John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen

Alkuun heti tunnustettakoon, että olen ruotsalaisen kauhukirjailijan John Ajvide Lindqvistin fani. Fanitukseni alkoi vuonna 2008, jolloin Gummerus julkaisi suomeksi miehen esikoisteoksen Ystävät hämärän jälkeen. Kirjaa suositeltiin ystävälleni, joka puolestaan suositteli kirjaa minulle. Luin sen ja se olikin menoa. Hankin äskettäin kierrätyskeskuksesta jopa miehen suomentamattoman novellikokoelman Pappersväggar, vaikka ruotsiksi lukemiseni on edelleen hieman vaivalloista. Kultatukka, tähtönen, tuorein suomennos ja tämän syksyn uutuus, tuli puolestaan vastaan eräässä divarissa, eikä sitä voinut jättää hyllyyn!

Valitettavasti muuton ja siihen liittyvien, aikaa vievien sähläysten takia pääsin tarttumaan kirjaan vasta pari viikkoa sitten, enkä ole ehtinyt kirjoittaakaan siitä ennen kuin nyt! Ottaa päähän tämä jatkuva kiire ja päällekkäiset projektit. Ja nyt kun alkaisi helpottaa, menin lupaamaan, että palaisin taas gradun pariin. Saa nyt nähdä!

Kultatukka, tähtösen tarinan keskiössä on kaksi teini-ikäistä tyttöä, Theres ja Teresa. Ensinmainittu löytyy vauvana metsään hylättynä ja kasvaa löytäjiensä kellariin lukittuna näiden halutessa kyseenalaisella tavalla suojella tytön erästä poikkeuksellista kykyä. Teresa taas asuu perheineen pikkukaupungissa ja elää tavallista elämää, joskin tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja vieläpä joutuu teini-iässä kiusatuksi. Kun nämä kaksi kohtaavat, aukeaa polku joka johtaa kauhistuttavaan tapahtumasarjaan (josta annetaan välähdys jo heti kirjan alussa). Mitään kovin kauheaa kirjassa ei tapahdu ennen suunnilleen puolta väliä, joskin lukijalla on koko ajan takaraivossa tunne, että kohta posahtaa, vaan miten?

Kultatukka, tähtönen sivuaa myös sitä, miten musiikkiteollisuus ja osittain myös musiikin kuluttajat riistävät nuoria, oikeuksistaan tietämättömiä tähteydestä unelmoijia (tässä kohtaa musiikkiteollisuutta saa erityisen konkreettisesti edustaa irstas ja turskea äijänretale).

Kuten aikaisemminkin, myös uusimmassaan Lindqvist loistaa henkilöhahmoillaan ja kaikenpuolisella kerronnan uskottavuudellaan. Vaikka taas kirjassa mennään jossain reaalitodellisuuden tuolla puolen (kuten nyt usein kauhuromaaneissa, tietenkin), henkilöt tuntuvat siltä, että voisivat asua naapurissa (ainakin jos asuisin Ruotsissa). Niin Allsång på Skanseniin kokoontuvat medelsvenssonit, juopottelevat nuorisolaiset, syrjäytynyt ex-nuorisorikollinen ja runoja nettiin kirjoitteleva pulska teinityttö ovat hyvin realistisia tyyppejä.

Kirjailija Lindqvististä tuli vielä mieleen, että kiinnostuneiden kannattaa lukea uusimmasta Imagesta miehen haastattelu (ja toimittaja Joanna Palménin blogista haastattelun "lisäosa", sekin on kiintoisa, kuten koko blogi muutenkin). Siitä haastettelusta oikeastaan vasta hoksasin, miten musiikki on läsnä miehen teoksissa. Ei siis vain tässä kirjassa käsiteltynä musiikkiteollisuuden, musiikin tekemisen ja tähteyden kautta, vaan myös esim. siten, että Ihmissataman kummitteleva parivaljakko puhuu The Smiths-sitaatein (seikka, jota en varmaan lukiessani tajunnut, sillä en ole koskaan ollut suuri The Smiths -fani - vaikka There is a Light That Never Goes Out on kieltämättä erinomainen kappale). Ihan mieletöntä!

Tätä arviota laatiessani tuli mieleen semmoinenkin, että olen aina silloin tällöin törmännyt blogi- ja muihin arvioihin J. A. Lindqvistin kirjoista, joissa on kovasti suomittu ja ehkä kauhisteltukin miehen lähes inhorealistista ja pilkuntarkkaa kauheiden tekojen kuvailua (tätä on paljon Ystävät hämärän jälkeen -kirjassa ja tässä tuoreimmassa, Ihmissataman ja Kuinka kuolleita käsitellään -romaanin kauheudet ovat vähän toista sorttia). Olen jäänyt miettimään olenko mahdollisesti turruttanut aivoni liian nuorena harrastetulla kauhusplatterien syynäämisellä (ihan omasta kokemuksesta en suosittele kellekään yhdeksänvuotiaalle Pet Sematary -elokuvia), vai miksi kirjailijan tyyli ei minua hätkäytä (vaan pikemminkin kiehtoo). Makaaberin pintakerroksen alla muhii minusta mielenkiintoinen keitos yhteiskunnallista otetta ja taitavasti rakennettuja henkilöhahmoja yhdistettynä sujuvaan tarinankerrontaan. En kuitenkaan usko, että kirjat olisivat yhtä hyviä ilman kauhuelementtejä. Koska epäilen, että Pappersväggarin lisäksi suomentamatta jäävät myös tuore novellikokoelma Låt de gamla drömmarna dö ja pienoisromaani Tjärven, minun on tosiaankin pian siirryttävä Harry Pottereista vähän haastavampaan ruotsinkieliseen kirjallisuuteen, jotta saan nuo tahkottua läpi.

Kultatukka, tähtöstä on luettu muuallakin, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä .

John Avjide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen (Lilla stjärna). Suom. Jaana Nikula, kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti. Gummerus 2011. 

