiden sun muitten anatomisten härpäkkeiden nimiä englanniksi. Suomeksi pysyn jotenkuten kärryillä kun Brennan käsittelee ruumihia, mutta englanniksi tipuin kyllä kelkasta säännöllisesti niissä kohdissa kun luu- tai kudosvaurioita hieman yksityiskohtaisemmin kuvailtiin. Ehkä ihan hyväkin.

Noi yleensä tämä kirja ajoi asiansa, mutta en kyllä jaksa jaaritella aiheesta enempää.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Kuten tuossa ohimennen mainitsinkin, luin joulukuussa elämäni ensimmäisen Dickensin (olen joskus, muistaakseni, aloittanut jotain muutakin herran teosta, mutten päässyt puusta pitkään). Syy tähän oli oikeastaan Lukupiiri-blogin, joka on hieno ajatus, ja johon mielisin osallistua, mutta en ole siinä oikein onnistunut. Joulukuun kirjana oli siis Dickensin A Christmas Carol (suom. esim. Joululaulu, Saiturin joulu, Joulutarina), joten päätin tuon seikan varjolla tarttua kirjaan. No, en tietenkään ehtinyt lukea kirjaa ihan ajoissa osallistuakseni kunnolla keskusteluun, mutta tulipahan luettua.

Kirjan tarina taitaakin olla tuttu kaikille, jotka ovat yhtään seuranneet populaarikulttuuria viime vuosisadalla, sillä homman ovat versioineet niin Disney kuin muppetitkin (ynnä muut). Itselleni tutuin versio on Disneyn. Niin tuttu, että kirjaa lukiessani Marleyn haamu näytti mielessäni aina vain Hessu Hopolta. No Roope Ankkahan on saanut alkuperäisen nimensäkin kyseisen tarinan mukaan, joten mikäs siinä.

Kerrataan kuitenkin lyhyesti. 1800-luvun Lontoossa elelee rikas mutta kroonisesti äreä, pahansisuinen ja saita Ebenezer Scrooge. Scrooge tapasi työskennellä liikekumppaninsa Marleyn kanssa aina tämän kuolemaan asti, sen jälkeen apunaan vain palkollisensa Bob Crachit. Eräänä jouluna Scroogen elämä kuitenkin muuttuu pahan kerran, kun kahleita kantava Marleyn haamu tuppautuu ukon kotiin ja lupaa, että hänen luonaan tulee kolmena yönä vierailemaan kolme haamua, menneiden, nykyisten ja tulevien joulujen haamut. Ja sitten äijää viedään. Haamut näyttävät Scroogelle yhtä sun toista, ja toden totta, ukko tekee todellisen täyskäännöksen ja ryhtyy vielä vanhoilla päivillään anteliaaksi mieheksi, kunnon sedäksi ja hyväksi työnantajaksi. Hyvä lämmin hellä ja silleen.

Luin kirjan englanniksi. Lähinnä siksi, että ajattelin sen olevan mielenkiintoisempaa niin, ja toisekseen siksi, että Kallion kirjastossa sattui kirja juuri englanniksi hyllystä löytymään. Dickensin englanti olikin aika kiehtovaa, joskin välillä vähän vaikeaselkoista (vaikka luenkin aika paljon englanniksi). Voi olla, että jos nyt koskaan luen lisää Dickensiä, luen suomeksi. Muuten en nyt oikein tiedä, mitä tästä klassikosta sanoisi. Ei missään nimessä huono. Luin kirjaa joulunalusviikolla lähinnä työmatkoilla, ja ajankohtaan se tietysti oivallisesti sopi. Tarina oli toki turhankin tuttu, siitä huolimatta kirja paikoin onnistui tempaamaan mukaansa (pelkään alati, että eräänä päivänä työmatkalla havahdun Mellunmäestä, kun en ole huomannut jäädä pois oikealla pysäkillä, kun olen lukenut niin jännää kirjaa). Vähän toki ihmetytti, miten Scrooge niin sukkelaan käänsi kelkkansa, olisi luullut vanhasta jäärästä olevan vähän enemmän vastusta muutamalle kummitukselle. Hahmot olivat tyypillisesti joko ällöttävän hyviä ja oikeamielisiä tai tympeitä ja ahneita. Tyypillisen dickensiaanista?

Sain tässä muuten pari päivää sitten omistukseeni iPhonen (kaikesta vastustuksestani huolimatta, tartuin tilaisuuteen kun erään kaverin ylimääräiseksi jäänyt iphone tarjosi yllättäen edullisimman vaihtoehdon siirtyä nykyisyyteen ja mobiilimatkapuhelinten aikakauteen) ja sain sen tämän toimimaan. Yllättääköhän ketään, kun nyt kerron, että ihan ensimmäiseksi latasin siihen iBooks-applikaation. Ei sillä, että tuntisin suurta halua lukea kirjoja puhelimen pieneltä näytöltä, mutta jo mahdollisuus lukea William Blaken Songs of Innocence and Experiencea työmatkoilla oli sen verran kiehtova, että latasin oitis pari klassikkoa, ilmaiseksi toki (kiitti, project gutenberg). Ehkä piankin arvioin tänne ensimmäisen iphonessa lukemani kirjan, hehee.

Vuoden kirjat 2010

Männä vuonna luin blogin sivuun tekemäni listauksen mukaan 43 kirjaa. Lisäksi luin ainakin kaksi kirjaa, joita en lisännyt listaan, keväällä Pussikaljaromaanin (mutta olin lukenut sen jo kerran aiemmin) ja kesällä Harry Potterin viimeisen osan, Harry Potter and the Deathly  Hallows (pohjustuksena elokuvalle, tämänkin olin lukaissut jo aiemmin). 43 ei ole mielestäni erityisen monta kirjaa, vaikka onhan se varmasti aika lailla keskivertoa enemmän. Kuitenkin, keskimäärin alle kirjan viikossa lukevana en nyt laskisi itseäni miksikään himolukijaksi. Lukeminen myös menee jotenkin kausissa, keväällä luin taas kerran paljon vähemmän kuin kesällä ja syksyllä.

Yritin valita vuoden top-kympin, mutta valitsinkin sen sijaan vuoden top 9+3 kirjaa. Ensimmäinen puolikas vuoden kirjasaldosta oli helppo karsia pois heppoisuuden, tylsyyden, silkan huonouden tai muun syyn takia. Koska kuitenkin luen niin monen eri genren kirjoja, aloin pohtia olisiko sittenkin mielekkäämpää listata vuoden parhaita eri luokissa, sillä hyvätkään jännärit tuskin pääsevät muuten tuolle listalle. En tiedä. Mutta viime vuoden suosikkikirjani ovat seuraavat (yhdeksän ensimmäistä eivät ole missään erityisessä järjestyksessä, kolme viimeistä jäivät kisaamaan mukaanpääsystä):
 

Markus Nummi: Karkkipäivä
No tätähän minä juuri kehuin. Hyvä romaani, hyvä kirjailija.

