maanantai 24. lokakuuta 2011

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Eli kuinka kirjoittaja ylittää ennakkoluulonsa ja tarttuu Anna-Leena Härkösen kirjaan.

Taustoituksena siis kerrottakoon, etten ole juuri lukenut (ymmärtääkseni varsin suosittuja) Härkösen romaaneja. Tarkalleen ottaen en ole niitä lukenut sitten sen, kun yläasteella piti lukea Häräntappoase, ja syystä tai toisesta inhosin kyseistä romaania. Pari viikkoa sitten kaipasin kuitenkin jotain kevyttä luettavaa työmatkoille ja mukaan tarttui kokoelma Härkösen kolumneja (tai oikeastaan tarkemmin sanoen yhteisnide teoksista Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia).
Kuvanottohetkellä ikkunan ulkopuolella kasvava tammi oli
vielä enimmäkseen kauniin vihreä. Nyt se on kellanruskea.
Apua, talvi!
Mitä näistä nyt sitten sanoisi? Härkönen on näppärä kirjoittaja ja kolumnit olivat pituutensa puolesta sopivaa metromatka- tai kahvitaukolukemista, joten viihdyin kyllä kirjan parissa, joten se varmaankin oli n. kolmen euron hintansa väärti. Kolumneissa Härkönen pui elämän ilmiöitä laidasta toiseen. Merkkimäärällisesti eniten tilaa saa varmaankin ikuisuusaihe naiset+miehet+parisuhde. Se on harmi, sillä minusta aihe on paitsi puhkikaluttu myös tympäisevä ja merkityksetön. Härkönenkin jaksaa kolumnista toiseen vatvoa sitä, miten parisuhteelle (mille parisuhteelle, jollekin parisuhteen ideatason prototyypille ilmeisesti?) olisi hyväksi, jos naiset antaisivat miestensä juoda kaljaa sohvalla (miten niin "antaisivat"?). Hän myös tuntu tulevan siihen lopputulokseen, että naiset ja miehet ovat kertakaikkiaan niin perin pohjin erilaisia olentoja, että keskinäinen ymmärrys on silkka mahdottomuus. Mieheyteen kuuluu tässä kuvitelmassa elimellisesti kaljan juominen ja baariin meno kavereiden kanssa, naiseuteen etenkin juoruaminen ja pynttäytyminen. Vähän väsähtänyttä (tiedä sitten johtuuko tämä siitä, että merkittävä osa ko. kirjan kolumneista on laadittu jo 90-luvulla).


Onneksi Härkönen on muissa teemoissa terävämpi. Erityisen sujuvia ja hupaisiakin minusta olivat minusta kirjailijan omista kommelluksista lähtevät, toisinaan laajoiksi koko ihmiskuntaa syleileviksi kirjoitelmiksi yltävät tekstit esimerkiksi ennakkoluuloista, lapsista, alkoholista ja 80-luvusta. Härkösen ote on yleisesti ottaen reippaan sarkastinen ja humoristinen. Minuun kun uppoaa eritoten tietynsorttinen verbaalinen huumori, hihittelin useinkin osuville sanavalinnoille.

Kiitämme: tekstien kompakti mitta ja sujuvuus, huumori, epäkorrektius.
Moitimme: parisuhdeteeman ylikäyttö.

Positiivisen puolelle jäätiin.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (sis. kokoelmat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia). Otava 2011.  395 s.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kirjoittaja tekee kahdeksan paljastusta

Katrilta tuli tunnustus, joten aloittakaamme sillä. Ensinnä kiitos tunnustuksen antajalle! Mukavaa, että muistetaan tällaista vähän laiskempaakin kirjabloggaajaa (asunto alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että täällä voi jopa asua, mutta paljon on vielä puuhattavaakin. Esimerkiksi sellainen pieni ja epäoleellinen kaluste kuin sänky on vielä jossain matkalla).
Tämänkertaisen tunnustuksen aiheena on paljastaa itsestään kahdeksan seikkaa ja sen jälkeen haastaa kahdeksan bloggaajaa samaan (paljastan jo tässä, että huomasin ehkä kaikkien seuraamieni bloggaajien jo saaneen tämän, joten voi olla etten keksi edes yhtä saati kahdeksaa saajaa!) Mutta aloitetaan nyt niillä jännittävillä paljastuksilla.