Kirjabloggaaja sisustaa (eikä ehdi siksi lukea)

Tämä syksy on mennyt poikkeuksellisen sisustuspainotteisissa hommissa (noin niinkuin muiden kiireiden ohella toki). Tämä on hämmentävää, sillä en ole aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut sisustamisesta. Jotain kuitenkin ilmeisesti vinksahti pääkopassa, kun muuton seurauksena asuinpinta-alaa ropsahti viitisentoista neliötä lisää ja ikkunoista näkyvät nyt Pengerkadun kotoisat maisemat. Jotain tekoa asian kanssa saattaa olla myös sillä, että muuton yhteydessä luovuimme isosta kasasta vanhoja kalusteita. Sisustusvastaisenkin henkilön on pakko tarttua puuhaan, kun asunnosta ei löydy sen enempää sänkyä, sohvaa kuin ruokapöytääkään.

Uusi sänky saapui kyllä jo viime viikolla. Sen sijaan uusi futonpatjamme seikkailee ilmeisesti edelleen jossain Suomen ja Tanskan välillä, sillä futontehtailijat olivat ensin lähettäneet meille 20 cm liian leveän patjan. Mukavahan se olisikin 180 cm leveässä vuoteessa ihmisen pötkötellä, mutta kun samasta puodista tilaamamme sängynrunko kuitenkin oli mitoitettu vain 160 cm patjalle. Miksi huonekaluostoksilla menee (kokemukseni ja kuulopuheiden perusteella) aina jotain pieleen, myöhästyy tai saapuu vääränvärisenä? Se on kuitenkin niiden huonekalukauppiaiden työ!

Upouusi tasohiomakoneeni työnsä ääressä.

Viime viikon todellinen päätäpyörryttävät mittasuhteet saavuttanut projekti oli kuitenkin käytettynä ostetun massiivipuisen ruokapöydän uusi pintakäsittely. Projektin aikana mm. sain yliannostuksen lakanpoistoainetta, ostin tasohiomakoneen, imuroin hiontapölyä kämpästä kahdesti päivässä, vahasin pöydän, poistin vahan tärpätillä ja vahasin uudelleen. Mutta nyt se on valmis! Minun käsitellessä pöytää kanssa-asuja haki Espoosta tuolit. Päälle iskivät vielä kirjamessukiireet ja kaikenlainen muukin elämä. Pariin otteeseen olin vähällä vaipua epätoivoon.

Männynvärinen pöytä sai uuden värityksen. Kuvassa pilkottaa
myös jo aiemmin mainittu uusi keittiön verho.

No, ei tämä sisustaminen ei kuitenkaan vielä loppunut. Kasaan tässä juuri illan ratoksi Ikean jakkaroita yöpöydiksi. Jahka saan ne koottua, voisin viimein yrittää kirjoittaa John Ajvide Lindqvistin Kultatukka, tähtösestä, jonka luin kyllä jo kauan sitten! Kirjamessuillakin kävin parina päivänä, tosin enimmäkseen harhailin määränpäätä vailla, enkä tainnut kuunnella yhtään haastattelua tai vastaavaa kokonaan. Uusia kirjoja on myös löytynyt paitsi messuilta, myös tuolla kierrätyskeskuksia ja divareita kolutessa. Niistäkin haluaisin sanasen kirjoittaa, mutta katsotaan mitä tässä ehtii!

Antivariaattien ja kirppisten aarteita!

Ainiin, omalta osaltani haluaisin vielä vähän hihkua kirjamessuilla Rakkaudesta kirjaan -palkittujen kirjabloggaajien takia. Bokbabbel-blogia lukuunottamatta kaikki muut palkitut (Hannan Kirjainten virrassa, Penjamin Jäljen ääni, Morren maailma ja Sallan lukupäiväkirja) olivatkin kaikki minulle ennestään tuttuja, ja voin vilpittömin mielin todeta, että oikein sopiviin osoitteisiin palkinto menikin! Hauskaa että kirjablogitkin alkavat saada (ansaittua) huomiota! Tosin itse tunnen olevani vähän kirjablogimaailman reunamilla mm. aika laiskan postaustahtini tähden. Jotenkin miellän tämän Kolmannen linjan hyvin epämuodolliseksi "silloin kuin sattuu huvittamaan" -harrastukseksi, enkä aina jaksa/ehdi tähän kauheasti panostaa. Sitä hauskempi onkin lukea blogeja, joiden kirjoittajat tosiaan näkevät vaivaa tekstiensä, blogin ulkoasun ja muutenkin koko paketin suhteen.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia

Eli kuinka kirjoittaja ylittää ennakkoluulonsa ja tarttuu Anna-Leena Härkösen kirjaan.

Taustoituksena siis kerrottakoon, etten ole juuri lukenut (ymmärtääkseni varsin suosittuja) Härkösen romaaneja. Tarkalleen ottaen en ole niitä lukenut sitten sen, kun yläasteella piti lukea Häräntappoase, ja syystä tai toisesta inhosin kyseistä romaania. Pari viikkoa sitten kaipasin kuitenkin jotain kevyttä luettavaa työmatkoille ja mukaan tarttui kokoelma Härkösen kolumneja (tai oikeastaan tarkemmin sanoen yhteisnide teoksista Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia).

Kuvanottohetkellä ikkunan ulkopuolella kasvava tammi oli
vielä enimmäkseen kauniin vihreä. Nyt se on kellanruskea.
Apua, talvi!

