keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Riikka Pulkkinen: Totta

Riikka Pulkkisen toinen romaani valittiin esikoisen lailla Finlandia-ehdokkaaksi. Allekirjoittanut ei ole koskaan tuntenut erityistä kiinnostusta Pulkkisen kirjoihin, vaikka varmaan olenkin niiden kohderyhmää, tai ehkä juuri siksi. Esikoisteos, Raja, ei kiinnosta vieläkään, mutta Tottan nappasin mukaan kirjaston bestseller-hyllystä pari päivää ennen Finlandiavoittajan julistamista (jolloin toivoin Nummen voittoa ja pelkäsin Pulkkisen voittoa. Lopulta ilahduin Rimmisen voitosta), noin niinkuin yleissivistyksen nimissä.

Totta on porvarillinen sukutarina, tragedia ja kertomus kuolemasta ja muistojen voimasta. Tai jotain. Kuolemaisillaan oleva töölöläisperheen isoäiti ja tunnustettu psykologi Elsa ei haluaisi vielä kuolla, miehensä, taidemaalari, ei osaa suhtautua vaimonsa lähenevään veivinheittoon. Perheen tytär, Eleonoora, vielä vähemmän. Tarinan keskiöön nousee edellisen tytär, Anna, jolla on vaikeaa sillä tavalla kuin parikymppisillä opiskelijatytöillä on vaikeaa. Anna saa tietää perheen menneisyydestä asioita, joista ei ole ollut tapana puhua, eräästä Eevasta, jonka näkökulmasta katsellaan 60-lukua.

Mitä tästä nyt sitten sanoisi. Pulkkinen kirjoittaa kyllä hyvin ja kivaa kieltä. Henkilöt ovat toimivia, ja niin  on tarinakin. Kerrontatekniikka on kunnossa, näkökulmavaihtelut pelaavat paremmin kuin kirjoissa keskimäärin (mutteivat ehkä niin hyvin kuin Nummella).

Tarina on porvarillinen hieman samaan tapaan kuin Juha Itkosen kirjat tapaavat olla (tämänkö takia oli se juoru, että Itkosella ja Pulkkisella olisi suhde? Vai oliko ne edes Itkonen ja Pulkkinen? Saman talon kirjailijoita ovat kuitenkin). Ihmisillä ei ole ns. oikeita ongelmia, joten sinänsä täysin tyhjänpäiväiset itsenetsinnät, rakkausseikkailut ja mennet sanomiset ja tekemiset saavat suhteettoman suuren roolin henkilöiden elämässä, ja sitten vatvotaan (tosin kirjallisteknisesti hyvin, mikä on toki oivallinen suoritus). Pulkkisella, ainakin tässä lukemassani teoksessa, himpun verran häiritsi se, että dialogi oli välillä kuin taidelukiolaisen runovihkosta. Tosin pahimmat dialoginpätkät olivat lähinnä kirjan 60-luvulle sijoittuneissa ajanjaksoissa, ja olen taipuvainen tulkitsemaan, että nuo katkelmat olivat enemmänkin Annan kuvittelua kuin "totta", jolloin niiden höperö tekotaiteellisuus saa selityksen.

Lopputoteama: ei mitään ajantuhlausta vaan ihan kelpo kirja. Tällaisia ei kuitenkaan jaksa määräänsä enempää lukea, ja tuskin toista kertaa.

maanantai 27. joulukuuta 2010

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi on hämmentävä ja hieno kirjailija. Mies julkaisee harvoin, kolme romaania sitten vuoden 1994. Kaikki Nummen romaanit, Kadonnut Pariisi, Kiinalainen puutarha ja Karkkipäivä, ovat keskenään täysin erilaisia, kuitenkin mainioita romaaneja. Ihailtavaa. Kadonnut Pariisi on pieni, absurdihko, fantasian elementtejä hyödyntävä romaani siitä, kun Pariisi lakkaa olemasta. Kiinalaisessa puutarhassa Mannerheim, ruotsalaiset lähestystyöntekijät ja paikalliset orpolapset kohtaavat jossain Keski-Aasiassa (kuvailu kuulostaa omituiselta, mutta kirja on kyllä hyvä). Tuorein kirja, tämän syksyn Finlandia-ehdokkaaksikin yltänyt Karkkipäivä taas on jännitysromaani lapsista, aikuisista ja sosiaalipäivystyksestä. Nummi onnistuu kirjoittamaan erittäin hyvän kirjan erittäin epätodennäköisestä aiheesta, hyvä hyvä!

Tarinasta lyhyesti: kirjassa kuvaillaan valikoimaa henkilöitä, joilla on tavalla tai toisella jotain hukassa tai joku pielessä. Tilanhallintasuunnittelija Paulalla oman elämän hallinta on lähtenyt lapasesta ja kulissit alkavat romahtaa. Kirjailija Ari ei oikein pärjää kirjailijuudessaan ja käsikirjoitus jauhaa paikallaan. Lastensuojelun sosiaalipäivystäjä Katri on niin kiinni työssään, ettei pääse siitä irti vapaallakaan. Tomi-pojasta kukaan ei oikein tunnu olevan kiinnostunut.

Kirjan tarinaa seurataan vuorotellen eri näkökulmista. Ratkaisu on muodikas, mutta tässä se toimii, sillä tarina pysyy kasassa, ja kertojien "äänet" ovat selkeästi erilaiset. Tarina on kauhealla tavalla totta (kirjailija pistää heti alkuun hieman faktaa lastensuojelun asiakasmääristä) vaikka onkin fiktiota. Kirjan sisällä todenoloisen fiktion kehyksenä taas toimii mielikuvitusmaailma monellakin tapaa: toisaalla Tomi pakenee karua elämäänsä mielikuvitusmaailmaansa, jossa hän on sankari ja jossa pahiksia vastaan voi taistella. Toisaalla taas tapahtumien keskipisteeseen sattumien kautta ajautunut Ari rakentaa tapahtumista päässään seuraavaa kirjaansa, fiktiivistää tapahtumat katkelmiksi dialogia. Paulan ajatusmaailma taas on niin valheellinen, ettei lukija voi luottaa häneenkään. Lukija ei aina tiedäkään, milloin jotain tapahtuu tarinassa, milloin vain kertojan päässä. Ratkaisu on hyvä. Alussa minua tosin häiritsi Tomin suuhun sijoitettu infantiili puhe, mutta tarinan edetessä siihenkin tottui.

En ole vielä lukenut Nenäpäivää, mutta olisin ollut kyllä valmis lykkäämään Finlandian Nummen käpälään, sen verran taitavasti tarina kehkeytyy, vie mukanaan, toimii. Vuoden top kymppiin (joka pitäisi muuten laatia tässä piakkoin).

Seuraavaksi käsittelyyn tulee Pulkkisen Totta, toinen syksyn Finlandia-ehdokas.

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Miina Supinen: Apatosauruksen maa

Päätin olla tänä aamuna menemättä tenttiin, johon en kertakaikkiaan ehtinyt lukea, joten sain itselleni puolikkaan vapaapäivän (illaksi menen kyllä töihin). Jipii! Puolikkaatkin vapaapäivät ovat nimittäin olleet viime aikoina harvinainen näky täälläpäin, eikä tuota joululomaakaan ole varsinaisesti luvassa, minulla on nimittäin kokonaista kaksi vapaapäivää jouluna, joulu- ja tapaninpäivä.

No kiirejaaritukset sikseen, aion nyt puolikkaani kunniaksi arvioida iät ja ajat sitten lukemani Apatosauruksen maan. Hieman aiemminhan kirjoitinkin jo Supisen esikoisteoksesta. Kuten tuo esikoinen, myös tämä seuraaja miellytti minua. Nappasin kirjan kirjaston bestseller-hyllystä ja lukaisin parin päivän aikana (mutta unohdin sittemmin palauttaa ajoissa ja velkaannuin kirjastolle monta kymmentä senttiä). Apatosauruksen maa koostuu pienistä, hienoista, joskus tragikoomisista tarinoista. Niitä oli oivallista lukea metrossa työmatkalla. Koska kirja meni takaisin kirjastoon ja aikaakin ehti vierähtää luennan ja arvion välissä, en tietenkään enää muista yhdenkään kertomuksen nimeä, vaikka muistan kyllä, että monilla niistä oli hupaisa nimi. Minusta tarinat eivät olleet niinkään haha-hauskoja, vaan ennemminkin kutkuttavia, välillä kauheita ja surkuhupaisia. Hyviä. Hittolainen, kun en muista niistä enää paljon mitään.

