Jens Lapidus: Siisti kosto

Ruotsalaisen monilahjakkuuden (lakimies, kirjailija, hyvännköinen) Jens Lapiduksen toinen(kin) romaani sijoittuu Tukholman alamaailmaan.(Jens ei kyllä tottapuhuen vedä vertoja norjalaiselle kollegalleen Nesbølle, joka on menestynyt pörssimeklari, rockmuusikko, entinen lupaava jalkapalloilija, ja joka on päällepäätteeksi kirjoittanut useampia menestyneitä kirjojakin.)

No, kuitenkin, palatakseni Lapidukseen. Siistin koston (Aldrig fucka upp) päähenkilöt, Thomas, Mahmud ja Niklas, käyvät kaikki omaa yhden miehen sotaansa
järjestelmää, jugoslaavimafiaa tai patriarkaalista sortoa vastaan. Lopussa tietysti ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Kirja on ihan vetävä, mutta on kyllä myönnettävä, ettei yhtä hyvä kuin Stockholm noir 1, Rahalla saa (Snabba cash). Esikoiseen verrattuna päähahmot olivat aika epäsymppiksiä tunareita, joiden edesottamukset eivät jaksaneet ihan joka hetki kiinnostaa. Ylipäänsä tämä tuntui edeltäjäänsä "hutaistummalta". Ensimmäisessä jotenkin tuntui, että kirjoittaja on malttanut rakennella hommaa päässään kyllin huolella, kehitellä hahmojen luonnetta ja niiden edesottamuksia. Täytynee vissiin huomioida, että esikoisromaania saattaa aloitteva kirjailija pakertaa pitkäänkin, ja kenties vielä kustantamossakin jaksetaan pusata lupaavan teelmän parissa tovi jos toinenkin, kun taas älyttömästi myyneen menestyskirjan seuraaja yritetään lykätä markkinoille aika haipakkaa. Että se tässä ehkä sitten mättää. Ja tietty uutuudenviehätys vähän meni jo sen ekan myötä. Jotain positiivista loppuun sanoakseni todettakoon nyt kuitenkin, että loppuratkaisu oli kyllä ihan hyvä, eikä tämä missään nimessä ole mitenkään paska teos oman genrensä edustajaksi. Luen varmaan seuraavankin.

Tajusin tässä muuten, etten ole tainnut listata Lapiduksen ensimmäistä tuonne sivupalkkiin, ja se taisi unohtua viime vuoden arvioista. Tai ainakin muistaakseni luin sen viime vuonna.

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Suunnittelin Westön uusimman hankintaa jo viime syksyn kirjamessuilta ja uudelleen tämän kesän alesta. Kirja tuli kuitenkin vastaan kirjastossa, joten päätin unohtaa hankinta-aikeeni. Ihan hyvä, sillä tuskin kuitenkaan tulen koskaan toista kertaa palaamaan tähän. Ei sillä että kirja olisi ollut huono, mutta ei se kuitenkaan tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Kirjan alkupuolella seurataan kolmen 60-luvun helsikiläisnuoren, Jounin, Arielin ja Adrianan edesottamuksia, kun taas kirjan jälkimmäisellä puoliskolla äänessä on viimemainitun sisareen rakastunut mies, jonka elämä kietoutuu monin tavoin edellämainitun kolmikon kohtaloihin. Näin niikuin lyhyesti.

Seuraavista seikoista kirjassa pidin:
-Historiallisen Helsingin kuvaus ja kaupungin kuljettaminen läpi kirjan, nykyhetkeen (tai no, 2000-luvulle) saakka. Erityisesti minua miellytti, että ajallinen aloituspiste oli oikeastaan edellisessä Missä kuljimme kerran -romaanissa, ja uusin jatkoi, joskin eri tarinalla, sieltä minne edeltäjä loppui.
-Westö osaa kyllä kirjoittaa, joten kirjan teksti oli enimmäkseen sujuvaa ja taidokasta ja juonikin rullasi pääasiassa ihan hyvin.
-Edelliseen liittyen: juoni alkaa alun tahmeuden jälkeen vetää jonka jälkeen kirjaa lukee ihan mielellään.