Mitä näistä nyt sitten sanoisi? Härkönen on näppärä kirjoittaja ja kolumnit olivat pituutensa puolesta sopivaa metromatka- tai kahvitaukolukemista, joten viihdyin kyllä kirjan parissa, joten se varmaankin oli n. kolmen euron hintansa väärti. Kolumneissa Härkönen pui elämän ilmiöitä laidasta toiseen. Merkkimäärällisesti eniten tilaa saa varmaankin ikuisuusaihe naiset+miehet+parisuhde. Se on harmi, sillä minusta aihe on paitsi puhkikaluttu myös tympäisevä ja merkityksetön. Härkönenkin jaksaa kolumnista toiseen vatvoa sitä, miten parisuhteelle (mille parisuhteelle, jollekin parisuhteen ideatason prototyypille ilmeisesti?) olisi hyväksi, jos naiset antaisivat miestensä juoda kaljaa sohvalla (miten niin "antaisivat"?). Hän myös tuntu tulevan siihen lopputulokseen, että naiset ja miehet ovat kertakaikkiaan niin perin pohjin erilaisia olentoja, että keskinäinen ymmärrys on silkka mahdottomuus. Mieheyteen kuuluu tässä kuvitelmassa elimellisesti kaljan juominen ja baariin meno kavereiden kanssa, naiseuteen etenkin juoruaminen ja pynttäytyminen. Vähän väsähtänyttä (tiedä sitten johtuuko tämä siitä, että merkittävä osa ko. kirjan kolumneista on laadittu jo 90-luvulla).

Onneksi Härkönen on muissa teemoissa terävämpi. Erityisen sujuvia ja hupaisiakin minusta olivat minusta kirjailijan omista kommelluksista lähtevät, toisinaan laajoiksi koko ihmiskuntaa syleileviksi kirjoitelmiksi yltävät tekstit esimerkiksi ennakkoluuloista, lapsista, alkoholista ja 80-luvusta. Härkösen ote on yleisesti ottaen reippaan sarkastinen ja humoristinen. Minuun kun uppoaa eritoten tietynsorttinen verbaalinen huumori, hihittelin useinkin osuville sanavalinnoille.

Kiitämme: tekstien kompakti mitta ja sujuvuus, huumori, epäkorrektius.
Moitimme: parisuhdeteeman ylikäyttö.

Positiivisen puolelle jäätiin.

Anna-Leena Härkönen: Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia (sis. kokoelmat Kauhun tasapaino ja muita kirjoituksia, Terveisiä pallomerestä ja muita kirjoituksia sekä Palele porvari ja muita kirjoituksia). Otava 2011.  395 s.

Kirjoittaja tekee kahdeksan paljastusta

Katrilta tuli tunnustus, joten aloittakaamme sillä. Ensinnä kiitos tunnustuksen antajalle! Mukavaa, että muistetaan tällaista vähän laiskempaakin kirjabloggaajaa (asunto alkaa pikku hiljaa näyttää siltä, että täällä voi jopa asua, mutta paljon on vielä puuhattavaakin. Esimerkiksi sellainen pieni ja epäoleellinen kaluste kuin sänky on vielä jossain matkalla).

Tämänkertaisen tunnustuksen aiheena on paljastaa itsestään kahdeksan seikkaa ja sen jälkeen haastaa kahdeksan bloggaajaa samaan (paljastan jo tässä, että huomasin ehkä kaikkien seuraamieni bloggaajien jo saaneen tämän, joten voi olla etten keksi edes yhtä saati kahdeksaa saajaa!) Mutta aloitetaan nyt niillä jännittävillä paljastuksilla.

1. Syksy on vuodenajoista toisiksi lempparini. Heinäkuussa syntyneenä olen parantumaton kesän lapsi, mutta syksykin kylmänkuulaine päivineen ja syysmyrskyineen olisi oikein hyvä vuodenaika, jos sitä ei väistämättä seuraisi inhottava talvi. Hrr.

2. Yksi (merkittävä) syy siihen, etten pidä talvesta on se, että olen kova palelemaan ja inhoan palelemista! Käytän villasukkia ja kiedon kaulahuivin kaulaani jokseenkin aina kun ulkolämpotila laskee alle kahdenkymmenen (eli parhaimmillaan ympäri vuoden). Pelkässä t-paidassa suostun poistumaan asunnosta vasta kun mittari osoittaa selkeitä hellelukemia. Palelemisen vastapainoksi siedän hyvin melko korkeita lämpötiloja, esimerkiksi kolmekymmentä plusastetta ei vielä saa minua kylpemään hiessä.

3. Kuuntelen vuodenaikamusiikkia. Enkä nyt puhu Vivaldista, vaan siitä, että mielessäni tietyt artistit, yhtyeet tai levyt kuuluvat tiettyyn vuodenaikaan. Esimerkiksi Leonard Cohenin Songs of Love and Hate on lyömätön syyslevy, samoin esimerkiksi Nick Cave tai Velvet Underground ovat erittäin syksyistä musiikkia. Kesään taas kuuluu esimerkiksi Canned Heat, Nancy Sinatra tai Asa.

4. Minussa on vähän huithapelin vikaa. Myöhästelen kroonisesti, hukkaan tavaroitani ja unohtelen päivämääriä, tapaamisia, kellonaikoja. En ole myöskään mikään siisteysintoilija. Pakko kai uskoa, että minusta tuskin koskaan tulee naista, jolla on täydellinen meikki, rypyttömät vaatteet ja kiiltävät kengät. Vaatteissani on usein tahroja, ryppyjä ja nyppyjä, ripsiväriä poskella, sääret mustelmilla ja kynnet katkeilleet eripituisiksi.

5. Ehkä hieman yllättäen edelliseen nähden olen jossain määrin tarkka rahoistani. Minulla on melkein aina tilillä vähintäänkin yhden kuun vuokran verran ylimääräistä, yleensä enemmänkin. Maksan laskuni ajallaan (jos muistan!), en ole velkaa (paitsi opinto-) enkä yleensä ostele asioita, jotka jäisivät käyttämättä (haluaisin huomauttaa, että lukemattomat kirjat eivät ole jääneet käyttämättä, ne vain odottavat sopivaa hetkeä) . Toisaalta saatan ostaa kallistakin silmää räpäyttämättä jos jotain kovasti tarvitsen tai haluan.

6. Rakastan ruokaa ja ruoanlaittoon liittyviä asioita. Meillä on pelkästään erilaisia mausteita kokonainen kuivakaapin hyllyllinen ja normi s- ja k-kauppojen lisäksi haalin erikoisempia eineitä Hämeentien etnokaupoista, Lidlistä, virolaisista ruokakaupoista sekä Hakaniemen hallista. Uuden asunnon merkittäviä vetovoimatekijöitä olivat iso keittiö, kaasuhella ja astianpesukone.