Mitä opimme tästä: huonomuistisella kirjablogikaan ei auta pitämään luettuja kirjoja mielessä, jos sinne ei ehdi kirjoittaa tarpeeksi pian lukukokemuksen jälkeen. Niinpä niin.

torstai 9. joulukuuta 2010

Patti Smith: Just Kids

Innostuin nuorena Patti Smithin musiikista ja yleisestä habituksesta. Viime vuosina naisen tuotannon kuuntelu on jäänyt vähemmälle (joskin edelleen ottaa päähän, ettei pari vuotta sitten ollut rahaa lippuun Smithin esiintyessä Juhlaviikoilla). Tämä, Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen tarinan kertova kirja oli kuitenkin laitettava mieleen heti kun siitä kuulin. Minulla on nimittäin myös pitkällinen viehtymys elämäkertoihin, etenkin rokki- tai taidesellaisiin: suosikkejani ovat esim. Marianne Faithfullin Faithfull (suom. Elämäni rock'n roll). Samoin joku Doorsin jäsen on muistaakseni laatinut ihan pätevän kirjan. Sen sijaan Christopher Sandfordin teelmiin ei kyllä kannata tarttua: kaverin Kurt Cobain -kirja oli ainakin aika tuskallinen lukukokemus (joskin muistaakseni myös käännös oli melko kökkö). No oli miten oli, Patti Smithän on toki kunnostautunut myös runoilijana, joten otaksuin, että kirja olisi melko oivallista luettavaa. Ja olikin!

Alunperin ajattelin odottaa englanninkielisen pokkarin ilmestymistä, mutta koska Play kaupitteli kovakantistakin johonkin 13 euroon, päätin malttamattomana tilata sen. (Malttamattomuus saada käsiin tiettyjä kirjoja, ja samanaikainen taipumus säilöä niitä lukemattomina jopa vuosia on toki jännittävä yhdistelmä, joka on aiheuttanut talouden kirjahyllyihin merkittäviä mahtumisongelmia.)

Menenpäs minä nyt koko ajan asian viereen.

Palatakseni itse teokseen: Patti lunastaa Robertille antamansa lupauksen ja kertoo heidän tarinansa. Alussa tutustutaan molempien lapsuuteen, joskin luonnollisesti Smith kertoo enemmän omastaan. Tämän jälkeen melko kronologisesti seuraavat Pattin ja Robertin kohtaaminen New Yorkissa, alun nuori rakkaus, tyhjätaskuinen taiteilijuudesta haaveilu, kasautuvat vaikeudet, aika Chelsea-hotellissa, romanttisen rakkauden muuttuminen ystävyydeksi, menestys, lopulta Mapplethorpen sairastuminen ja kuolema.

Yksinkertaista, mutta hyvää. Kirja oli kiinnostava, yksityiskohdat 60-luvun New Yorkista, taiteilijapiireistä ja kohtaamisista olivat vallan kiehtovia. Eritoten olisin halunnut lukea tätä kirjaa itse kaupungissa, joka on lähes kirjan kolmas päähenkilö. Smith kuvaa myös tapaamiaan henkilöitä elävästi, kuitenkin kunniottaen.

Vaikka tykkäsin Just Kidsistä, löysin siitä kyllä jotain moitittavaakin. Mielestäni Smith syyllistyy etenkin kirjan loppua kohti jopa tarpeettomaan pikakelaukseen: yhtäkkiä hypätään ajassa pari vuotta eteenpäin, juuri kun lukija on tottunut melko verkkaiseen ja tarkkaan kerrontaan 60-luvun lopun tapahtumista. Ymmärrän toki, ettö jutun juoni oli kertoa Smithin ja Mapplethorpen tarina, ja teiden erotessa tarina on jo toisten. Siitäkin huolimatta olisin halunnut kuulla vähän lisää myös heidän elämästään erillään. Oli miten oli, eiköhän tämä vuoden kärkipäähän mene.

maanantai 6. joulukuuta 2010

Satoja kirjoja

Allekirjoittaneen pitäisi oikeasti nyt opiskella venäjää, perehtyä pariin artikkeliin ja tehdä pohjatyötä erästä esseetä varten. Sen sijaan pyörin netissä ja odotan, että vuosittainen kättelylähetys presidentin linnasta alkaisi. Huoh. Ainakin Lukuisassa haastetaan lukijoita laskemaan BBC:n ja Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea -listoista lukemiaan kirjoja. Olen kyllä tänne tällaisen joskus laskenutkin, mutta kun en nyt muuta viihdettä keksi, niin laitan nämä tänne sitten niin. Lukemani siis lihavoituina. Ensiksi BBC:n lista (muistaakseni BBC:n mukaan ihmiset ovat keskimäärin lukeneet tältä listalta kuusi kirjaa. No se nyt ainakin menee helposti rikki).

[EDIT 8.12. lisäsin tähden niiden kirjojen perään, jotka löytyvät taloudesta jollain kielellä. Jos vaikka innostuisin lukemaan niitä. Tai jos joku vaikka haluaa lainata.)

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien *
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee *
6. The Bible *
7. Wuthering Heights – Emily Bronte *
8. Nineteen Eighty Four – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman

10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald *
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy *
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams *
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky *
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck *
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll *
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy *
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis *
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis *
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez *
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding *
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon *
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov *
63. The Secret History – Donna Tartt *
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac *
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie *
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker *
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce *
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert *
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad *
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery *
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas *
98. Hamlet – William Shakespeare 
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl *
100. Les Miserables – Victor Hugo

 
27/100 jos osasin laskea yhtään oikein. Huomaan, etten ole oikein lukenut engelsmannien suosikkikirjoja: Austenilta, CS Lewisilta ja Charles Dickensiltä on kultakin useampi teos, enkä mitään ole lukenut. Austenia olen kyllä yrittänyt, ihan liian puuduttavaa, en ole koskaan päässyt alkua pidemmälle. CS Lewisilta epäilen kyllä lukeneeni Velhon ja leijonan (The Lion, the Witch and the Wardrobe), mutten ole ihan varma, joten jätin sen pois listasta (miksi ihmeessä tuolla on muuten sekä Chronicles of  Narnia, että erikseen tuo aloitusosa? Huijausta!). Niin, ja Dickensiä kyllä olen aikonut lukea, vaan aikeeksi on jäänyt. Voisin aloittaa lukemalla tuon Christmas Carolin tänä jouluna.

Keskisuomalaisen 100 kirjaa sisältää sitten kotimaistakin kirjallisuutta, ja muutamia aika eriskummallisia valintoja.  

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen *
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta *
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas *
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä *

5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3 *
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus *
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille *
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi *
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja

13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys *
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala *
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus *
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan *
21. Richard Bach - Lokki Joonatan *

22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti *
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja

30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat

33. C.S. Lewis - Narnian tarinat *
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia *
37. Emily Brontë - Humiseva harju *

38. William Golding - Kärpästen herra *
39. Juhani Aho - Rautatie *
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina *
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha *
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut *
52. Albert Camus - Sivullinen *
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu

54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira *
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut *
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma *

62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu *
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa *
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva *
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys *

77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet *
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja *
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni *
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu 

95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi

98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän

100. Jan Guillou - Pahuus
 
Tästä tuleekin jo sitten 50/100. Listalle pisteet Fedja-sedän ja Vonnegutin mukaan pääsystä. Mutta toisaalta: Luolakarhun klaani? Oikeesti? Paulo Coelho? Nancy? Juoppis? Rima olis ehkä voinut olla vähän korkeammalla ja roskan korvata jollain kirjallisuudella, josta ehkä jopa saa jotain ajattelemisen aihetta tai jotain. Tai jota nyt ylipäänsä kehtaa kutsua kirjallisuudeksi. Terveisin Närkästynyt elitisti.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Tim Burton: The Melancholy Death of Oyster Boy and Other Stories

Tämä kirja on niin pieni ja koostuu niin lyhyistä tarinoista, etten oikeastaan laske tätä lukemiseksi, mutta hyvä tämä kyllä oli! Lueskelin tätä Lontoon metrossa, ja tulin iloiseksi, ja välillä surulliseksikin. Tarinat löytyvät myös internetistä, mutta kalliiksi kirja ei tullut myöskään HMV:n alekorista poimittuna, taisi maksaa vain kaksi puntaa. Tässä vielä ajankohtaisehko kuva kirjasta:
Stick Boy noticed that his Christmas tree looked healthier
than he did.

Kathy Reichs: Kaivojen vainajat & Pyhimyksen hauta

Halusin vaihteeksi taas viihdettä yläpäälle, joten luin pari Kathy Reichsin kirjaa lisää. Kaivojen vainajat nappasin vaan randomilla kirjaston hyllystä, lähemmässä tarkastelussa kävi ilmi, että kyseessä on järjestyksessään viides Tempe Brennan -romaani. Jonkun tovin myöhemmin kirjastosta löytyi myös Pyhimyksen hauta, toinen Brennan-romaaneista. Luin nämä sitten "väärässä" järjestyksessä, mutta eipä se juuri haitannut. Arvioin siis ensin lukemani Kaivojen vainajat ensin.