Patti Smith: Just Kids
Mielenkiintoinen kirja, poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu rock/taide-elämäkerta (Keith Richardsinkaan ei ollut huonompi, mutta se on joka tapauksessa vasta tämän vuoden kirjoja).

Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin
Mielenkiintoisia kertomuksia, kuvat höystävät. Ei ehkä voita sotakirjeenvaihtajasuosikkiani Kapuscinskia, mutta aika hyvä yritys siihen suuntaan.

Yasmina Khadra: Attentaatti
Kerrassaan erinomaisesti kirjoitettu pienehkö romaani suuresta aiheesta. Pitää ottessaan jne.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Hehe, hauska. En ehkä yleensä lue ihan tällaista ja loppuratkaisu oli vähän kökkö, mutta silti eri mainio kirja. Kuulemani mukaan Tussetin seuraava teos Sian nimeen ei ole yhtä hyvä, mutta kaipa senkin voisi lukea.

Miina Supinen: Liha tottelee kuria
En vieläkään osaa päättää kuuluisiko tähän sittenkin tuo Apatosauruksen maa. Ehkä.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman
Luin myös Hirvosen tuoreemman Kauimpana kuolemasta, mutta vaikutuin tästä kyllä enemmän. Vaikka ei se toinenkaan mikään huono ollut, sinänsä.

Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista
Mielenkiintoinen ja hupaisakin kirja ainakin niille, joita kiinnostaa Latinalaisen Amerikan historia, konkistadorit, mayat ym. Landa, aikalaistodistaja, on välillä aika kujalla, siis nykyihmisen silmin, lisää hauskuutta välillä. Toisaalta aika karu homma.

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Hyvä, esikoisromaani, sirkus, friikkejä, sujuva kerronta, kaikenlaisia ansioita siis.

Bubbling under:

Charles Dickens: A Christmas Carol
Lähinnä siksi, että ensimmäinen lukemani Dickens. Tykkäsin, en tiedä palaanko Dickensin pariin enää.

Miina Supinen: Apatosauruksen maa
Ehkä se olisi sittenkin tämä, joka kuuluisi tuonne yhdeksikköön?

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja
Mielenkiintoinen! Kaukasia kiinnostaa, en kyllä oikein osaa sanoa miksi.

Lisäksi jäin miettimään luinko Aravind Adigan Valkoisen tiikerin tänä vai viime vuonne? Jos tänä, se kyllä varmaan kuuluisi parhaimmistoon.

Vuoden paras dekkari oli ehkä Nesbøn Panssarisydän. Lapiduksen Siisti kosto ei miellyttänyt yhtä paljon kuin ykkönen, se melkein harmitti.

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen toinen romaani valittiin esikoisen lailla Finlandia-ehdokkaaksi. Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Pulkkisen kirjoihin, vaikka varmaan olenkin niiden kohderyhmää, tai ehkä juuri siksi. Esikoisteos, Raja, ei kiinnosta vieläkään, mutta Tottan nappasin mukaan kirjaston bestseller-hyllystä pari päivää ennen Finlandiavoittajan julistamista (jolloin toivoin Nummen voittoa ja pelkäsin Pulkkisen voittoa. Lopulta ilahduin Rimmisen voitosta), noin niinkuin yleissivistyksen nimissä.

Totta on porvarillinen sukutarina, tragedia ja kertomus kuolemasta ja muistojen voimasta. Tai jotain. Kuolemaisillaan oleva töölöläisperheen isoäiti ja tunnustettu psykologi Elsa ei haluaisi vielä kuolla, miehensä, taidemaalari, ei osaa suhtautua vaimonsa lähenevään veivinheittoon. Perheen tytär, Eleonoora, vielä vähemmän. Tarinan keskiöön nousee edellisen tytär, Anna, jolla on vaikeaa sillä tavalla kuin parikymppisillä opiskelijatytöillä on vaikeaa. Anna saa tietää perheen menneisyydestä asioita, joista ei ole ollut tapana puhua, eräästä Eevasta, jonka näkökulmasta katsellaan 60-lukua.

Mitä tästä nyt sitten sanoisi. Pulkkinen kirjoittaa kyllä hyvin ja kivaa kieltä. Henkilöt ovat toimivia, ja niin  on tarinakin. Kerrontatekniikka on kunnossa, näkökulmavaihtelut pelaavat paremmin kuin kirjoissa keskimäärin (mutteivat ehkä niin hyvin kuin Nummella).

Tarina on porvarillinen hieman samaan tapaan kuin Juha Itkosen kirjat tapaavat olla (tämänkö takia oli se juoru, että Itkosella ja Pulkkisella olisi suhde? Vai oliko ne edes Itkonen ja Pulkkinen? Saman talon kirjailijoita ovat kuitenkin). Ihmisillä ei ole ns. oikeita ongelmia, joten sinänsä täysin tyhjänpäiväiset itsenetsinnät, rakkausseikkailut ja mennet sanomiset ja tekemiset saavat suhteettoman suuren roolin henkilöiden elämässä, ja sitten vatvotaan (tosin kirjallisteknisesti hyvin, mikä on toki oivallinen suoritus). Pulkkisella, ainakin tässä lukemassani teoksessa, himpun verran häiritsi se, että dialogi oli välillä kuin taidelukiolaisen runovihkosta. Tosin pahimmat dialoginpätkät olivat lähinnä kirjan 60-luvulle sijoittuneissa ajanjaksoissa, ja olen taipuvainen tulkitsemaan, että nuo katkelmat olivat enemmänkin Annan kuvittelua kuin "totta", jolloin niiden höperö tekotaiteellisuus saa selityksen.

Lopputoteama: ei mitään ajantuhlausta vaan ihan kelpo kirja. Tällaisia ei kuitenkaan jaksa määräänsä enempää lukea, ja tuskin toista kertaa.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi on hämmentävä ja hieno kirjailija. Mies julkaisee harvoin, kolme romaania sitten vuoden 1994. Kaikki Nummen romaanit, Kadonnut Pariisi, Kiinalainen puutarha ja Karkkipäivä, ovat keskenään täysin erilaisia, kuitenkin mainioita romaaneja. Ihailtavaa. Kadonnut Pariisi on pieni, absurdihko, fantasian elementtejä hyödyntävä romaani siitä, kun Pariisi lakkaa olemasta. Kiinalaisessa puutarhassa Mannerheim, ruotsalaiset lähestystyöntekijät ja paikalliset orpolapset kohtaavat jossain Keski-Aasiassa (kuvailu kuulostaa omituiselta, mutta kirja on kyllä hyvä). Tuorein kirja, tämän syksyn Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Karkkipäivä taas on jännitysromaani lapsista, aikuisista ja sosiaalipäivystyksestä. Nummi onnistuu kirjoittamaan erittäin hyvän kirjan erittäin epätodennäköisestä aiheesta, hyvä hyvä!