Sen sijaan minua ei kauheasti miellyttänyt:
-Jonkinlainen kaikenkattava teennäisyys: henkilöhahmot, niiden väliset suhteet, tapahtumat, joku tässä nyt vaan tökki, melkein, muttei ihan koko ajan.
-Olen myös allerginen joidenkin kirjailijoiden harjoittamalle tavalle ottaa edellisten romaaniensa hahmoja "cameo-rooleihin" uusiin romaaneihinsa (tjeu: Irvine Welsh, Hanif Kureishi), johon Westökin tässä hieman syyllistyy. Olen nimittäin sitä mieltä, että joko kirjoitetaan selkeästi seuraajaromaani tai sitten ei. Toisaalta voitaneen ehkä argumentoida, että itseasiassa Älä käy yöhön yksin on Missä kuljimme kerran -kirjan kanssa samaa sarjaa. Näin ajatellen seikka ei häiritse ihan yhtä paljon.
-Kirja käynnistyy aika hitaasti, enkä oikein pitänyt sen lopusta (joka oli lisäksi tietyiltä osin ennalta-arvattava).



Kaikenkaikkiaan pidin paljon enemmän Missä kuljimme kerransta (miten ihmeessä näitä kirjojen nimiä oikein voi taivuttaa? "Aion lukea Täällä pohjantähden allan." "Mitäs pidit Saatana saapuu Moskovaansta?" "Joko ehdit lukea Traktorien lyhyt historia ukrainaksin?" Heh. Hehe.) Osittain syynä on tosin varmaan se, että tuo kirja sijoittuu sikäli kauas menneeseen, että se tuntuu oikeastaan autenttisemmalta, minulla kun ei oikeastaan ole mitään mielikuvaa 1920-luvun Helsingistä. (En tosin tiedä miten minulla on muka mielikuva 1960-luvun Helsingistä, enhän silloin ollut paikalla sen enempää Helsingissä kuin yhtään missään muuallakaan.)

Kuvituksena kirjan suomalainen, suomenruotsalainen ja ruotsalainen kansi.

Vikas Swarup: Six Suspects

Vikas Swarupin toinen teos Six Suspects (Syyllisten seurue) (ensimmäinen on muuten Q and A, sittemmin uudelleenjulkaistu nimellä Slumdog Millionaire) on intialainen murhamysteeri, joka ei tarinansa tai rakenteensa puolesta kuitenkaan ole mikään tyypillinen dekkari. Juoni lyhkäisesti: intialaisen gansteripolitiikon playboy-poika Vicky Rai tulee murhatuksia omissa juhlissaan. Poliisien haaviin jää paikalta kuusi epäiltyä, joilla kaikilla on paitsi ase hallussaan, myös motiivi Vicky Rain murhaamiseen. Kirjassa seurataan, kuinka nämä kuusi epäiltyä (joihin kuuluu niin uhri isä, andamaanilainen alkuasukas kuin kuuluisa filmitähtikin) päätyivät paikalle ja mitä sitten tapahtui.
Six Suspects onnistuu jotenkin tasapainoilemaan realistisen vakavuuden ja puskafarssin välillä. Pääsemme jälleen todistamaan intialaisen yhteiskunnan epäkohtia: korruptiota, nepotismia, köyhyyttä, kastisysteemiä jne. mutta toisaalta juoni on välillä kuin Spede Pasasen kynästä, tai jonkun. Kirja on kyllä viihdyttävä, mutta kaikki aivan kaikki osaset ja juonenkäänteet eivät allekirjoittanutta miellyttäneet.

Huomatkaa muuten, että päätin lopettaa puolivuotiskatsauksen, kun huomasin ehtineeni jo vuoden tälle puoliskolle. Yritän tässä lähipäivinä saada itseni ajantasalle tässä kesän aikana lukemieni kirjojen kanssa (ks. lista sivupalkissa), joten luvassa on vielä Kjell Westöä, Rauli Virtasta ja muuta.