1. Syksy on vuodenajoista toisiksi lempparini. Heinäkuussa syntyneenä olen parantumaton kesän lapsi, mutta syksykin kylmänkuulaine päivineen ja syysmyrskyineen olisi oikein hyvä vuodenaika, jos sitä ei väistämättä seuraisi inhottava talvi. Hrr.

2. Yksi (merkittävä) syy siihen, etten pidä talvesta on se, että olen kova palelemaan ja inhoan palelemista! Käytän villasukkia ja kiedon kaulahuivin kaulaani jokseenkin aina kun ulkolämpotila laskee alle kahdenkymmenen (eli parhaimmillaan ympäri vuoden). Pelkässä t-paidassa suostun poistumaan asunnosta vasta kun mittari osoittaa selkeitä hellelukemia. Palelemisen vastapainoksi siedän hyvin melko korkeita lämpötiloja, esimerkiksi kolmekymmentä plusastetta ei vielä saa minua kylpemään hiessä.

3. Kuuntelen vuodenaikamusiikkia. Enkä nyt puhu Vivaldista, vaan siitä, että mielessäni tietyt artistit, yhtyeet tai levyt kuuluvat tiettyyn vuodenaikaan. Esimerkiksi Leonard Cohenin Songs of Love and Hate on lyömätön syyslevy, samoin esimerkiksi Nick Cave tai Velvet Underground ovat erittäin syksyistä musiikkia. Kesään taas kuuluu esimerkiksi Canned Heat, Nancy Sinatra tai Asa.

4. Minussa on vähän huithapelin vikaa. Myöhästelen kroonisesti, hukkaan tavaroitani ja unohtelen päivämääriä, tapaamisia, kellonaikoja. En ole myöskään mikään siisteysintoilija. Pakko kai uskoa, että minusta tuskin koskaan tulee naista, jolla on täydellinen meikki, rypyttömät vaatteet ja kiiltävät kengät. Vaatteissani on usein tahroja, ryppyjä ja nyppyjä, ripsiväriä poskella, sääret mustelmilla ja kynnet katkeilleet eripituisiksi.

5. Ehkä hieman yllättäen edelliseen nähden olen jossain määrin tarkka rahoistani. Minulla on melkein aina tilillä vähintäänkin yhden kuun vuokran verran ylimääräistä, yleensä enemmänkin. Maksan laskuni ajallaan (jos muistan!), en ole velkaa (paitsi opinto-) enkä yleensä ostele asioita, jotka jäisivät käyttämättä (haluaisin huomauttaa, että lukemattomat kirjat eivät ole jääneet käyttämättä, ne vain odottavat sopivaa hetkeä) . Toisaalta saatan ostaa kallistakin silmää räpäyttämättä jos jotain kovasti tarvitsen tai haluan.

6. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoon liittyviä asioita. Meillä on pelkästään erilaisia mausteita kokonainen kuivakaapin hyllyllinen ja normi s- ja k-kauppojen lisäksi haalin erikoisempia eineitä Hämeentien etnokaupoista, Lidlistä, virolaisista ruokakaupoista sekä Hakaniemen hallista. Uuden asunnon merkittäviä vetovoimatekijöitä olivat iso keittiö, kaasuhella ja astianpesukone.

7. Tämän olen paljastanut aiemminkin, mutta minulla on erinomaisen huono juonimuisti. Erityisesti elokuvien ja tv-sarjojen juonikuviot haihtuvat mielestäni todella nopeasti (kätevää, koska siten uusinnatkaan eivät turhauta). Toisaalta taas muistan puoliälyttömästi kaikenlaista nippelitietoa. Siitä on iloa Trivial Pursuitissa, mutta ei juuri muussa. Toisinsanoen saatan muistaa, minä vuonna joku elokuva on ilmestynyt, mutta en sitä, mitä siinä tapahtuu saati olenko itse nähnyt kyseistä elokuvaa.