Tarinasta lyhyesti: kirjassa kuvaillaan valikoimaa henkilöitä, joilla on tavalla tai toisella jotain hukassa tai joku pielessä. Tilanhallintasuunnittelija Paulalla oman elämän hallinta on lähtenyt lapasesta ja kulissit alkavat romahtaa. Kirjailija Ari ei oikein pärjää kirjailijuudessaan ja käsikirjoitus jauhaa paikallaan. Lastensuojelun sosiaalipäivystäjä Katri on niin kiinni työssään, ettei pääse siitä irti vapaallakaan. Tomi-pojasta kukaan ei oikein tunnu olevan kiinnostunut.

Kirjan tarinaa seurataan vuorotellen eri näkökulmista. Ratkaisu on muodikas, mutta tässä se toimii, sillä tarina pysyy kasassa, ja kertojien "äänet" ovat selkeästi erilaiset. Tarina on kauhealla tavalla totta (kirjailija pistää heti alkuun hieman faktaa lastensuojelun asiakasmääristä) vaikka onkin fiktiota. Kirjan sisällä todenoloisen fiktion kehyksenä taas toimii mielikuvitusmaailma monellakin tapaa: toisaalla Tomi pakenee karua elämäänsä mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän on sankari ja jossa pahiksia vastaan voi taistella. Toisaalla taas tapahtumien keskipisteeseen sattumien kautta ajautunut Ari rakentaa tapahtumista päässään seuraavaa kirjaansa, fiktiivistää tapahtumat katkelmiksi dialogia. Paulan ajatusmaailma taas on niin valheellinen, ettei lukija voi luottaa häneenkään. Lukija ei aina tiedäkään, milloin jotain tapahtuu tarinassa, milloin vain kertojan päässä. Ratkaisu on hyvä. Alussa minua tosin häiritsi Tomin suuhun sijoitettu infantiili puhe, mutta tarinan edetessä siihenkin tottui.

En ole vielä lukenut Nenäpäivää, mutta olisin ollut kyllä valmis lykkäämään Finlandian Nummen käpälään, sen verran taitavasti tarina kehkeytyy, vie mukanaan, toimii. Vuoden top kymppiin (joka pitäisi muuten laatia tässä piakkoin).

Seuraavaksi käsittelyyn tulee Pulkkisen Totta, toinen syksyn Finlandia-ehdokas.

Patti Smith: Just Kids

Innostuin nuorena Patti Smithin musiikista ja yleisestä habituksesta. Viime vuosina naisen tuotannon kuuntelu on jäänyt vähemmälle (joskin edelleen ottaa päähän, ettei pari vuotta sitten ollut rahaa lippuun Smithin esiintyessä Juhlaviikoilla). Tämä, Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen tarinan kertova kirja oli kuitenkin laitettava mieleen heti kun siitä kuulin. Minulla on nimittäin myös pitkällinen viehtymys elämäkertoihin, etenkin rokki- tai taidesellaisiin: suosikkejani ovat esim. Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n roll). Samoin joku Doorsin jäsen on muistaakseni laatinut ihan pätevän kirjan. Sen sijaan Christopher Sandfordin teelmiin ei kyllä kannata tarttua: kaverin Kurt Cobain -kirja oli ainakin aika tuskallinen lukukokemus (joskin muistaakseni myös käännös oli melko kökkö). No oli miten oli, Patti Smithän on toki kunnostautunut myös runoilijana, joten otaksuin, että kirja olisi melko oivallista luettavaa. Ja olikin!

Alunperin ajattelin odottaa englanninkielisen pokkarin ilmestymistä, mutta koska Play kaupitteli kovakantistakin johonkin 13 euroon, päätin malttamattomana tilata sen. (Malttamattomuus saada käsiin tiettyjä kirjoja, ja samanaikainen taipumus säilöä niitä lukemattomina jopa vuosia on toki jännittävä yhdistelmä, joka on aiheuttanut talouden kirjahyllyihin merkittäviä mahtumisongelmia.)

Menenpäs minä nyt koko ajan asian viereen.

Palatakseni itse teokseen: Patti lunastaa Robertille antamansa lupauksen ja kertoo heidän tarinansa. Alussa tutustutaan molempien lapsuuteen, joskin luonnollisesti Smith kertoo enemmän omastaan. Tämän jälkeen melko kronologisesti seuraavat Pattin ja Robertin kohtaaminen New Yorkissa, alun nuori rakkaus, tyhjätaskuinen taiteilijuudesta haaveilu, kasautuvat vaikeudet, aika Chelsea-hotellissa, romanttisen rakkauden muuttuminen ystävyydeksi, menestys, lopulta Mapplethorpen sairastuminen ja kuolema.

Yksinkertaista, mutta hyvää. Kirja oli kiinnostava, yksityiskohdat 60-luvun New Yorkista, taiteilijapiireistä ja kohtaamisista olivat vallan kiehtovia. Eritoten olisin halunnut lukea tätä kirjaa itse kaupungissa, joka on lähes kirjan kolmas päähenkilö. Smith kuvaa myös tapaamiaan henkilöitä elävästi, kuitenkin kunniottaen.

Vaikka tykkäsin Just Kidsistä, löysin siitä kyllä jotain moitittavaakin. Mielestäni Smith syyllistyy etenkin kirjan loppua kohti jopa tarpeettomaan pikakelaukseen: yhtäkkiä hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin, juuri kun lukija on tottunut melko verkkaiseen ja tarkkaan kerrontaan 60-luvun lopun tapahtumista. Ymmärrän toki, ettö jutun juoni oli kertoa Smithin ja Mapplethorpen tarina, ja teiden erotessa tarina on jo toisten. Siitäkin huolimatta olisin halunnut kuulla vähän lisää myös heidän elämästään erillään. Oli miten oli, eiköhän tämä vuoden kärkipäähän mene.

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy and Other Stories

Tämä kirja on niin pieni ja koostuu niin lyhyistä tarinoista, etten oikeastaan laske tätä lukemiseksi, mutta hyvä tämä kyllä oli! Lueskelin tätä Lontoon metrossa, ja tulin iloiseksi, ja välillä surulliseksikin. Tarinat löytyvät myös internetistä, mutta kalliiksi kirja ei tullut myöskään HMV:n alekorista poimittuna, taisi maksaa vain kaksi puntaa. Tässä vielä ajankohtaisehko kuva kirjasta:

Stick Boy noticed that his Christmas tree looked healthier
than he did.

Kathy Reichs: Kaivojen vainajat & Pyhimyksen hauta

Halusin vaihteeksi taas viihdettä yläpäälle, joten luin pari Kathy Reichsin kirjaa lisää. Kaivojen vainajat nappasin vaan randomilla kirjaston hyllystä, lähemmässä tarkastelussa kävi ilmi, että kyseessä on järjestyksessään viides Tempe Brennan -romaani. Jonkun tovin myöhemmin kirjastosta löytyi myös Pyhimyksen hauta, toinen Brennan-romaaneista. Luin nämä sitten "väärässä" järjestyksessä, mutta eipä se juuri haitannut. Arvioin siis ensin lukemani Kaivojen vainajat ensin.

