En vieläkään ole ehtinyt kirjoittaa kaikista joulun tienoilla lukemistani kirjoista. Tänään on vuorossa sangen perinteinen lukuromaani, Kate Mortonin Paluu Rivertoniin. Se oli oikein sopivaa aivot narikkaan -lukemista (joskin viime aikoina on tuntunut siltä, että ne aivot ovat unohtuneet sinne narikkaan. Talvi, lopu jo!)
Kirjoittajaa laiskottaa, aloitan siis teelmäni lainaamalle tähän, mitä suomalainen kustantaja sanoo Paluusta Rivertoniin:
Kesällä 1924 Rivertonin kartanossa valmistaudutaan häikäiseviin seurapiirijuhliin ja jännittynyt odotus täyttää tienoon. Tunnelma muuttuu hetkessä, kun taloon tuodaan kammottava uutinen: nuori runoilija Robbie Hunter on riistänyt henkensä kartanon mailla. Tapauksen ainoat silminnäkijät siskokset Hannah ja Emmeline eivät puhu toisilleen enää koskaan. Talvella 1999 Rivertonin kartanon entinen palvelijatar, nyt 98-vuotias Grace Bradley saa vieraakseen nuoren ohjaajan, joka haluaa tehdä elokuvan Hunterin tapauksesta. Kauan sitten lausutut lupaukset ja huolella piilotetut tunteet heräävät henkiin, kun Grace aloittaa matkan takaisin Rivertoniin. Pystyykö Grace yhä säilyttämään synkän salaisuuden, jota hän on kantanut kymmeniä vuosia?
Perinteisesti en ole ollut mitenkään erityisen innostunut englantilaisuudesta tai kartanomeiningeistä. Siitä huolimatta Paluu Rivertoniin onnistui sopimaan tuon hetken lukutunnelmiini, ja vaikka kirja onkin aika "lukuromaanimainen" (minun sanakirjassani siis sujuva mutta vähän heppoinen, tunteisiinvetoava, muttei kovin uskottava) oli sen lukeminen ihan miellyttävä kokemus.
Kirja yhdistelee aineksia dekkareista tai murhamysteereistä, bbcläisestä pikkutarkasta pukudraamasta, romanttisista tragedioista ja sosiologiaa lähestyvistä havainnoista luokkayhteiskunnasta. Varsin monipuolinen keitos siis. Teksti on sujuvasti laadittua, eikä se juuri pitkästytä, vaikka "varsinaisiin tapahtumiin" päästään vasta hyvin myöhään kirjassa, hyvä jos ensimmäisellä puoliskolla nähdään vilaustakaan runoilija Hunterista. Toisaalta henkilöhahmot tuntuvat päähenkilötärtä myöten aika pintapuolisilta ja kerronta on toisinaan vähän, miten sen nyt sanoisi, ylidramaattista.
Tarina kerrotaan vanhan Grace Bradleyn muistelujen näkökulmasta, ja tarina viekin välillä 1900-luvun alkuun, välillä taas palataan vuosisadan lopulle. Kerrontaratkaisu on aika mielenkiintoinen, tosin jäin päähenkilön kohdalla ihmettelemään, miksi kirjoittaja oli välttämättä halunnut tehdä palvelitar-Gracesta myöhemmän arkeologian tohtorin (kuinka moni työväenluokkaan syntynyt perheellinen nainen ylipäänsä on mennyt Isossa-Britanniassa yliopistoon yli 40-vuotiaana ja tehnyt vielä työuran arkeologina siihen päälle? Ehkä mahdollista, muttei kovin todennäköistä, eikä mielestäni tuonut kirjaan juuri mitään lisää.)
Tämän kirjan lukemisen jälkeen satuin kerran katsomaan (brittiläistä kartanosarja) Downtown Abbeyta, ja se tuntuikin heti paljon läheisemmältä. Ei minusta silti pukudraaman ystävää vieläkään tullut, enkä ole sen jälkeen tuota sarjaakaan katsonut. Sen sijaan ajattelin kyllä ehkä lukea Mary S. Lovellin Mitfordin tytöt, jonka kansikuvakin jotenkin muistuttaa tätä Paluuta Rivertoniin. Ehkä totuus on tälläkin kertaa tarua ihmeellisempää!