8. Minussa on vähän myös tee-se-itsemiehen
naisen vikaa. Verhojenompelu (hyvin ajankohtaista!), pipojen ja lapasten neulonta, vaatteiden laadinta, maalaushommat, pyöränkorjaus yms. projektit jos nyt eivät suju niin ainakin kaikkea on kokeiltava tehdä itse. Kärsivällisyyteni ei ikävä kyllä ole kovin riittoisaa sorttia, joten usein projektit ovat enemmänkin vähän sinne päin.

Loppukevennykseksi kuva tämänhetkisestä projektista (kuvassa siis tuleva keittiön verho).
Olen muuten perjantai-iltaan asti kirjamessuleskenä kun parempi puolisko koluaa Frankfurtin messuja. Nyt mietin uskallanko alkaa lukea John Avjide Lindqvistin uusinta (Kultatukka, tähtönen) vai näinköhän se on liian pelottava? Kaikenlaisia pulmia sitä voikin ihmisellä olla...


tiistai 4. lokakuuta 2011

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kuulin tästä kirjasta varmaankin ensimmäisen kerran joskus kesällä. Tarinana kertomus autistisesta meksikolaistytöstä Karinista tuntui jotenkin semmoiselta, että siitä pitäisin. Kyseessähän on siis kuuluisan meksikolaisen näytelmäkirjailijan esikoisromaani. Yritin aluksi saada tätä käsiini alkukielellä ja tottapuhuen käsiin saaminen olisikin kyllä onnistunut alle kolmella kympillä kirjakaupasta, mutta sitten iski pihiys ja epäilys. Kirjastosta espanjankielistä versiota ei taas löytynyt, joten päädyin odottamaan, että suomennos ilmestyy varattavien joukkoon kirjastoon. Varasin, sain ja luin kirjan. Nyt yritän muistella mitä siitä pidin.
Naisen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karin on äitinsä hylkäämä autisti, joka elää ihmisten maailmassa mutta kuitenkin siitä erillään. Hän ei osaa valehdella, eikä kuvitella sellaista mitä ei ole. Enemmän kotonaan hän on eläinten kuin ihmisten parissa, ja kaikista parhaiten hän viihtyy merellä. Karin ei ole perinteisellä tavalla yhtään fiksu, mutta jossain asioissa mittaamattoman lahjakas (eikö tämä jotenkin vastaa kirjallisuuden stereotypiaa autisteista, jonkinlainen idiot savant?). Karinin suku omistaa tonnikalabisneksen meksikolaisessa rannikkokaupungissa, ja Karininkin jonkinlaiseksi pelastajaksi koituukin hänen Yhdysvalloista palaava tätinsä, joka on vuorostaan perinyt suvun tehtaan ja saapuu sitä johtamaan. Erinäisten käänteiden jälkeen myös Karin päätyy työskentelemään suvun bisneksen ja tonnikalojen parissa välillä hyvinkin erikoisin tavoin, tehden lopulta tehtaan johtajana ratkaisuja, joita kukaan muu tonnikalabisneksessä ei tekisi.
Kirjassa minua miellytti sen välillä unenomainen tunnelma, hieman arkitodellisuudesta syrjällään oleva. Kirjaa oli pääasiassa oikein miellyttävä lukea, ja tykkäsin myös siitä, miten kirjailija Karenin hahmon kautta nosti esiin esimerkiksi länsimaisen filosofian kaavamaisia ajatuskuvioita (esim. päähenkilön viha Descartesia kohtaan). Kirjan heikoin lenkki taas minusta oli itse tarina. En oikein enää muista, mikä minua siinä erityisesti häiritsi. Ehkä se, että tarinan henkilöt jäivät kaikki aika etäisiksi (tätähän voi toki pitää myös kertojan autistisuuden heijastumana, tai jotain), tai se, että Karenin kirjassa esittämät puolifilosofiset ajatelmat (kuten juuri tuo Descartesin kritisointi) eivät lopulta kuitenkaan näkyneet niinkään itse tarinassa. Myös kirjan eläinaktivistijuonikuvio oli vähintäänkin omituinen.