Kaivojen vainajissa (alkup. Grave Secrets, miksihän näitä nimien kömpelöitä sanaleikkejä ei yritetä suomentaa mitenkään?) seikkaillaan Guatemalassa, joka tietysti innosti tälläistä lattaristia. Välillä tosin käydään myös Kanadassa touhumassa jotain. No oli miten oli, suomalaiselle nimelleen uskollisena tässä kirjassa kaivellaan vainajia erilaisista kaivoista, epäillään sarjamurhaajaa ja välillä kehitellään diplomaattista selkkaustakin. Aiemmin lukemani Brennan-romaanin tapaan tämäkin on ihan sujuvasti kirjoitettu. Tarinan käänteet eivät kylläkään ole yhtä mielenkiintoisia, ja minua alkoi puuduttaa tapa, millä kirjailija hahmojensa välityksellä esitelmöi lukijoilleen. Toisaalta kirjan tapahtumien kannalta Guatemalan lähihistorian tapahtumat ovat melko olennaisia, eikä varmaankaan voi olettaa tavan pulliaisten tuntevan niitä juurikaan (toisin kuin eräiden, jotka ovat aiheesta jopa jonkun esseenkin laatineet opintojensa puitteissa). Kirjailijattaremme oli ratkaissut ongelman laittamalla säännöllisesti jonkun henkilöhahmonsa luennoimaan aiheesta kömpelösti. Plaah. En enää muista kirjan loppuratkaisua, mutta enhän minä niitä koskaan muista.

Pyhimyksen haudasta pidin enemmän kuin Kaivojen vainajista. Siinäkin seikkaillaan vähän siellä ja täällä, Yhdysvaltain etelässä sekä jo tutuksi tulleessa Kanadassa. Vainajia, tuoreita ja vähemmän tuoreita, löytyy vähän joka kulmalta, ja jotenkin kummasti niiden kohtalot tuntuvat liittyvän toisiinsa. Myös ällöttäviä juttuja. Lopussa hulluja lahkolaisia ja sankarittaremmme taas kuolemanvaarassa. Viihdyttävää!

Lars Kepler: Hypnotisoija

Lars Keplerhän ei oikeastaan ole kirjailija, vaan kahden kirjailijan käyttämä salanimi (näistä kirjailijoista toinen on Alexandra Coelho Ahndoril ja toinen on sen mies, muistaakseni Alexander Ahndoril. Jännästi on kuitenkin melkein sama nimi niillä). Tämä salanimijuttu on toki ollut tiedossa tästä ensimmäisestä kirjasta asti, joten mitään salaistahan siinä ei ole. Lienee kuitenkin sitten heidän mielestään kivempi pitää erillään kirjailijapersoonallisuudet tai miksi heitä nyt sitten kutsuakaan. Oli miten oli, Hypnotisoija on näitä kirjoja, jotka olivat ensin ruotsinkielisten asiakkaiden suosiossa (luonnollisesti varsinkin käännöksen puuttumisen takia), saman huomasin aikoinaan myös Larssonin ja Lapiduksen kohdalla. Vähän tosin epäilen, että tästä tulisi ihan samanlainen suksee. Niin, mitähän mieltä olin tästä.

Tartuin kirjaan ajatuksella, että taas ruotsalainen menestysdekkari (joista toisista olen pitänyt kovastikin [Lapiduksen eka] ja toisista en niinkään [esim. Åsa Larsson] ja toisia en ole lukenut lainkaan [Mankell, Marklund, L. G. W. Persson, Camilla Läckberg...ym.]), että kaipa tämän nyt läpi kahlaa. Ja kahlasinkin, ihan sujuvasti. Kirjassa on kaikenlaisia ällöttävyyksiä, joita olen monen kuullut paheksuneen, mutta minua ne eivät mitenkään hirveästi ällöttäneet (liekö sitten syynä kaikki ne lapsena tiiratut kauhuleffat tai oman mielikuvitukseni rajallisuus, mutta minusta kirja harvoin onnistuu olemaan liian raaka tai ällöttävä).

Kirjan tarina oli varmaan jossain mielessä sen heikoin lenkki, vaikka ihan hyvin vetikin. Alussa eräästä pukukopista löytyy raa'asti surmattu mies ja heti perään miehen yhtä verisesti lahdattu perhe, josta vain yksi henkilö onnistuu selviämään hengissä, ollen näin ollen koko homman avaintodistaja. Sitten paikalla on lääkäriä, hypnotisoijaa ja ties ketä. Etsitään perheen kadonnutta tytärtä, ja sitten hypätäänkin melkein toiseen tarinaan ja sakkiakin alkaa pyöriä kuvioissa ihan kiitettävästi. Sekavaksi siis uhkaa mennä, ikään kuin kaikki ideat olisi haluttu ympätä samaan kirjaan. Pitkät takaumajaksot hieman selvittävät juonta, mutta toisaalta niiden aikana uhkaa unohtaa, missä "nykyhetkessä" mennään. Loppu on ärsyttävän supersankarillinen (sama ärsytti Millennium-trilogiassa ja paikoin myös Harry Holessa) ja muutenkin tietty elokuvamaisuus vähän häiritsee. (Ihan kuin tässä oltaisiin jo valmiiksi tähdätty siihen, että Hollywood-leffa tästä kuitenkin tehdään, että helpotetaanpas vähän käsikirjoittajien työtä ja pannaan tänne näitä hienoja stunttikohtauksia).

Minun mielestäni kirjan kaikista suurin ongelma oli kuitenkin tämä: tietojeni mukaan kirja aloittaa suomalaissyntyisestä poliisista, Joona Linnasta kertovan dekkarisarjan (vrt. Harry Hole, Wallander, Annika Bengtson jne. jne.). Mutta ainakin sarjan aloitusosassa Linna jää lähes täydellisen statistin roolin, kun pääosisssa seikkailevat hypnotisoija-lääkäri, sen vaimo, vaimon isä, liuta hulluja ja ties keitä muita. Linnalla sen sijaan ei edes tunnu olevan muita ominaisuuksia, kuin suomeen vivahtava aksentti puheessa ja joku nainen, jolle poliisimme aiheuttaa pettymyksiä (ja voidaan tietysti pohtia, onko joku nainen varsinaisesti miehen ominaisuus). Ei siis vaikuta kovin lupaavalta hahmolta. Toivon, että Keplerit ovat saaneet seuraavassa osassa kehitettyä kaverille edes jotain piirteitä (vaikka en olekaan varma, että tuota seuraavaa osaa koskaan luen).