Kaivojen vainajissa (alkup. Grave Secrets, miksihän näitä nimien kömpelöitä sanaleikkejä ei yritetä suomentaa mitenkään?) seikkaillaan Guatemalassa, joka tietysti innosti tälläistä lattaristia. Välillä tosin käydään myös Kanadassa touhumassa jotain. No oli miten oli, suomalaiselle nimelleen uskollisena tässä kirjassa kaivellaan vainajia erilaisista kaivoista, epäillään sarjamurhaajaa ja välillä kehitellään diplomaattista selkkaustakin. Aiemmin lukemani Brennan-romaanin tapaan tämäkin on ihan sujuvasti kirjoitettu. Tarinan käänteet eivät kylläkään ole yhtä mielenkiintoisia, ja minua alkoi puuduttaa tapa, millä kirjailija hahmojensa välityksellä esitelmöi lukijoilleen. Toisaalta kirjan tapahtumien kannalta Guatemalan lähihistorian tapahtumat ovat melko olennaisia, eikä varmaankaan voi olettaa tavan pulliaisten tuntevan niitä juurikaan (toisin kuin eräiden, jotka ovat aiheesta jopa jonkun esseenkin laatineet opintojensa puitteissa). Kirjailijattaremme oli ratkaissut ongelman laittamalla säännöllisesti jonkun henkilöhahmonsa luennoimaan aiheesta kömpelösti. Plaah. En enää muista kirjan loppuratkaisua, mutta enhän minä niitä koskaan muista.


Pyhimyksen haudasta pidin enemmän kuin Kaivojen vainajista. Siinäkin seikkaillaan vähän siellä ja täällä, Yhdysvaltain etelässä sekä jo tutuksi tulleessa Kanadassa. Vainajia, tuoreita ja vähemmän tuoreita, löytyy vähän joka kulmalta, ja jotenkin kummasti niiden kohtalot tuntuvat liittyvän toisiinsa. Myös ällöttäviä juttuja. Lopussa hulluja lahkolaisia ja sankarittaremmme taas kuolemanvaarassa. Viihdyttävää!

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Mitä minä todella luen

Viime aikoina kaunokirjallisuus on saanut odottaa, kun olen tahkonnut läpi kaikenlaista tieteellistä kirjoitelmaa ja artikkelia. Markus Nummen Karkkipäivä on pahasti kesken, mutta se vaikuttaa niin hyvältä, että veikkaan sitä Finlandia-voittajaksi kuitenkin. Toivottavasti ehdin lukea sen edes ennen kuin se voittaja julkistetaan.

Nyt puolestaan ajattelin huvittaa itseäni listaamalla, mitä olen lukenut viimeisen n. kahden viikon aikana:
James Petras: Latin America's Changing Mosaic: Movements in Flux and Center-Left Governments in Power
Donna Lee Van Cott: Indigenous People's Politics in Latin America
Almut Schilling-Vacaflor: Bolivia's New Constitution
Jose Antonio Lucero: Representing "Real Indians" - The Challenges of Indigenous Authenticity and Strategic Constructivism in Ecuador and Bolivia
Madrid, Raúl L.: The Rise of Ethnopopulism in Latin America
Sujatha Fernandes: Barrio Women and Popular Politics in Chávez's Venezuela
Susana Andrade & Jean Burrell: Adaptive Strategies and Indigenous Resistence to Protestantism in Ecuador
Kenneth M. Roberts: Latin America's Populist Revival
Tillman Clark: Chavismo: The Re-Emergence of Progressive Populism in Venezuela
Steve Ellner: Hugo Chavez's First Decade in Office: Breakthroughs and Shortcomings
Lynn Horton: After Democracy: Advances and Challenges for Women's Movements in Latin America
Rickard Lalander: Between Interculturalism and Ethnocentrism: Local Governments and the Indigenou Movement in Otavalo-Ecuador
Celina Souza: Participatory budgeting in Brazilian cities: limits and possibilities in building democratic institutions
Haleh Afshar & Mary Maynard: Gender and ethnicity at the millennium: from margin to centre
Stephanie A. Shields: Gender: An Intersectionaly Perspective
Christine Delphy: Rethinking Sex and Gender
Edna Acosta-Belén: Ethnic and Gender Encounters: A Hemispheric Approach to Latin American and U.S. Latino Studies
Mark Feldstein: A Muckraking Model : Investigative Reporting Cycles in American History

Erityisen hupaisaksi tämän tekee se, että olen laskujeni mukaan jättänyt ainakin viisi artikkelia lukematta, ja lisäksi kuulin, että meidän olisi määrä lukea perjantaista seminaaria varten n. kymmenen (!) tieteellistä artikkelia lisää (tänään on siis keskiviikko). Epäilen, että kyseessä onkin koe, jossa selvitetään voiko innoikkaimmankin lukijan ajaa järjiltään laittamalla se lukemaan ja sisäistämään tieteellistä tekstiä kaikki valveillaolotunnit poislukien ne, jolloin se on joko a) töissä b) luennolla tai c) kirjoittaa esseetä. Huoh.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Lars Kepler: Hypnotisoija

Lars Keplerhän ei oikeastaan ole kirjailija, vaan kahden kirjailijan käyttämä salanimi (näistä kirjailijoista toinen on Alexandra Coelho Ahndoril ja toinen on sen mies, muistaakseni Alexander Ahndoril. Jännästi on kuitenkin melkein sama nimi niillä). Tämä salanimijuttu on toki ollut tiedossa tästä ensimmäisestä kirjasta asti, joten mitään salaistahan siinä ei ole. Lienee kuitenkin sitten heidän mielestään kivempi pitää erillään kirjailijapersoonallisuudet tai miksi heitä nyt sitten kutsuakaan. Oli miten oli, Hypnotisoija on näitä kirjoja, jotka olivat ensin ruotsinkielisten asiakkaiden suosiossa (luonnollisesti varsinkin käännöksen puuttumisen takia), saman huomasin aikoinaan myös Larssonin ja Lapiduksen kohdalla. Vähän tosin epäilen, että tästä tulisi ihan samanlainen suksee. Niin, mitähän mieltä olin tästä.

Tartuin kirjaan ajatuksella, että taas ruotsalainen menestysdekkari (joista toisista olen pitänyt kovastikin [Lapiduksen eka] ja toisista en niinkään [esim. Åsa Larsson] ja toisia en ole lukenut lainkaan [Mankell, Marklund, L. G. W. Persson, Camilla Läckberg...ym.]), että kaipa tämän nyt läpi kahlaa. Ja kahlasinkin, ihan sujuvasti. Kirjassa on kaikenlaisia ällöttävyyksiä, joita olen monen kuullut paheksuneen, mutta minua ne eivät mitenkään hirveästi ällöttäneet (liekö sitten syynä kaikki ne lapsena tiiratut kauhuleffat tai oman mielikuvitukseni rajallisuus, mutta minusta kirja harvoin onnistuu olemaan liian raaka tai ällöttävä).

Kirjan tarina oli varmaan jossain mielessä sen heikoin lenkki, vaikka ihan hyvin vetikin. Alussa eräästä pukukopista löytyy raa'asti surmattu mies ja heti perään miehen yhtä verisesti lahdattu perhe, josta vain yksi henkilö onnistuu selviämään hengissä, ollen näin ollen koko homman avaintodistaja. Sitten paikalla on lääkäriä, hypnotisoijaa ja ties ketä. Etsitään perheen kadonnutta tytärtä, ja sitten hypätäänkin melkein toiseen tarinaan ja sakkiakin alkaa pyöriä kuvioissa ihan kiitettävästi. Sekavaksi siis uhkaa mennä, ikään kuin kaikki ideat olisi haluttu ympätä samaan kirjaan. Pitkät takaumajaksot hieman selvittävät juonta, mutta toisaalta niiden aikana uhkaa unohtaa, missä "nykyhetkessä" mennään. Loppu on ärsyttävän supersankarillinen (sama ärsytti Millennium-trilogiassa ja paikoin myös Harry Holessa) ja muutenkin tietty elokuvamaisuus vähän häiritsee. (Ihan kuin tässä oltaisiin jo valmiiksi tähdätty siihen, että Hollywood-leffa tästä kuitenkin tehdään, että helpotetaanpas vähän käsikirjoittajien työtä ja pannaan tänne näitä hienoja stunttikohtauksia).

Minun mielestäni kirjan kaikista suurin ongelma oli kuitenkin tämä: tietojeni mukaan kirja aloittaa suomalaissyntyisestä poliisista, Joona Linnasta kertovan dekkarisarjan (vrt. Harry Hole, Wallander, Annika Bengtson jne. jne.). Mutta ainakin sarjan aloitusosassa Linna jää lähes täydellisen statistin roolin, kun pääosisssa seikkailevat hypnotisoija-lääkäri, sen vaimo, vaimon isä, liuta hulluja ja ties keitä muita. Linnalla sen sijaan ei edes tunnu olevan muita ominaisuuksia, kuin suomeen vivahtava aksentti puheessa ja joku nainen, jolle poliisimme aiheuttaa pettymyksiä (ja voidaan tietysti pohtia, onko joku nainen varsinaisesti miehen ominaisuus). Ei siis vaikuta kovin lupaavalta hahmolta. Toivon, että Keplerit ovat saaneet seuraavassa osassa kehitettyä kaverille edes jotain piirteitä (vaikka en olekaan varma, että tuota seuraavaa osaa koskaan luen).