7. Tämän olen paljastanut aiemminkin, mutta minulla on erinomaisen huono juonimuisti. Erityisesti elokuvien ja tv-sarjojen juonikuviot haihtuvat mielestäni todella nopeasti (kätevää, koska siten uusinnatkaan eivät turhauta). Toisaalta taas muistan puoliälyttömästi kaikenlaista nippelitietoa. Siitä on iloa Trivial Pursuitissa, mutta ei juuri muussa. Toisinsanoen saatan muistaa, minä vuonna joku elokuva on ilmestynyt, mutta en sitä, mitä siinä tapahtuu saati olenko itse nähnyt kyseistä elokuvaa.

8. Minussa on vähän myös tee-se-itsemiehen
naisen vikaa. Verhojenompelu (hyvin ajankohtaista!), pipojen ja lapasten neulonta, vaatteiden laadinta, maalaushommat, pyöränkorjaus yms. projektit jos nyt eivät suju niin ainakin kaikkea on kokeiltava tehdä itse. Kärsivällisyyteni ei ikävä kyllä ole kovin riittoisaa sorttia, joten usein projektit ovat enemmänkin vähän sinne päin.

Loppukevennykseksi kuva tämänhetkisestä projektista (kuvassa siis tuleva keittiön verho).

Olen muuten perjantai-iltaan asti kirjamessuleskenä kun parempi puolisko koluaa Frankfurtin messuja. Nyt mietin uskallanko alkaa lukea John Avjide Lindqvistin uusinta (Kultatukka, tähtönen) vai näinköhän se on liian pelottava? Kaikenlaisia pulmia sitä voikin ihmisellä olla...

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen

Kuulin tästä kirjasta varmaankin ensimmäisen kerran joskus kesällä. Tarinana kertomus autistisesta meksikolaistytöstä Karinista tuntui jotenkin semmoiselta, että siitä pitäisin. Kyseessähän on siis kuuluisan meksikolaisen näytelmäkirjailijan esikoisromaani. Yritin aluksi saada tätä käsiini alkukielellä ja tottapuhuen käsiin saaminen olisikin kyllä onnistunut alle kolmella kympillä kirjakaupasta, mutta sitten iski pihiys ja epäilys. Kirjastosta espanjankielistä versiota ei taas löytynyt, joten päädyin odottamaan, että suomennos ilmestyy varattavien joukkoon kirjastoon. Varasin, sain ja luin kirjan. Nyt yritän muistella mitä siitä pidin.

Naisen joka sukelsi maailman sydämeen päähenkilö Karin on äitinsä hylkäämä autisti, joka elää ihmisten maailmassa mutta kuitenkin siitä erillään. Hän ei osaa valehdella, eikä kuvitella sellaista mitä ei ole. Enemmän kotonaan hän on eläinten kuin ihmisten parissa, ja kaikista parhaiten hän viihtyy merellä. Karin ei ole perinteisellä tavalla yhtään fiksu, mutta jossain asioissa mittaamattoman lahjakas (eikö tämä jotenkin vastaa kirjallisuuden stereotypiaa autisteista, jonkinlainen idiot savant?). Karinin suku omistaa tonnikalabisneksen meksikolaisessa rannikkokaupungissa, ja Karininkin jonkinlaiseksi pelastajaksi koituukin hänen Yhdysvalloista palaava tätinsä, joka on vuorostaan perinyt suvun tehtaan ja saapuu sitä johtamaan. Erinäisten käänteiden jälkeen myös Karin päätyy työskentelemään suvun bisneksen ja tonnikalojen parissa välillä hyvinkin erikoisin tavoin, tehden lopulta tehtaan johtajana ratkaisuja, joita kukaan muu tonnikalabisneksessä ei tekisi.

Kirjassa minua miellytti sen välillä unenomainen tunnelma, hieman arkitodellisuudesta syrjällään oleva. Kirjaa oli pääasiassa oikein miellyttävä lukea, ja tykkäsin myös siitä, miten kirjailija Karenin hahmon kautta nosti esiin esimerkiksi länsimaisen filosofian kaavamaisia ajatuskuvioita (esim. päähenkilön viha Descartesia kohtaan). Kirjan heikoin lenkki taas minusta oli itse tarina. En oikein enää muista, mikä minua siinä erityisesti häiritsi. Ehkä se, että tarinan henkilöt jäivät kaikki aika etäisiksi (tätähän voi toki pitää myös kertojan autistisuuden heijastumana, tai jotain), tai se, että Karenin kirjassa esittämät puolifilosofiset ajatelmat (kuten juuri tuo Descartesin kritisointi) eivät lopulta kuitenkaan näkyneet niinkään itse tarinassa. Myös kirjan eläinaktivistijuonikuvio oli vähintäänkin omituinen.

Pidin kuitenkin siitä, miten Berman oli kuvaillut Karinin tuntemuksia ja hänen erikoisia selviytymiskeinojaan. On kuitenkin myönnettävä, että autismi on minulle jokseenkin vieras asia. Siis tiedän kyllä suunnilleen, mistä on kyse, mutta en ole juuri perehtynyt aiheeseen. Paitsi vähän kaunokirjallisuudessa. Naista joka sukelsi maailman sydämeen lukiessa mieleeni tulikin toinen "autistikertomus", Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night-Time. Sinänsähän näillä kirjoilla ei ole juuri muuta yhteistä kuin päähenkilön autistius ja se, kuinka päähenkilö sen johdosta joutuu omituisiin tilanteisiin, ja kuinka "tavallisten" ihmisten raadollisetkin puolet pääsevät jotenkin tapetille kun niitä kontrastoidaan näihin näihin jonkinlaisiin erikoistapauksiin. Kummassakin kirjassa päähenkilöllä on myös jotain erikoislahjakkuutta sosiaalisten ja/tai älyllisten puutteidensa vastapainoksi. Palaamme siis yllämainittuun, sinänsä erittäin kiinnostavaan savant-ilmiöön, joka ymmärtääkseni on kuitenkin verrattain harvinainen, vaikka kirjallisuuden, elokuvien ja dokumenttileffojen perusteella saakin sellaisen kuvan, että kaikki jokseenkin kaikki autistit osaavat luetella vähintäänkin tuhansia piin desimaaleja tai lukea ulkomuistista kokonaisia kirjoja.