Paluu Rivertoniin on luettu ainakin seuraavien toimesta: Karoliina, Katja/Lumiomena, Kirjapeto ja Leena Lumi.
Kate Morton: Paluu Rivertoniin (The House at Riverton). Suom. Helinä Kangas. Bazar kustannus, 2011. 630 s.
maanantai 20. helmikuuta 2012
maanantai 13. helmikuuta 2012
Lionel Shriver: Jonnekin pois, vihdoin!
Olen viime viikkoina suorastaan vältellyt kirjablogeja, sekä omaani että muiden. En ole itse ehtinyt (tai jaksanut) kirjoittaa blogia, ja jostain syystä toisten (kirja)blogien lukeminen aiheuttaa vakavaa syyllisyydentuntua omasta laiskottelusta (sen sijaan olen ehtiessäni lukenut sisustus- ja reissu/expat-blogeja, sillä ne eivät aiheuta syyllisyyttä, mutta kylläkin matkakuumetta ja materiaalisia tarpeita. Ojasta allikkoon). Olen siis aivan ulalla siitä, mistä blogeissa puhutaan tai mitä kirjoja muut ovat lukeneet, mutta muistelen, että jossain välissä Lionel Shriverin tuoreinta käännöstä vilahteli blogeissa, ja taisipa se menestyä Globalia-skabassakin. Kirja olisi ollut minunkin listallani, jos olisin muistanut osallistua.
Lionel Shriver lienee useimmille tuttu melko huikeasta Poikani Kevin -teoksesta. Sen kautta minäkin kirjailijaan tutustuin (kuriositeettina mainittakoon, että Poikani Kevin on ensimmäinen kirja, jonka olen merkinnyt tuohon sivupalkin luettua-listaan, tämä tosin tapahtui aikana ennen kuin blogi tuli järkiinsä ja muuttui kirjablogiksi, muistaakseni joskus loppukesällä 2007, niin vanha tämäkin blogiparka siis on!). Poikani Kevin teki vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta en ole kuitenkaan tullut lukeneeksi Shriverin muita teoksia, en edes suomennettuja Syntymäpäivän jälkeen tai Kaksoisvirhe. Tai siis en ennen kuin luin Jonnekin pois.
Tämän tuoreimmankin kirjan varasin kirjastosta, ja erinäisten kiireiden takia ehdin lukea vasta pari päivää ennen kuin laina-aikakin umpeutui, joskus tuossa joulun tienoilla. Ja voi pojat, kylläpä olikin hyvä romaani!
Juonesta lyhyesti heille, joita se kiinnostaa (VAROITUS, JUONIPALJASTUKSIA): kirjan päähenkilö Shep Knacker, keski-ikäinen papin poika ja entinen yrittäjä New Yorkin kupeesta halveksii amerikkalaista unelmaa ja haaveilee sen sijaan "toisesta elämästä" jossain, missä elämä on puolet edullisempaa kuin Yhdysvalloissa, ja jossa säästöillä voi vielä mukavasti elellä toisen puolen elämästään suihkulähteitä rakennellen. Shep on vuosia ahertanut säästääkseen rahaa tavoitettaan varten ja on vihdoin päättänyt toteuttaa suuren unelmansa, lähtivätpä vaimo ja poika mukaan tai eivät. Sitten asiat saavat epämiellyttävän käänteet, jonka johdosta säästötilin saldo vääjäämättä hupenee, ja siinä sivussa hupenevat myös Shepin haaveet. Shepin vaimolla Glynisillä nimittäin todetaan mesoteliooma, nopeasti leviävä vatsakalvonsyöpä.
Kamppailu tautia vastaan amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kafkamaisia ulottuvuuksia saavissa syövereissä paljastaa romaanin henkilöistä puolia, joita ei voine parhaalla tahdollakaan kutsua hyviksi. Pettymys elämään, maailmaan ja yhteiskuntaan, epätoivo, viha, pettymys ja ahneus repivät ihmissuhteita ja perheitä. Kirjan loppuratkaisu on tähän nähden onnellinen, jopa (luultavasti tarkoituksellisessa) naiiviudessaan ärsyttävä.
