Ensimmäinen kindle-opus: Diet Recovery 2

Tällä kertaa tuleekin tällainen lyhyt linkkaus vaan. Blogit on taas ihan tärviöllä! Työpäivät on sairaan pitkiä ja kuluvat enimmäkseen koneen ääressä, joten vapaa-aikana on ollut pakko tehdä jotain muuta. No joka tapauksessa, sain tilaamani Kindle paperwhiten ihan pikavauhtia kotiin, ja nyt olen kanniskellut kapinetta ihastuneena laukussa, silitetellyt sitä metrossa ja lukenut siitä useita artikkeleita, muutamia työjuttuja ja myös yhden kirjan.

Ensimmäinen kindlellä lukemani kirja oli Amazonilla ilmaiskampanjassa ollut, ravitsemusasioita käsittelevä Matt Stonen Diet Recovery 2. Se kun aiheensa puolesta liippaa melko läheltä tuota treeniaiheista kakkosblogia, laitoin tällä kertaa kirjajutun sinne.

KLIK.

Noin muuten käyttäjäkokemusta ja muuta arviota Kindlestä on työn alla. Ennakkona voisin toki jo mainostaa, että on se ihana. Ai että.

Haastehommia ja ennakkoinnostus Kindlestä

Luettuja ja bloggaamattomia kirjoja olisi joltinenkin pino, mutta en jotenkin nyt saa tartuttua asiaan. Edelliset pari viikkoa tein töitä niin päätähuimaavia viikkotuntimääriä, että olen vieläkin vähän pökerryksissä. Kaoottinen ruuhka varsinaisessa työssä tuli hoidetuksi ja yksi kirjakin siinä sivussa painoon saatetuksi, joten nyt pystyn ainakin jossain määrin tekemään mitä huvittaa (lähinnä on huvittanut treenata ja katsoa uutta Sherlockia, mutta tänään ajattelin kyllä myös pötkötellä kirjan kanssa sohvalla ja blogatakin – juuri nyt).

Arja muisti ympäriämpäri blogeissa ja Facebookissa kiertäneellä haasteella, johon nyt päätin vastata. Ajatuksena siis vastata kuuteentoista kysymykseen omasta hyllystä löytyvien kirjojen nimille. Kaikki mainitsemani kirjat ovatkin omiani, yhtään kirjaston kirjaa tai muuta lainaa ei mukaan eksynyt. Tosin kohtaan nykyisestä asuinpaikasta olisi tehnyt mieli vastata Helsinki 12, mutta sitä kirjaa minulta ei löydy (eikä tule löytymään, en erityisesti pidä Tuomas Vimman kirjoista).

1. Oletko mies vai nainen? Toinen sukupuoli.
2. Kuvaile itseäsi. Nainen nollapisteessä.
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Interesting Times.
4. Kuinka voit? Tunnustan eläneeni.
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Imperial bedrooms.
6. Mihin haluaisit matkustaa? Weekend Guatemalassa.
7. Kuvaile parasta ystävääsi. Olennainen nainen.
8. Mikä on lempivärisi? Häivähdys punaista.
9. Millainen sää on nyt? Jääkenttä
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Niin kauas kuin yötä riittää
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Down and Out in Paris and London.
12. Millainen on parisuhteesi? Vakoilija rakkauden talossa.
13. Mitä pelkäät? Things Fall Apart.
14. Päivän mietelause. Kuinkas sitten kävikään?
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? You Better Not Cry.
16. Miten haluaisit kuolla? Alone in Berlin.

Toinen jännä juttu on se, että päätin viimein hankkia itselleni e-readerin eli sähköisen lukulaitteen. Aprikoin hieman eri vaihtoehtojen välillä, mutta päädyin lopulta siihen, jota koko ajan olin eniten harkinnutkin, Amazonin Kindle Paperwhiteen, vaikka Amazonin monet toimintatavat ärsyttävätkin. Kupin Kindlen puoleen kallistivat laaja valikoima, ilmeinen helppokäyttöisyys, kohtuullinen hinta, integroitu lukuvalo ja erikieliset sisäänrakennetut sanakirjat. Jossain vaiheessa eri tiedostomuotojen konvertoiminen luultavasti alkaa nyppiä, mutta koska mitään universaalia standardia ei nyt ole, niin tällä on mentävä.

"Huvikseni" lukemisen lisäksi ajattelin käyttää Kindleä myös työtekstien ja akateemisten artikkelien lukemiseen ja säilyttämiseen. Kesällä käytin Sonyn laitetta vastaavaan tarkoitukseen ja sekin toimi ihan kivasti, vaikka toiminnallisuuksia olikin paljon vähemmän kuin Kindlessä.

Tilasin Kindleni eilen aamulla töissä kahvitauolla, ja tänään sain ilmoituksen, että se saapuu minulle alkuviikosta. Nopeaa toimintaa! En malta odottaa!

Anu Silfverberg: Äitikortti

Jossain mahdollisessa mielenhäiriössä menin kirjastosta lainaamaan ja vielä lukemaankin Anu Silfverbergin Äitikortin. Osasyynä varmaankin oli se, että pidin kovasti Silfverbergin edellisestä esseekokoelmasta Luonto pakastimessa (hänen kaunokirjallisia teoksiaan sen sijaan en ole tullut lukeneeksi). Lisäksi äitiyden ympärillä vellova yhteiskunnallinen keskustelu ja pulmikointi on minusta jollain epämääräisellä tavalla mielenkiintoista, joskin lapsettomana kolmekymppisenä kaupunkilaisnaisena itsesuojeluvaistoni kertookin minulle, että siihen keskusteluun osallistumista minun on syytä välttää (vauva-lehden keskustelupalstaa en lue edes pahimmanluokan masokismikohtauksen iskiessä, mutta sen sijaan luen kyllä silloin tällöin ihan mielelläni Vuoden mutsia ja Katjan ja Sadun blogeja). Ehkä samasta syystä ehdin jo tovi sitten kiikuttaa kirjan takaisin kirjastoonkin, enkä vaan saanut blogatuksi aiheesta. Nyt olenkin sitten onnistunut unohtamaan paljon niitä juttuja, joita halusin kirjasta sanoa, joten tämän bloggauksen anti tulee lähinnä olemaan epämääräistä mielikuvapallottelua (luojan kiitos en ole mikään oikea kriitikko, sikäli anteeksiantamatonta – mutta hauskaa – tälläinen päätön mutuilu on).

Ensinnä: pidän Silfverbergin kirjoitustyylistä ja olen pääsääntöisesti hänen kanssaan asioista samaa mieltä. Siltä osin lähtökohta on siis kunnossa. Silfverberg tarttuu äitiydestä kirjoittaessaankin niihin ihmetyksenaiheisiin, joita olen ehkä itsekin joskus kelaillut. Äitikortin heilutteluun (millä tavoin nimenomaan juuri äitiys pätevöittää yhteiskunnalliseksi keskustelijaksi?), henkilökohtaisen poliittisuuteen, äitiyteen hurahtamiseen (tähän olen itse kyllä törmännyt lähinnä internetissä, en niinkään tosielämässä, ja siten taipuvainen epäilemään, että ainakin osa hurahtaneiksi luokitelluista on oikeasti vauva-palstaa huvikseen trollaavia tolkun tyyppejä), ihmisen ja eläimen eroihin ja yhteyksiin (olen epäillytkin, etten ole ihan ainoa, jonka mielestä toisen eläimen maito on jollain tavalla todella outo, jopa perverssi elintarvike – vaikka käytänkin maitotuotteita, tosin vähenevissä määrin) ja muihin mielenkiintoisiin seikkoihin. Muistan, että Silfverbergin kelat sukupuolivalistuksesta, e-pillereistä ja naisten sukupolvieroista olivat kiinnostavia, mutta en vain enää muista, miksi ajattelin näin (mutta mainittakoon, että kirjoittaja on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten sukupolven määrittelystä riippuu, kuulummeko samaan sukupolveen vai emme).

Lapsettoman – tai ihmettelijän – positiossa äitiyskuvioita kelaillessa olenkin vielä tukevasti kärryillä. Sen sijaan sitten, kun kirjoittaja alkaa ruotia äitiyskokemusta, tipahdan kertalaakista (ja niin tietysti kuuluukin tipahtaa, eihän minulla ole aiheesta mitään omakohtaista kokemusta). En kuitenkaan onnistu välttymään tunteelta, että tässä Silfverberg tekee juuri sitä, mistä äitiyden mustaan aukkoon plompsahtaneita syyttää: yleistää oman äitiyskokemuksensa ja omat kelansa yleismaailmalliseksi kokemukseksi (tai ainakin yleis-länsimaiseksi). Varmasti äidiksi- ja miksei ihan vaan vanhemmaksitulemisen kokemuksessa onkin jotain jopa yleismaailmallista. Jotenkin silti lukijalle (tai siis ainakin minulle lukijana) jäi olo, että ihan loppuun asti jokaista kelaa ei nyt ollut viety. Tosin se on kyllä myönnettävä, että mikäli joskus tulen äidiksi jollekin, muistuttanen häiritsevästi Silfverbergiä: olen epäilyksettä rutkasti päälle kolmenkymmenen, akateemisesti koulutettu, asioita herkeämättä problematisoiva, Helsingin kantakaupungissa asuva tiedostaja.