Kaikenkaikkiaan Nainen joka sukelsi maailman sydämeen jäänee kuitenkin lukukokemuksena enemmän sinne positiivisen puolelle. Oli mielenkiintoista lukea uutta kirjailijaa. En ollut myöskään aikoihin lukenut mitään meksikolaista (viime talvena keskenjäänyttä Laura Esquivelia ei lasketa), joten sikälikin kokemus oli mielenkiintoinen. Jännittävää kyllä, ensimmäinen kirja, johon muuton jälkeen tartuin, on myös meksikolainen, nimittäin toissapäivänä aloittamani Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät.

Nainen joka sukelsi maailman sydämeen on luettu ainakin jo Jennin K-blogissa, Jorin tontilla, Sannan toimesta, Katja/Lumiomenan blogissa, Lauran Lukuisassa ja Mari A:n kirjablogissa. Melkein kaikki nämä (eittämättä hienot) arviot on laadittu minun hyvin kiireisen syyskuuni aikana, joten en ole ehtinyt kuin hädin tuskin vilkaista niitä. Toteanpa nyt silti, että vaikka siitä, että blogeissa tupataan usein lukemaan samoja kirjoja samoihin aikoihin, voi ilmiönä olla monta mieltä, minusta on kyllä lähinnä hauskaa että samoista kirjoista pääsee lukemaan erilaisia arvioita silloin kuin kirja on jotenkin ajankohtainen. Etenkin kun varmaan kaikissa blogeissa (tai ainakin niissä, joita itse seuraan) luetaan myös muuta kuin ajankohtaisista ajankohtaisinta tai kaikista tuoreinta.

Sabina Berman: Nainen joka sukelsi maailman sydämeen (La mujer que buceó dentro del corazón del mundo, 2010). Suom. Taina Helkamo. Otava, 2011.

Charlaine Harris: Dead in the Family & A Touch of Dead

Kauan sitten, siis joskus aikana ennen kuin pakkasin itseni ja kirjastoni ja muutin uusille kulmille (no, uusille ja uusille, etäisyyttä entiseen asuntoon on ehkä kilometri), luin vielä vähän Charlaine Harrista. Järjestyksessään tuli luetuksi sarjan toisiksi viimeinen osa Dead in the Family (viimeisintä, nimeltään Dead Reckoning, odottelen edelleen kirjastosta). Lisäksi herätelainasin kirjastosta Sookieverseen sijoittuvien novellien kokoelman A Touch of Dead. Luulen, että ainakin aloitin novellikokoelman itseasiassa ensiksi, mutta en ihan varmaksi muista.

Järin paljoa ei minulla näistä tälläkään kertaa ole sanottavaa. Dead in the Familyssä Sookie on toipumassa edellisen osan keijukaissodan melskeissä saamistaan henkisistä ja fyysisistä kolhuista. Sookie ja Eric (iih) ovat vihdoin saaneet toisensa, joskaan silläkään rintamalla ei ole luvassa pelkkää ruusuilla tanssia. Ei-ruusuilla-tanssia aiheuttaa esimerkiksi maisemiin ilmaantuva Ericin maker, sananmukaisesti muinainen roomalainen, seuranaan vähintäänkin epästabiili staariperheen jälkeläinen. Lisäksi päähenkilömme saa kämppiksekseen fae-serkkunsa Clauden, hengailee werejen kanssa ja lastenvahtii edesmenneen serkkunsa kanssa-telepaatikkomukulaa. Mukana ovat myös aiemmista osista tutut hengenvaaralliset tilanteet sekä pieni verilöyly.

Sanalla sanoen tämän(kin) osan juoni oli melko sekava. Kiinnostukseni myös meinasi pariin otteeseen lopahtaa, tuntuu, että rouva kirjailija pitkittää tarinaansa vähän turhan innokkaasti. Pallo on jo hukassa, missä punainen lanka? Jaksanko todella lukea seuraavan osan? (luulen niin, kaikesta huolimatta)

A Touch of Dead puolestaan on, kuten jo yllä mainitsin, Sookien maisemiin sijoittuvien novellien kokoelma. Ajallisesti novellit sijoittuivat hyvinkin eri kohtiin "suurta tarinaa", ja ovat alunperin ilmestyneet eri julkaisuissa vuosina 2004-2008. Kaikissa novelleissa nimihenkilömme on mukana (ymmärtääkseni Harris on kyhäillyt myös samaan fiktiiviseen ympäristöön sijoittuvia tarinoita ilman Sookieta). Novellien muut hahmot vaihtelevat fairy-serkuista kämppis-Ameliehen ja itse Draculasta sekalaisiin ihmissusiin. Itse novellit eivät minusta olleet järin kaksisia, ja vaikka kirja on varmaankin oivallista luettavaa sarjan suurille faneille, en oikein saanut siitä mitään irti. Kirjojen parhaat puolet, uppoutuminen hömppäisään tarinaan, humoristinen, välillä vähän ärsyttäväkin kerronta sekä hahmojen seuraaminen kirjasta toiseen, eivät juuri lainkaan toteudu kirjan novelleissa. Melkoista ajanhukkaa, mutta tulipahan luettua.

Luin tässä välissä myös toisen Harry Potterin ruotsiksi (kolmososan eli Harry Potter och Fången från Azkaban). Koska sen olen lukenut aiemminkin (joskin englanniksi), enkä koe tarvetta puida kirjan tapahtumia sen kummemmin, ja koska ehdin jo ruotsiksi lukemisen ihmeestäkin kirjoittaa Harry Potter och Hemligheternas kammarenin yhteydessä, jätän kirjan käsittelemättä. Sen sijaan seuraavaksi kirjoitan Naisesta joka sukelsi maailman sydämeen, jonka senkin ehdin lukea jo pari viikkoa sitten.