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Kuulin Miina Supisen esikoisromaania kehuttavan jo sen ilmestyessä vuonna 2007 (muistaakseni). Myönnän kuitenkin, että en tullut lukeneeksi kirjaa siksi, että sillä on kauhea nimi. Paljon parempi nimi on Supisen tuoreella novellikokoelmalla Apatosauruksen maa, ja tämä kokoelma on myös välillinen syy siihen, että loppujen lopuksi luinkin Supisen esikoisen. Apatosauruksen maata on kehuttu vähän siellä ja täällä, ja aionkin sen lukea, jahka saan sen jostain käsiini (minulla on rajallinen budjetti kotimaisille uutuuskirjoille, ja ostin jo Markus Nummin Karkkipäivän, joten voi olla, että koetan saada Apatosauruksen kirjastosta).

Mutta asiaan. Liha tottelee kuria kertoo vinksahtaneesta Silolan perheestä: henkisesti poissaolevasta kapellimestari-isästä, kulisseja pystyttelevästä sisustussuunnittelija-äidistä, anorektisesta Astrasta, punttihommiin ryhtyvästä Silmusta ja aika normaalilta nelivuotiaalta vaikuttavasta Pelagiasta. Kirjan juonta en nyt tarkemmin käsittele, vaikka hauskaa olikin lopun seikkailukertomukseksi yltyvä matka naapurimaahan.

Liha tottelee kuria oli hauskaa ja virkistävää luettavaa. Vaikka henkilöt ja näiden puuhat ovat reippaasti liioiteltuja, ne tuntuvat hyvin aidoilta. Kirja ei järin paksu ja sen lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa ja välillä juuri sellaisella tavalla verbaalisen hauskaa, joka allekirjoittanutta miellyttää.

Kirjailija Supisella on muuten myös blogi, joka on myös ihan kivaa luettavaa (vaikka päivitystahti onkin lähes yhtä löyhä kuin tässä blogissa).

Sami Hilvo: Viinakortti

Tästä kirjasta tulikin tälle kirjoittajalle joku ihme blogger's block, en saanut tartuttua tähän lainkaan. Vaikka siis itse kirjaan tartuin luettuani siitä positiivisia arvioita juurikin kirjablogeista (joskin muistaakseni myös Hesarissa oli kiittävä arvio). Viinakortti osui käpäliin kirjaston palautushyllystä ja luin sen ja palautinkin jo vissiin monta viikkoa sitten. Ja tykkäsinkin. Mut en kuitenkaan saanut kirjoitetuksi mitään. Laitan vaikka jotain ranskalaisin viivoin kuitenkin.
-Esikoisromaani, taas. Kivaa
-Tykkäsin Hilvon kirjoitustyylistä ja kirjan hahmoistakin
-Oli kyllä jotain josta en tykännyt, mutten enää muista mitä se oli.

Sen sijaan ehkä syynä tähän aikaansaamattomuuteeni olikin tämä pökerryttävä "homokeskustelu" joka täällä velloo ja jota en oikein tajua ja joka vituttaa niin monella eri tavalla (joita en aio tässä kertoa, koska sitten tästä tulisi ihan eri kirjoitus, enkä nyt jaksa sitä enkä varsinkaan jaksa laatia tässä mitään poikkitaiteellis-yhteiskunnallista synteesiä. Tai osaa edes). Niin koska tässä kirjassa oli "niitä". Vaikka se nyt ei ollut minusta se kaikkein oleellisin juttu. Luin kirjan, jossa oli perhetraumoja, rakkaustarina, sopivasti traagisia elementtejä ja sukupolvien yli periytyviä muistoja ja esineitä, joilla oli oma roolinsa tarinassa (etenkin, ylläri, yhdellä viinakortilla). Muualla arvioita luettuani monet olivat tykänneet kirjan kahdesta aikatasosta varsinkin siitä sota-ajasta. Minä en niinkään. Minusta kirjan nykyajassa elelevä päähenkilö Mikael oli mielenkiintoisempi hahmo ja jotenkin muutenkin lähestyttävämpi. En kyllä tiiä miks. Mutta toisaalta ei kyllä kiinnosta sota-aika minua, työn puitteissa oon saanut lukea ihan kylliksi verta pakkiin -kamaa enkä edes kauheasti pitänyt Tuntemattomasta (tai ehkä vähän pidin, mutta en oikein halua pitää siitä edes), enkä muutenkaan käsitä, että miksi tässä maassa vatvotaan yhtä sotaa edelleen koko ajan ja joka paikassa. Puuh. Että ehkä olisin tykännyt enemmän ilman sitä sota-aspektia, mutta kai se sit siihen sopi.

Tulipahan nyt jotain älähdettyä. Luin tässä taas rikospaikkatutkimuskirjallisuutta, mutta Criminal Minds on ehkä parempi siinä genressä kuitenkin. Sen sijaan Patti Sminthin Just Kids on aika oivallinen, vähän melkein säästelen, etten vaan ahmaise sitä yhteen pötköön.

Lisäksi luvussa on edeleen Eating Animals, mutta se on niin pieni pokkari, että sitä on vaikea lukea samalla kun neuloo kaulahuivia.

Tässä kuva:

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset

Kabulin pääskyset on kolmas Yasmina Khadralta suomennettu teos, ja samalla kolmas häneltä lukemani teos, joak kuitenkin alunperin ilmestyi ennen Attentaattia ja Bagdadin kutsua. Kuten nimestäkin joku fiksu jo päätteli, tämä kirja sijoittuu Afganistaniin. Maata hallitsevat talebanit. Hallinta ei tosin lopu maahan, vaan talebanien fundamentalistinen kiihkoilu vaikuttaa myös yksityiselämään.

Kabulin pääskysissä seurataan muutaman ihmisen elämää ja kohtaloa Kabulissa. Muhsan ja Zunaira ovat keskiluokkainen pariskunta, joiden elämän talebanien valtaantulo on mullistanut: Zunaira on potkittu pois työstään tuomarina ja Muhsin on menettänyt omaisuutensa. Toisaalla vanginvartija Atiq on menettämäisillään hermonsa ja aiheuttaa kummastusta ympärillään, kotona taas odottaa kuolemansairas vaimo Musarrat. Kohtalo heittää ihmiset toistensa tielle, ja lopulta pääosaan nousevat naiset omine valintoineen.

Romaani on lyhyt, mutta ihan vaikuttava. Maailmanmenoa seuranneelle talebanien edesottamuksissa tuskin on mitään uutta. Tai niille lukuisille, jotka lukivat Tuhat loistavaa aurinkoa. Niille, jotka eivät lukeneet, sanoisin, että lukekaa mieluummin tämä kirja: Kabulin pääskyset on yksinkertaisesti parempaa kirjallisuutta (ei ihan niin pateettista, eikä loppu ole niin epäuskottava), minusta. Mutta ei kyllä silti niin hyvä kuin Attentaatti.