Tämäkin on aikamoista mutuilua, mutta edellistä ajatusta jatkaakseni saattaa olla, että päälle kolmekymppisinä äideiksi tulevat akateemiset kaupunkilaisnaiset tulevat problematisoineeksi äitiyttä aika tavalla keskimääräistä enemmän. Voisin kuvitella, että heistä (tai siis tavallaan meistä) monet ovat vähintäänkin joskus ajatelleet pysyvänsä lapsettomina koko ikänsä (itsehän en ole muodostanut asiasta oikein mitään mielipidettä vieläkään) ja siten ehtineet pähkäillä äitiyttä, äitiyden yhteiskunnallista roolia ja naisten roolia äiteinä  aika pitkälle jollain tapaa äitiyden ulkopuolisesta näkökulmasta. Ehkä juuri tästä syystä Silfverbergin teos ja siinä esiin tulevat näkökulmat tuntuvat itsestäni niin tutuilta, vaikka juuri se kirjaan kirjoittamiseen mitä ilmeisimmin johtanut avainkokemus minulta puuttuu.

Loppukaneettina voisin todeta, että minusta ensisynnyttäjien keski-ikä (29) ei tunnu ollenkaan vanhalta. Välittömässä ystäväpiirissäni on kasapäin muutaman vuoden kolmenkympin molemmin puolin olevia naisia, mutta yhden käden sormilla laskettavissa oleva määrä äitejä (tai miehiä ja isiäkään sen puoleen). Niinpä hieman hämmennyn joka kerta, kun tapaan ikäiseni naisen, jolla on lapsia. Voisin kuvitella, että jossain toisaalla minä ja lapsettomat ystäväni olisimme kummajaisia (eikä siinä mitään, asia ei herätä minussa sen kummempia tunteita).

Mistä kirja: Rikhardinkadun kirjastosta.

Anu Silfverberg: Äitikortti. Ulkoasu Satu Kontinen/Satukala.Teos 2013. 

Blogijoululahja saatu ja luettu: Milla Ollikainen: Veripailakat

Kirjablogijoulukalenterin lisäksi osallistuin tänä vuonna kirjabloggaajien secret santa -henkiseen joululahjapiiriin. Ideana oli kaivaa omista kirjavarastoista arvotulle vastaanottajalle sopiva kirja ja postittaa se ennen joulua. Minulle paketti saapui Sonjalta Sonjan lukuhetket -blogista (kiitos Sonja!). Lahja osui sikäli kohdilleen, että olin suunnitellut lukevani joulun pyhinä jonkun dekkarin, minkä lisäksi olin juuri puhunut tästä kirjasta lukupiirimme tapaamisessa (jolloin varsinaisena puheenaiheena oli kylläkin Milla Ollikaisen puolison Aki Ollikaisen menestynyt esikoisromaani).

Paketista siis tosiaan paljastui Milla Ollikaisen pohjoiseen sijoittuva esikoisdekkari Veripailakat. Olin varovaisen kiinnostunut romaanista sen ilmestyttyä, mutten ollut kuitenkaan tullut ottaneeksi sitä lukuun. Varovaisuuteeni oli täysin järjenvastainen syy, nimittäin se, että miespuolisen Ollikaisen esikoinen oli minusta niin järjettömän hyvä, että epäilin mielessäni kehittäväni Milla Ollikaisen kirjaa kohtaan liian suuria odotuksia. Onnistuin kuitenkin lopulta karistamaan nämä ennakko-odotukset mielestäni, lukemaan kirjan ja ihan pitämäänkin siitä.

Veripailakat sijoittuu Lappiin, Ylläksen hiihtokeskuksen maisemiin. Tapahtumat saavat alkunsa, kun hiihtohissistä löytyy julmalla tavalla surmattuna nuori poika, joka nopeasti paljastuu miljonäärin jälkikasvuksi. Tapahtuma järkyttää niin turisteja kuin hiihtokeskuksen työntekijöitäkin. Kierrokset lisääntyvät, kun pian löytyy aivan eri tavalla surmattu toinen uhri, nuori nainen.

Romaanisssa liikutaan enimmäkseen hiihtokeskuksen tuntumassa. Vaikka itse en ole sitten 1990-luvun moisessa paikassa käynyt niin sen verran kuitenkin, että tapahtumapaikat tuntuivat jossain määrin tutuilta ja myös melko uskottavilta. Paikallisten tapojen, välimatkojen ja henkilöiden välisten suhteiden kuvauksetkin tuntuivat ihan valideilta, ja ihan toiselta puolelta Suomea olevana ostin myös murteellisen dialogin, joka oli minusta varsin miellyttävä höyste teokseen (joskin minulle tulee aina peräpohjalaismurteista mieleen ensin Timo K. Mukka ja sitten Rosa Liksom, ja näiden myötä ehkä tietynlaisia odotuksia kirjallisuudelle). Toisin kuin esimerkiksi Heli Laaksosen lounaismurretta tai Sinikka Nopolan hämäläistä, peräpohjalaisia murteita on minun helppo lukea, vaikka virallisesti peräpohjalaiset murteet taidetaankin luokitella läntisiin murteisiin, ja oma murretaustani on tukevasti kaakossa.

Veripailakoissa on aika tavalla hahmoja. Pääosiin nousevat kaksi nuorta naista etelästä: kameransa kanssa sattumalta ensimmäisen murhan tapahtumapaikalle osuva, äitinsä kanssa Lapin-matkalle lähtenyt Krisse, sekä tämän tuttava, kunnianhimoinen toimittaja Eerika, jonka Krisse hälyttää paikalle, kun oivaltaa kuviensa mahdollisen lööppiarvon. Lisäksi kuvioissa ovat ainakin hieman hunningolla olevan Krissen huolestunut äiti, pari poliisia, kourallinen hiihtokeskuksen kausityöntekijöitä, eräs Helsingissä asuva toimittaja ja eläköitynyt opettaja. Erityisesti kahden viimeksimainitun rooli tarinassa on ilmeisesti lähinnä tarjota juonta tukevia selityksiä tapahtumille. Näin ollen mielestäni näiden roolia olisi voinut pienentää, sillä juuri mitään lisäarvoa heidän näkökulmistaan kerrotut luvut eivät mielestäni kirjalle tuoneet.

Kaikenkaikkiaan Veripailakat on varsin näppärästi kerrottu kotimainen dekkari (ja mahdollisesti ensimmäinen kotimainen naisdekkaristin teos, jonka olen lukenut. Lisää seuraa tosin ihan pian, kun aloitin juuri Kati Hiekkapellon Kolibria). Tarina pysyy koossa ja vetää, teos on napakka eikä sitä ole tarpeettomasti venytetty, hahmot ja tapahtumapaikat enimmäkseen uskottavia, eikä juuri mikään varsinaisesti häiritse. Kirja muistuttaa moniakin skandidekkareita (esim. Åsa Larssonin ensimmäinen dekkari tuli vähän mieleen, vaikka en siitä kyllä muista paljon muuta, kuin että se sijoittui Ruotsin Lappiin). Toisaalta Veripailakat ei ehkä ihan yllä temponsa ja jännityksen rakentumisen puolesta monien kuulujen skandien tasolle.

Moitteen sanojakin minulla on hiukan. Kuten jo mainitsin, teoksessa on ehkä liian kanssa "tarpeettomia" henkilöhahmoja. Myös juonikuvio (lähinnä murhaajan motiivin ja menettelytapojen osalta) on hippasen epäuskottava eikä takakannessa luvattua vaiettua lähihistoriaa ja suomalaisen kansanperinteen kuvausta ole kuin nimeksi kirjan lopussa. Niitä olisi siis voinut käyttää rohkeammin alusta asti, ja sen sijaan karsia näkökulmista, takaumista ja henkilöhahmoista.

Näistä pienistä moitteista huolimatta Veripailakat oli tosiaan varsin kelpoa viihdettä, ja luulen, että luen kyllä Ollikaisen mahdollisen seuraavankin dekkarin.

Pailakka tarkoittaa muuten kesyttämätöntä poroa.

Milla Ollikainen: Veripailakat. Like 2013. 222 sivua.

Mistä kirja: saatu kirjablogijoululahjaringistä (oho, mikä sanahirviö).

Kirjabloggaajien joulukalenteri 22.12.2013: Joulu Augusten Burroughsin seurassa (R)

Tänään, tässä ja nyt aukeaa kirjablogijoulukalenterin 22. luukku. Varasin itselleni kaukaa viisaasti ihan kalenterin loppupuolen päivän, ja silti meinasi tulla postauksen kanssa kiire. Siis siitäkin huolimatta, että alunperin suunnittelin tätä samaa postausta jo viime vuoden joulupostaukseksi. Nyt viimein!