Puolivuotiskatsaus, osa 5

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja
Toisessa kirjassa edellisessä postauksessa mainittu Anna-Lena Laurén kirjoittaa nyt Kaukasiasta ja Kaukasian kansoista. Kirjassa käsitellään oikeastaan kaikki Kaukasian tasavallat Tšetšeniasta ja Ingusiasta Georgiaan ja Abhasiaan, jokaiselle on oma lukunsa. Jokaisen luvun alussa on myös faktalaatikko, jossa ovat perustiedot maasta (kätevää, sillä en itse ainakaan ole mikään Kaukasian asiantuntija, enkä tosiaankaan osaisi nimetä Abhasian pääkaupunkia tai Dagestanin väkilukua. Saati sitten tiedä yhtään mitään Kabardi-Balkariasta.) Laurén kertoo sujuvalla tyylillä omia kokemuksiaan Kaukasian maista, ja lisää keitokseen tietoa alueen historiasta, kansoista ja maantiedosta ja höystää näitä kertomuksilla paikallisista ihmisistä ja sattumuksista. Kirja on oikein toimiva; ei ehkä yhtä hauskaa ja kevyttä luettavaa kuin Laurénin aiempi teos, mutta kylläkin mielenkiintoisempi ja ajatuksia herättävämpi.

Carlos Ruiz Zafón: The Angel's Game
Ruiz Zafónin teokset ovat osoittautuneet jonkinlaisiksi henkilökohtaisiksi murheenkryyneikseni. Edellistä teosta, La sombra del vientoa (Tuulen varjo) yritin saada luetuksi kolme vuotta ennen kuin sain sen lopulta kahlattua läpi. Toisen romaanin kanssa olin jo vähän ripeämpi, sillä Angel's Game (El juego del angel, Enkelipeli) oli minulla kirjastosta lainassa vain kolme kuukautta (ja siitä huolimatta luin kirjan loppupuolen vasta saatuani töistä yhden ilmaiskappaleen). Lienee tarpeetonta sanoakaan, etten ole kyseisen kirjailijan suurin fani. Kirjat kuitenkin sijoittuvat Barcelonaan, minulle niin läheiseen kaupunkiin, joten olen hammasta purren kahlannut sepustukset läpi.
Todettakoon nyt vielä, ettei kummassakaan kirjassa ole mitään erityistä vikaa, niissä on ihan mielenkiintoinen juoni ja tekstikin on ihan sujuvaa. Juonenkuljetus on kuitenkin niin toivottoman hidasta ja molemmat kirjat on ympätty niin täyteen toissijaisia tapahtumia ja henkilöitä ja takaumia ja ties mitä, ettei sitä kestä erkkikään. Lisäksi huomioni toistuvasti kiinnittää näiden romaanien historialliseen ajankohtaan ja paikkaan (Angel's Game 1900-luvun alun Barcelonassa, La sombra del viento samassa kaupungissa sodan jälkeen eli 1940- ja 50-luvuilla) sopimattomat ilmaukset, henkilöiden tavat, käyttäytyminen yms. ei siis tunnu oikein autenttiselta (siis edes alkukielellä). Reipas editointi ei siis olisi ollut ollenkaan pahasta kumpaisellekaan herran kirjalle. Toisaalta nehän ovat tuollaisenaankin myyneet ihan älyttömiä määriä, joten miksi nähdä vaivaa?

