lauantai 24. marraskuuta 2007

katsaus

Maailmassa on tällä hetkellä monta asiaa vinossa. Koska maailma on yleisesti ottaen on aika pitkälti vittumainen paikka monille sen asukkaille (esim. Irakissa, Burmassa, Somaliassa ja muissa rauhaisissa koko perheen lomakohteissa), en nyt viitsi puuttua koko maailman pielessä oleviin asioihin.

Sen sijaan aion nyt kertoa, mikä kotimaassamme on tällä hetkellä pielessä:
1. Matti Vanhanen. Mies, jonka rinnalla Paavo Lipponen tuntuu suloiselta kultaisennoutajan pennulta ja joka saa jopa Paavo Väyrysen vaikuttamaan mukavalta tyypiltä. Minua enenevissä määrin ihmetyttää, mitä pahaa Suomen kansa on tehnyt, kun on saanut pääministerikseen nuivan, vallanhaluisen puupään, joka ei osaa erottaa omiaan ja valtion asioita. Lisäksi epäilen, että tämä on vasta alkua. (seuraavassa jaksossa: keskustalainen diktatuuri) Haluaisin vielä lisätä, että minulle on tosiaankin ihan sama, keltä pääministeri saa tai on saamatta pesää, mutta jonkinlaista asiallista valtionhoitoa kylläkin toivoisin. Lisäksi vituttaa sekin, että koko hallitus näyttää olevan tuon pösilön talutusnuorassa apaattisesti laahustavia simpansseja (ei millään pahalla simpansseja kohtaan).
2. Pikkujoulukausi. Teoriassahan pikkujoulut ovat ihan hyvä tekosyy juoda viinaa. Ongelmalliseksi asian tekee se, että viinanjuontia häiritsevät kaikki vapaaksi päästetyt henkilöstöpäälliköt sun muut tunarit ja riemuidiootit, jotka vähän viinaa saatuaan tekevät muiden, täysin sivullisten elämästä pykälän verran inhottavampaa käyttäytymällä typerästi, tukkimalla kaikki paikat ja olemalla kaikin puolin rumia ja inhottavia.
3. Helsingin talvi. On aina yhtä raikastuttava kokemus, kun räntää sataa vaakasuoraan naamalle.

Tässä taitavatkin olla pahimmat tällä erää. Eräs kestoihmetyksen aiheeni on tietysti vielä se, että merkittävä osa ihmisistä näyttää olevan niin vailla mieltä ja holttia, että ihmetyttää, miten ne ovat ylipäänsä selvinneet hengissä aikuisikään asti. Usein jopa melko korkeaan aikuisikään! Käsittämätöntä!

p.s. vaikka olen ihmisvihamielisellä tuulella nyt, ja usein muutenkin (ainakin silloin kun joudun olemaan tekemisissä ihmisten kanssa) en suunnittele mitään pyssyattentaattia yhtään minnekään, joten supo voi lakata vaklaamasta siellä ja antaa minun rauhassa tuntea yli-ihmistunteita.

maanantai 19. marraskuuta 2007

elämäni ennen ja jälkeen

Vaikka olen konkreettisesti saanut proseminaarityön suhteen aikaan hyvin vähän (no, on sitä nyt jo 17 sivua, mutta se on viime päivien satoa se), olen jo ainakin kuukauden jakanut elämäni kahteen osaan: pre- ja postproseminaarityönpalautuspäivä. Pre-aikaan olen ajatellut, että "en nyt mene ostamaan kenkiä, ostan sitten kun prose on palautettu" ja "voi vitsi, tuon kirjan luen kyllä heti kun prose on palautettu" tai varsinkin että "nyt en kyllä voi mennä kaljalle, vaan voi pojat että juon kaljaa sitten kun prose on palautettu". No, palautuspäivä on ylihuomenna. Vielä on tietysti kaikenlaista kirjoitettavaa, kuten nyt vaikka viimeinen luku (yhteenveto). Olen myös jättänyt inhottavimmat analysoitavat hengailemaan lukujen loppuun ranskalaisten viivojen varassa, eli niille pitäisi tehdä varmaan jotain (no, ehkä). Lisäksi lähes kaikki ulkoasuseikat olen suosiolla jättänyt loppuun, ja niiden kanssa viimeistään olen vähällä menettää mielenterveyteni. Ainakin jos vanhat merkit paikkansapitävät. Ja miksipä eivät pitäisi.