Pidin kuitenkin siitä, miten Berman oli kuvaillut Karinin tuntemuksia ja hänen erikoisia selviytymiskeinojaan. On kuitenkin myönnettävä, että autismi on minulle jokseenkin vieras asia. Siis tiedän kyllä suunnilleen, mistä on kyse, mutta en ole juuri perehtynyt aiheeseen. Paitsi vähän kaunokirjallisuudessa. Naista joka sukelsi maailman sydämeen lukiessa mieleeni tulikin toinen "autistikertomus", Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-Time. Sinänsähän näillä kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin päähenkilön autistius ja se, kuinka päähenkilö sen johdosta joutuu omituisiin tilanteisiin, ja kuinka "tavallisten" ihmisten raadollisetkin puolet pääsevät jotenkin tapetille kun niitä kontrastoidaan näihin näihin jonkinlaisiin erikoistapauksiin. Kummassakin kirjassa päähenkilöllä on myös jotain erikoislahjakkuutta sosiaalisten ja/tai älyllisten puutteidensa vastapainoksi. Palaamme siis yllämainittuun, sinänsä erittäin kiinnostavaan savant-ilmiöön, joka ymmärtääkseni on kuitenkin verrattain harvinainen, vaikka kirjallisuuden, elokuvien ja dokumenttileffojen perusteella saakin sellaisen kuvan, että kaikki jokseenkin kaikki autistit osaavat luetella vähintäänkin tuhansia piin desimaaleja tai lukea ulkomuistista kokonaisia kirjoja.
Kaikenkaikkiaan Nainen joka sukelsi maailman sydämeen jäänee kuitenkin lukukokemuksena enemmän sinne positiivisen puolelle. Oli mielenkiintoista lukea uutta kirjailijaa. En ollut myöskään aikoihin lukenut mitään meksikolaista (viime talvena keskenjäänyttä Laura Esquivelia ei lasketa), joten sikälikin kokemus oli mielenkiintoinen. Jännittävää kyllä, ensimmäinen kirja, johon muuton jälkeen tartuin, on myös meksikolainen, nimittäin toissapäivänä aloittamani Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on luettu ainakin jo Jennin K-blogissa, Jorin tontilla, Sannan toimesta, Katja/Lumiomenan blogissa, Lauran Lukuisassa ja Mari A:n kirjablogissa. Melkein kaikki nämä (eittämättä hienot) arviot on laadittu minun hyvin kiireisen syyskuuni aikana, joten en ole ehtinyt kuin hädin tuskin vilkaista niitä. Toteanpa nyt silti, että vaikka siitä, että blogeissa tupataan usein lukemaan samoja kirjoja samoihin aikoihin, voi ilmiönä olla monta mieltä, minusta on kyllä lähinnä hauskaa että samoista kirjoista pääsee lukemaan erilaisia arvioita silloin kuin kirja on jotenkin ajankohtainen. Etenkin kun varmaan kaikissa blogeissa (tai ainakin niissä, joita itse seuraan) luetaan myös muuta kuin ajankohtaisista ajankohtaisinta tai kaikista tuoreinta.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Charlaine Harris: Dead in the Family & A Touch of Dead

Kauan sitten, siis joskus aikana ennen kuin pakkasin itseni ja kirjastoni ja muutin uusille kulmille (no, uusille ja uusille, etäisyyttä entiseen asuntoon on ehkä kilometri), luin vielä vähän Charlaine Harrista. Järjestyksessään tuli luetuksi sarjan toisiksi viimeinen osa Dead in the Family (viimeisintä, nimeltään Dead Reckoning, odottelen edelleen kirjastosta). Lisäksi herätelainasin kirjastosta Sookieverseen sijoittuvien novellien kokoelman A Touch of Dead. Luulen, että ainakin aloitin novellikokoelman itseasiassa ensiksi, mutta en ihan varmaksi muista.
Järin paljoa ei minulla näistä tälläkään kertaa ole sanottavaa. Dead in the Familyssä Sookie on toipumassa edellisen osan keijukaissodan melskeissä saamistaan henkisistä ja fyysisistä kolhuista. Sookie ja Eric (iih) ovat vihdoin saaneet toisensa, joskaan silläkään rintamalla ei ole luvassa pelkkää ruusuilla tanssia. Ei-ruusuilla-tanssia aiheuttaa esimerkiksi maisemiin ilmaantuva Ericin maker, sananmukaisesti muinainen roomalainen, seuranaan vähintäänkin epästabiili staariperheen jälkeläinen. Lisäksi päähenkilömme saa kämppiksekseen fae-serkkunsa Clauden, hengailee werejen kanssa ja lastenvahtii edesmenneen serkkunsa kanssa-telepaatikkomukulaa. Mukana ovat myös aiemmista osista tutut hengenvaaralliset tilanteet sekä pieni verilöyly.