Kathy Reichs: Jäinen pelko

Tätä kirjavalintaa pitää hieman pohjustaa. Tuossa elokuun lopulla (tai ainakin muistaakseni silloin) sairastuin johonkin tyypilliseen nuhakuumeeseen. En potenut sitä mitenkään epätavallisen pitkään, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan katsoakseni melko monta (krhm) jaksoa erilaisia rikostutkijaohjelmia (CSI, NCIS, Criminal Minds, Bones ja mitä näitä nyt on). Samassa rytäkässä jäin vähän nolosti koukkuun Criminal Mindsiin, mutta tämä ei nyt liity siihen, vaan sarjaan Bones, jota taas en oikeastaan jaksa sarjana niinkään katsoa, mutta luin jostain, että löyhästi sarjan taustana toimivat Kathy Reichsin oikeusantropologi Temperance Brennanista kertovat jännärit ovat genressään vallankin kelvollisia kirjoja. Siispä kun kirjaston palautuskärryssä köllötteli ihka ensimmäinen Tempe Brennan -romaani, nappasin sen mukaani, jotta voisin lukemalla tyydyttää äkillisen rikostutkimusviihdeinnostukseni ja siten katsoisin vähemmän sarjoja. Ajatus ei kyllä sikäli toiminut, että jatkoin Criminal Mindsin katsomista, mutta vietin Reichsin parissa ihan viihdyttävän iltapäivän.

No, itse kirjasta minulla ei ole mitenkään hirveästi sanottavaa. Siinä oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkimuspöydälleen nuorten naisten ruumiita. Tapaukset muistuttavat sikäli toisiaan, että Brennan alkaa epäillä kyseessä olevan sarjamurhaajan. Sitten vuorossa onkin enemmän tai vähemmän sukkelia juonenkäänteitä, uusia ruumiita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Olen valmis toteamaan, että nämä varmaan tosiaan ovat jännäreiksi oikein kelpo kirjoja, sillä melkein mikään ei alkanut lukiessa ärsyttää minua. Lainasin kirjastosta toisenkin Reichsin kirjan, joka tosin on järjestyksessä vasta viides, joten en tiedä koettaisinko sittenkin lukea ensin aiemmat osat vai kantaako tämä kiinnostukseni niin pitkälle. Ja ei kai tämmöisissä ole niin järjestyksellä väliäkään.

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu

Kirjoitinkin jo aiemmin algerialaisen Yasmina Khadran (oik. Mohamed Moulessehoul) kirjasta Attentaatti (josta pidin kovasti). Tämä Bagdadin kutsu oli puolestaan ensimmäinen Khadralta suomennettu romaani, vaikkakin Attentaatti ilmestyi alkukielellä aikaisemmin (vielä aiemmin puolestaan ilmestyi Kabulin pääskyset, joka on viimeisin suomennettu teos: käytäntö alkaa suomentaa taaksepäin on toki ymmärrettävä, mutta sekoittaa lukijan päätä).

Mutta pari sanaa Bagdadin kutsusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan Irakiin Saddamin kukistumisen jälkeiseen .Päähenkilö, minäkertoja elää kirjan alussa Kafr Karamin beduiinikylässä. Alussa kylä on syrjässä maata repivistä taisteluista, mutta hiljalleen sota ulottaa lonkeronsa myös sinne. Sota ja vieraat valloittajat koettelevat ihmisten ja perinteitä noudattavien beduiinien kunniakäsitystä ja saavat monet nuoret miehet liittymään erilaisiin vastarintaryhmiin. Myös minäkertojan maailma (ja perheen kunnia) romahtaa sodan tunkeutuessa kotikylään, jättäen vain "tyhjän kuoren". Sitten mennäänkin jo Bagdadiin. Päähenkilömme tuntee pakottavaa tarvetta kostaa kokemansa kunnianmenetys: vain siten hän voi kuolla rauhallisena. Suunnitteilla onkin suurin terroriteko koskaan, ja sen myötä päähenkilömmekin päätyy Irakista Beirutiin. Mukana pyörii eri syistä maailmaan pettyneitä ja länsimaihin turhautuneita herrasmiehiä, turhautumistaan purkavia nolattuja nuorukaisia ja tilanteesta hyötymään pyrkiviä venkuloita.

Bagdadin kutsu avaa mielenkiintoisella tavalla sodan logiikkaa ja henkilökohtaisten vaikuttimien osuutta tapahtumiin. Välillä tarina tuntuu jopa hiukan tylsältä, toisinaan taas väkivallan kuvaukset purskahtavat tekstistä räikeinä. Sotaa ja siihen liittyviä yksittäisten ihmisten tekoja ja valintoja Khadra kuvaa tuomitsematta, joskin amerikkalaissotilaat jäävät väkivaltaisiksi ja ymmärtämättömiksi statisteiksi (varsin perustellusti).

Hyvä kirja tärkeästä aiheesta. Pidin kyllä Attentaatista enemmän, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tässäpä taas kirja, josta on nyt vähän vaikea aloittaa kirjoittaminen. Kauimpana kuolemasta kiinnosti minua melkoisesti, ja ennen kun luin kirjan, ehdin lukea siitä monia kiittäviä, jopa ylistäviä arvioita (liiallinen arvioiden lukeminen etukäteen on yleensä virhe niin kirjojen kuin elokuvienkin suhteen, minkä toki tiedän, mutten kuitenkaan elä tämän tiedon mukaan). Itse en nyt ainakaan oitis ollutn mitenkään täysin myyty kirjalle, vaikka sillä toki ansionsa olikin.

Niitä ansioita olivat:
- Kohtuullisen luonteva sijoittuminen Afrikkaan, ylipäänsä se, että suomalainen rohkenee kirjoittaa kirjan, jossa yksi minäkertoja on afrikkalaisnainen.
- Tekstin sujuvuus ja myös kauneus (ainakin paikoin), Hirvonen osaa kyllä kirjoittaa.
- Tarinakin oli ihan kelpo kyllä, tosin (surkeasta juonimuististani johtuen) en kyllä oikein ihan tarkasti muista, että mites se nyt menikään.
- Lisäksi käsittelyssä on tärkeitä ynnä humaaneja teemoja (kehitysavun hyöty/hyödyttömyys, ihmisten kyky tehdä pahaa (tai hyvää), toivo ja toivottomuus, kuolema ja muuta sellasta pientä).

Mutta, tähän tietenkin tulee sitten mutta, kun en kerta ihan ollut myyty. Minusta henkilöhahmot nimittäin eivät olleet oikein uskottovia ja/tai hyviä. Eivät päähenkilöt Paul ja Esther, eivätkä myöskään esim. Paulin ex tai sen poika. En saa oikein kiinni (enää) siitä, mikä niissä oikein mätti, mutta jotenkin lukiessa se jo vaivasi, semmoinen ihme teennäisyys tai joku, niissä. Lisäksi, ja vaikka just kiittelin teoksen sijoittumista Afrikkaan, niin tuntui se vähän just semmoiselta, mitä esim. suomalainen kirjoittaisi Afrikasta, että vähän sillälailla eksoottinen ja vieras (ja pimeä), mutta ihmiset ei kuitenkaan pohjimmiltaan ja päähenkilö on ainakin kuin kuka tahansa länkkäri (joka tietysti olikin osin sen päähenkilön tragedia myös, sen juuret ja uskottavuus ynnä muu sellainen, mutta olisiko sitä hahmoa voinut kirjoittaa toisenlaiseksi edes? En tiedä).