Enrique Moriel: Ajattoman kaupungin varjot
Sittenpä luinkin kirjan, joka olisi kenties saanut kokonaan jäädä kirjoittamatta. Kirjan lähtökohta oli sinänsä minua houkutteleva: luvassa oli vampyyri ja historiallista Barcelonaa. Kirjan luettuani en saata uskoa, että Enrique Moriel on kirjoittanut useampiakin kirjoja, niin kömpelö viritys tämäkin oli. Kirjan juoni oli kaksitasoinen: historiallisia tapahtumia kerrattiin niitä todistaneen vamppiksen silmin ja nykypäivän tasolla taas setvittiin erästä murhatapausta. Jotain positiivista mainitakseni on todettava, että kirjailija taisi historiallisen Barcelonan kuvailun oikein hyvin (suosittelen uraa historiallisten tietokirjojen parissa, mikäli kirjallisella uralla aikoo herra jatkaa). Kuitenkin kirjan henkilöhahmot ovat tylsiä ja epäuskottavia. Nykyaikaan sijoittuvat jaksot ovat täysi fiasko, hahmot kömpelöitä ja ihmisten motiivit teoilleen olemattomia. Kirjan kaksi tasoa yhdistävä loppuosa oli aivan hämärä, ja typerä, ja epäuskottava. Puuh, mitä roskaa.

Puolivuotiskatsaus, osa 4

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset
Ylen ruotsinkielisen toimituksen kirjeenvaihtajan Annan-Lena Laurénin kirjan alaotsikko, tuokiokuvia Venäjältä, kertoo kirjasta oikeastaan kaiken tarpeellisen: kirjan lyhyehköissä luvuissa Laurén käsittelee Venäjää, venäläisiä ja Venäjällä asumista ja työskentelyä. Kirjoittajan näkökulma on aika suomalainen, jonka kirjoittaja itsekin avoimesti toteaa ja hämmästelee itänaapureiden omituisia tapoja ja kummallisia sukupuolten välisiä suhteita (kummasteleva asenne taitaa tosin käydä ilmi jo kirjan nimestäkin). Laurén kuitenkin kirjoittaa mukaansatempaavasti (en tosin lukenut ruotsinkielistä alkuteosta, mutta käännöskin toimi), ja vaikka mukana on sopivasti kriittisyyttä, pohjimmiltaan hän tuntuu suhtautuvan venäläisiin lämmöllä ja ihastuksella. Välillä Laurén muistaakseni kyllä sortuu kliseisiin, eikä kirja mitenkään maailmojajärisyttävän ihmeellinen ole. Kuitenkin ihan mielenkiintoinen opus, joka ainakin allekirjoittaneessa aiheutti halua matkustella Venäjällä.

Mirja Tervo: Huimaavat korot
Kansatieteilijä Mirja Tervo asui New Yorkissa ja päätyi töihin kenkäsalonkiin (ilmeisesti Saks Fifth Avenuen tai vastaavan kenkäosastolle). Siellä hän huomaa salongin olevan sangen mielenkiintoinen etnologisen tutkimuksen kohde, hän kirjoittaa muistiin kokemuksiaan ja jakaa niin kenkämyyjiä kuin asiakkaitakin erilaisiin ryhmiin. Tästä syntyy kirja. Kiinnostava ja vetävästi kirjoitettu kirja, joka tosin tuntuu lyövän leikiksi "tutkimusotteellaan". En toki ole itse etnologi, mutta välillä Tervon luokittelut tuntuvat yliampuvilta tai suorastaan pöljiltä, niin että kirja tuntuu pilailevan tieteen kliseillä, liekö tämä sitten tarkoituksellista, se jää epäselväksi.
Noin muutoin kyseessä on hauska kurkistus kulttuuriin, joka on ainakin allekirjoittaneelle aika vierasta: en yksinkertaisesti ole kovin kiinnostunut kengistä, etenkään Louboutienien kaltaisista statuspopoista, ja kirjan kenkäentusiastien kuvailu tuntui välillä jopa tirkistelyltä. Ja mikäs sen kivempaa!