"For me, each Christmas has been worse than the one before. Perhaps this is punishment for getting Jesus and Santa all mixed up in my head as a kid. Or maybe, waking up hangover at the Waldorf Astoria next to a naked, old, fat French Santa just isn't as big a deal as I think. The funny thing is, I still love Christmas. I just sometimes wish there wasn't so much coal..."

Tässä luukussa tapaatte erään suosikkikirjailijani, newyorkilaisen entisen mainosmiehen ja ex-alkoholistin Augusten Burroughsin. Maailmanmaineeseen ja sitä kautta minunkin tietoisuuteeni Burroughs nousi omaelämäkerrallisella teoksellaan Running with Scissors. Miehen esikoiskirja se tosin ei ole, sillä aiemmin hän oli jo julkaissut romaanin Sellevision, joka minullakin on hyllyssä, mutta toistaiseksi lukematta. Sen sijaan olen paitsi lukenut, myös blogannut kirjoista Maagista ajattelua, Kuivilla ja Possible Side Effects.

Tämä luukku keskittyy nyt kuitenkin Burroughsin suomentamattomaan, jouluteemaiseen tarinakokoelmaan You Better Not Cry – True Stories for Christmas. Bloggasin kirjasta lyhyesti melkein pari vuotta sitten helmikuussa, mutta otan nyt hieman ajankohtaan sopivamman uusinnan. Varsinaisena kirsikkana kakun päällä tarjoilen teille lopussa suomeksi yhden kirjan tarinoista. Alun perin aloin kääntää sitä jonkinlaisena suomennosharjoituksena, sillä en ole kaunokirjallisuutta tai sen tyyppistä suomentanut (tietokirjallisuutta kyllä hieman), eikä näitä kertomuksia ole suomeksi julkaistukaan (Sammakko toki muuten on julkaissut paljonkin Burroughsia). Teksti on siis suomennettua, mutta ei toimitettua, joten kaikki virheet, kömmähdykset ja kömpelyydet ovat rehellisesti omaa aikaansaannostani: niistä saa mieluusti antaa palautetta kommenttiboksissa!

Monet blogijoulukalenterin aiemmat luukut ovat tarjonneet lukijoille kurkistuksia tunnelmallisiin kirjallisiin jouluihin. Augustenin joulut sattuvat olemaan vähän rosoisemmasta päästä, josta syystä lisäsinkin otsikkoon R-kirjaimen amerikkalaista elokuvien ikärajakäytäntöä mukaillen: tarinat sisältävät alastomuutta, seksikohtauksia, kiroilua ja avointa päihteidenkäyttöä.

You Better Not Cry koostuu seitsemästä, tavalla tai toisella jouluun liittyvästä kertomuksesta. Kirjan nimikertomuksessa nuori Augusten sekoittaa Joulupukin ja Jeesuksen, järkyttää pahan kerran isovanhempiaan ja lopulta eräälle joulukoristeelle käy perin huonosti. Toinen tarina And Two Eyes Made Out of Coal sijoittuu myös Augustenin lapsuuteen, ja siinä odotetaan malttamattomana joulua. Malttamattomuuksissaan Augusten päättää leipoa piparkakkutalon, eikä sekään mene ihan suunnitelmien mukaan. Kolmas kertomus, Claus and Effect, kertoo siitä, miten kouluikäinen Augusten juonittelee saadakseen juuri haluamiaan lahjoja.

Luettavaksenne, ja käännettäväkseni, valikoin neljännen tarinan, Ask Again Later. Tekstin nimi viittaa Yhdysvalloissa aikoinaan suosittuun Magic Eight Ball -ennustusleluun, jolta saattoi "kysyä" tulevaisuudesta ja saada jonkun 20:stä valmiista vastauksesta. Tässä kertomuksessa Augusten on jo aikuinen, asuu New Yorkissa, ja eräänä aamuna herää hotellista varsin epätodennäköisestä seurasta. Toistuvat viittaukset yhdysvaltalaiseen populaarikulttuuriin ja kulutustavaroihin aiheuttivat kääntäessä päänvaivaa, mutta muuten se oli varsin hauskaa puuhaa. Viimeiset sivut naputtelin kasaan aika nopeasti, joten loppupuolelle on luultavasti jäänyt enemmän anglismeja ja kummallisuuksia.

Viidennessä kertomuksessa Why Do You Reward Me Thus? Augusten ahdistuu jouluvalmisteluista, lähtee baariin ja havahtuu selittämättömästi kodittomien seurasta keskeltä katua ja löytää lopulta joulun hengen odottamattomalla tavalla. Kuudes tarina, The Best and Only Everything, on hämmentävän liikuttava ja surumielinenkin kertomus kolmesta: Augustenista, Georgesta, ja heidän suhteensa kolmannesta osapuolesta, Aidsista. Viimeisessä tarinassa, Silent Night,  Augusten on asettunut mukavasti aloilleen Dennisin ja kahden ranskanbuldogin kanssa ja on päättänyt viimein antaa joululle mahdollisuuden, kun huikean mittaluokan vesivahinko pistää suunnitelmat merkittävällä tavalla uusiksi.

Mutta nyt siis itse asiaan, päästäkäämme ääneen itse Augusten:

Kysy myöhemmin uudelleen

Auringonvalo vuoteella oli kirkasta, valkoista talvivaloa ilman hitustakaan keltaista tai kultaa; kuultavaa lasista valoa, joka pyyhkäisi varjot tiehensä. Puhtaan, ilmassa siroavan auringon määrä tuntui näpistetyltä ylellisyydeltä; kuin nukkuisi maanantaiaamuna yhteentoista. Jopa ilman silmälasejani hahmotin raskaasti laskeutuvat verhot, jotka oli vedetty kokonaan auki.

    Ensimmäistä ajatustani, mikä ihmeellinen aamu, seurasi välittömästi toinen: eihän minulla ole verhoja.

    Likinäköisenkin oli vaikea olla huomaamatta kaksimetristä, vanhanaikaista vaatekaappia.

    Etenkin, kun se nökötti täsmälleen siinä kohdassa, missä oluttölkkipyramidini olisi pitänyt olla.

    Räpytin silmiäni.

    Vasemmalla puolellani oli marmoripäällysteinen yöpöytä. Ja vielä: mihin oli joutunut ylösalaisin oleva muovinen pyykkikori, joka toimitti yöpöytäni virkaa. Oman asuntoni ainoa marmorinen elementti oli kylpyhuoneen kynnys.

    Yöpöydällä oli hienostunut, hennonvihreä posliinikuppi ja lautanen. Kuppi oli puoliksi täynnä kahvia ja lautasen vierellä marmorilla lojui kaksi tyhjää makeutusainepussia.

    Kupin kahva oli käännetty poispäin minusta, ja vaikka huomasinkin asian, en tajunnut, mitä se merkitsi.

    Näitä pieniä yksityiskohtia lukuun ottamatta en nähnyt pidemmälle. Tosin luulin pystyväni erottamaan jonkunlaisen muodon tuossa … oliko se toinen vuode? Tuossa heti yöpöydän toisella puolella.

    Nokkelajärkinen saattoi päätellä, etten ollut huoneessa yksin.

    Olin lapsena leikkinyt niin ahkerasti Magic Eight Ball -ennustuslelulla, että vaikka en ollut edes tietoisesti esittänyt kysymystä, vielä 26-vuotiaanakin vempeleen pahaenteiset vastaukset ryömivät pinnalle mieleni syövereistä. MERKIT VIITTAAVAT, ETTÄ KYLLÄ pulpahti mieleeni.

    Vuodevaatteisiin upposi kuin lumimyrskyyn; tunsin hautautuvani ylellisimpiin, ruhtinaallisimpiin kangasvuoriin mitä kuvitella saattaa: lakana, peite, untuvatäkki, päiväpeitto. Niissäkin oli vieras tuntu.

    Epäilykselle ei ollut sijaa: vuode ei ollut oma futonini.

    Kasvavan ahdingon vallassa katseeni harhaili uudelleen ikkunaan, jonka, kuten nyt huomasin, verhojen kangas oli samaa sarjaa vuodevaatteiden kanssa.

    Silloin ymmärsin, että jokin maailmankaikkeudessa oli – todellakin – pahemman kerran pielessä. Olin värikoordinoidussa paikassa.

    Silmäilin yöpöytää mutta en nähnyt tuttua kullan välkähdystä – pientä majakkaa, joka ilmoittaa, että silmälasisi ovat tässä. Nojauduin siis sängyn reunan yli ja aloin haparoida kädelläni kokolattiamattoa. Olin astunut kyllin useille silmälaseille tietääkseni, että omani tuntuivat viihtyvän lattialla.

    Sokeana, pää ylösalaisin, tulin vilkaisseeksi sängyn päätyyn ja näin väläyksen punaista. Omituista, ajattelin, mikähän tuo mahtaa olla?