En nyt tästä muutakaan saa päkistettyä. Kyllähän tää nyt varmaan kannattaa lukea, ja ihmettelen jos eivät ota Finlandia-ehdokkaaksi. Vaikken minä nyt niin vaikuttunutkaan.

Sana Krasikov: Vielä vuosi

No niin, palataanpa kirjallisuuden pariin. Olen muuten huomannut lukevani nopeammin kuin kirjoittavani (tai ainakaan kuin mitä saan aikaiseksi kirjoittaa), joten olen kroonisesti noin viisi kirjaa itseäni jäljessä. Tämä tietysti aiheuttaa sen, etten oikein enää muista, mitäs näissä kirjoissa oikein olikaan, vaikka aloin kirjoittaa niistä blogiini juuri muistini tueksi. Eli sikäli pieleen menee.

Jossain välissä tuossa luin kirjastosta lainaamani Sana Krasikovin novellikokoelman Vielä vuosi (Siltala). Se oli lukukokemuksena oikeinkin kiva, ehkä ennen kaikkea siksi, että luen ihan todella vähän (tai harvoin, sama asia) novelleja, ja vaihteluhan nyt tunnetusti aina virkistää.

Ukrainalais-georgialaisen Krasikovin novellit kertovat venäläisistä(ja ukrainalaisista ja georgialaisista) ihmiskohtaloista. Enimmäkseen käsitellään Yhdysvaltoihin syystä tai toisesta päätyineitä immigrantteja, mutta välillä ollaan myös mm. Moskovassa. Kaikki kuitenkin asuvat poissa synnyinmaastaan, kaukana perheestään tai muuten jotenkin vieraassa ympäristössä, kuka mistäkin syystä (raha, rakkaus, menneisyyden pakeneminen ym.). Krasikov kirjoittaa minusta taitavasti ja onnistuu luomaan tunnelmia ja hetkiä ehkä pikemminkin kuin juoneen pohjautuvia tarinoita. Pysähtyneisyyden, epätoivon ja turhautuneisuuden kuvaajana hän on taitava. Osa novelleista toki tuntuu hieman enemmän hutaistuilta, kun taas osassa olisi aineksia kokonaiseen romaaniinkiin. Krasikov ei tunnu uskovan ihmiseen, sikäli ikäviä omaneduntavoittelijoita monet hänen hahmonsa ovat. (Luin muuten jostain, että näissä novelleissa on ilmeisesti myös Tsehov-viittauksia. No minähän en ole Tsehoveitani lukenut, joten en tietenkään älynnyt mitään.)

Jos vielä muistaisin novellien nimiä, kertoisin teille mitkä niistä olivat suosikkejani, mutta enpä muista (ai miten niin voisin tehdä muistiinpanoja?). Tykkäsin kuitenkin sen verran, että mikäli Krasikov vielä jotain julkaisee, haluan sen kyllä lukea.

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Loppukesällä tulin vihdoin lukeneeksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Olin toki ajatellut kirjan lukemista jo viimeistään siitä New York Times Book Reviewin kansijutusta lähtien. Loppujen lopuksi ostin pokkarin ja luinkin sen sitten hetimiten. Kirja on muuten varsinkin pokkarikoossa ihan hirmuisen pieni, joskaan ei ehkä sisällöltään. Ensimmäiset pisteet oitis siitä, että on maltettu kirjoittaa lyhyt kirja (toisinaan käyn yhdennaisensotaa liian pitkiä kirjoja ja elokuvia vastaan, harvalla kun on oikeasti sanottavaa 400 sivun tai kahden ja puolen tunnin edestä; kokemukseni mukaan pituus selittyy kovin usein huolimattomalla editoinnilla ja kyvyttömyydellä karsia tyhjänpäiväisyyksiä. Joku Dostojevski voi nyt tietty olla eri mieltä).
No, nyt on siis selvää, että kirjan lyhyys miellytti minua, mutta osaanko sanoa tästä nyt mitään muuta? Kirja on yhdenpäivänromaani, siitä myös pisteet, vaikka välillä takaumajaksot ovatkin vallan pitkiä. Kirjan päähenkilö on Anna (ehkä, en tosiaan ole hyvä muistamaan kirjallisuuden henkilöhahmojen nimiä). Anna on ahdistunut, syyllisyydentuntoinen ja maleksii Helsingissä, uppoutuu muistoihinsa eikä tunnu saavan tehdyksi mitään. Annan ajatusten kautta tutustumme Annan ja tämän poikaystävän Ianin perheeseen, muistoihin ja traumoihin. Huomaamme, miten isien traumat seuraavat aina kolmanteen polveen (tjsp). Lopussa on vähän valoa.

Erityisesti pidin seuraavista asioista:
1. Annan näkökulma ja vain Annan näkökulma kaikkeen: veljeen, perheeseen, Ianiin, maailman tapahtumiin (olen ehkä vähän kyllästynyt nykyisin niin kovin suosittuun useiden kertojien tekniikkaan (tjeu esim: Juha Itkonen, Kjell Westö, Hirvosen uusin).
2. Rauhallinen ja välillä miltei eleetön kerronta.
3. Lapsuudenkuvaukset

Helsinki tuntui taas aika elävältä, mutta on myönnettävä, että amerikkalainen kirjallisuudentutkija-poikaystävä oli jotenkin teennäinen hahmo, minusta.

Luulen, että voisin lukea kirjan uudestaan ehkä piakkoinkin. Menee varmaan aika lähelle vuoden parhaita kirjoja, ja näillä funtsimisilla myös Hirvosen seuraavan kirjan ohi, mutta siitä lisää heti Sana Krasikovin novellien jälkeen.

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

Luin viime vuonna (miten minusta tuntuu, että kaikki on tapahtunut viime vuonna? Ehkä osa näistä on oikeasti tapahtunut jo toissa vuonna, mutta en vaan tajua sitä) Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaanin Mistään kotoisin (Kalla det vad fan du vill), enkä muista olleeni siitä erityisesti mitään mieltä.

Bakhtiari siis "edustaa" näitä Suomeenkin kaivattuja maahanmuuttajakirjailijoita. Bakhtiari on iranilaisten vanhempien lapsi, ja hänen molemmat kirjansa kertovatkin iranilaislähtöisistä perheistä jotka asuvat nyky-Ruotsissa. Ei-niin-yllättävästi Bakhtiari käsittelee esimerkiksi sukupolvien eroja, sopeutumista, ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmallista suhtautumista tulokkaisiin ym. kipupisteitä. Kumpainenkin lukemani kirja on ollut ihan hyvä, paikoin hauska, mutta ei mikään suuri lukuelämys.