Jo Nesbø: Panssarisydän
Nesbøn uusimman lainasin töistä heti kun liikeni. Viime vuoden kirjojen katsauksessa ehdinkin jossain määrin analysoida kaikki Nesbøn aiemmat Harry Hole -dekkarit, enkä siis malttanut olla lukematta tätä viimeistäkään. Kirja oli melkoisen tuhti (ehkä
600 sivua), eikä olisi varsinaisesti kärsinyt pienestä tiivistämisestä. Muutenkin lähes kaikki oli aiemmista kirjoista tuttua kauraa: Harry Holen haluttomuus tutkia tapausta, Harry Holen kamppailu alkoholiongelman parissa, toisaalta lojaalit ja toisaalta petolliset työtoverit, Harry Holen naisiin vetoava renttukarisma ja siitä seuraava pakollinen seksikohtaus ja lopulta Harry Holen epäonnistumisten ja ihmeellisten selviytymisten kautta voittoon yltävä tappajajahti. Vaikka kirja oli ihan mukaansatempaava, tuntui kuitenkin, että ideat alkavat olla kuluneita ja Holen hahmo ei enää kiinnosta kirjailijaa. Toivottavasti Nesbø ei enää väkisin venytä sarjaa, vaan tappaa Harryn ehkä jo ensi kirjassa (kirjailija kun siis on todennut, että sitten kun Harry Holen seikkailut päättyvät, ne päättyvät lopullisesti Harryn kuolemaan).

Puolivuotiskatsaus, osa 3

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Anne B. Ragde: Vihreät niityt
Anne B. Ragde: Erakkoravut

Vaikka luinkin norjalaisen Anne B. Ragden landetrilogian ensimmäisen osan melko kauan ennen seuraavia osia, ajattelin lätkäistä ne tässä yhteen. Alun perin olin ajatellut, etten taida viitsiä tarttua näihin kirjoihin, en nimittäin uskonut olevani kohderyhmää. No ostin keväällä kuitenkin ensimmäisen osan Lappeenrannan Suomalaisen pokkaritarjouksesta kun halusin jotain lukemista, ja sen sitten lukaisinkin. Lyhyesti jutun juoni on seuraava: Trondheimin lähellä on Neshovin tila. Tilan matriarkka, "äiti", joutuu koomaan ja kuolee. Äidin kuolema tuo yhteen pojat, tilaa asuvan sikafarmarin Torin, vakavan hautausurakoitsijan Margidon ja kööpenhaminailaistuneen homon Erlendin, sekä ensinmainitun aviottoman tttären, tilalla asustelevan vanhuksen ja Erlendin puolison. Sitten tapahtuu kaikenlaista dramaattista ja vähemmän dramaattista.
Ensimmäisen osan musta huumori ja henkilöhahmojen kuvaus miellyttivät, vaikka hahmot vähän yksiulotteisiksi jäivätkin (tämä asia ei muuten kauheasti kohentunut seuraavissa osissa). Ensimmäinen osa myös loppuu toiveikkaisiin tunnelmiin, joita jatko-osat eivät mainittavammin lunasta. Ei siinä muuten mitään, mutta synkkä huumorikin vähän siinä rytäkässä katoaa, ja jälkimmäiset osat tuntuvatkin siltä, mitä jotkut pohjoismaiset elokuvat tapaavat kuvata: ajetaan pipo vinossa moottorikelkalla ojaan, ollaan masentuneita, ei osata puhua tunteista, kaatuillaan ja juodaan viinaa. Ihan näitä asioita kirjoissa ei tapahdu, mutta yhtä kaikki, tunnelma on samanlainen.
Tulipahan luettua.

Yasmina Khadra: Attentaatti

Ensin lyhyesti ja ytimekkäästi: tykkäsin. Kirjan juonikuvio näin lyhyesti menee näin: israelinpalestiinainen lääkäri, Amin, joutuu jälleen kerran pelastamaan itsemurhapommituksen uhreja. Työrupeaman jälkeen Amin palaa kotiin vain huomatakseen, että hänen vaimonsa ei olekaan vielä palannut kotiin. Aamuyöllä Amin herää poliisin puheluun: hänen vaimoaan epäillään itsemurhapommittajaksi. Myös Amin raahataan kuulusteltavaksi, ja hän saa huomata, että arabina hän on aina epäilyttävä, vaikka miten hyvin onkin sopeutunut israelilaiseen yhteiskuntaan. Tästä alkaa Aminin yhden miehen odysseia läpi lähiseutujen hänen etsiessään totuutta vaimonsa kohtalosta.
No mitä hittoa, kirja on vaikuttava ja erityisesti pidin kirjoittajan melko eleettömästä tyylistä. Toimii!
Nyt minulla on muuten luvussa saman kirjailijan aiemmin suomennettu mutta alkukielellä Attentaatin jälkeen kirjoittu Bagdadin kutsu.