Terveisiä Lontoosta

Pahoittelen pitkää radiohiljaisuutta: palasin Lontoosta kauheiden koulu- ja työkiireiden keskelle. Tänään olen vapaalla (siis siitä työstä, mikä palkkaa maksaa), mutta oikeastaan pitäisi nytkin laatia kirjoitelmaa alue-, etno- ja sukupuolentutkimuksen leikkauspisteistä, tai jostain. Tai tiskata. Tai ees mennä suihkuun, kun en jaksanut ottaa punttikselle suihkukamppeita.

Mutta mutta, Lontoossa oli taas oikein mukavaa. Vastoin ennakko-odotuksiani en käynytkään ihan noissa kaikissa kirjakaupoissa (muutamissa kyllä). HMV:n tarjousosastolta tarttui mukaan Hunter S. Thompsonin The Great Shark Hunt, Wikas Swarupin Slumdog Millionaire ja Tim Burtonin The Melancholy Death of Oyster Boy and Other Stories, yhteensä 11 puntaa. Viimeksi mainitun ehdinkin jo lukea körötellessäni metrossa, joten siitä tulee ehkä jotain tarinaa tänne lähiaikoina.

Nuo kolme kirjaa harmillisesti täyttivät pikkuisen matkalaukkuni, mutta edelleen harmittelen Camdenin Waterstonesiin jäänytttä Keith Richardsin Life-elämäkertaa. Se olisi ollut siellä puoleen hintaan (kympillä!). Valitettavasti kirjalla on sen verran kokoa, etten oikein olisi saanut sitä järjellisesti mahtumaan mukaan (mietin kyllä sitäkin, että onkohan Easyjetin mielestä kainalossa kannettu kirja "käsimatkatavara", joita tunnetusti saa olla vain ja ainoastaan yksi kappale).

No, tämä Lontoosta. Koitan tässä kohta saada valmiiksi arvion Hypnotisoijasta ja siirtyä eteenpäin. Seuraavan kuukauden aikana minulla on tosin niin vähän aikaa lukea, että saatan vihdoin saada itseni kiinni.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Ei-kirjamessuraportti

Minulla on nähtävästi muodostunut tavaksi lähteä joka toinen vuosi kirjamessujen (siis Helsingin kirjamessujen) ajaksi ulkomaille (ja joka toinen vuosi vastaavasti messuilen). Vuonna 2008 olin Dublin-Madrid-Barcelona-kierroksella, ja tänään, siis päivää ennen messujen alkua, lennän Lontooseen. Tavallaan kätevää: nyt ei tarvinnut valita, mitä olisi tehnyt messujen lippu- ja työtarjousten suhteen, mutta toisaalta harmittaa messujen väliin jääminen (vaikka messuilla noin yleisesti onkin vähän tukalaa, meluisaa ja ahdistavaa).

No oli miten oli, tänne ei siis tule messurapoa. Sen sijaan voin raportoida Lontoon kirjakauppakierrokselta, hah. Menen ainakin kaikista suurimpaan Waterstonesiin, Foylesiin, ehkä myös Dauntin matkakirjakauppaan (ja voi olla, että siinä vaiheessa matkaseurani on lopen kyllästynyt kirjakauppoihin ja lähdemme tutustumaan pubeihin). On toki totta sinänsä, että useimmat kirjat saa kyllä halvemmalla tilaamalla Playsta, tai jopa ostamalla työpaikalta, mutta kirjakaupoissa hengailu on silti eri mukavaa puuhaa. Siitäkin huolimatta, että teen sitä kuitenkin työkseni. Oi, kirjakaupat.

Hesarin kirja-aiheiset kulttuurisivut olivat muuten kiva ylläri tänään: luin kaikki jutut ja tykkäsin.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Miina Supinen: Liha tottelee kuria

Kuulin Miina Supisen esikoisromaania kehuttavan jo sen ilmestyessä vuonna 2007 (muistaakseni). Myönnän kuitenkin, että en tullut lukeneeksi kirjaa siksi, että sillä on kauhea nimi. Paljon parempi nimi on Supisen tuoreella novellikokoelmalla Apatosauruksen maa, ja tämä kokoelma on myös välillinen syy siihen, että loppujen lopuksi luinkin Supisen esikoisen. Apatosauruksen maata on kehuttu vähän siellä ja täällä, ja aionkin sen lukea, jahka saan sen jostain käsiini (minulla on rajallinen budjetti kotimaisille uutuuskirjoille, ja ostin jo Markus Nummin Karkkipäivän, joten voi olla, että koetan saada Apatosauruksen kirjastosta).

Mutta asiaan. Liha tottelee kuria kertoo vinksahtaneesta Silolan perheestä: henkisesti poissaolevasta kapellimestari-isästä, kulisseja pystyttelevästä sisustussuunnittelija-äidistä, anorektisesta Astrasta, punttihommiin ryhtyvästä Silmusta ja aika normaalilta nelivuotiaalta vaikuttavasta Pelagiasta. Kirjan juonta en nyt tarkemmin käsittele, vaikka hauskaa olikin lopun seikkailukertomukseksi yltyvä matka naapurimaahan.

Liha tottelee kuria oli hauskaa ja virkistävää luettavaa. Vaikka henkilöt ja näiden puuhat ovat reippaasti liioiteltuja, ne tuntuvat hyvin aidoilta. Kirja ei järin paksu ja sen lukee nopeasti, sillä teksti on sujuvaa ja välillä juuri sellaisella tavalla verbaalisen hauskaa, joka allekirjoittanutta miellyttää.

Kirjailija Supisella on muuten myös blogi, joka on myös ihan kivaa luettavaa (vaikka päivitystahti onkin lähes yhtä löyhä kuin tässä blogissa).

perjantai 22. lokakuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti

Tästä kirjasta tulikin tälle kirjoittajalle joku ihme blogger's block, en saanut tartuttua tähän lainkaan. Vaikka siis itse kirjaan tartuin luettuani siitä positiivisia arvioita juurikin kirjablogeista (joskin muistaakseni myös Hesarissa oli kiittävä arvio). Viinakortti osui käpäliin kirjaston palautushyllystä ja luin sen ja palautinkin jo vissiin monta viikkoa sitten. Ja tykkäsinkin. Mut en kuitenkaan saanut kirjoitetuksi mitään. Laitan vaikka jotain ranskalaisin viivoin kuitenkin.
-Esikoisromaani, taas. Kivaa
-Tykkäsin Hilvon kirjoitustyylistä ja kirjan hahmoistakin
-Oli kyllä jotain josta en tykännyt, mutten enää muista mitä se oli.

Sen sijaan ehkä syynä tähän aikaansaamattomuuteeni olikin tämä pökerryttävä "homokeskustelu" joka täällä velloo ja jota en oikein tajua ja joka vituttaa niin monella eri tavalla (joita en aio tässä kertoa, koska sitten tästä tulisi ihan eri kirjoitus, enkä nyt jaksa sitä enkä varsinkaan jaksa laatia tässä mitään poikkitaiteellis-yhteiskunnallista synteesiä. Tai osaa edes). Niin koska tässä kirjassa oli "niitä". Vaikka se nyt ei ollut minusta se kaikkein oleellisin juttu. Luin kirjan, jossa oli perhetraumoja, rakkaustarina, sopivasti traagisia elementtejä ja sukupolvien yli periytyviä muistoja ja esineitä, joilla oli oma roolinsa tarinassa (etenkin, ylläri, yhdellä viinakortilla). Muualla arvioita luettuani monet olivat tykänneet kirjan kahdesta aikatasosta varsinkin siitä sota-ajasta. Minä en niinkään. Minusta kirjan nykyajassa elelevä päähenkilö Mikael oli mielenkiintoisempi hahmo ja jotenkin muutenkin lähestyttävämpi. En kyllä tiiä miks. Mutta toisaalta ei kyllä kiinnosta sota-aika minua, työn puitteissa oon saanut lukea ihan kylliksi verta pakkiin -kamaa enkä edes kauheasti pitänyt Tuntemattomasta (tai ehkä vähän pidin, mutta en oikein halua pitää siitä edes), enkä muutenkaan käsitä, että miksi tässä maassa vatvotaan yhtä sotaa edelleen koko ajan ja joka paikassa. Puuh. Että ehkä olisin tykännyt enemmän ilman sitä sota-aspektia, mutta kai se sit siihen sopi.

Tulipahan nyt jotain älähdettyä. Luin tässä taas rikospaikkatutkimuskirjallisuutta, mutta Criminal Minds on ehkä parempi siinä genressä kuitenkin. Sen sijaan Patti Sminthin Just Kids on aika oivallinen, vähän melkein säästelen, etten vaan ahmaise sitä yhteen pötköön.

Lisäksi luvussa on edeleen Eating Animals, mutta se on niin pieni pokkari, että sitä on vaikea lukea samalla kun neuloo kaulahuivia.