Jonnekin pois on luonnehdittu mm. suureksi amerikkalaiseksi avioliittoromaaniksi (kyllähän siinä avioliitot kieltämättä pääsevät käsittelyyn). Toisaalta se on myös suuri amerikkalainen romaani maan terveydenhuoltojärjestelmästä (karmivaa luettavaa) ja merkittävä aikalaistodistus 2000-luvusta, amerikkalaisuudesta (tai ehkä jopa länsimaisuudesta) ja ehkä ihmisyydestä. Juonikuvauksen perusteella osasinkin ounastella, että odotettavissa ei ollut mikään feelgood-novel of the year.
Amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän älyttömimmät piirteet Shriver paljastaa kaunistelematta (en tiedä, onko se yhtään kohentunut Obaman ilmeisen vesittyneen uudistuksen jälkeen, toivottavasti!). Henkilöhahmot ovat inhottavia, ahneita, pikkumaisia ja pahansuopia (ainakin ajoittain), mutta usein myös hirvittävän todellisia, joskus liikuttaviakin. Jopa Shep Knacker, yhteiskunnan kivijalka, hyväntekijä ja kunniallinen veronmaksaja, päätyy lopulta tavoittelemaan omaa etuaan epäilyttävillä keinoilla, siitä huolimatta, että kirjassa on pitkin matkaa annetttu ymmärtää, että systeemin mahdollistama ahneus ja lyhytnäköinen omaneduntavoittelu ovat juurikin pahasta. Ympäri mennään jne.
Romaanissa kaikki palautuukin lopulta rahaan (raha=vapaus?) ja sen suomaan lopulliseen riippumattomuuteen. Muistakaamme, että päähenkilö haluaa saada kokoon rahaa muuttaakseen elämään herroiksi jonnekin, jonka edullinen elintaso selittyy juurikin paikallisten köyhyydellä, siis paeta amerikkalaisen keskiluokan palkkaorjuudesta lokoisaan rälssiaateluuteen. Siinäpä esimerkillinen mies!
Jotain kriittistäkin sanoakseni (en ole ehkä ikinä lukenut kirjaa, josta en olisi löytänyt jotain ärsyttävää piirrettä, mikä on tietysti hyväkin: täydellisessä kirjassa minua varmaan kuitenkin ärsyttäisi kirjan täydellisyys) on todettava, että vaikka minua eivät inhottavat henkilöt ärsyttäneet (päinvastoin, pidin raadollisesta otteesta), ärsyynnyin vähän joistakin ratkaisuista, jotka Shriver laittoi hahmonsa tekemään. Toinen minua aina ärsyttävä piirre on lukijan opettaminen dialogin välityksellä; henkilöiden paasaukset terveydenhuoltojärjestelmän ongelmakohdista ja mesoteliooman erityispiirteistä turhauttivat (tätä) lukijaa. Sama asia riipii minua myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, asioiden selittäminen lukijalle henkilöhahmojen dialogin avulla on laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta! Perhana.
Kaikenkaikkiaan Jonnekin pois on kyllä tosiaan erinomainen kirja. Keväällä Shriveriltä on tulossa uusikin teos The New Republic, ja olen ajatellut lukea sen alkukielellä. Toistaiseksi pidän nimittäin pientä taukoa suomeksi lukemisesta: oikoluku- ja toimitushommia on ollut nyt niin paljon, etten meinaa saada päätäni pois työmoodista, eikä ole järin rentouttavaa alitajuisesti oikolukea yrittäessään keskittyä kirjaan. Jo on taas ongelmat. Luenkin siis nyt Hobittia englanniksi ja yhtä Alicia Giménez Bartlettin dekkaria espanjaksi.
Jonnekin pois ovat lukeneet ainakin Mari A, Valkoinen kirahvi, Sanna, Ina, Karoliina, Jenni, Susa ja varmasti vielä monet muutkin, mutta nämä nyt äkkiseltään huomasin. Itsensä saa ilmiantaa kommenteissa, niin lisään listaan!
Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That). Suom. Seppo Raudaskoski. Avain, 2011.
Lionel Shriver lienee useimmille tuttu melko huikeasta Poikani Kevin -teoksesta. Sen kautta minäkin kirjailijaan tutustuin (kuriositeettina mainittakoon, että Poikani Kevin on ensimmäinen kirja, jonka olen merkinnyt tuohon sivupalkin luettua-listaan, tämä tosin tapahtui aikana ennen kuin blogi tuli järkiinsä ja muuttui kirjablogiksi, muistaakseni joskus loppukesällä 2007, niin vanha tämäkin blogiparka siis on!). Poikani Kevin teki vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta en ole kuitenkaan tullut lukeneeksi Shriverin muita teoksia, en edes suomennettuja Syntymäpäivän jälkeen tai Kaksoisvirhe. Tai siis en ennen kuin luin Jonnekin pois.
Tämän tuoreimmankin kirjan varasin kirjastosta, ja erinäisten kiireiden takia ehdin lukea vasta pari päivää ennen kuin laina-aikakin umpeutui, joskus tuossa joulun tienoilla. Ja voi pojat, kylläpä olikin hyvä romaani!
Juonesta lyhyesti heille, joita se kiinnostaa (VAROITUS, JUONIPALJASTUKSIA): kirjan päähenkilö Shep Knacker, keski-ikäinen papin poika ja entinen yrittäjä New Yorkin kupeesta halveksii amerikkalaista unelmaa ja haaveilee sen sijaan "toisesta elämästä" jossain, missä elämä on puolet edullisempaa kuin Yhdysvalloissa, ja jossa säästöillä voi vielä mukavasti elellä toisen puolen elämästään suihkulähteitä rakennellen. Shep on vuosia ahertanut säästääkseen rahaa tavoitettaan varten ja on vihdoin päättänyt toteuttaa suuren unelmansa, lähtivätpä vaimo ja poika mukaan tai eivät. Sitten asiat saavat epämiellyttävän käänteet, jonka johdosta säästötilin saldo vääjäämättä hupenee, ja siinä sivussa hupenevat myös Shepin haaveet. Shepin vaimolla Glynisillä nimittäin todetaan mesoteliooma, nopeasti leviävä vatsakalvonsyöpä.
Kamppailu tautia vastaan amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän kafkamaisia ulottuvuuksia saavissa syövereissä paljastaa romaanin henkilöistä puolia, joita ei voine parhaalla tahdollakaan kutsua hyviksi. Pettymys elämään, maailmaan ja yhteiskuntaan, epätoivo, viha, pettymys ja ahneus repivät ihmissuhteita ja perheitä. Kirjan loppuratkaisu on tähän nähden onnellinen, jopa (luultavasti tarkoituksellisessa) naiiviudessaan ärsyttävä.
Jonnekin pois on luonnehdittu mm. suureksi amerikkalaiseksi avioliittoromaaniksi (kyllähän siinä avioliitot kieltämättä pääsevät käsittelyyn). Toisaalta se on myös suuri amerikkalainen romaani maan terveydenhuoltojärjestelmästä (karmivaa luettavaa) ja merkittävä aikalaistodistus 2000-luvusta, amerikkalaisuudesta (tai ehkä jopa länsimaisuudesta) ja ehkä ihmisyydestä. Juonikuvauksen perusteella osasinkin ounastella, että odotettavissa ei ollut mikään feelgood-novel of the year.
Amerikkalaisen terveydenhuoltojärjestelmän älyttömimmät piirteet Shriver paljastaa kaunistelematta (en tiedä, onko se yhtään kohentunut Obaman ilmeisen vesittyneen uudistuksen jälkeen, toivottavasti!). Henkilöhahmot ovat inhottavia, ahneita, pikkumaisia ja pahansuopia (ainakin ajoittain), mutta usein myös hirvittävän todellisia, joskus liikuttaviakin. Jopa Shep Knacker, yhteiskunnan kivijalka, hyväntekijä ja kunniallinen veronmaksaja, päätyy lopulta tavoittelemaan omaa etuaan epäilyttävillä keinoilla, siitä huolimatta, että kirjassa on pitkin matkaa annetttu ymmärtää, että systeemin mahdollistama ahneus ja lyhytnäköinen omaneduntavoittelu ovat juurikin pahasta. Ympäri mennään jne.
