torstai 29. heinäkuuta 2010

Puolivuotiskatsaus, osa 2

Pitemmittä puheitta:

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen esikoisromaani (!) taisi voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon 2009. Muistaakseni näin. Tartuin siis kirjaan kun huomasin sen kirjastossa ja samalla tulinkin sen myös lukeneeksi. Kirjan päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset Max ja Isaac (vaikka muistelinkin, että Isaac olisi ollut nimeltään Oscar, ehkä siksi, että Peltirummun päähenkilö on nimeltään Oscar, ja tästä nyt jotenkin tuli mieleen Peltirumpu, tapahtumien, miljöön tai jonkun puolesta). Muistan, että kirja oli aika hyvä, mutta koska kronologia oli epäjärjestyksessä, en oikein muista, mitä kirjassa tapahtui. Ympäri Eurooppaa mentiin ja välillä oltiin onnettomia. Friikit ja kriminaalit voivat olla hyviä ihmisiä, kun taas tavalliset ihmiset eivät sitä ehkä ole. Voisin ehkä lukea toistekin. Leena Parkkinen on muuten Jukka Parkkisen tytär, hauskaa.


Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista


Fray Diego de Landan sepustukset Jukatanin valloituksesta on yksi harvoista ko. alueen pre-kolumbiaanista elämänmenoa käsittelevistä lähteistä. Diegon, espanjalaisen pappismiehen, selvitykset Jukatanin mayojen edesottamuksista ovat mielenkiintoista luettavaa (tosin myönnettäköön, että luin kalenteri- ja kirjoitusjärjestelmää käsittelevät osiot hyvin kursorisesti, siitäkin huolimatta, että olen kyllä ajatellut mennä maya-hieroglyfikurssille). Diego-setä ei tosin oikein osaa päättää, pitäisikö inkkareiden touhuja ihailla vai paheksua, joten hän päätyy tekemään kumpaakin. Kirja myös heijastelee jännästi aikakauden ajatuksia muutenkin, tietty. Täältä 2000-luvun Suomesta katsoen sekä intiaanien että 1500-luvun Euroopan katolisten uskonnolliset puuhat vaikuttavat yhtäläisen absurdeilta. Diego ei kuitenkaan ollut ihan tätä mieltä. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja kannattaa kyllä lukea.

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Toisin kuin useimmat muut meidän lukiossa, en silloin enkä koskaan sittemminkään ole tullut lukeneeksi Caven Kun aasintamma näki Herran enkeliä. Bunny Munron kuolema tuli kuitenkin kirjastossa vastaan (miksihän luen näin paljon kirjaston kirjoja kun omassakin hyllyssä olisi vaikka mitä lukematta?). No luin, ja pidin ja en pitänyt. Kirjan (musta) huumori ei ollut ihan kyllin verbaalista, jotta olisi onnistunut hauskuuttamaan minua, vaan hauskaksi tarkoitetut jutut ehkä jopa vähän tympivät. Kirjan loppua kohti kiihtyvä, Bunny Munron alamäen kanssa samaa tahtia kasvava tempo kyllä miellytti (mikäli oikein muistan). Toisaalta ei tästä nyt ihan kauheasti käteen jäänyt.

2 kommenttia:

  1. Bunny Monroesta, että itseni häiritsi ehkä eniten se yllättävän voimakas osoittelevaisuus (onkohan tuo nyt edes sana?), "kattokaa nyt kun tässä siirtyy paha olo sukupolvelta toiselle jne." Eniten tietysti tykkäilin ruokottomuuksista.

    VastaaPoista
  2. Joo, toi häiritsi minuakin, en vaan enää muistanut sitä. Jotenkin ne isoisä-Munro jutut tuntui vähän turhilta siinä, tai just osoittelevilta. Mutta joo, muistaakseni tykkäsin myös siitä, miten ihmisiä kuvailtiin, ne pysty suorastaan näkemään päässään ne kaikki naiset. Ja sit kaikki absurdit jutut. Joo.

    VastaaPoista