Tässä kuva:

maanantai 11. lokakuuta 2010

Sananen Noopelista

Mario Vargas Llosalle se sitten tänä vuonna meni. Hyllystä löytyykin pari Vargas Llosan kirjaa, El paraíso en la otra esquina (suom. kai Paratiisi nurkan takana) ja La fiesta del chivo (Vuohen juhla), tosin lukematta vielä kumpainenkin. La fiesta del chivo kyllä kiinnostaa aiheensa (Dominikaanisen tasavallan diktaattori Trujillo ja tämän salamurha) puolesta paljonkin, ja luinkin siitä tänään kokeilun vuoksi pari ensimmäistä sivua. Espanjantaidot ovat taas vaan menneet vähän ruosteeseen, pitäisi kai vetreyttää niitä jollain hieman helpommalla lukemisella ennen kuin toden teolla tartun nobelistiin.

En kyllä ole koskaan erityisen järjestelmällisesti lukenut nobelisteja. Tai no en kyllä välttämättä sen paremmin muitakaan kirjallisuuspalkittuja, joskin maininta palkinnosta on saattanut innostaa tarttumaan kirjaan (ainakin muutama finlandisti, Bookerin voittanut The White Tiger tai Orange Prizen voittanut Half of the Yellow Sun ovat tällaisia tapauksia). Jotenkin tuli kuitenkin semmoinen älytön mieleen, että jos lukisi esim. yhden kirjan joka nobelistilta. Sivistyisi ja sillai. No sitten tajusin, että palkintoa on myönnetty vuodesta 1901 asti, että siitähän tulisi luettavaksi ihan puoliälytön määrä kirjoja (siitäkin huolimatta, että ainakin toisen maailmansodan aikaan jäi pysti muutaman kerran jakamatta). Tutkin asiaa Wikipediasta ja huomasin, etten ole lukenut lainkaan ennen 1940-lukua nobeloituja kirjailijoita. Kappas. (tuolla Wikipediassa on muuten kivat kuvat joka kirjailijasta, katsokaa niitä vaikka) En kyllä tiedä, jotenkin huvittaisi tätäkin asiaa lähestyä.

Nobelista tuli mieleen, että yritin tässä yhtenä päivänä töissä herätellä keskustelua, että keitähän tänä vuonna pääsee Finlandia-ehdokkaiksi. Kukaan ei oikein innostunut aiheesta. No kukapa nyt kirjakaupassa olisikaan kiinnostunut kirjallisuudesta.

Kun aloin kirjoittaa tätä merkintää, minulla oli mielessäni ikäänkuin jonkinlainen asia jota halusin sanoa ja vieläpä joku rakenne, jossa sen asian saisin sanotuksi. Tämmönen tästä sitten kuitenkin tuli.

Yasmina Khadra: Kabulin pääskyset


Kabulin pääskyset on kolmas Yasmina Khadralta suomennettu teos, ja samalla kolmas häneltä lukemani teos, joak kuitenkin alunperin ilmestyi ennen Attentaattia ja Bagdadin kutsua. Kuten nimestäkin joku fiksu jo päätteli, tämä kirja sijoittuu Afganistaniin. Maata hallitsevat talebanit. Hallinta ei tosin lopu maahan, vaan talebanien fundamentalistinen kiihkoilu vaikuttaa myös yksityiselämään.

Kabulin pääskysissä seurataan muutaman ihmisen elämää ja kohtaloa Kabulissa. Muhsan ja Zunaira ovat keskiluokkainen pariskunta, joiden elämän talebanien valtaantulo on mullistanut: Zunaira on potkittu pois työstään tuomarina ja Muhsin on menettänyt omaisuutensa. Toisaalla vanginvartija Atiq on menettämäisillään hermonsa ja aiheuttaa kummastusta ympärillään, kotona taas odottaa kuolemansairas vaimo Musarrat. Kohtalo heittää ihmiset toistensa tielle, ja lopulta pääosaan nousevat naiset omine valintoineen.

Romaani on lyhyt, mutta ihan vaikuttava. Maailmanmenoa seuranneelle talebanien edesottamuksissa tuskin on mitään uutta. Tai niille lukuisille, jotka lukivat Tuhat loistavaa aurinkoa. Niille, jotka eivät lukeneet, sanoisin, että lukekaa mieluummin tämä kirja: Kabulin pääskyset on yksinkertaisesti parempaa kirjallisuutta (ei ihan niin pateettista, eikä loppu ole niin epäuskottava), minusta. Mutta ei kyllä silti niin hyvä kuin Attentaatti.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Kathy Reichs: Jäinen pelko

Tätä kirjavalintaa pitää hieman pohjustaa. Tuossa elokuun lopulla (tai ainakin muistaakseni silloin) sairastuin johonkin tyypilliseen nuhakuumeeseen. En potenut sitä mitenkään epätavallisen pitkään, mutta kuitenkin tarpeeksi kauan katsoakseni melko monta (krhm) jaksoa erilaisia rikostutkijaohjelmia (CSI, NCIS, Criminal Minds, Bones ja mitä näitä nyt on). Samassa rytäkässä jäin vähän nolosti koukkuun Criminal Mindsiin, mutta tämä ei nyt liity siihen, vaan sarjaan Bones, jota taas en oikeastaan jaksa sarjana niinkään katsoa, mutta luin jostain, että löyhästi sarjan taustana toimivat Kathy Reichsin oikeusantropologi Temperance Brennanista kertovat jännärit ovat genressään vallankin kelvollisia kirjoja. Siispä kun kirjaston palautuskärryssä köllötteli ihka ensimmäinen Tempe Brennan -romaani, nappasin sen mukaani, jotta voisin lukemalla tyydyttää äkillisen rikostutkimusviihdeinnostukseni ja siten katsoisin vähemmän sarjoja. Ajatus ei kyllä sikäli toiminut, että jatkoin Criminal Mindsin katsomista, mutta vietin Reichsin parissa ihan viihdyttävän iltapäivän.

No, itse kirjasta minulla ei ole mitenkään hirveästi sanottavaa. Siinä oikeusantropologi Temperance Brennan saa tutkimuspöydälleen nuorten naisten ruumiita. Tapaukset muistuttavat sikäli toisiaan, että Brennan alkaa epäillä kyseessä olevan sarjamurhaajan. Sitten vuorossa onkin enemmän tai vähemmän sukkelia juonenkäänteitä, uusia ruumiita, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Olen valmis toteamaan, että nämä varmaan tosiaan ovat jännäreiksi oikein kelpo kirjoja, sillä melkein mikään ei alkanut lukiessa ärsyttää minua. Lainasin kirjastosta toisenkin Reichsin kirjan, joka tosin on järjestyksessä vasta viides, joten en tiedä koettaisinko sittenkin lukea ensin aiemmat osat vai kantaako tämä kiinnostukseni niin pitkälle. Ja ei kai tämmöisissä ole niin järjestyksellä väliäkään.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Yasmina Khadra: Bagdadin kutsu


Kirjoitinkin jo aiemmin algerialaisen Yasmina Khadran (oik. Mohamed Moulessehoul) kirjasta Attentaatti (josta pidin kovasti). Tämä Bagdadin kutsu oli puolestaan ensimmäinen Khadralta suomennettu romaani, vaikkakin Attentaatti ilmestyi alkukielellä aikaisemmin (vielä aiemmin puolestaan ilmestyi Kabulin pääskyset, joka on viimeisin suomennettu teos: käytäntö alkaa suomentaa taaksepäin on toki ymmärrettävä, mutta sekoittaa lukijan päätä).

Mutta pari sanaa Bagdadin kutsusta. Kirjan tapahtumat sijoittuvat sotaisaan Irakiin Saddamin kukistumisen jälkeiseen .Päähenkilö, minäkertoja elää kirjan alussa Kafr Karamin beduiinikylässä. Alussa kylä on syrjässä maata repivistä taisteluista, mutta hiljalleen sota ulottaa lonkeronsa myös sinne. Sota ja vieraat valloittajat koettelevat ihmisten ja perinteitä noudattavien beduiinien kunniakäsitystä ja saavat monet nuoret miehet liittymään erilaisiin vastarintaryhmiin. Myös minäkertojan maailma (ja perheen kunnia) romahtaa sodan tunkeutuessa kotikylään, jättäen vain "tyhjän kuoren". Sitten mennäänkin jo Bagdadiin. Päähenkilömme tuntee pakottavaa tarvetta kostaa kokemansa kunnianmenetys: vain siten hän voi kuolla rauhallisena. Suunnitteilla onkin suurin terroriteko koskaan, ja sen myötä päähenkilömmekin päätyy Irakista Beirutiin. Mukana pyörii eri syistä maailmaan pettyneitä ja länsimaihin turhautuneita herrasmiehiä, turhautumistaan purkavia nolattuja nuorukaisia ja tilanteesta hyötymään pyrkiviä venkuloita.