Oli miten oli, minulla on siis jo vaikka mitä suunnitelmia sen hetken varalle, kun olen painanut "lähetä"-nappia ja teelmäni on lähtenyt maailmalle. (niihin suunnitelmiin sisältyy, kuten nokkelimmat varmaan jo arvasivatkin, kaljaa). Vähän ihanaa.

sunnuntai 18. marraskuuta 2007

maaseudunpelastuvelvoiteahdistus

Suomessa, kun asuu, niin usein lukee ihminen esim. lehdestä tai muualta, että nyt tyhjenee maaseutu ja muuttotappiokunnat ja mummot yksin asuu mökissä satakakskytvuotiaina ja kantaa vedet kaivosta, vaikka ulkona on ainakin 80 astetta pakkasta ja jääkarhuja, ja nuoret miespuoliset henkilöt ahdistuu siitä maalla-asunnasta ja moponrassaamisesta ym. niin että ite eestään heittävät lusikan nurkkkaan (katso esim. hesari tänään tai jonain muuna päivänä). Niin no kuitenkin, tästä tulee sitten itselle semmoinen ihmeellinen velvollisuudentunto päähän, että hetimiten pitäisi itsen muuttaa sinne maaseudulle aiheuttamaan muuttovoittoa ja veronmaksua ja varmaan saada ainakin kymmenen lastakin. Mutta en halua muuttaa maalle. Viihdyn oikein hyvin (kiitos vaan kysymästä) täällä Kolmannella linjalla.

Lisäksi olisin tosi surkea maalla-asuja. Maaseutu pelottava paikka, jossa jälkeenjääneet naapurit tulee kirveen kanssa ikkunasta läpi. En myöskään oikein pidä luonnosta tai eläimistä (älkää nyt tahallaan käsittäkö väärin, minä kyllä kannatan sitä että erilaista luontoa ja eläimiä ON, en vaan halua olla niiden kanssa tekemisissä, ainakaan paljoa). Monien muidenkin, tässä nyt mainitsemattomien syiden johdosta olen tullut siihen lopputulokseen, etten haluaisi asua maalla. Vaikka kuinka tuntuu siltä, että se olisi kunnon kansalaisen teko. En taho.

lauantai 17. marraskuuta 2007

tyyppejä

Työssäkäynnin takia olen viime aikoina matkustanut tavallista enemmän metrolla. Metrossa, kuten muissakin julkisissa liikennevälineissä näkee kaikenlaisia ihmishahmoja, niitä on mukava salavihkaa tarkkailla matkanratoksi (no, oikeasti ne varmaan huomaavat että tuijotan, ja ehkä vaivaantuvatkin siitä). Tänään esimerkiksi kotimatkalla tarkkailin naispuolista kanssamatkustajaa, joka muistutti elävästi jotain sirkeää jyrsijää, tai ehkä peräti mangustia. Tämä vilkuili jyrsijämäisen valppaasti ympärilleen, käänteli päätään, nypelsi kännykkää (tosin sikäli kun minä tiedän, oikeat jyrsijät eivät nypellä kännykkää vaan esim. pähkinää) ja suki otsatukkaansa. Jyrsijänaisen vieressä istui tosi laiha rastapoika, tyynenä kuin laama. Se oli jännittävä kontrasti.

Elämä tuntuu toisinaan avaralta luonnolta.

Ja minä olen itseni David Attenborough.

maanantai 12. marraskuuta 2007

ei niin midist

Ei kannattane odotella mielenkiintoisia merkintöjä tältä suunnalta vähään aikaan, elämäni on nimitääin tällä hetkellä niin pitkäveteistä, että meinaan itsekin nukahtaa tylsyyteen. Proseminaari, työt ja edessä vaaniva tentti saavat minut kuluttamaan kaiken aikani joko nenä kiinni kirjassa tai niitä myyden. No, hyvä puoli tässä pinnistyksessä on se, että 3.12. jälkeen opiskelu on tältä vuodelta suurimmalta osin suoritettu.

torstai 8. marraskuuta 2007

bäng bäng.