Toista maata kertoo Ruotsissa asuvasta iranilaisperheestä, jonka isä on oppinut kielen ja sopeutunut joidenkin mielestä maahan liiankin hyvin tämän uskaltaessa syyttää myös maahanmuuttajia ongelmistaan. Perheen äiti taas ei oikein ole koskaan oppinut ruotsia, mutta hänellä on kuitenkin ruotsalaisia ystäviä, jotka hänen kauttaan harrastavat monikulttuurisuutta. Perheen vanhempi tytär saa päähänsä, että hän haluaa matkustaa vanhempiensa kotimaahan. Idea ei varsinaisesti ilahduta vanhempia, mutta lopulta tytär saa lähteä sukuloimaan, kunhan myös pikkusisko tulee mukaan (mikäli joku muuten ihmettelee, en mainitse henkilöiden nimiä koska en enää muista niitä ja kirja oli kirjaston joten en voi tarkastaa siitäkään).

Sitten seurataankin siskosten matkaa Iraniin, joka ei olekaan ihan sellainen, kuin tytöt ovat kuvitelleet, ja jossa muodikas paikallinen serkku haluaa näyttää ruotsalaisserkuille ostoskeskuksia ja kaikenlaista muuta modernia, eikä oikein käsitä, miksi vanhempi sisaruksista haluaa kuvata "autenttista" Irania ja nuorempi pelkää hysteerisesti uskonnollista poliisia. Välillä kuitenkin nähdään myös pilkahduksia fundamentaliseen systeemiin ja ihmisten elämää rajoittaviin sääntöihin.

Kirja kuvaa ihan kiinnostavasti erilaisia kulttuurisia törmäyksiä ja kirjan henkilöt, vaikka jäävätkin aika pintapuolisiksi, ovat ihan jänniä. Toisaalta tuntuu, että Bakhtiari haluaa ja yrittää kirjoittaa samaan kirjaan vähän liian monta havaintoa ja tarinaa, jolloin kaikki tuntuu jäävän vähän kesken ja pintaraapaisuksi.

En nyt pysty keskittymään kylliksi laatiakseni mitään synteesiä tästä mieleen nousevista teemoista (maahanmuuttajakirjallisuus, kansankoti, ennakkoluulot, monikulttuurisuus ym.), mutta todettakoon, että jotain teemoja siis nousi mieleen. Menen tiskaamaan ja kuuntelemaan Palefacen uutta levyä.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot

Nyt tässä on päässyt kehkeytymään sen verran pitkä tauko, etten oikein enää muista, mitä minun piti Pjongjangin akvaarioista kirjoittaa. Selailin tätä kirjaa ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä Siltalalta viime syksynä (?). En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tänä kesänä kirjastosta.

Kirjan kirjoittaja Kang Chol-hwan syntyy Pohjois-Koreassa japaninkorealaiseen perheeseen (siis perheeseen, joka on muuttanut Japaniin ja sitten paluumuuttanut "työläisten paratiisiin" Korean sodan jälkeen). Pojan ollessa lapsi hän kuuluu jonkinlaiseen hyvin toimeentulevaan ylempään keskiluokkaan ja lapsuus Pjongjangissa on onnellinen. Kaikki kuitenkin muuttuu kun pojan isoisä viedään pois, jonka jälkeen koko perhe kiikutetaan Yodokin työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Tämän jälkeen suuri osa kirjasta on leirin olojen (ei kaksista), leirille joutuneiden ihmisten ja vankien ja vartijoiden sekä erilaisten koettelemusten (pakkotyö, nälkä, sairaudet, rangaistukset, väkivalta) kuvailua.

Kang Chol-hwanin perhe, toisin kuin isoisä, on kuitenkin joutunut sellaiselle leirille, josta heidän on vielä joskus määrä päästä pois, ja niinpä kymmenen vuoden kuluttua perhe vapautetaankin, joskin tuomittuna elämään köyhästi maaseudulla. Pari vuotta "vapaata" elämää riittää Kang Chol-hwanille, ja hän päätyy ystävänsä kanssa pakenemaan maasta Kiinaan, josta hän sittemmin siirtyy Etelä-Koreaan (joka takaa pohjoisen pakolaisille turvapaikan, mutta vaatii vastineeksi mm. lehdistötilaisuuksia).

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen maailman suljetuimpaan maahan. Meno on juurikin niin päätöntä kuin uutisista ja muista tiedonmurusista on osannut päätellä. Koska olen tullut lukeneeksi kylliksi kirjoja holokaustista, Kiinan kulttuurivallankumouksesta, Stalinin vainoista ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureista, leirikuvaukset eivät pahemmin hätkähdyttäneet kuten ei myöskään ihmisten kyvykkyys silkkaan matalamieliseen ilkeyteen, omaneduntavoitteluun ja typeryyteen. Kiinnostavinta antia oli varmaankin maastapaon järjestely ja ensimmäisten hetkien kuvailu Kiinassa.

Tärkeä tämä opus on tietysti siksi, että Pohjois-Korea ei ole muuttunut pätkääkään ja mielivaltaiset työleirit ovat pullollaan vankeja, kun taas paikoilleen sidotut "vapaat" kansalaiset kärsivät nälkää samaan aikaan kun "rakas johtaja" katselee filmejä ja pelaa golfia. Eikä muuta maailmaa tunnu hirveästi kiinnostavan (tähän taitaa olla ainakin kaksi syytä: 1. Kiina ja 2. ei merkittäviä öljyvarantoja). Mielenkiintoinen juttu, mutta ei mikään erityisen erityinen lukukokemus.

Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys

Alkulukujen yksinäisyys on italialaisen tohtorismiehen esikoisteos (en nyt muista minkä matemaattis-luonnontieteellisen alan tohtori toi Giordano oli, ehkä jonkun fysiikan). Olin kuullut ja lukenut kirjasta jonkin verran kehuja ja jossain määrin kiinnnostunut siitä. Niinpä kun kirja tönötti kirjaston bestseller-hyllyssä, päätin ottaa sen luettavakseni.

Kirja kertoo Alicen ja Mattian tarinan: molemmat ovat jo lapsina ulkopuolisia, traumaattisten kokemusten vaurioittamia (ja suoraan sanottuna saamattomuudessaan välillä melko raivostuttavia hahmoja). Alice ja Mattia takertuvat toisiinsa, mutta eivät saa oikein lohtua toisistaankaan. Kaikki (esim. ihmissuhteet) menee enemmän tai vähemmän pieleen. Ihmiset ovat kuin alkulukuja, tuomittuja tarpomaan yksin tässä olemisen suossa.

Kirjan tarina on painostava, lohdutonkin, mutta kieli keveää ja ilmavaa, hyvin tarkkaa. Pidin siis kirjoitustyylistä, minkä lisäksi kirja oli nopealukuinen ja sujuva. Alkulukujen yksinäisyys koostuu oikeastaan itsenäisistä luvuista siinä mielessä, että kirja ei oikeastaan tarjoa yhtenäistä juonta, vaan lukija saa itse "täyttää" välikohdat. Alicen ja Mattian elämää seurataan kuitenkin lapsesta aikuisuuteen. Lopussa ei ole tarjolla mitään "suurta ratkaisua", mikä on ihan virkistävää.