Romaanissa kaikki palautuukin lopulta rahaan (raha=vapaus?) ja sen suomaan lopulliseen riippumattomuuteen. Muistakaamme, että päähenkilö haluaa saada kokoon rahaa muuttaakseen elämään herroiksi jonnekin, jonka edullinen elintaso selittyy juurikin paikallisten köyhyydellä, siis paeta amerikkalaisen keskiluokan palkkaorjuudesta lokoisaan rälssiaateluuteen. Siinäpä esimerkillinen mies!
Jotain kriittistäkin sanoakseni (en ole ehkä ikinä lukenut kirjaa, josta en olisi löytänyt jotain ärsyttävää piirrettä, mikä on tietysti hyväkin: täydellisessä kirjassa minua varmaan kuitenkin ärsyttäisi kirjan täydellisyys) on todettava, että vaikka minua eivät inhottavat henkilöt ärsyttäneet (päinvastoin, pidin raadollisesta otteesta), ärsyynnyin vähän joistakin ratkaisuista, jotka Shriver laittoi hahmonsa tekemään. Toinen minua aina ärsyttävä piirre on lukijan opettaminen dialogin välityksellä; henkilöiden paasaukset terveydenhuoltojärjestelmän ongelmakohdista ja mesoteliooman erityispiirteistä turhauttivat (tätä) lukijaa. Sama asia riipii minua myös elokuvissa ja tv-sarjoissa, asioiden selittäminen lukijalle henkilöhahmojen dialogin avulla on laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta! Perhana.
Kaikenkaikkiaan Jonnekin pois on kyllä tosiaan erinomainen kirja. Keväällä Shriveriltä on tulossa uusikin teos The New Republic, ja olen ajatellut lukea sen alkukielellä. Toistaiseksi pidän nimittäin pientä taukoa suomeksi lukemisesta: oikoluku- ja toimitushommia on ollut nyt niin paljon, etten meinaa saada päätäni pois työmoodista, eikä ole järin rentouttavaa alitajuisesti oikolukea yrittäessään keskittyä kirjaan. Jo on taas ongelmat. Luenkin siis nyt Hobittia englanniksi ja yhtä Alicia Giménez Bartlettin dekkaria espanjaksi.
Jonnekin pois ovat lukeneet ainakin Mari A, Valkoinen kirahvi, Sanna, Ina, Karoliina, Jenni, Susa ja varmasti vielä monet muutkin, mutta nämä nyt äkkiseltään huomasin. Itsensä saa ilmiantaa kommenteissa, niin lisään listaan!
Lionel Shriver: Jonnekin pois (So Much for That). Suom. Seppo Raudaskoski. Avain, 2011.
torstai 2. helmikuuta 2012
Erittäin epäajankohtainen postaus, Augusten Burroughs: You Better Not Cry
Kappas, helmikuu alkaa kivasti joulukirjalla. Näppärimmät huomaavat, että olen todella pahasti jäljessä arvioineni, sillä luin tämän kirjan loppuun jouluaatonaattona, siis yli kuukausi sitten. Töitä ja kaikenlaista muuta puuhaa riittää taas niin, etten oikein edes muista, koska olen viimeksi pitänyt vapaapäivän. Hii-hoo. Nytkin kirjoitan, vaikka oikeastana pitäisi juuri nyt laatia lounasta, jotta ehdin syödä sen, ennen kuin lähden illaksi töihin. Ikävä kyllä kukaan ei ole käynyt kaupassa, joten ei täällä asunnossa ole juuri mitään syötäväksi kelpaavaa. Todellisuus ratkaisi siis kätevästi tämänkin ongelman!