Bagdadin kutsu avaa mielenkiintoisella tavalla sodan logiikkaa ja henkilökohtaisten vaikuttimien osuutta tapahtumiin. Välillä tarina tuntuu jopa hiukan tylsältä, toisinaan taas väkivallan kuvaukset purskahtavat tekstistä räikeinä. Sotaa ja siihen liittyviä yksittäisten ihmisten tekoja ja valintoja Khadra kuvaa tuomitsematta, joskin amerikkalaissotilaat jäävät väkivaltaisiksi ja ymmärtämättömiksi statisteiksi (varsin perustellusti).

Hyvä kirja tärkeästä aiheesta. Pidin kyllä Attentaatista enemmän, mutta kyllä tämäkin kannattaa lukea.

torstai 30. syyskuuta 2010

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tässäpä taas kirja, josta on nyt vähän vaikea aloittaa kirjoittaminen. Kauimpana kuolemasta kiinnosti minua melkoisesti, ja ennen kun luin kirjan, ehdin lukea siitä monia kiittäviä, jopa ylistäviä arvioita (liiallinen arvioiden lukeminen etukäteen on yleensä virhe niin kirjojen kuin elokuvienkin suhteen, minkä toki tiedän, mutten kuitenkaan elä tämän tiedon mukaan). Itse en nyt ainakaan oitis ollutn mitenkään täysin myyty kirjalle, vaikka sillä toki ansionsa olikin.

Niitä ansioita olivat:
- Kohtuullisen luonteva sijoittuminen Afrikkaan, ylipäänsä se, että suomalainen rohkenee kirjoittaa kirjan, jossa yksi minäkertoja on afrikkalaisnainen.
- Tekstin sujuvuus ja myös kauneus (ainakin paikoin), Hirvonen osaa kyllä kirjoittaa.
- Tarinakin oli ihan kelpo kyllä, tosin (surkeasta juonimuististani johtuen) en kyllä oikein ihan tarkasti muista, että mites se nyt menikään.
- Lisäksi käsittelyssä on tärkeitä ynnä humaaneja teemoja (kehitysavun hyöty/hyödyttömyys, ihmisten kyky tehdä pahaa (tai hyvää), toivo ja toivottomuus, kuolema ja muuta sellasta pientä).

Mutta, tähän tietenkin tulee sitten mutta, kun en kerta ihan ollut myyty. Minusta henkilöhahmot nimittäin eivät olleet oikein uskottovia ja/tai hyviä. Eivät päähenkilöt Paul ja Esther, eivätkä myöskään esim. Paulin ex tai sen poika. En saa oikein kiinni (enää) siitä, mikä niissä oikein mätti, mutta jotenkin lukiessa se jo vaivasi, semmoinen ihme teennäisyys tai joku, niissä. Lisäksi, ja vaikka just kiittelin teoksen sijoittumista Afrikkaan, niin tuntui se vähän just semmoiselta, mitä esim. suomalainen kirjoittaisi Afrikasta, että vähän sillälailla eksoottinen ja vieras (ja pimeä), mutta ihmiset ei kuitenkaan pohjimmiltaan ja päähenkilö on ainakin kuin kuka tahansa länkkäri (joka tietysti olikin osin sen päähenkilön tragedia myös, sen juuret ja uskottavuus ynnä muu sellainen, mutta olisiko sitä hahmoa voinut kirjoittaa toisenlaiseksi edes? En tiedä).

En nyt tästä muutakaan saa päkistettyä. Kyllähän tää nyt varmaan kannattaa lukea, ja ihmettelen jos eivät ota Finlandia-ehdokkaaksi. Vaikken minä nyt niin vaikuttunutkaan.

keskiviikko 29. syyskuuta 2010

Sana Krasikov: Vielä vuosi


No niin, palataanpa kirjallisuuden pariin. Olen muuten huomannut lukevani nopeammin kuin kirjoittavani (tai ainakaan kuin mitä saan aikaiseksi kirjoittaa), joten olen kroonisesti noin viisi kirjaa itseäni jäljessä. Tämä tietysti aiheuttaa sen, etten oikein enää muista, mitäs näissä kirjoissa oikein olikaan, vaikka aloin kirjoittaa niistä blogiini juuri muistini tueksi. Eli sikäli pieleen menee.

Jossain välissä tuossa luin kirjastosta lainaamani Sana Krasikovin novellikokoelman Vielä vuosi (Siltala). Se oli lukukokemuksena oikeinkin kiva, ehkä ennen kaikkea siksi, että luen ihan todella vähän (tai harvoin, sama asia) novelleja, ja vaihteluhan nyt tunnetusti aina virkistää.

Ukrainalais-georgialaisen Krasikovin novellit kertovat venäläisistä(ja ukrainalaisista ja georgialaisista) ihmiskohtaloista. Enimmäkseen käsitellään Yhdysvaltoihin syystä tai toisesta päätyineitä immigrantteja, mutta välillä ollaan myös mm. Moskovassa. Kaikki kuitenkin asuvat poissa synnyinmaastaan, kaukana perheestään tai muuten jotenkin vieraassa ympäristössä, kuka mistäkin syystä (raha, rakkaus, menneisyyden pakeneminen ym.). Krasikov kirjoittaa minusta taitavasti ja onnistuu luomaan tunnelmia ja hetkiä ehkä pikemminkin kuin juoneen pohjautuvia tarinoita. Pysähtyneisyyden, epätoivon ja turhautuneisuuden kuvaajana hän on taitava. Osa novelleista toki tuntuu hieman enemmän hutaistuilta, kun taas osassa olisi aineksia kokonaiseen romaaniinkiin. Krasikov ei tunnu uskovan ihmiseen, sikäli ikäviä omaneduntavoittelijoita monet hänen hahmonsa ovat. (Luin muuten jostain, että näissä novelleissa on ilmeisesti myös Tsehov-viittauksia. No minähän en ole Tsehoveitani lukenut, joten en tietenkään älynnyt mitään.)

Jos vielä muistaisin novellien nimiä, kertoisin teille mitkä niistä olivat suosikkejani, mutta enpä muista (ai miten niin voisin tehdä muistiinpanoja?). Tykkäsin kuitenkin sen verran, että mikäli Krasikov vielä jotain julkaisee, haluan sen kyllä lukea.

tiistai 28. syyskuuta 2010

Lisää rakkautta ja anarkiaa

Nyt kun kerran tämän projektin aloitin, niin kirjoitan nyt sitten niistä kahdesta viimeisestäkin elokuvasta, keskiviikon Armadillosta ja sunnuntain Blank Citystä (olin tuossa välissä illat ja iltapäivät työnorjana, joten en olisikaan ehtinyt nähdä enempää filmejä. Ja Blank Cityäkin mentiin katsomaan oikeastaan vaan kun saimme toverilta (kiitos vaan!)vapaaliput, jotka olisivat muuten saattaneet jäädä käyttämättömäksi.) No siis.

Armadillosta olikin Hesarissa ja vaikka missä jo juttua, ja tuleehan se vissiin ihan näinä hetkinä jo teatterilevitykseenkin. Kyseessä oli siis tanskalainen dokkari Afganistanin sodasta. Filmissä seurataan tietyn erän (äh ei oo meikällä sotilastermit hallussa) lähtöä Afganistaniin ja ryhmän puolivuotista kautta maassa. Nato-maa Tanska sotii eteläisessä Afganistanissa Helmandissa, missä tilanne on ilmeisesti kroonisen kuumottava. Siviiliväestöä vituttaa jäädä ulkkarisotilaiden ja talebanien väliin, ulkkarisotilaita vituttaa tylsä partiointi, tienvarsipommit ja talebanit, ja talebaneja vasta vituttaakin. Filmi ei siis ollut erityisen hupaisa, mutta se oli kyllä varsin hyvin tehty ja mielenkiintoinen katsaus. Leffan sotilaat ovat enimmäkseen parikymppisiä nulikoita, jotka yrittävät torjua pitkästymistä katselemalla pornoa ja pelaamalla räiskintäpelejä. Tilanne Armadillo-campin ulkopuolella taas osoittaa kuinka selvästi ISAF-joukot lähinnä lyövät päätään Afganistanin mäntyyn, eikä kellään oikein mene hyvin. Mutta tämänhän vissiin kaikki jo tiesivätkin?
Lisäpisteitä elokuvaelämys sai paikalla olevasta ohjaaja Janus Pedersenistä. Yleisö esitti kysymyksiä epäsuomalaisen innokkaasti ja oli eri jännää kuulla elokuvantekemisestä armeijan seassa sekä hieman myös ohjaajan näkemyksiä asiaan. Koska olen muutenkin tällainen uutisnarkkari ja kansainvälisen politiikan ja konfliktien fanittaja, on todettava, että kyllä tämä taisi olla koko R&A:n paras juttu. Yeah.