    Vastauksena kolme sanaa hohtavat läpi Magic Eight Ballin sinertävän nesteen: PAREMPI ETTET TIEDÄ.

    Ajattelin: Ihan oikeasti. Mikä tuo on?

    Lopulta sormeni paikallistivat silmälasini pienestä kummallisesta raosta yöpöydän jalkojen takaa: kolo oli kuin suunniteltu nappaamaan ja kätkemään putoavia esineitä. Paikka oli pimennossa ihmissilmille. Poimin lasini rakosesta ja toivoin, etten havaitsisi sankojen vääntyneen. Mitä sen sijaan havaitsin, oli pari niin sairaalloisen likaisia ja töhkän peittämiä linssejä, etten käsitä, kuinka olin voinut nähdä niiden läpi. Teeskentelin, että karva vasemmassa linssissä ei suinkaan ollut peräisin intiimialueelta, vaan poikkeuksellisen sutjakasta ja notkeasta pölyvillakoirasta ja yritin puhdistaa linssejä lakanan kulmaan. Tätä tehdessäni vilkaisin uudelleen kohti punaista läikkää, ja kun jäin tuijottamaan, yksityiskohdat alkoivat hahmottua aivan kuin pahaenteisten sanojen kohotessa mieleni Magic Eight Ballin pinnalle.

    Pilvi valkoista savua tuntui ympäröivän punaista läikkää. Ja keskellä oli hohtava, pieni kultatähti.

    Silmälasit ovat ihmeellinen kapine.

    Koska sillä hetkellä, kun hämäräperäinen, leijuva laikku tarkentui pienintä yksityiskohtaa myöten, ei ollut vähäisissäkään määrin epäselvää, mikä se oli. Jok’ikinen lastentarhaikäinenkin tietäisi vastauksen.

    Punainen sametti, valkoinen karvareunus ja kiiltävä välkähdys mustaa. Sen täytyi olla vyö. Auringonsäde kimmelsi vyönsoljesta: pieni kultatähti.

    No niin. Jos tuo on Joulupukin puku, pohdin uhkarohkeasti, missähän itse Pukki on?

    Saadakseni vastauksen minun tarvitsi ainoastaan liu’uttaa katsettani vasemmalle, yöpöydän toisella puolella olevaa sänkyä kohti.

    Mies oli ehkä kuusissakymmenissä. Tanakka – mitä ilmeisimmin lakanan alla alaston –, gentlemanni jolla oli pitkä valkoinen täysparta ja pienet tyylikkäät lukulasit nenännokassa. Hän tähyili minua lasien reunan yli huvittunut hymy huulillaan.

    Jos puhelimen viereen sijoitettu muistilehtiö ei valehdellut, olin alasti sängyssä Joulupukin kanssa New Yorkin Waldorf Astoria -hotellissa.

    Hepun silmät tuikkivat. ”Ah, bonjour!”, hän sanoi. ”Bonjour.” Hän otti äänekkään siemauksen kahvikupista.

    Otin lasit silmiltäni ja viskasin ne yöpöydälle. Sitten laskin pääni käsiini ja vaikeroin; annoin epäilemättä melko tylyn vaikutelman.

    Tätä ei tapahdu minulle.

    VOIT OLLA VARMA SIITÄ.

    Tunsin olevani edelleen hiukan humalassa edellisillasta. Josta en muistanut kerta kaikkiaan mitään. Sen sijaan tiesin, että juuri nyt Long Island Ice Tea olisi todella tullut tarpeeseen.

    ”Ooh”, hän sanoi. ”Etkö tunne oloasi aivan selväpäiseksi näin aamusella?”

    Kun laitoin lasini takaisin silmilleni ja katsoin häntä, hän kohotti kulmakarvojaan.

    ”Ei suinkaan”, vakuutin hänelle. ”Tunnen oloni erittäin selväpäiseksi tänä aamuna. Ja sehän tässä se ongelma onkin.”

Voi.

Hyvä.

Luoja.

    Oli täysin selvää, että jotain kauhistuttavaa oli tapahtunut. Olin Pukin kanssa Waldorfissa, eikä minulla ollut pienintäkään hajua siitä, miten helvetissä näin oli päässyt käymään. Olivatko silmälasini niin likaiset, että olin epähuomiossa luullut häntä lätkävalmentajaksi?

    Ottaen huomioon historiani, olin mitä luultavimmin ollut baarissa, kun olin nähnyt likaisen vanhan ranskalaismiehen rähjäisessä joulupukinpuvussa. Tähän asti tarina tuntui uskottavalta. Jokin joulukuisessa New Yorkissa sai kaikenmaailman kahjot ryömimään esiin koloistaan. Ei ollut erityisen epätavallista olla kaljalla ja nähdä jonkun tyypin astuvan sisään pienet poronsarvet päässään, jopa punainen myssykin. Hiukan vähemmän tyypillistä oli, luullakseni, vanha lihava heppu täydessä joulupukin kostyymissä, mutta se nyt on epäoleellista.

    Kysymykseni kuuluikin: kuinka ihmeessä päädyin pelkästä joulupukin näkemisestä baarissa tähän hotellihuoneeseen seuraavana aamuna? Siinäpä pulmallinen yhtälö ratkaistavaksi. Kuinka yksi plus yksi voi olla yhtä kuin vanha läski joulupukki?

    Olin tottunut heräämään tyyppien vierestä, joita en ollut koskaan aiemmin nähnyt. En kuitenkaan naamiaisasuihin  pukeutuneiden miesten vierestä. Etenkään sen ikäisten, jotka hetkenä minä hyvänsä voisivat kuolla vanhuuteen.

    Alennustilani oli uutta jopa minulle, ihmiselle, jota periaatteessa voisi pitää inhimillisten alennustilojen kultamitalistina.

    Nousin vuoteesta, koska – kävi miten kävi – oli parempi olla pukeutunut. Se nyt sentään oli selvää.

    Vaatteeni oli taiteltu siisteihin pinoihin matalalla, verhoillulla jakkaralla sängyn päädyssä. Kun vedin jalkaani boksereita, Pukki sanoi: ”Mmm, sehän on vielä kivempi päivänvalossa.”

    Järkyttyneenä katsoin, kun hän kiskoi peitteitä pois taikinamaisen ruhonsa päältä paljastaen pienen, suunnilleen toisen maailmansodan aikaisen erektion. Hepun huulilla kareili merkitsevä, rasvainen virnistys.

    Hän taputti kädellään vuoteensa vapaata puolta. ”Tules tänne Kevin”, hän sanoi, ”Kipitäpäs nyt takaisin sänkyyn.”

    Jähmetyin paikalleni, toinen jalka farkkujen lahkeessa, toinen kohotettuna ilmaan. Olin siis Kevin. Mikä oli erittäin hyvä. Osoitti, että olin sentään tajunnut olla kertomatta hänelle oikeaa nimeäni. Mutta miksi sitten olin seurannut häntä tänne oikeine ruumiineni?

    Ja mikä tämä juttu kipittämisestä oikein oli? Hän oli sanonut, että kipittäisin takaisin sänkyyn, mikä antoi ymmärtää, että minä, Kevin, olin siis ollut hänen sängyssään jonain aiempana ajankohtana.

    Likaisen ranskalaispukin ahnas katse liimautui haaraväliini; kiskaisin farkut jalkaan, laitoin napin kiinni ja suljinsepaluksen päättäväisyydellä, joka toivoakseni muistutti oven läimähdystä kiinni. Vedin t-paidan pääni yli, työnsin kädet hiha-aukoista ja kiskoin helman alas. Tunsin niskalapun kutittavan kaulaani, mutten halunnut hukata aikaa paidan kääntämiseen.

    Ärsyttävää pikku vehjettään hipelöiden hän kysyi: ”Kuinkas nyt noin äkkiä ujoksi heittäydyt? Hmm? Ehkä haluat uuden hieronnan, eikö vaan?”

    Se oli mielenkiintoista. Panin merkille, kuinka aika tuntui aivojen mielestä hidastuvan niiden kohdatessa sanoinkuvaamatonta kauhua.

    Yritin peittää pakokauhun äänessäni puhumalla kovemmalla äänellä, mikä sai minut kuulostamaan ainoastaan hysteeriseltä. ”Sinun täytyy kertoa mitä tarkalleen ottaen tapahtui tässä kamalassa huoneessa viime yönä.”

    Pukki näytti nauttivan tilanteesta. Hän hekotteli ja sai aikaan räkäklimpin, joka aiheutti yskäkohtauksen. Hän peitti suunsa pulskalla valkoisella pikku nyrkillään ja kävi läpi kokonaisen repertuaarin äärimmäisen vastenmielisiä ääniä, haukkoen henkeä yskänpuuskien välissä ja yrittäen kakoa kurkustaan jotain, minkä olisi voinut luulla olevan kuollut rotta. ”Excuse-moi”, hän lopulta sanoi. ”Minulla oli jotain kurkussa.” Hän odotti hetken, ja lisäsi sitten: ”Muttei sitä, mitä toivoin kurkussani olevan!” Hänen vetiset silmänsä verestivät.

