keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.
Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.


Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.


Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

6 kommenttia:

  1. Rowlingin tavaramerkki tuntuu tosiaan olevan tuo kuvailu, josta kyllä tykkään vaikka se joskus menikin vähän äärimmäisyyksiin.

    Toivoisin että tästä kirjasta kasvaisi sarja, kiinnostaisi nähdä kuinka Robinin salapoliisin ura tästä kehittyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Itse kiinnitin tuohon pontevaan määrittelyyn ensimmäisen kerran huomiota varmaan kuunnellessani jotain Potteria äänikirjana, ja kyllä sen tässäkin huomasi. Kyllä piisaa adjektiivia! Onneksi sentään yleensä eivät ole ihan latteimmasta päästä.

      Kyllä minäkin vähän odotan tästä kehkeytyvän sarjan, vaikka ainoa dekkarisarja, jonka olen kokonaan lukenut (toistaiseksi) taitaa olla Nesbon Harry Holet (koska literary crush Holeen :D )

      Poista
  2. Kirjakerho tarjoaa tätä kuukaudenkirjana, mutta pelkään juuri tuota uskottavuutta. Skandidekkareitten (hieno määritelmä) taso on niin korkea, että on vaikea lukea muita. Harry Hole on ykkönen. Mutta kyllä Erik Winter ja Wallanderkin herättävät ihastusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, kirjakerho. On kyllä seivattava sen verran, että olen lukenut paljon epäuskottavampiakin dekkareita (esim. monissa Nesbon juonenkäänteissä :) ), ja luulen, että päänpyörittely johtui lähinnä julkkiskulttuurien eroista. Kovin jännä tämä ei kyllä tosiaan ollut, jos vaikka nesbomaiseen pyöritykseen vertaa.

      Poista
  3. Moikka! Oletkohan vielä saanut lahjaringin joulupakettia? Laitoin sen kyllä tulemaan hyvissä ajoin, mutta pelkään silti, ettei Se ole vielä löytänyt perille, kun moni verkkokaupan tilauskin on viipynyt niin pitkään...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo! Paketti tuli perille hyvissä ajoin! Pistin sen jemmaan, kun en halunnut vielä avata, siksi en ole siitä maininnut mitään. Jännityksellä odotan, mitä sieltä paljastuu :) Kiitos!

      Poista