Puolivuotiskatsaus, osa 2

Pitemmittä puheitta:

Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max

Leena Parkkisen esikoisromaani (!) taisi voittaa Hesarin esikoiskirjapalkinnon 2009. Muistaakseni näin. Tartuin siis kirjaan kun huomasin sen kirjastossa ja samalla tulinkin sen myös lukeneeksi. Kirjan päähenkilöt ovat siamilaiset kaksoset Max ja Isaac (vaikka muistelinkin, että Isaac olisi ollut nimeltään Oscar, ehkä siksi, että Peltirummun päähenkilö on nimeltään Oscar, ja tästä nyt jotenkin tuli mieleen Peltirumpu, tapahtumien, miljöön tai jonkun puolesta). Muistan, että kirja oli aika hyvä, mutta koska kronologia oli epäjärjestyksessä, en oikein muista, mitä kirjassa tapahtui. Ympäri Eurooppaa mentiin ja välillä oltiin onnettomia. Friikit ja kriminaalit voivat olla hyviä ihmisiä, kun taas tavalliset ihmiset eivät sitä ehkä ole. Voisin ehkä lukea toistekin. Leena Parkkinen on muuten Jukka Parkkisen tytär, hauskaa.


Fray Diego de Landa: Kertomus Jukatanin asioista

Fray Diego de Landan sepustukset Jukatanin valloituksesta on yksi harvoista ko. alueen pre-kolumbiaanista elämänmenoa käsittelevistä lähteistä. Diegon, espanjalaisen pappismiehen, selvitykset Jukatanin mayojen edesottamuksista ovat mielenkiintoista luettavaa (tosin myönnettäköön, että luin kalenteri- ja kirjoitusjärjestelmää käsittelevät osiot hyvin kursorisesti, siitäkin huolimatta, että olen kyllä ajatellut mennä maya-hieroglyfikurssille). Diego-setä ei tosin oikein osaa päättää, pitäisikö inkkareiden touhuja ihailla vai paheksua, joten hän päätyy tekemään kumpaakin. Kirja myös heijastelee jännästi aikakauden ajatuksia muutenkin, tietty. Täältä 2000-luvun Suomesta katsoen sekä intiaanien että 1500-luvun Euroopan katolisten uskonnolliset puuhat vaikuttavat yhtäläisen absurdeilta. Diego ei kuitenkaan ollut ihan tätä mieltä. Jos aihepiiri kiinnostaa, kirja kannattaa kyllä lukea.

Nick Cave: Bunny Munron kuolema

Toisin kuin useimmat muut meidän lukiossa, en silloin enkä koskaan sittemminkään ole tullut lukeneeksi Caven Kun aasintamma näki Herran enkeliä. Bunny Munron kuolema tuli kuitenkin kirjastossa vastaan (miksihän luen näin paljon kirjaston kirjoja kun omassakin hyllyssä olisi vaikka mitä lukematta?). No luin, ja pidin ja en pitänyt. Kirjan (musta) huumori ei ollut ihan kyllin verbaalista, jotta olisi onnistunut hauskuuttamaan minua, vaan hauskaksi tarkoitetut jutut ehkä jopa vähän tympivät. Kirjan loppua kohti kiihtyvä, Bunny Munron alamäen kanssa samaa tahtia kasvava tempo kyllä miellytti (mikäli oikein muistan). Toisaalta ei tästä nyt ihan kauheasti käteen jäänyt.