Meni sitten illan opiskelusuunnitelmat uusiksi kun kuuliin nuo [jännittävät/kauheat/valitse mieleisesi adjektiivi] uutiset. Koska taloudessamme ei ole televisiota, seikkailin ympäri internettiä tiedonjanoissani. No, eipä sieltä tietysti sen ihmeempiä selvinnyt, yle kertoi pääasiat tiiviisti ja iltapäivälehdet (ainakin se toinen niistä, se, jonka nettisivuja vilkaisin) revittelevät jälleen kerran koulukiusauksella ja tyypin harrastuksilla ja uhrien vanhemmilla ja "tavallisella perheellä". Oletteko muuten huomanneet, että Suomessa tavallisiksi tai normaaleiksi perheiksi luonnehditaan ainoastaan niitä perheitä, joissa joku perheenjäsen syyllistyy väkivaltaan, murhaan tai johonkin muuhun vakavaan rikokseen? Minä nyt tietysti olen epätavallisesta perheestä, yksinhuoltajaäidin äpärä, että mitäpä minä tavallisista perheistä tiedän. Meillä epänormaalissa perheessä ei tosiaan ollutkaan tapana tehdä rikoksia, mitä nyt äiti ajaa joskus ylinopeutta ja itse teininä myymälävarastelin pari kertaa.

No, oli perhe tavaton eli ei, kyllästyin aiheeseen luettuani pari sivua jankkaavia nettikeskusteluja. Nyt olen tässä jonkun tovin pohtinut, olenko jotenkin epänormaali, kun en tunne oloani mitenkään järkyttyneeksi tai surulliseksi tai kostonhimoiseksi. En tietenkään (ainakaan tietääkseni) tuntenut yhtäkään uhria enkä osaa surra tuntemattomien kuolemia. Olen huomannut, ett usein muutenkin helposti sivuutan kaikki shokkiarvoa keräävät uutiset (9/11, konginkangas, tsunami jne) ihmetellen ja ehkä jopa ihastellen että "kerrankin tapahtuu jotain". Dear eki, onko empatiakykyni mennyt rikki?

Lisäksi etukäteen ärsyttää huomiset lööpit (kukahan poliitkko tai joku asiantuntija tällä kertaa möläyttää älyttömimmän sammakon? Voisin lyödä vetoa pääministerimme puolesta.) ja ylipäänsä koko pakollinen "miten näin voi käydä Suomessa" -keskustelu, puhumattakaan syiden ja motiivien spekuloimisesta. Blame the videogames! Blame the internet! Blame Marilyn Manson! Blame the society! Jee!

p.s. lueskelin espanjalaisia nettilehtiä, kuten muutenkin aina silloin tällöin. Muistaakseni La Vanguardian keskustelupalstalla velloi jonkunlainen väittely siitä, johtuuko tämä(kin) ammuskelu Suomen ilmasto-olosuhteista (!). Palstalla näet tiedettiin, että vähäinen auringonvalonsaanti aiheuttaa masennusta, joka puolestaan johtaa itsemurhiin, alkoholismiin ja väkivallantekoihin. Hilpeää.

tiistai 6. marraskuuta 2007

välihuomautuksenomainen räpellys

Proseminaarityön kirjoittamisesta on se etu, että esim. tiskaaminen alkaa kuulostaa varteenotettavalta puuhalta. Ihme kyllä sain tänään hieman edistettyä työtäni, enkä tiskannut. Kohta lähden ansiotyöhön. En oikeastaan keksi mitä nyt kirjoittaisin. Jotain nyt pitää kuitenkin laittaa muka. Jokohan saa ostaa kaupasta glögiä ja juoda sitä? Jotenkin huomaan ajattelevani, että en saa tehdä mitään kivaa ennen prosen palautusta, jotta voisin sitten palkita itseäni oikein olan takaa. Ihme homma. Ehkä glögiä kuitenkin? Pitää myös muistaa pelastaa pullopalautuserästä pari viinipulloa kynttilänjaloiksi. On ehkä vähän teennäisboheemista pitää viinipullossa kynttilää, mutta kun en minä omista mitään muutakaan kynttilänjalantapaistakaan.

Oho, nyt menen henkisesti ja fyysisesti valmistautumaan palkkatyöhön. Heippa.