Sanalla sanoen tämän(kin) osan juoni oli melko sekava. Kiinnostukseni myös meinasi pariin otteeseen lopahtaa, tuntuu, että rouva kirjailija pitkittää tarinaansa vähän turhan innokkaasti. Pallo on jo hukassa, missä punainen lanka? Jaksanko todella lukea seuraavan osan? (luulen niin, kaikesta huolimatta)
A Touch of Dead puolestaan on, kuten jo yllä mainitsin, Sookien maisemiin sijoittuvien novellien kokoelma. Ajallisesti novellit sijoittuivat hyvinkin eri kohtiin "suurta tarinaa", ja ovat alunperin ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 2004-2008. Kaikissa novelleissa nimihenkilömme on mukana (ymmärtääkseni Harris on kyhäillyt myös samaan fiktiiviseen ympäristöön sijoittuvia tarinoita ilman Sookieta). Novellien muut hahmot vaihtelevat fairy-serkuista kämppis-Ameliehen ja itse Draculasta sekalaisiin ihmissusiin. Itse novellit eivät minusta olleet järin kaksisia, ja vaikka kirja on varmaankin oivallista luettavaa sarjan suurille faneille, en oikein saanut siitä mitään irti. Kirjojen parhaat puolet, uppoutuminen hömppäisään tarinaan, humoristinen, välillä vähän ärsyttäväkin kerronta sekä hahmojen seuraaminen kirjasta toiseen, eivät juuri lainkaan toteudu kirjan novelleissa. Melkoista ajanhukkaa, mutta tulipahan luettua.
Luin tässä välissä myös toisen Harry Potterin ruotsiksi (kolmososan eli Harry Potter och Fången från Azkaban). Koska sen olen lukenut aiemminkin (joskin englanniksi), enkä koe tarvetta puida kirjan tapahtumia sen kummemmin, ja koska ehdin jo ruotsiksi lukemisen ihmeestäkin kirjoittaa Harry Potter och Hemligheternas kammarenin yhteydessä, jätän kirjan käsittelemättä. Sen sijaan seuraavaksi kirjoitan Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen, jonka senkin ehdin lukea jo pari viikkoa sitten.

Siis:
Charlaine Harris: Dead in the Family. Gollanzc, 2010.
Charlaine Harris: A Touch of Dead. Gollanzc, 2009.

Paluun langoille kruunaa soma tunnustus

Pahoittelut taas pitkäksi venähtäneestä radiohiljaisuudesta; neljään- jopa viiteenkymmeneen tuntiin venyneet työviikot (no, vain parin viikon ajan), koulukiireet ja muutto pitivät huolen siitä, että allekirjoittaneen ei ollut vaikeaa keksiä tekemistä vapaa-aikaan. Lähinnä siksi, että vapaata aikaa ei juuri näkynyt. No, muuttolaatikot haettiin pois keskiviikkona, jonka kunniaksi sentään painelin Tammen juhliin. Siellä keskityin tosin lähinnä juoruilemaan työkaverin kanssa ja särpimään punaviiniä, joten mitään kovin kirja-aiheisia kuulumisia ei ole kertoa (myöhemmin minulle kyllä selvisi, että ainakin Hanna ja Salla ja kai muitakin kirjabloggaajia oli ollut paikalla, joten heidän blogeistaan löytynee raporttia aiheesta).

Loppuviikko on kulunut sisustuksellisia asioita miettiessä, ja tänään oltiin jopa Ikeassa (uhuh, ei mitään suosikkipuuhaani, kumpikaan edellämainittu). Kaksi kirjahyllyä on koottu ja kaunokirjallisuus aakkostettu. Yksi kirjahylly kokoamatta. Alkaa olla jossain määrin toiveikas olo, että ehkä tämä tästä lutviutuu ja ehkä jonain päivänä ehtii taas jotain muutakin kuin olla töissä ja sisustaa. Ehkä.