    Värähdin. Mikä kauhistuttava olento; ebola, jonka selkä kaipasi vahausta.

    ”Viime yöstä taas”, hän jatkoi limaisella etanaäänellään, ”oi, mutta enhän edes tiedä mistä aloittaisin. Sinä olit oikein tuhma poika.” Hän heristi sormeaan minulle ja päästi sitten pienen ranskalaisen maiskauksen, kuin olisi yrittänyt imeä navettakissan nisää.

    Tuijotin häntä ja tunsin halua leikata kielen irti tuosta saastaisesta suusta.

    ”Joo, okei, tuopa on söpöä. Ja sinä tietysti tiedät, että olen ollut ’tuhma’, kun nyt olet joulupukki ja kaikkea. Hah. Tajusin.” Kohdistin häneen kaikkein vihaisimman katseeni. Purin hampaitani yhteen. ”Nyt minä kuitenkin haluan tietää, että mitä tarkalleen ottaen tapahtui tämän niin sanotun hieronnan aikana? Olenko saanut mahdollisesti jonkun likaisen ranskalaisen pukkikupan?”

    Ylimielisenä ja puolustusasemissa Pukki kohotti kätensä ylös ja kohautti olkapäitään. ”Mitä me nyt ylipäänsä oltaisiin voitu tehdä?  Olit tosi humalassa. Et saanut sitä edes seisomaan, niin humalassa olit.”

    Siristin silmiäni ja olin vähällä huomauttaa, että alkoholi ei mahdollisesti ollut ainoa tekijä, joka aiheutti impotenssini.

    Minulla ei kuitenkaan ollut varaa sanoa mitään, koska mitä ilmeisimmin olin tullut paikalle vapaaehtoisesti. Toisin sanoen omasta vapaasta tahdostani. Toisin sanoen ”Joo, tuo vastenmielinen vetelys punaisessa pukinpuvussa – juuri tuo tuolla, tuo pianosta tukea ottava, sormiaan epätahdissa napsutteleva ranskalainen, juuri hän. Totta kai olen varma, pistäkää pakettiin vaan!”

    Sitten Pukki sanoi: ”Sitä paitsi halusit enemmän ja enemmän tuota Kahlúaa”, liioiteltua vastenmielisyyttä osoittava irvistys kasvoillaan.

    Selvä, liika on liikaa.

    Joinko minä todella Kahlúaa?

    Sehän on vielä hälyttävämpää kuin alastoman joulupukin vierestä herääminen.

    Kahlúan juominen on hyväksyttävää ainoastaan, jos sattuu olemaan kolmetoistavuotias, jonka vanhemmat ovat poissa kaupungista, ja tarvitsee jotain rohkaisua voidakseen harrastaa seksiä opettajansa kanssa. Kahlúa sopii lääkkeeksi alaikäisille, ei juomaksi aikuisille.

    ”No kiva että olet pitänyt sitä valikoimissa”, mutisin.

    Ranskalaisniljake näytti turhan itsetyytyväiseltä, mutta ainakin hän oli peittänyt lakanalla kehonsa intiimit osat.

    Sanoin: ”Sitten ainoastaan haluan tietää, että olet aivan vitun sataprosenttisen varma, että mitään ei tapahtunut”, viimeisten sanojen saadessa minut melkein purskahtamaan itkuun, ”meidän välillämme?”

***

Inhottava vanhus katsoi minua aivan kuin olisin syyttänyt häntä viisikymppisen nyysimisestä lompakostani. Joka, nyt kun asiaa ajattelin, minun pitäisi tarkastaa.

    Hän alkoi inistä minulle ranskaksi. En koskaan ollut opetellut ranskaa, sillä vaikka se ranskalaisia ottaakin päähän, kyllä he lopulta aina taipuvat puhumaan englantia.

    Heilutin käsiäni kuin liikennepoliisi. ”Hei hei hei monsier pukki, annas olla tuon ranskan kanssa niin kauan kuin minä seison tässä. Yritetään uudestaan kivalla, universaalilla englannilla.”

    Pukin kasvot punoittivat suuttumuksesta. ”Comment osez-vous, vous vingt francs pute?”, hän sähähti. ”Minä EN käyttänyt sinua hyväksi. Itse sanoit, että minä voin. Sinä sanoit, että ’tee mitä haluat, ei minua haittaa’. Ihan noilla sanoilla.”

    Oikeastaan pidin sittenkin enemmän siitä, kun hän puhui ranskaa enkä ymmärtänyt sanaakaan.

    ”Öh, okei. Siis. Mitä sinä sitten teit?” Yritin kuulostaa ystävälliseltä enkä lainkaan syyttäväiseltä, mutta sen sijaan onnistuin kuulostamaan samanaikaisesti oudon kepeältä ja maaniselta, lastenohjelman juontajalta, joka avaa liivinsä ja paljastaa räjähteisiin kiedotun ylävartalon.

    Likainen ranskalaispukki näytti jokseenkin ärtyneeltä. Hän oli ristinyt karvaiset käsivartensa rinnalleen ja mutristi huuliaan. Tunsin vastustamatonta halua takoa hänen naamaansa koristeelliseen sängynpäätyyn.

    Sen sijaan hymyilin hänelle ja nyökyttelin rohkaisevasti.

    Edelleen suutaan mutristaen ja alahuuli töröllään kuin viisivuotiaalla pukki myönsi: ”Minä pistin kylpyhuoneen hiustenhoitoainetta sinun selkään. Ja minä hieroin. Ei muuta.”

    Halusin oksentaa.

    Hengitin syvään. Sittenkin.

    Asiat olisivat voineet olla huonomminkin. Paljon huonommin. Joten jollain hyvin surullisella ja inhottavalla tavalla tämä oli hyvä uutinen. Teknisesti ottaen en ollut antanut joulupukin saastuttaa itseäni. Ja olosuhteet huomioon ottaen kyseessä oli valtava positiivinen saavutus minulta. Jotain josta voisin, uskomatonta kyllä, olla ylpeä.

    Helpottuneena hymyilin vanhalle sekaisin olevalle raukkaparalle. Tämä tuntui sytyttävän hänessä jotain.

    Hän lisäsi: ”Kun hieroin sinua, sinä vaan huusit ’Pane minua, pukki, pane minua kuin eläin!’”

    Olin elämäni aikana usein tuntenut, että olisin ansainnut näyttelijänlahjoistani Oscarin, jos joku vain olisi ollut paikalla todistamassa esitystäni. Hymyni ei hyytynyt ja katsoin häntä edelleen sydämeenkäyvän ystävällisesti. Joskin toivoin, että minulla olisi ollut käsiase.

    Lopulta sanoin: ”Ehei, pukki. Tuo ei ole totta, ja tiedät sen itsekin.” Heilutin etusormeani hänelle. ”Tuhma, tuhma vanha mies. Valehtelu ei ole kilttiä.”

    Se vasta saikin hänet äkäiseksi.

    ”Kuinka kehtaat syyttää minua valehtelijaksi?” hän ärähti ottaessaan lukulasit silmiltään. ”Minä olen jäsen Le Conseil de Prud’Hommesissa. Minua ei joku aivoton amerikkalaisjuoppo loukkaa.”

    Kohotin hitaasti vasenta kulmakarvaani ja nostin samaan aikaan hiukan oikeaa suupieltäni saadakseni aikaan epäsymmetrisen virnistyksen: viisastelijan hymyn. Lapsena olin viettänyt tuntikausia harjoitellen juuri tätä ilmettä. Tällä nimenomaisella hetkellä, nyt kun aion painua hittoon tuosta kauheasta huoneesta ja sen surkeista olosuhteista, harjoittelu tuotti tulosta.

    ”Tiedäthän, että amerikkalaisjuoppoja on vaikea loukata. Puhut nyt kuitenkin jollekulle, joka joi liikaa Kahlúaa viime yönä, ja se nyt ei varsinaisesti ole vuosikerran 1983 Châteua Margaux’ta. Joten, kuten täälläpäin sanotaan, ota nyt vittu iisisti.”

    Kun pukin ärtymys oli laantunut, esitin lempeästi kysymyksen, joka sai minut toivomaan nopeaa kuolemaa: ”Haluan vain olla ihan varma, ja luotan nyt sinun sanaasi, ettet pannut minua kuin eläin?”

   ”Pistin sen sijaan sisään kerran, ja siinä se”, hän sanoi, pää pystyssä, katse kohdistuneena seinään eikä minuun. Raivostuttava yritys saada arvokkuutta tuohon taikinamaiseen olemukseen.

    Maailma oli yht’äkkiä inhottava paikka.

    ”MITÄ?”, minä huusin.

    Nyt hän käänsi katseensa minuun. Hän takoi nyrkeillään patjaa turhautuneena, tai ehkä silkasta nöyryytyksestä. ”Minähän sanoin. Pistin sen kerran sisälle. Sitten ulos. Ja sitten,” hän lopetti ja vaikeni äkisti.