Blank City oli myös dokkari, ja sekin käsitteli kieltämättä ihan kiehtovaa aihetta, 1970-luvulla New Yorkissa virinnyttä diy-elokuvainnostusta, jonka parista ovat ponnistaneet esimerkiksi Jim Jarmusch ja (ihana) Steve Buscemi. Senpä takia olikin vähän harmittavaa, että dokkari onnistui jossain määrin hassaamaan kiintoisan aiheensa. Filmi nimittäin koostui lähinnä henkilöhaastatteluista. Tuntui suorastaan, että haastateltiin kaikkia, jotka vaan jotenkin liittyivät aiheeseen, joten puhuvia päitä oli liikaa siihen nähden ettei läheskään kaikilla ollut mitään kovin mielenkiintoista sanottavaa. Haastattalujen yhteydessä näytetttiin pätkiä tuolloisista elokuvista, ja niitäkin oli liikaa, siitäkin huolimatta, että monet elokuvakatkelmista vaikuttivat kiehtovilta. Sen sijaan elokuva tarjosi minun makuuni liian vähän analyyttistä otetta (miksi? ei vain miten ja missä) ja liian vähän muuta kuin elokuvamateriaalia tuolta ajalta (prosessi kun on usein kiinnostavampi kuin lopputulos). Harmillista, mutta ei nyt ihan ajanhukkaa kuitenkaan. Itse elokuvahommeita enemmän minua muuten kiinnostaa ilmiönä (lähinnä amerikkalainen) inner city degradation ja sen aiheuttamat ilmiöt paikallisessa kulttuurissa sekä kenties myöhemmin myös laajemmin populaarikulttuurissa.

No niin. Seuraavalla kerralla palaan kirjallisuuden pariin. Nyt luen muuten mielenkiintoista esikoisromaania, Sami Hilvon Viinakorttia. Hyvä kirja!

sunnuntai 26. syyskuuta 2010

Rakkautta ja anarkiaa osa 1

Lipeän taas blogin nykyisestä linjasta ja kirjoitan kirjojen sijaan vaihteeksi elokuvista, viime aikoina kun olen viettänyt jokasyksyiseen tapaan muutamia iltoja Rakkauden ja anarkian parissa. Tänä vuonna näin kuusi elokuvaa, mikä vastaa varmaan aika hyvin edellisten syksyjen keskiarvoa, ja on muutenkin sopiva määrä, minusta. (En kertakaikkiaan ehtisi katsomaan kokonaista sarjakortillista, siis 11 elokuvaa, mutta sarjakortin puolittaminen toverin kanssa on hyväksi havaittu idea.)

Koska, kuten minun tuntevat ehkä tietävät, minulla on surkea juoni- ja elokuvamuisti, ajattelin kirjoittaa pari riviä kustakin näkemästäni elokuvasta, ikäänkuin itselleni muistoksi (ja muille viihdykkeeksi sikäli kun nämä sepustukset nyt sellaiseksi käyvät). Järjestyksessä näin seuraavat elokuvat:

The Illusionist, Jacques Tatin alkuperäiskäsikirjoitukseen pohjautuva Sylvain Chometin (Bellevillen kolmoset) animaatio. Animaatio oli kaunista ja hyvin laadittua, etenkin pidin kaupunkinäkymistä. Tarina oli ihan hyvä, mutta siinä ehkä kuitenkin piili elokuvan heikkous (loppuratkaisu oli vähän tynkä ja välillä oli tylsiä kohtia ja turhaa sentimentaalisuutta). No oli se kuitenkin hyvä.

Howl. Luin Allen Ginsbergin Howlin ensimmäisen kerran varmaankin 15- tai 16-vuotiaana, enkä varmaan tajunnut siitä paljoakaan. Ginsberg on kuitenkin niitä verrattain harvoja runoilijoita, joiden runoja olen oikeasti lukenut (tai itseasiassa joskus lukiolaisena luin kyllä tarkemmin ajatellen aika paljonkin runoutta, ainakin paljon enemmän kuin nykyisin, myös Ginsbergiä). Elokuva kietoutui tämän runon ympärille ja koostui muutamista keskenään näennäisen irtonaisista osista: Huuto-runon sopimattomuus-oikeudenkäynnin seuraamisesta, Ginsbergin haastattelusta, runonluentatilaisuudesta ja itse runoa kuvittavista animaatioista. Osat näyttävät kivasti autenttisilta, mutta ovat toki näyteltyjä (ovelaa!), joskin ilmeisesti ainakin "haastattelut" perustuvat oikeisiin haastattelunauhoihin. Verrattain vähäisistä elementeistä tulee ihan hieno elokuva, mutta lienee tunnustettava, etten aluksi oikein tykännyt animaatioista (etenkään siitä, että runon "kuvitus" oli välillä vähän turhan kirjaimellista, plaah). (täältä voi kuunnella Allenin lukevan Howlin ensimmäisen osan. Ja löytyy Howl myös spotifystä.) Miten tän nyt tiivistäis, ehkä semmonen kasin tai kasipuolen elokuva kouluarvosanoilla.

Life during wartime. Tämä piti mennä katsomaan jo siksikin, että lukiolaisena fanitin Solondzin Happinessia niin kovasti, että näin sen varmaan neljä kertaa (se on paljon, sillä en, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, yleensä katso samoja elokuvia useaan kertaan). No, Life during wartime melkein jatkaa siitä mihin Happiness jäi, tosin yhdeksän (?) vuotta myöhemmin, ja kokonaan uudella miehityksellä (mikä ihme on casting suomeksi?). Taas seurataan kolmen sisaruksen, Trishin (se, jonka terapeuttiaviomies paljastui edellisessä elokuvassa pedofiiliksi), Joyn (se herkkä taiteilija, joka päätyi yhteen puhelinpervertti-Allenin kanssa) ja Helenin (joka on kuuluisa kirjailija, josta minulla ei ole mitään muistikuvia ja jonka esiintyminen jatko-osassa on tarinan etenemisen kannalta täysin tyhjä arpa) elämää. Life during wartimen hienoimman roolisuorituksen tekee Ciaran Hinds vankilasta vapautuneena pedofiili-Billinä (joskin tykkäsin jotenkin myös The Wiren Omarina paremmin tunnetun Michael K. Williamsin Allen-tulkinnasta). Elokuvassa on läjä hienoja kohtauksia, mutta myös paljon turhaa selitystä ja ihmeellistä hortoilua. Jännää oli myös se, että tällä kertaa keskeisen perheen juutalaisuus korostuu (en muista, että sisarten uskontoa olisi Happinessissa edes mainittu). Ihan hyvä, ei täydellinen.

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. Voihan jehna, mitä tästä nyt sanoisi. Uncle Boonmee tosiaan voitti Cannesin kultaisen palmun, mutta ei tämä nyt ollut ehkä ihan samanlainen kuin aiemmat voittajat. En ole varma tajusinko tästä nyt yhtään mitään, mutta toisin kuin eräiden muiden elokuvien kohdalla joista en myöskään ole tajunnut mitään (esim. Lynchin Inland Empire), Uncle Boonmee oli jotenkin viihdyttävä ja jännä, ja tarpeeksi lyhyt. Elokuva siis keskittyy sairaan Boonmeen viimeisiin päiviin, jotka hän viettää maatilallaan lähimpiensä kanssa (mukana myös edesmenneen vaimon haamu ja kadonnut poika, joka palaa kuvioihin monkey-ghostina). Boonmeella on pääsy menneisiin ja tuleviin elämiinsä (sekä tähän elämään, joka on nyt päättymässä, ja jotenkin erilaiset jaksot liittyvät ehkä myös siihen, miksi Boonmee on saanut tappavan munuaissairauden), ja sitten nähdään kaikkea jännää ja heilutaan viidakossa. Lopusta en tajunnut sitäkään vähää mitä elokuvasta muuten. Öö.

Näiden lisäksi näin vielä Armadillon ja Blank cityn, mutta taidan nyt laittaa ne eri postaukseen, jotta tästä ei tule ihan älyttömän pituinen.

Mites, lukijat, näittekö samoja leffoja, vai eri? Kertokaa ny jotain.

tiistai 21. syyskuuta 2010

Elina Hirvonen: Että hän muistaisi saman

Loppukesällä tulin vihdoin lukeneeksi Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Olin toki ajatellut kirjan lukemista jo viimeistään siitä New York Times Book Reviewin kansijutusta lähtien. Loppujen lopuksi ostin pokkarin ja luinkin sen sitten hetimiten. Kirja on muuten varsinkin pokkarikoossa ihan hirmuisen pieni, joskaan ei ehkä sisällöltään. Ensimmäiset pisteet oitis siitä, että on maltettu kirjoittaa lyhyt kirja (toisinaan käyn yhdennaisensotaa liian pitkiä kirjoja ja elokuvia vastaan, harvalla kun on oikeasti sanottavaa 400 sivun tai kahden ja puolen tunnin edestä; kokemukseni mukaan pituus selittyy kovin usein huolimattomalla editoinnilla ja kyvyttömyydellä karsia tyhjänpäiväisyyksiä. Joku Dostojevski voi nyt tietty olla eri mieltä).
No, nyt on siis selvää, että kirjan lyhyys miellytti minua, mutta osaanko sanoa tästä nyt mitään muuta? Kirja on yhdenpäivänromaani, siitä myös pisteet, vaikka välillä takaumajaksot ovatkin vallan pitkiä. Kirjan päähenkilö on Anna (ehkä, en tosiaan ole hyvä muistamaan kirjallisuuden henkilöhahmojen nimiä). Anna on ahdistunut, syyllisyydentuntoinen ja maleksii Helsingissä, uppoutuu muistoihinsa eikä tunnu saavan tehdyksi mitään. Annan ajatusten kautta tutustumme Annan ja tämän poikaystävän Ianin perheeseen, muistoihin ja traumoihin. Huomaamme, miten isien traumat seuraavat aina kolmanteen polveen (tjsp). Lopussa on vähän valoa.