Tässä henkisesti poissaollessani Katri oli muistanut ruusutunnustuksella. Vastaan nyt vaikka ensin siihen, ja mietin sitten, mistä tätä harrastusta jatkaisi (en ole myöskään siis ehtinyt viime aikoina lukea - paitsi jotain kuivaa tieteellistä kirjallisuutta). Tässä ruusutunnustuksessa kyseltiin jotain lempijuttuja. Useimpien asioiden suhteen makuni on aika laaja ja muutenkin ailahteleva, joten lempi-minkään listaaminen on hankalaa, mutta kokeillaan taas.
Lempiruoka. Mmm, food! Pidän melkein kaikesta ruuasta. Tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten kermassa haudutetuista ruusukaaleista. Ja kaikesta, missä on munakoisoa ja tomaattia. Itsetehtyä guacamolea söisin vaikka joka päivä. Tulinen linssikeitto on ehkä parasta syysruokaa. Ja välillä pitää saada paistetut silakat ja iso kasa perunamuusia, esim. Cellassa.

Lempimakeinen. Etenkin näin aikuisena olen huomannut olevani enemmän suolaisen kuin makean ystävä. Suklaasta pidän, mutta en erityisesti himoitse sitä (eikä minulla ole mitään suuria suosikkeja alalta). Joskus ostan englanninlakuja, ja elokuviin aika usein amerikanpastilleja. Hedelmäkarkit ja salmiakit menettelevät, mutta viinikumeja inhoan. Syön kyllä leivonnaisia mieluummin kuin karkkia.

Lempilukeminen. Öö? Millähän tarkkuudella tähän voisi vastata? No, kirjat nyt itsestäänselvästi, tarkennetaan nyt kuitenkin, että romaanit ennemmin kuin runot tai näytelmät. Romaaneista mieluummin yleinen kauno kuin dekkarit, mutta kyllä niillekin on paikkansa. Tietokirjallisuudesta matkakertomukset, elämäkerrat, myös historiaa ja yhteiskuntaa käsittelevät kirjat. Lehtiä luen muuten aika huonosti, meille taitaa tulla nykyään vain Hesari (no sen luen kyllä joka aamu) ja Mondo (jonka yleensä ehdin hukata, ennen kuin saan luetuksi). Sitten tietysti luen myös blogeja (lähinnä kirja-, mutta muutamia muitakin seuraan) ja uutisia netistä.

Lempipaikka käsitöille. Tähän on vähän vaikea vastata, kun ei tässä ole kehkeytynyt vielä mitään lempipaikkoja muutenkaan täällä uudessa asumuksessa (onkohan tämä tunnustus peräisin jostain neuleblogeista, tämä on vähän erikoinen kysymys). Mutta ennen sohvannurkassa tai nojatuolissa samalla jotain viihdettä katsellen tai kirjaa lukien (käsitöiden tekeminen - tai no käytännössä neulominen, sillä inhoan virkkaamista, ja muuta, esim. pitsinnypläystä, en osaa - on vähän pitkäveteistä, ellei samalla ole tarjolla jotain muuta viihdykettä)

Lempielokuva. Pidän elokuvista, mutta en ole mikään leffafriikki. En muista varmaan puoliakaan näkemistäni elokuvista ja harvoin katson elokuvaa useammin kuin kerran, joten en nyt oikein tiedä mitä tähän vastaisi. Jonkinlainen ikisuosikki on varmaan Star Wars -trilogia, joskin kaikenmaailman typerät digitaaliset editoinnit ja tylsät jatko-osat ovat vähän pilanneet ne. Klassisia kauhusplattereita kuten Evil Deadia ja Bad Tastea on toki vahdattu useampaan otteeseen. Useimmista Almodóvarin leffoista olen pitänyt. Pulp fiction on hyvä (niin on kyllä Reservoir Dogskin). Kummisetä-trilogiakaan ei ole huono.

Tässä vastaillessa tuli kauhea nälkä. Taidan mennä laatimaan haudutettuja ruusukaaleja. Palaan langoille viimeistään, kun saan luetuksi jotain. Tai sitä ennen voisin kyllä yrittää laatia jotain kirjoitelmaa noista aiemmin luetuista kirjoista, mikäli nyt jotain niistä muistan.