    Pelkällä katseellani kerroin hänelle, että sahaisin hitaasti hänen päänsä irti, jos hän yrittäisi olla kertomatta minulle koko totuutta.

    Hän piti päänsä pystyssä, kohotti leukaansa. Mitä ällöttävää ylpeyttä. ”Ja sitten selän frottage. Vain vähän vastakkain hieromista. Sitten minä tulin, pyyhin pois. Siinä kaikki. Kaikki iloisia.”

    Seisoin nyt suoraan hänen vieressään, huojuen hänen yläpuolellaan asennossa, jollaisessa voisi olla, jos pitäisi kädessään suurta kiveä ja aikoisi sillä murskata toisen ihmisen, esimerkiksi joulupukin. ”Ehei, ei ei ei, Kaikki EI iloisia”, huusin. ”Minä en ole tällainen iloisena. Minä en ole yhtään iloinen.”

    Osoitin häntä sormellani. ”Oletko aivan ehdottoman varma, että et jättänyt mitään kertomatta?”

    Pukki nosti katseensa minuun, suoraan silmiini. ”Kerroin totuuden.”

    Onnettomana tiesin, että juuri niin hän oli tehnyt.

    Mikä tarkoitti, että tarvitsisin välitöntä lääketieteellistä hoitoa: tarvitsisin aivosiirrännäisen.

***

Seuraavalla viikolla verikokeet seurasivat toistaan. Kun lääkäri kertoi kaiken olevan kunnossa, kysyin häneltä: ”Voitko ottaa vielä jotain testejä? Testaa kaiken ranskalaisen varalta. Ja vanhoihin ihmisiin liittyvän. Mitä parasiittejä tai kuolioita heillä onkaan, testaa niidenkin varalta.” Värähdin. ”Entä kihti, onko se tarttuvaa?”

    Vaikka vereni vaikutti olevan puhdasta, mieleni oli kuitenkin saastunut.  Vaikka en muistanutkaan itse Pahuutta, muistin Pahantekijän.

    Kauhistuttava aamu pyöri mielessäni uudestaan ja uudestaan. Herääminen aurinkoisessa huoneessa, sumean punaisen tuhrun näkeminen, se hetki kun seisoin hänen yläpuolellaan toivoen, että kädessäni olisi ollut kivenmurikka.

    Hänen kauhean äänensä. Ovelat, sumeat silmät. Maksaläiskät. Tiesin, että minun olisi parempi lakata ajattelemasta tapahtunutta pakkomielteisesti. Mutta se oli kuin autokolari pääni sisällä: oli pakko jäädä töllistelemään näyn kauheudesta huolimatta, voisinhan hetkenä minä hyvänsä nähdä irtonaisen pään vierivän ohi.

    Olin valmis soittamaan lääkärille varatakseni ajan lääketieteelliseen muistikuvien poistoon, sellaiseen, jossa kokonainen vuorokausi pyyhitään pois mielestä, ja ehkä muutama päivä siitä ympäriltäkin varmuuden vuoksi. Mutta tiesin, että minun olisi pakotettava itseni lopettamaan tapahtuneen vatvominen ja siten sen hiominen sokaisevan kiiltäväksi kauhuksi. Tein-sen-joulupukin-kanssa oli ajatus, jonka pyörittely johtaisi vain sekoamiseen.

    Ennemminkin minun pitäisi käsitellä tapahtunutta kuin tolkuttomia veromätkyjä tai Kaalimaan kakaroita  – epämiellyttävänä osana todellisuutta, nyt jo menneisyyteen jäänyttä.

    Olin unohtanut monia muitakin tyyppejä, pystyisin siihen varmasti nytkin.

    Tai niin kuvittelin noin kolmenkymmenen sekunnin ajan. Aina siihen hetkeen asti, kun kuljin lehtikioskin ohi ja näin näyteikkunan. Siellä hän oli, rakastajani. Kolmena kappaleena, itse asiassa – kolme paperista joulupukin päätä teipattuna ikkunalasiin.

    Oli vasta joulukuun toinen viikko. Tulevina päivinä näkisin todella paljon joulupukkeja. Ja sama juttu ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Joka ikinen vuosi elämäni loppuun asti.

    Likipitäen kaikki ovat elämässään syyllistyneet johonkin kauheaan, juopuneeseen virheliikkeeseen. Soittaneet ex-puolisolle kahdelta aamuyöllä. Ehkä juoneet hiukkaseen liikaa toisilla treffeillä ja päätyneet itkemään lohduttomasti paljastaen samalla sisimmäisen vahingoittuneisuutensa mutta pitäen silti kiinni epätavallisesta pystyvyydestään rakkauteen. Tuollaiset erehdykset olivat, vaikkakin katumustaherättäviä, kuitenkin ymmärrettäviä.

    Sen sijaan se, että herää jonkun täysin sukupolvisesti sopimattoman vierestä? Jonkun, joka voisi olla isoisäsi paras kaveri?

     Minun selvästi olisi paras yrittää parhaani mukaan unohtaa mitä minun ja joulupukin välillä oli tapahtunut.

    Ja toivoa, että hän kuolisi pian.

    Jonkinlainen ongelma tietysti oli, että isoisäni paras kamu oli kuuluisampi kuin Coca-Cola. Ja kuolematon.

***

Koko juttu todella vaivasi minua: iskin sen surkean kärttyisen olennon baarista. Hän ei siis suoranaisesti pudonnut taivaalla kiitävästä reestä. Minua ei raahattu hänen luokseen sidottuna ja suukapulassa, ase ohimollani.

    Minä valitsin hänet.

    Joten oliko kyseessä ehkä joku tyrmistyttävä fetissi? Jotain joka, luoja paratkoon, pääsi valloilleen parin juoman jälkeen? Oliko kaikkialla läsnä oleva jouluaihe punoutunut halki lapsuuteni ja päässyt vaikuttamaan psykoseksuaaliseen kehitykseeni, tullakseen ilmi varhaisaikuisuudessa, kun alkoholi antoi sille tilaisuuden?

    Jostain syystä tämä ongelma ei tuntunut korjattavissa olevalta.

    Jos sattuu olemaan sukupuolisesti kiinnostunut Joulupukista, on pahan kerran irtaantunut arkitodellisuudesta. Eipä juuri eronnut siitä, että kieltäytyisi treffeistä ja pysyttelisi viikonloput tiukasti kotona siksi, että säästää itseään muropaketin Cap’n Crunchille.

    EI HYVÄLTÄ NÄYTÄ.

***

Päätin suorittaa hieman oikeuslääketieteellisiä tutkimuksia omasta seksuaalihistoriastani. Minun piti istua alas ja analysoida kundilistaa. Se oli luettelo, jonka olin aloittanut muutettuani Manhattanille.  Raapustin siihen nimen tai jonkun mielenjääneen tuntomerkin jokaisesta kundista, jonka kanssa olin koskaan harrastanut seksiä. Määrittelin seksin seuraavasti: olin nähnyt jonkun alastomana heidän ollessaan siinä uskossa, että pian harrastettaisiin seksiä. Koska usein sitä ei lopulta harrastettu. Toisinaan minua alkoi ällöttää ja otin hatkat. Joskus taas oli niin humalassa, että eksyin kylpyhuoneeseen. Ja sitten toisinaan he rikkoivat taian puhumalla ja siten muuttumalla oikeiksi ihmisiksi, mikä teki minkäänlaisen intiimin suhteen mahdottomaksi ajatukseksi.

    Analysoisin aiempia seksipartnereitani nähdäkseni, josko löytäisin mahdollisen viehätysviruksen. Seuraisin omia askeleitani ja yrittäisin hahmottaa käyttäytymismalleja, jotka selittäisivät, kuinka olin päätynyt sänkyyn naamiaispukuisen vanhan äijän kanssa.

Neil Bookman

Epäonnekas tyyppi

Battery Park Cityn ällötys

Saab-mies

Jukebox-mies

Ullakkoasunnon sekopää

Park Avenuen raukkaparka

Hell’s Kitchenin näyttelijä

Akita Keskiviikko

Investointipankkiiri-kuvotus

Auggie’sin pizzapoika

Calvin Kleinin malli

Rappus-mies

Villagen pomo

San Franciscon parta

Chicagon ovenavaaja

Mainostoimisto-kusipää

Baarijakkara-mies Chicagosta

Liian Pieni Pää

Telttaileva Isä

Mr. Boston

Laiturin Guido

Autotalli-mies

Tri. Pieni Muna

Opettaja Brooklynistä

Jay Lenon suu

Ricky Ricardo

Piano-näyttelijä (falsettinauru)

Jotain vikaa alapäässä -tyyppi

Matkustava investointipankkiiri

Egyptiläinen tri. komistus

Lentäjä (anatomisesti virheellinen)

Epämuodostunut hengitys

Porkpie-hattuinen East Villagen kuvotus

Saksalainen musiikinopettaja-tyyppi

Kokaiini-heppu yliopistolta

Tutkin listaa ja hämmästyin, että yksinkertainen sanapari kuten Epämuodostunut hengitys saattoi palauttaa miehen mieleeni niin elävästi. Epämuodostunut hengitys oli itse asiassa varsinainen saalis mieheksi. Hän oli tummahiuksinen ja karulla, jotenkin välimerellisellä tavalla komea. Hän omisti optikkoliikkeen ja oli varoissaan.  Ja hänen asuntonsa oli aivan uskomattoman upea – sitä tyyppiä, että kun sellaisen näkee sisustuslehdessä, ajattelee, ettei kukaan oikeasti voi asua noin.