Siis:
Charlaine Harris: Dead in the Family. Gollanzc, 2010.
Charlaine Harris: A Touch of Dead. Gollanzc, 2009.

Paluun langoille kruunaa soma tunnustus

Pahoittelut taas pitkäksi venähtäneestä radiohiljaisuudesta; neljään- jopa viiteenkymmeneen tuntiin venyneet työviikot (no, vain parin viikon ajan), koulukiireet ja muutto pitivät huolen siitä, että allekirjoittaneen ei ollut vaikeaa keksiä tekemistä vapaa-aikaan. Lähinnä siksi, että vapaata aikaa ei juuri näkynyt. No, muuttolaatikot haettiin pois keskiviikkona, jonka kunniaksi sentään painelin Tammen juhliin. Siellä keskityin tosin lähinnä juoruilemaan työkaverin kanssa ja särpimään punaviiniä, joten mitään kovin kirja-aiheisia kuulumisia ei ole kertoa (myöhemmin minulle kyllä selvisi, että ainakin Hanna ja Salla ja kai muitakin kirjabloggaajia oli ollut paikalla, joten heidän blogeistaan löytynee raporttia aiheesta).

Loppuviikko on kulunut sisustuksellisia asioita miettiessä, ja tänään oltiin jopa Ikeassa (uhuh, ei mitään suosikkipuuhaani, kumpikaan edellämainittu). Kaksi kirjahyllyä on koottu ja kaunokirjallisuus aakkostettu. Yksi kirjahylly kokoamatta. Alkaa olla jossain määrin toiveikas olo, että ehkä tämä tästä lutviutuu ja ehkä jonain päivänä ehtii taas jotain muutakin kuin olla töissä ja sisustaa. Ehkä.

Tässä henkisesti poissaollessani Katri oli muistanut ruusutunnustuksella. Vastaan nyt vaikka ensin siihen, ja mietin sitten, mistä tätä harrastusta jatkaisi (en ole myöskään siis ehtinyt viime aikoina lukea - paitsi jotain kuivaa tieteellistä kirjallisuutta). Tässä ruusutunnustuksessa kyseltiin jotain lempijuttuja. Useimpien asioiden suhteen makuni on aika laaja ja muutenkin ailahteleva, joten lempi-minkään listaaminen on hankalaa, mutta kokeillaan taas.

Lempiruoka. Mmm, food! Pidän melkein kaikesta ruuasta. Tällä hetkellä ehkä kaikkein eniten kermassa haudutetuista ruusukaaleista. Ja kaikesta, missä on munakoisoa ja tomaattia. Itsetehtyä guacamolea söisin vaikka joka päivä. Tulinen linssikeitto on ehkä parasta syysruokaa. Ja välillä pitää saada paistetut silakat ja iso kasa perunamuusia, esim. Cellassa.

Lempimakeinen. Etenkin näin aikuisena olen huomannut olevani enemmän suolaisen kuin makean ystävä. Suklaasta pidän, mutta en erityisesti himoitse sitä (eikä minulla ole mitään suuria suosikkeja alalta). Joskus ostan englanninlakuja, ja elokuviin aika usein amerikanpastilleja. Hedelmäkarkit ja salmiakit menettelevät, mutta viinikumeja inhoan. Syön kyllä leivonnaisia mieluummin kuin karkkia.

Lempilukeminen. Öö? Millähän tarkkuudella tähän voisi vastata? No, kirjat nyt itsestäänselvästi, tarkennetaan nyt kuitenkin, että romaanit ennemmin kuin runot tai näytelmät. Romaaneista mieluummin yleinen kauno kuin dekkarit, mutta kyllä niillekin on paikkansa. Tietokirjallisuudesta matkakertomukset, elämäkerrat, myös historiaa ja yhteiskuntaa käsittelevät kirjat. Lehtiä luen muuten aika huonosti, meille taitaa tulla nykyään vain Hesari (no sen luen kyllä joka aamu) ja Mondo (jonka yleensä ehdin hukata, ennen kuin saan luetuksi). Sitten tietysti luen myös blogeja (lähinnä kirja-, mutta muutamia muitakin seuraan) ja uutisia netistä.

Lempipaikka käsitöille. Tähän on vähän vaikea vastata, kun ei tässä ole kehkeytynyt vielä mitään lempipaikkoja muutenkaan täällä uudessa asumuksessa (onkohan tämä tunnustus peräisin jostain neuleblogeista, tämä on vähän erikoinen kysymys). Mutta ennen sohvannurkassa tai nojatuolissa samalla jotain viihdettä katsellen tai kirjaa lukien (käsitöiden tekeminen - tai no käytännössä neulominen, sillä inhoan virkkaamista, ja muuta, esim. pitsinnypläystä, en osaa - on vähän pitkäveteistä, ellei samalla ole tarjolla jotain muuta viihdykettä)

Lempielokuva. Pidän elokuvista, mutta en ole mikään leffafriikki. En muista varmaan puoliakaan näkemistäni elokuvista ja harvoin katson elokuvaa useammin kuin kerran, joten en nyt oikein tiedä mitä tähän vastaisi. Jonkinlainen ikisuosikki on varmaan Star Wars -trilogia, joskin kaikenmaailman typerät digitaaliset editoinnit ja tylsät jatko-osat ovat vähän pilanneet ne. Klassisia kauhusplattereita kuten Evil Deadia ja Bad Tastea on toki vahdattu useampaan otteeseen. Useimmista Almodóvarin leffoista olen pitänyt. Pulp fiction on hyvä (niin on kyllä Reservoir Dogskin). Kummisetä-trilogiakaan ei ole huono.