Niin, se Burroughs, ihana Burroughs.Olen hehkuttanut Augustenin kirjoja täällä aiemminkin, joten en nyt ryhdy siihen, vaan yritän tiiviisti ja ryhdikkäästi keksiä arvioida teoksen.
You Better Not Cry - True Stories for Christmas on siis nimensä mukaisesti kokoelma jouluaiheisia tarinoita. Takakansitekstin sanoin: "For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."
You Better Not Cryn tarinat ovatkin taattua Burroughsia, vinksahtaneita, huvittavia, traagisia ja itseironisia kertomuksia, jotka tavalla tai toisella liittyvät jouluun. Kirjassa on vain seitsemän kertomusta, joista ensimmäiset kolme sijoittuvat Augustenin lapsuuteen. Ensimmäinen tarina, kirjan nimikertomus You Better Not Cry, kattaa ensimmäiset 35 sivua ja kertoo hervottoman ja kieroutuneen tarinan joulua rakastavan lapsi-Augustenin eräästä joulusta, jolloin isovanhemmat järkyttyvät, vanhempien kiristäminen on oiva tapa saada lahjoja, ja jossa erityisen huonosti käy eräälle koriste-esineelle. Tarinassa Ask Again Later Augusten herää Waldorf Astoriasta lihavan ranskalaisen joulupukin vierestä, ja tarinassaWhy Do You Reward Me Thus? alkoholismin syövereihin joutunut nimihenkilö oppii jotain elämästä.
Jonkinlaisena yhteenvetona voisin todeta, että kirja oli joulun alla oikein sopivaa luettavaa. Se ei kuitenkaan minusta yllä ihan samanlaisiin huikeisiin sfääreihin kuin Maagista ajattelua tai Possible Side Effects. Augustenin fanitytölle vähempikin kuitenkin riittää, joten tähän kirjaan kulutetut kuutisen euroa olivat six euros well spent. Suosittelen Augustenin tyyliin mieltyneille, en ehkä niinkään muille. Paitsi ehkä joulunaluslukemiseksi siirappisen idyllisiin joulukuvaelmiin kyllästyneille henkilöille.
Augusten Burroughs: You Better Not Cry - True Stories for Christmas. Atlantic Books, 2010. 206 s. Book design by Bill Mazzone.
Niin, se Burroughs, ihana Burroughs.Olen hehkuttanut Augustenin kirjoja täällä aiemminkin, joten en nyt ryhdy siihen, vaan yritän tiiviisti ja ryhdikkäästi keksiä arvioida teoksen.
You Better Not Cry - True Stories for Christmas on siis nimensä mukaisesti kokoelma jouluaiheisia tarinoita. Takakansitekstin sanoin: "For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."
You Better Not Cryn tarinat ovatkin taattua Burroughsia, vinksahtaneita, huvittavia, traagisia ja itseironisia kertomuksia, jotka tavalla tai toisella liittyvät jouluun. Kirjassa on vain seitsemän kertomusta, joista ensimmäiset kolme sijoittuvat Augustenin lapsuuteen. Ensimmäinen tarina, kirjan nimikertomus You Better Not Cry, kattaa ensimmäiset 35 sivua ja kertoo hervottoman ja kieroutuneen tarinan joulua rakastavan lapsi-Augustenin eräästä joulusta, jolloin isovanhemmat järkyttyvät, vanhempien kiristäminen on oiva tapa saada lahjoja, ja jossa erityisen huonosti käy eräälle koriste-esineelle. Tarinassa Ask Again Later Augusten herää Waldorf Astoriasta lihavan ranskalaisen joulupukin vierestä, ja tarinassaWhy Do You Reward Me Thus? alkoholismin syövereihin joutunut nimihenkilö oppii jotain elämästä.
Kuva ei liity kirjaan mitenkään, vaan esittää ennakkoäänestyksen kunniaksi leipomiani muffineja. Kuvassa on toki myös ilmeinen poliittinen viesti. Ehkä tämän blogin ensimmäinen sellainen? |
Augusten Burroughs: You Better Not Cry - True Stories for Christmas. Atlantic Books, 2010. 206 s. Book design by Bill Mazzone.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)