Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.