Tässä vastaillessa tuli kauhea nälkä. Taidan mennä laatimaan haudutettuja ruusukaaleja. Palaan langoille viimeistään, kun saan luetuksi jotain. Tai sitä ennen voisin kyllä yrittää laatia jotain kirjoitelmaa noista aiemmin luetuista kirjoista, mikäli nyt jotain niistä muistan.

Laura Joplin: Love, Janis

Kirjastoreissulta tarttui mukaan Laura Joplinin sisarestaan Janisista kirjoittama elämäkerta. Olen muistaakseni aiemminkin jonkun Janis Joplin -elämäkerran lukenut (vanhana rokkibiografioiden ystävänä), mutta tätä en ollut tullut lukeneeksi, syystä tai toisesta. Asia tuli kuitenkin korjatuksi (ja kirjakin jo palautetuksi).

Love, Janis on jokseenkin perinteinen elämäkertateos: aivan alussa ollaan "lopussa", tarinan päätepisteessä, ja sen jälkeen melko lailla kronologisesti käydään läpi kohteen elämä esi-isistä alkaen. Tietenkin Laura Joplinin sisaruussuhde kirjan päähenkilöön tuo jonkinlaista "lisäarvoa". Toisaalta nuorempana sisarena hän on joka tapauksessa ollut varsin etäällä kuuluisasta perheenjäsenestään (ihan fyysisestikin, toisen asuessa Kaliforniassa ja toisen Teksasissa), ja niinpä Janisin rokkitähteyden vuosia käsittelevissä luvuissa kirjoittaja on joka tapauksessa joutunut käyttämään runsaasti Janisin tuolloin tunteneiden ihmisten haastetteluja ja muuta elämäkertureiden rutiineja. Tällöin kirja tuntuukin lähinnä ihan-kenen-tahansa kirjoittamalta elämäkerralta.

Kirjan mielenkiintoisinta antia näin ollen ovatkin Janisin nuoruusvuosia käsittelevät osa sekä kirjaan liitetyt Janisin kotiin kirjoittamat kirjeet eri vuosilta, muuten Love, Janis on tosiaan elämäkerraksi aika peruskauraa. Laura Joplinilla tuntuu myös olevan jonkinlainen tarve vakuuttaa lukijalle, että Janis Joplin oli pohjimmiltaan tavallinen, perhettään rakastava ihminen, eikä mikään miehiänielevä naissaatana tai huumeongelmainen reppana. Aikalaisarvioista sen enempää tietämättä voin tässä todeta, että minua ei varsinaisesti yllätä, että joku julkkis on kuitenkin ihminen. Niinhän ne kaikki ymmärtääkseni ovat.

Vaikka Love, Janis on ihan mielenkiintoista ja muutenkin kelpoa luettavaa (nuorempana olisin varmaan tykännyt tästä paljon enemmän, sen myönnän), olisin myös kaivannut hieman enemmän painotusta musiikin suuntaan. Olen kuitenkin kiinnostunut kirjan päähenkilöstä eritoten hänen musiikkinsa tähden, eikä kirjassa pettymyksekseni käsitelty juuri ollenkaan Janisin musiikillista kehitystä, eri kappaleiden syntyprosesseja tai niiden saamaa vastaanottoa. Myös monet mielenkiintoiset konsertit ja tapahtumat sivuutettiin lyhyellä maininnalla. Sen sijaan ehkä tahattomastikin liikaa huomiota sai Janisin elämäntyyli (sexdrugsrocknroll jne.), josta nainen on muutenkin nykyään ehkä kuuluisampi kuin hienoistaan kappaleistaan.

Arviosta ei nyt tullut kauhean kaksinen. Se johtunee siitä, että allekirjoittanut on vähän kipeä ja lisäksi ei-niin-vähän stressaantunut. Töiden ja opiskelujen lisäksi edessä siintelee muutto (Kolmas linja siis muuttaa pois Kolmannelta linjalta! Blogin nimi ei kuitenkaan vaihdu, vaikka varsin kirjalliselle kadulle tie viekin), ja muuttaminen jos jokin on hermojaraastavaa puuhaa. En siis toistaiseksi lupaa kirjoittaa tänne yhtään ahkerammin. Katsotaan sitten lokakuun puolivälissä.

Laura Joplin: Love, Janis. Bloomsbury 1992. 464 s.

Charlaine Harris: From Dead to Worse & Dead and Gone

Vuorossa ovat Southern vampire mysteriesin osat 8 ja 9. Luin kirjat jo iät ajat sitten (tai siltä ainakin tuntuu), joten joudun lunttaamaan apua muistivihkon lisäksi myös wikipediasta.

Kahdeksas osa From Dead to Worse oli minulle jonkinlainen pettymys hyvin vetävän All Together Deadin jälkeen: se tuntui lupailevan jatko-osiin käänteitä, joita ainakaan heti seuraava osa ei pystynyt lunastamaan. Kahdeksannessa osassa sankarittaremme on siis palannut Bon Tempsiin räjähdysepisodiin päättyneeltä vampyyrikonfenressimatkaltaan. Edellisessä osassa esitellyt jännitteet eri supernaturaali-ryhmien välillä eskaloituvat, ja sotajalalla ovat niin vampyyrit kuin ihmissudetkin: eivät tosin toisiaan vastaan, vaan keskenään! "Yllättäen" tapahtumiin sekaantuu pahan kerran myös ystävämme Sookie. Lisäksi kirjassa paljastetaan hieman lisää päähenkilöttären epämääräisestä verenperinnöstä, ja hän saa myös uusia sukulaisia, mukaanlukien hieman friikihkön keiju-iso-iso-isä Niallin.

