Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Aloitetaan tämänkertainen juttu blogger-raivolla. Olin jo kertaalleen kirjoittanut Maihinnoususta ja yritin tallentaa sen myöhempää kuvien lisäämistä ja julkaisua varten, mutta sen sijaan teksti haihtuikin taivaan tuuliin. Vips vaan. Saahan näitä.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Maihinnousun vähän huonoon saumaan, heti Nälkävuoden jälkeen. Maihinnousu nimittäin on varsin hyvä kirja, mutta eihän se nyt Ollikaisen jälkeen tuntunut paljon miltään. Ala-Harjalta en ollut aiempia kirjoja lukenutkaan, lähinnä muistan pidelleeni kirjastossa käpälissäni Maata meren alla -romaania ja jättäneeni sen sitten kuitenkin hyllyyn.

Maihinnousu sijoittuu Normandian maihinnousun maisemiin. Kirjan ranskalainen päähenkilötär Julie toimii maihinnousun maisemissa turistioppaana. Tohtorinopintonsa kesken jättänyt Julie uhkaa menettää sekä lapsensa että aviomiehensä. Aviomies osoittautuu petturiksi ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Ala-Harjan kirjoitustyyli on vimmainen ja tarkkakin, tyyli vaihtelee päähenkilön tunteiden mukana. Sodan ja maihinnousun metaforat limittyvät yksityisen ihmisen kriisiin, tarinasta tulee sotakuvaus, yhden ihmisen silmin nähtynä. Pidinkin Ala-Harjan kerrontatyylistä. Sen sijaan en erityisesti pitänyt kirjan hahmoista: muut kuin Julie tuntuivat hiukan turhankin pelkistetyltä taustalta, kulisseilta Julien tunteille (johtuu varmaan osittain minäkerrontatekniikasta), kun taas itse päähenkilö ärsytti minua, mikä ei tietenkään välttämättä ole huono asia, siis kirjallisessa mielessä. Johtuiko sitten tuntemastani vastenmielisyydestä päähenkilöä kohtaan vai mistä lie, mutta lopulta teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua. Tai siis, minulle oli lukiessa suoraan sanottuna herttaisen yhdentekevää, kuoleeko lapsi ja tuleeko ero. Höh.

Tästä romaanista kirjoitettaessa tulee tietysti melkein väistämättä mieleen kirjan aiheuttama kohu, joka syntyi siitä, kun kirjailijan sisar miehineen julkisesti syytti Ala-Harjaa oman perheensä kokemusten härskistä hyödyntämisestä kirjan materiaalina; sisaren lapsi siis oli sairastanut leukemian, kuten kirjan Emma-tytär, ja ilmeisesti kirjassa oli aika suoraan käytetty perheen kertomia seikkoja, jopa sähköpostiviestejä. Minä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä tästä kohusta olisin, en sen enempää nyt kuin ennen kirjan lukemistakaan.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että kirjailija käyttää materiaalinaan mitä lystää, myös lähipiirissään tapahtuneita asioita, myös lupaa kysymättä. Se ei ole minusta lähtökohtaisesti moraalitonta, ainakaan jos kyseessä ei ole mikään pelkästään mustamaalaukseen pyrkivä "paljastuskirja" (ja esim. tässä tapauksessa selvästikään ei ole). Suoraan sanottuna minusta on outoa (tai typerää) vaatia taiteilijoilta edes erityistä hyvien tapojen ja sopivan käytöksen mukaisia teoksia ihan näin taiteen ja kirjallisuuden historiaakin ajatellen. Jopa typeriä ja huonoja teoksia voi julkaista (jos löytää kustantajan). Kunnianloukkauksia ja muita pulmia varten meillä taas on lainsäädäntöä, josta voi katsoa osviittaa tai hakea oikeutta.

Sen sijaan lievää kummeksuntaa minussa herättää se, etteivät aikuiset ihmiset osanneet selvittää tätä asiaa jossain muualla kuin lehtien palstoilla. Toisin sanoen minusta olisi ollut kohtuullista, että kirjailija olisi vähintäänkin varoittanut sisartaan siitä, mitä on luvassa, ja sisar puolestaan olisi voinut ilmaista närkästyksensä suoraan kirjailevalle siskolleen. Ja jos erityisenä ongelmana oli tämä sisaren lapsen suojeleminen, millä tavalla asian tuominen julkisuuteen tässä nyt auttoi?

Blogistaniassa Maihinnousu on kerännyt monenlaisia arvioita. Minnan blogissa puidaan kirjailijan etiikkaa, Hanna ei kauheasti innostunut hänkään, Mari A tykkäsi, samoin Jenni ja Mika.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.