    Mutta se hengitys.

    En todellakaan voinut istuttaa häntä alas ja kertoa, että ehkä hänen olisi paras varata aika hammaslääkärille. Tällaista hengitystä ei nimittäin voinut hoitaa, se oli kuin syntymämerkki. Kuin ylimääräinen sormi. Väistämätön osa häntä. Mitä hän tarvitsi, oli jonkun, joka olisi auto-onnettomuuden seurauksena menettänyt hajuaistinsa.

    Calvin Kleinin malli taas jotenkin vain tipahti syliini, en tavoitellut häntä. Jostain syystä hän tavoitteli minua. Siinä ei ollut järkeä, mies oli yhtä fyysistä kauneutta ja tavoitteli alkoholistia, jonka silmät ovat syvällä päässä ja iho karkea. Itse asiassa epäilin, että hän ei oikeasti ollut Calvin Kleinin malli. Kunnes hän sitten vei minut Times Squarelle ja osoitti suurta mainostauluaan.

    En kiinnostunut hänestä, koska hän oli kiinnostunut minusta, tajusin. Se oli epäilyttävää.

    Ricky Ricardo, hänestä minä pidin. Hän ei vastannut puheluihini. Se teki minut kaistapäiseksi turhautumisesta, koska oli vakuuttunut, että saisin hänet pitämään itsestäni.

    Yhtäkkiä tajusin, että eräs kylmäävä seikka yhdisti kaikkia listan miehiä. Ensimmäistä lukuun ottamatta olin ollut kaikkea muuta kuin selvin päin heidän kanssaan.

***

Aivan kuten olin ounastellut, seuraavina päivinä törmäsin Joulupukkiin kaikkialla kaupungissa, ja joka kerta kavahdin. Ajankohtaan sopivia hahmoja – valokuvia, kuvituksia, pieniä muoviukkoja, täytettyjä ja ihmisenkokoisia nukkeja– oli kirjaimellisesti kaikkialla. Pahimpia olivat ne, jotka soittivat pieniä kelloja ja puristivat käsissään rahankeräyslippaita. Mustat kiiltävät saappaat, maantieteellinen sijainti kadunkulmassa, Joulupukin kulmakarvoissa pisaroiva hiki ja tukku dollarin seteleitä yhdessä loivat näille Joulupukeille prostituoitujen himmeän tyrkylläolemisen auran.

    Huolimatta siitä, millaisen Joulupukin näin, ne kaikki muistuttivat mielestäni lasittunein silmin merkittäviä katseita luovaa vanhaa ranskalaista, kuumissaan pukunsa sisällä, epätoivoisen innokkaana päästä hieromaan heiluviaan kenen tahansa juopon alaselkää vasten.

    Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Itse asiassa moinen mahdollisuus ei ollut juolahtanut mieleenikään: törmäsin Joulupukkiini uudelleen.

    Kävelin halki West Villagen matkalla East Villageen. Ohittaessani baarin, jota olin aina pitänyt koko Manhattanin törkyisimpänä ja kurjimpana räkälänä, näin hänet sisällä – baarijakkaralla ikkunan ääressä, toisessa kädessään olut ja toisessa savuke.

    Hänellä oli rotanturkkivuorinen lakkinsa päässään.

    Jos joskus olin nähnyt surkeamman, lannistetumman ihmisyksilön, en ainakaan muistanut sitä. Hänen silmänsä eivät tuikkineet, kaikki arvokkuus, johon hän hotellissa oli turvautunut, oli poissa. Ärsyttävä ranskalaisuuden kipinä oli kadonnut.

    Perikato. Sen minä näin edessäni. Näky sai minut sairaaksi, aiheutti kipua.

    Tunsin vedon: voimallisen ja vastustamattoman, kuten kuu vetää valtamerta puoleensa.

    Halusin lohduttaa häntä ja korjata hänet. Halusin tehdä jotain poistaakseni häntä ympäröivän kauhean tyhjyyden.

    En pystynyt sanomaan, mutta kenties hän oli näyttänyt tältä sinä yönä, kun tapasin hänet. Ehkä olin nähnyt hänet ja tuntenut samoin kuin nyt. Ehkä tarve korjata tämä rikkinäinen mies oli minun ongelmakohtani, kuten terapeuttini sanoisi.

   Totuus kuitenkin on, etten välittänyt. Ei sillä ollut väliä.

    Aioin astua sisään ja istua hänen viereensä. Aion pitää hänelle seuraa.

    Saisin hänet nauramaan.

    Joisimme Kahlúaa.

    Kysyisin häneltä, miten ranskaksi sanotaan ’olen pahoillani’.

    Myöhemmin lähtisimme ja kävelisimme asunnolleni.

    Ja hän, niin otaksun, kiipeäisi rekeensä ja lentäisi mustalle yötaivaalle.

    NIIN SE SELVÄSTI ON.

Augusten Burroughs: Ask Again Later. kokoelmasta You Better Not Cry – True Stories for Christmas. Atlantic Books 2010.

Leppoisaa joulunodotuksen loppusuoraa kaikille! Eilisen kirjablogijoulukalenterin luukun voi käydä lukemassa Anna minun lukea enemmän -blogissa, jossa tunnelmoidaan Tylypahkan joulua. Luukun 23 puolestaan avaa huomenna Sara P.S. Rakastan kirjoja -blogissa. 

"Reread": Nälkävuosi äänikirjana

Viime vuoden suosikkini kotimaisista romaaneista oli ehdottomasti Aki Ollikaisen Nälkävuosi, häikäisevän hyvä – ja myös palkittu – esikoisromaani. Kirja teki poikkeuksellisen vaikutuksen (yleensä kun koen olevani kriittinen, joskus jopa nihkeä lukija). Siksipä olinkin hieman peloissani, kun lukupiirimme valitsi historiansa toiseksi kirjaksi Nälkävuoden. Olisiko kokemus yhtä vahva? Entä jos en pitäisikään kirjasta uusintaluvulla? Onko vuosi liian lyhyt aika kahden lukukerran välillä?

Ongelma tavallaan ratkesi, kun bongasin Kallion kirjastosta Nälkävuoden äänikirjana. Minulla on ollut joka tapauksessa suunnitelmissa alkaa kuunnella enemmän äänikirjoja (olen aiemmin kuunnellut lähinnä Stephen Fryn lukemia Harry Pottereita), joten sikäli kirja, tai siis levy, osui oivalliseen saumaan. Äänikirjaan on minun kuitenkin syystä tai toisesta hankalampi tarttua kuin tavalliseen romaaniin, joten vetkuttelin äänikirjan kanssa monellakin tapaa: ensin en jaksanut siirtää sitä tietokoneelle. Sitten kun sain sen sinne, en saanut siirrettyä sitä puhelimeen, kun rakkineen muisti oli täysi (huvittaa edelleen, kun kävin ostamassa uutta puhelinta reilu vuosi sitten, ja puhelinkaupan myyjä totesi laitteen 15 gigan muistista, että "se on tosi paljon, useimmilla käyttäjillähän on tarvetta vain yhdelle tai kahdelle gigalle" tms., kun olin huolissani muistin riittävyydestä. Minun piti ihan näyttää silloisesta puhelimestani, että siinä oli ihan oikeasti 14 gigan edestä muistia täynnä jo silloin. Kännykkä = tarpeen vaatiessa kirjasto, viihdekeskus, kamera, videokamera, levysoitin, radio, muistilehtiö, päivän lehti, gradulukemisto jne.).

Lopulta sain aikaiseksi siirtää äänitteen puhelimeeni ja saatoin alkaa kuunnella teosta: viimeiset luvut kuuntelin sunnuntaina aamulla, pari tuntia ennen lukupiirin tapaamisajan alkua. Hups. Itse kokemuksesta minulla on hieman ristiriitaiset tunteet: sisällöllisesti pidin Nälkävuodesta kuunneltuna melkein yhtä paljon kuin ensi kerralla lukien. Tarina on vahva ja kantava, näkökulmat toimivat eikä kirjoittaja sorru selittelyyn, selostamiseen tai ylettömään kuvailuun. Sen sijaan minulla oli pieniä vaikeuksia orientoitua äänikirjaan: lukijan intonaatiot oudoksuttivat aluksi ja jotenkin kuunneltuna tulee huomioitua mahdollisia pieniä kömpelyyksiä tarkemmin kuin lukiessa.