Yhdeksännessä osassa Dead and Gone kirjailija saa taas pakan jotenkin kasaan, joten pidin siitä taas hiukan enemmän kuin edeltäjästään. Tässä osassa sotajalalla ovatkin keijut (fairies, en tiedä onko ne suomennettu keijuiksi, mutta otaksun nyt niin), jotka eivät ole ihan sellaisia leppoisia ja söpöjä miniatyyrikokoisia siipiveikkoja kuin mitä mieleen ensinnä tulee (en kyllä tiedä miksi tulee. Keijuista kuuluisin lienee Helinä-keiju, ja eikös sekin ollut mustasukkainen kiukuttelija?). Keijujen sota onkin sitten vähän verisempää puuhaa kuin edellisen osan vampyyrilliset tai ihmissudelliset välienselvittelyt, ja hengestään on päästä paitsi Sookie (joka nyt jokaisessa osassa on päästä hengestään joka tapauksessa) myös esimerkiksi tämän ensirakastaja vampyyri-Bill. Lisäksi kirjan aikana tapahtuu shapeshiftersien "great revelation", vampyyrien kaapistatuloa jäljittelevä itsensäpaljastus (tsih). Niin, ja Sookie ja Eric saavat viimein toisensa (iih!). Toimintaa siis riitti, joskin koko keijusota-juonikuvio oli aika epäuskottava jopa kirjojen sisäisessä maailmassa. No, tekevälle sattuu.

Näiden jälkeen olen lukenut vielä seuraavan osan Dead in the Family ja novellikokoelman Touch of Dead. Lisäksi odottelen kirjastosta viimeisintä osaa Dead Reckoning, kun en kerran enää tässä vaiheessa viitsi keskenkään jättää. Toivon kyllä, että loppu jo koittaisi, sikäli itseään toistavaksi nämä teelmät ovat käyneet. Tämän lisäksi on todettava, että myös True Bloodin neljäs kausi on ollut suorastaan eeppiset mittasuhteet saavuttanut pettymys. Katson sen ehkä loppuun ja totean, ettei sentään vampyyrisarjoissa ole Buffyn voittanutta, joskin True Bloodin ensimmäinen kausi ylsi loistokkuudessaan aika lähelle. Nyt olo on kuin lapsella, jolta on ryöstetty tikkunekku. En ehkä anna Alan Ballille koskaan anteeksi.

Charlaine Harris: From Dead to Worse. Collancz 2008 (UK). 359 s.
Charlaine Harris: Dead and Gone. Collancz 2009 (UK). 312 s.

J. K. Rowling: Harry Potter och Hemligheternas kammare

Viimeisimmän HP-leffan jälkimainingeissa palasin Pottereiden pariin. En ole koskaan ollut mikään sarjan suurin fani, mutta pitänyt kyllä kirjoista ja lukenut ne kertaalleen, muutamat osat kahdestikin. Tänä kesänä kuuntelin ensin ykkösen äänikirjana, jonka jälkeen sain päähäni lukea seuraavan osan ruotsiksi. Tämä monen korvaan ehkä vähän omituiselta kalskahtava pälkähdys liittyy jo kauan sitten tekemääni päätökseen opetella lukemaan ruotsiksi. Siis puhun kyllä ruotsia töissä useinkin ja pahamaineinen virkamiesruotsikin on läpäisty jo ajat sitten, mutta ruotsiksi lukeminen tuntuu silti kauhean työläältä. Asiaan oli tultava muutos! (Haluan lukea John Ajvide Lindqvistini alkukielellä!) Yritettyäni turhaan jonkun dekkarin parissa päätin mennä sieltä, mistä aita on vähintäänkin kohtuullisen matala ja tarttua Potteriin. Kirjan maailma oli tuttu ja kirjakin luettu joskus vuosia aiemmin, joten uumoilin, että saattaisin saadakin kirjan kahlatuksi läpi. Ja sainkin!

Kirjan toisessa osassa Harry Potter och hemligheternas kammare nimihenkilömme palaa toisen vuoden oppilaana Hogwartsiin, tosin itse palaaminen sujuu hieman mutkikkaasti ja päätyy kähvelletyn taika-auton törmäämiseen piskande pilträdiin (mitenhän se lie suomennettu, whomping willow kuitenkin, tyrmäyspaju?). Kuten melkeinpä kaikissa sarjan muissakin osissa, myös tässä vanha kunnon Voldemort uhkaa pääsankarimme henkeä ja terveyttä, tällä kertaa ovelan juonen kautta, johon liittyy eräs vanha päiväkirja, Ronin pikkusisko ja hirmuinen basiliski, sekä tietenkin se salainen kammio. Kuvioissa on myös niljakas opettaja Gilderoy Lockhart, joka on jostain syystä ruotsinnettu Gyllenroy Lockmaniksi. Muutenkin Potter-verse oli juuri niin epäilyttävä, kuin miksi sen edellisen kerran tuomitsinkin.

No, tarinan juoni oli tässä nyt melko toissijainen juttu. Sen sijaan allekirjoittanut itse voi nyt todeta ylpeänä lukeneensa ensimmäisen kokonaisen kirjan ruotsiksi sitten abivuonna tankatun Kometen kommerin. Koska olin lukenut tämän kakkos-Potterin aika kauan sitten ja koska juonimuistini on sanalla sanoen onneton, kirja ei tuntunut kertaukselta, vaan sitä luki ihan mielellään. Alkuun lukeminen tuntui rivakkaan lukuvauhtiin tottuneesta itsestäni ärsyttävän hitaalta ja vaivalloiselta, mutta kirjan edetessä tahti parani ja sujuvuus samoin. Paikoin juonenkäänteiden pyörteissä melkeinpä unohti lukevansa ruotsiksi. Kokemus oli niin kiva, että olen itseasiassa jo puolivälissä Fången från Azkabania! Sen jälkeen ajattelin kokeilla uusintalukukertaa jostain Avjide Lindqvistin opuksesta, ja sitten ehkä voisinkin jo siirtyä johonkin ennenlukemattomaan dekkariin tai vastaavaan.

Mites lukijakunta, luetteko ruotsiksi ollenkaan? Tai ylipäänsä muilla kielillä kuin suomeksi? Tai voitte te kommentoida jotain vaikka Harry Pottereistakin, tai on se aihe oikeastaan muutenkin vapaa! Puhukaa!

J. K. Rowling: Harry Potter och hemligheternas kammare. Ruots. Lena Fries-Gedin. Tiden 2000. 427 s.