Erityisesti pidin seuraavista asioista:
1. Annan näkökulma ja vain Annan näkökulma kaikkeen: veljeen, perheeseen, Ianiin, maailman tapahtumiin (olen ehkä vähän kyllästynyt nykyisin niin kovin suosittuun useiden kertojien tekniikkaan (tjeu esim: Juha Itkonen, Kjell Westö, Hirvosen uusin).
2. Rauhallinen ja välillä miltei eleetön kerronta.
3. Lapsuudenkuvaukset

Helsinki tuntui taas aika elävältä, mutta on myönnettävä, että amerikkalainen kirjallisuudentutkija-poikaystävä oli jotenkin teennäinen hahmo, minusta.

Luulen, että voisin lukea kirjan uudestaan ehkä piakkoinkin. Menee varmaan aika lähelle vuoden parhaita kirjoja, ja näillä funtsimisilla myös Hirvosen seuraavan kirjan ohi, mutta siitä lisää heti Sana Krasikovin novellien jälkeen.

tiistai 14. syyskuuta 2010

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata


Luin viime vuonna (miten minusta tuntuu, että kaikki on tapahtunut viime vuonna? Ehkä osa näistä on oikeasti tapahtunut jo toissa vuonna, mutta en vaan tajua sitä) Marjaneh Bakhtiarin esikoisromaanin Mistään kotoisin (Kalla det vad fan du vill), enkä muista olleeni siitä erityisesti mitään mieltä.

Bakhtiari siis "edustaa" näitä Suomeenkin kaivattuja maahanmuuttajakirjailijoita. Bakhtiari on iranilaisten vanhempien lapsi, ja hänen molemmat kirjansa kertovatkin iranilaislähtöisistä perheistä jotka asuvat nyky-Ruotsissa. Ei-niin-yllättävästi Bakhtiari käsittelee esimerkiksi sukupolvien eroja, sopeutumista, ruotsalaisen yhteiskunnan ongelmallista suhtautumista tulokkaisiin ym. kipupisteitä. Kumpainenkin lukemani kirja on ollut ihan hyvä, paikoin hauska, mutta ei mikään suuri lukuelämys.

Toista maata kertoo Ruotsissa asuvasta iranilaisperheestä, jonka isä on oppinut kielen ja sopeutunut joidenkin mielestä maahan liiankin hyvin tämän uskaltaessa syyttää myös maahanmuuttajia ongelmistaan. Perheen äiti taas ei oikein ole koskaan oppinut ruotsia, mutta hänellä on kuitenkin ruotsalaisia ystäviä, jotka hänen kauttaan harrastavat monikulttuurisuutta. Perheen vanhempi tytär saa päähänsä, että hän haluaa matkustaa vanhempiensa kotimaahan. Idea ei varsinaisesti ilahduta vanhempia, mutta lopulta tytär saa lähteä sukuloimaan, kunhan myös pikkusisko tulee mukaan (mikäli joku muuten ihmettelee, en mainitse henkilöiden nimiä koska en enää muista niitä ja kirja oli kirjaston joten en voi tarkastaa siitäkään).

Sitten seurataankin siskosten matkaa Iraniin, joka ei olekaan ihan sellainen, kuin tytöt ovat kuvitelleet, ja jossa muodikas paikallinen serkku haluaa näyttää ruotsalaisserkuille ostoskeskuksia ja kaikenlaista muuta modernia, eikä oikein käsitä, miksi vanhempi sisaruksista haluaa kuvata "autenttista" Irania ja nuorempi pelkää hysteerisesti uskonnollista poliisia. Välillä kuitenkin nähdään myös pilkahduksia fundamentaliseen systeemiin ja ihmisten elämää rajoittaviin sääntöihin.

Kirja kuvaa ihan kiinnostavasti erilaisia kulttuurisia törmäyksiä ja kirjan henkilöt, vaikka jäävätkin aika pintapuolisiksi, ovat ihan jänniä. Toisaalta tuntuu, että Bakhtiari haluaa ja yrittää kirjoittaa samaan kirjaan vähän liian monta havaintoa ja tarinaa, jolloin kaikki tuntuu jäävän vähän kesken ja pintaraapaisuksi.

En nyt pysty keskittymään kylliksi laatiakseni mitään synteesiä tästä mieleen nousevista teemoista (maahanmuuttajakirjallisuus, kansankoti, ennakkoluulot, monikulttuurisuus ym.), mutta todettakoon, että jotain teemoja siis nousi mieleen. Menen tiskaamaan ja kuuntelemaan Palefacen uutta levyä.

Kang Chol-hwan: Pjongjangin akvaariot

Nyt tässä on päässyt kehkeytymään sen verran pitkä tauko, etten oikein enää muista, mitä minun piti Pjongjangin akvaarioista kirjoittaa. Selailin tätä kirjaa ensimmäisen kerran sen ilmestyttyä Siltalalta viime syksynä (?). En kuitenkaan saanut aikaiseksi hankkia kirjaa käsiini ennen kuin tänä kesänä kirjastosta.

Kirjan kirjoittaja Kang Chol-hwan syntyy Pohjois-Koreassa japaninkorealaiseen perheeseen (siis perheeseen, joka on muuttanut Japaniin ja sitten paluumuuttanut "työläisten paratiisiin" Korean sodan jälkeen). Pojan ollessa lapsi hän kuuluu jonkinlaiseen hyvin toimeentulevaan ylempään keskiluokkaan ja lapsuus Pjongjangissa on onnellinen. Kaikki kuitenkin muuttuu kun pojan isoisä viedään pois, jonka jälkeen koko perhe kiikutetaan Yodokin työleirille uudelleenkoulutettavaksi. Tämän jälkeen suuri osa kirjasta on leirin olojen (ei kaksista), leirille joutuneiden ihmisten ja vankien ja vartijoiden sekä erilaisten koettelemusten (pakkotyö, nälkä, sairaudet, rangaistukset, väkivalta) kuvailua.

Kang Chol-hwanin perhe, toisin kuin isoisä, on kuitenkin joutunut sellaiselle leirille, josta heidän on vielä joskus määrä päästä pois, ja niinpä kymmenen vuoden kuluttua perhe vapautetaankin, joskin tuomittuna elämään köyhästi maaseudulla. Pari vuotta "vapaata" elämää riittää Kang Chol-hwanille, ja hän päätyy ystävänsä kanssa pakenemaan maasta Kiinaan, josta hän sittemmin siirtyy Etelä-Koreaan (joka takaa pohjoisen pakolaisille turvapaikan, mutta vaatii vastineeksi mm. lehdistötilaisuuksia).

Kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen maailman suljetuimpaan maahan. Meno on juurikin niin päätöntä kuin uutisista ja muista tiedonmurusista on osannut päätellä. Koska olen tullut lukeneeksi kylliksi kirjoja holokaustista, Kiinan kulttuurivallankumouksesta, Stalinin vainoista ja Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuureista, leirikuvaukset eivät pahemmin hätkähdyttäneet kuten ei myöskään ihmisten kyvykkyys silkkaan matalamieliseen ilkeyteen, omaneduntavoitteluun ja typeryyteen. Kiinnostavinta antia oli varmaankin maastapaon järjestely ja ensimmäisten hetkien kuvailu Kiinassa.

Tärkeä tämä opus on tietysti siksi, että Pohjois-Korea ei ole muuttunut pätkääkään ja mielivaltaiset työleirit ovat pullollaan vankeja, kun taas paikoilleen sidotut "vapaat" kansalaiset kärsivät nälkää samaan aikaan kun "rakas johtaja" katselee filmejä ja pelaa golfia. Eikä muuta maailmaa tunnu hirveästi kiinnostavan (tähän taitaa olla ainakin kaksi syytä: 1. Kiina ja 2. ei merkittäviä öljyvarantoja). Mielenkiintoinen juttu, mutta ei mikään erityisen erityinen lukukokemus.

perjantai 3. syyskuuta 2010

Pahoittelen

Tässä välissä ajattelin pahoitella kaikille kolmelle (?) lukijalleni sitä, että päivityksiä ei ole tulossa varmaankaan ennen ensi viikon loppua, vaikka mielisinkin jo päästä puimaan Elina Hirvosta ja kaikkee. Olen nimittäin upottanut itseni suohon, joka koostuu kahdesta työstä ja yksistä opinnoista, ja minulla ei ole tarpeeksi tunteja vuorokaudessa edes niihin.

Blogin lisäksi kärsivät sosiaaliset suhteet, henkilökohtainen hygienia ja pian myös mielenterveys. Huoh.