Äänikirjan plussaksi on todettava, että muutamat kohdat kiristivät vatsanpohjassa kuunneltuna vielä kovemmin kuin itse luettuna (eritoten kirjan loppupuolen Marjaan kohdistuvat väkivallanteot). Toisaalta minun oli välillä hiukan vaikea keskittyä äänikirjaan kuunteluun. Kaikki sujui hyvin, jos käsillä oli jotain tekemistä (mm. neuloin sukkaa ja järjestelin kirjahyllyä), mutta kun yritin esimerkiksi bussissa keskittyä pelkästään kuuntelemaan, ajatus alkoi harhailla ja säännöllisesti havahduin siihen, etten ollut pariin minuuttiin kuunnellut mitään kuulemaani. Lisäksi olen verrattain nopea lukija (ja puhuja...), joten toisinaan luennan verkkaisuus hieman tuskastutti.

Tarkemmin mielipiteitäni Nälkävuodesta voi lukaista täältä. Myös lukupiirini osallistujat (tällä kertaa viisi 28–30-vuotiasta naista) olivat pitäneet kirjasta kovasti. Joku harmitteli, miksei kukaan ollut pakottanut lukemaan teosta aiemmin (hmm, pitäisiköhän minun alkaa pakottaa ystäviäni lukemaan hyviksi toteamiani kirjoja?), kaikki kiittelivät uskottavaa ajankuvaa ja Ollikaisen kirjoitustyyliä. Yksi pienen pojan äiti jännitti lukiessaan Juhon kohtaloa ja tuleva lääkäri kiinnitti huomiota kirjan tautien ja lääketieteen kuvaukseen. Keskustelu rönsyili myös nykyajan nälänhätiin ja inhimillisiin katastrofeihin, koulun historianopetukseen ja siihen, miten vähän kukaan meistä oikeastaan tiesi nälkävuosista ennen kirjan lukemista. Kyseessä oli siis kaikin puolin onnistunut tapaaminen, keskustelu ja kirjavalinta. Seuraavaksi kirjaksi valitsimme Johanna Sinisalon Enkelten verta. Kirjojen valintaperusteena on toistaiseksi ollut kotimaisuus ja se, että kirjan saa suhteellisen helposti kirjastosta (osa jäsenistämme on opiskelijoita, joten uutuuskirjojen ostaminen ei aina tule kyseeseen). Tapaamme tammikuun lopulla, joten silloin lienee luvassa myös lukupiiri-postausta Sinisalon romaanista.

Kuvituksena viime syksyn otoksia kirjasta, en tainnut kuvata äänikirjaa, mutta kansikuva siinä joka tapauksessa oli sama.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Siltala 2012. Äänikirja, lukijana Antti L. J. Pääkkönen, BTJ äänikirjat 2013.

Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.

Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.

Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.

Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

Tervon Esikoinen

Yllätin itseni taannoin Kallion kirjaston bestseller-hyllyllä, kun nappasin siitä luettavakseni Jari Tervon tuoreimman romaanin Esikoinen. Sanon yllätin, koska en syystä taikka toisesta ole aiemmin tullut Tervoa lukeneeksi. Sen verran tietysti olen kotimaista kirjallisuuskenttää seurannut, että perusasiat Tervosta tiedän (Rovaniemeltä, aloitti runoilijana, toimi toimittajana, Uutisvuoto, asuu Katajanokalla, vaimo ja poika) – joskin Tervo taitaa olla sen kaliiperin kirjailijakuuluisuus, että nämä seikat ovat tunnettuja kirjallisuutta seuraamattomillekin. Joka tapauksessa olen myös kirjakaupantätiaikoinani myynyt lukuisia miehen teoksia ja suositellutkin niitä, ja olenpa ollut Tervon kanssa pariin otteeseen samoissa kirjallisissa kemuissakin. Ehkäpä oli siis korkea aika jo tarttua miehen kirjoittamaan kirjaankin.

Tammikuun alussa 1972 12-vuotias koulupoika Rovaniemeltä alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Lakonisen toteavaan tyyliin poika havainnoi ympäristöään, perheen työläisideologiaa, kansakoulusta peruskouluksi muuttuvaa koulumaailmaa, päivänpolttavia tapahtumia (Münchenin olympialaiset ja Virénin juoksu, eduskuntavaalit ja hallitusneuvottelut) ja pikkusisarustensa edesottamuksia. Vahvojen naisten ja ajoittain "tuurin", poliitikan ja muiden hullutusten pauloihin joutuvien miesten ympäröimänä nuori Jari odottaa kivestensä laskeutumista, viettää aika isotäti Esmeraldan ja hullun Aune-tädin kanssa, sekä kuljettaa mehumaijaa edestakaisin.

Jarin päiväkirjamerkintöjen ohessa kirjassa kulkee ohessa kaksi muutakin tarinaa: toinen vie isotäti Esmeraldan nuoruusvuosiin, toinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynteihin. Ensinmainittua Jari nauhoittaa pikkuhiljaa höppänöityvän Esmeraldan kertomana kaseteille, jälkimmäistä kuuntelee perheen lapsia silloin tällöin kaitsevan Aune-tädin kertomuksissa, joten "sivujuontenkin" tarkastelupiste on 1970-luvulla ja Jari-pojan näkökulmassa.

Esikoisen lukeminen lähti minulla syystä tai toisesta käyntiin hieman tahmeasti, mutta jossain suunnilleen sivun 70 tienoilla alkoi vetää. Alussa en oikein myöskään lämmennyt ajoittaisille hyppäyksille muihin aikatasoihin, vaikka sinänsä erityisesti 1900-luvun alkuun, lokakuun revoljutsijan tunnelmiin vievät jaksot olivat erinomaisen vetäviä (ja saivat minut samalla aiempaa kiinnostuneemmaksi Tervon Myyrä, Ohrana ja Troikka -trilogiasta). Kirjan lopussa Tervo onnistuu kuitenkin vetämään langat yhteen ja kolme tarinaa tuntuvat ihan perustellulta ratkaisulta. Sinänsä pidin kyllä  kovasti Tervon pelkistetystä, lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä, vaikka ehkä humoristiseksi tarkoitettua, savolaishenkistä sanavalintakikkailua olisi voinut olla vähemmänkin. Tai ehkä kyseessä on rovaniemeläisen puheenparren ja -tyylin toisintaminen, en tiedä kun en ole koskaan 1970-luvun Rovaniemellä ollut. Yhtä kaikki paikoittainen "lupsakkuus" vähän häiritsi etenkin alussa.

Sitten täytyy kirjoittaa jostakin, jota en nyt välttämättä haluaisi ottaa esiin, taas, mutta joku tässä syksyssä on, kun kaikki tiet tuntuvat vievät yhteen suuntaan, norjalaisen miehemme luo. Puhun siis, jälleen, Knausgårdista. Minulla on itseasiassa epämääräinen muistikuva siitä, että Tervo itse jossain yhteydessä kommentoi jotain mielenkiintoista Knasusta, mutta en nyt onnistunut googlella selvittämään, mistä tämä muistikuva on peräisin. Yhtä kaikki, perhekuvaus, ajankuva, yksityiskohtien runsaus, 1970-luku, ainakin osittainen omaelämäkerrallisuus; kovin monet seikat Esikoisessa tuovat mieleen Karl Ove Knausgårdin, etenkin kun minulla on juuri nyt kesken Taistelujeni kolmas osa, jossa ollaan ainakin alkupuolella vahvasti juuri Knausgårdin lapsuudessa. Vaikka tietysti siinä missä pikku Jari elää vahvojen naisten ja hyväntahtoisten aikuisten ympäröimänä, pikku Karl Oven kohtalona on voimakastahtoinen, pelottava isä ja epäreilut, ikävätkin aikuiset ja ikätoverit. Ehkä juuri siksi, että olin juuri lukenut Taisteluni 3 alkupuolta, Tervon kirjaan sisään pääsemisessä meni niin kauan; se tuntui omituisen kepeältä, hyväntuuliselta, melkein epäuskottavalta ollakseen 70-luvun lapsuudenkuvaus. Hämmentävää.

Seuraavaksi yritän laatia bloggauksen ilman ainuttakaan mainintaa Karl Ovesta. Iltalukemisena on nyt J. K. Rowlingin Robert Galbraith -pseudonyymillä laatima Käen kutsu -dekkari. Siinä ei ainakaan toistaiseksi ole juuri mitään, mikä toisi mieleeni vuonojen Proustin, joten jos ehdin lukea tuon loppuun ennen Taisteluni 3:sta, saatan pystyä pitämäänkin lupaukseni.

Esikoisesta ovat jo monet ehtineet blogata. Koetan ehtiä lisäillä linkkejä myöhemmin, nyt yritän ehtiä julkaista tämän ja kiirehtää treenien kautta kirjastolle graduhommiin. On maanantai!

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY 2013.