Puolivuotiskatsaus, osa 1

Uhosin tässä eräänä iltana baarissa, että muutan tämän blogin kokonaan kirjablogiksi. Miksikö: Ensinnäkin, koska minulle ei enää tunnu tapahtuvan mitään erityisen mielenkiintoista, eikä ihmisten liikennekäyttäytymisestä valittaminen ehkä ihan riitä kokonaisen blogin teemaksi (tai no miksei, toisaalta). Ja toisekseen ja ennen kaikkea siksi, että olen aina salaa halunnut pitää jonkinlaista lukupäiväkirjaa, mutta en ole koskaan saanut aikaiseksi. Itseasiassa tuo sivupalkin luettua-lista on pisimmälle päässyt yritykseni pitää minkäänlaista kirjaa lukemistani kirjoista. Aiemmin tämä holtittomuus ei ole mieltäni vaivannut, mutta nyt iän kertyessä on kirjoja tullut luettua jo sen verran, etten oikein muista, mitä olen jo lukenut, saatika, että pidinkö. Siksi siis.

Jotta saisin tämän virityksen ajantasalle, täytyy minun nyt oman mielenrauhani tähden jotenkin arvioida vuoden ensimmäisen puoliskon aikana lukemani kirjat. Onneksi en taaskaan keväällä ehtinyt juurikaan lukea, joten urakka ei ole mahdoton. Noniin.


Aravind Adiga: The White Tiger
Aravind Adigan esikoisromaani The White Tiger tarttui mukaani kirjakaupasta (tätä mukaantarttumista muuten joskus edesauttaa se, että viettää kirjakaupassa useita tunteja joka päivä), koska olin ehkä kuullut kirjaa jossain kehutun kirjan voittaneen Booker prizen. Kirjassa päähenkilö Balram (piti luntata) kirjoittaa kirjeitä Kiinan pääministerille (tjsp) ja samalla kertoo elämänsä tarinan. Oli kyllä hyvä kirja, tämä, joskin sittemmin fundeerasin, että intialaiset kirjat ilmeisesti käsittelevät kastijärjestelmää, maan laajuutta ja älyttömyyksiin paisunutta korruptiota samalla tavalla väistämättä kuin suomalaiset kirjat viinanjuontia, masennusta ja suomalaisen miehen vaitealiaisuutta. No ei se mitään, The White Tiger on hauska kirja.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua
Pablo Tussetin esikoisromaanissa (taas esikoisromaani!) seurataan barcelonalaisen Pablo "Baloo" Mirallesin (tämän nimen muistin lunttaamattakin, jännää) edesottamuksia, kun tämä selvittää kadonneen veljensä arvoitusta apunaan miljonääri-isänsä rahat, muutama omalaatuinen ystävä ja kasoittain erilaisia päihteitä. Nörtähtävä, lihava ja juopotteluun taipuvainen Pablo on hauskaa seuraa ja kirjan käänteet vinkeitä, mutta loppu on kyllä aikamoinen lässähdys. Tästä huolimatta aikeissani on lukea myös kirjailijan seuraava teos Sian nimeen, joskin sen toivoisin lukevani alkukielellä.

Jahas, jatkan myöhemmin, nyt alkoi väsyttää.

Toukokuuta!

Tällä hetkellä minun pitäisi itseasiassa perehtyä pää sauhuten conflict transformationiin, international governmental organizationeihin, Proceso de Esquipulasiin ja organizational communicationiin, koska olen huomenna menossa mielenkiintoisen kuuloiselle intensiivikurssille, jossa em. aiheita on määrä käsitellä. Kurssin osanottajien olisi myös määrä laatia jonkinlainen ennakkotehtävä, johon tosin on eri sähköposteissa annettu keskenään jonkin verran ristiriitaisia ohjeita, joten en tosiaankaan tiedä, mitä siellä nt sitten olisi tarkoitus huomenna esittää. Muutenkin lupaavaa, että heti ensi töikseen opiskelijan on ilmeisesti pidettävä jonkinlainen julkinen esitys kurssin aiheesta ennen ensimmäistäkään luentoa. Jännää pedagogiaa ja toimii varmaan helvetin hyvin Suomessa, jossa opiskelijat tunnetusti rakastavat olla äänessä luennoilla...

No joo, ei minun edes pitänyt avautua tästä vaan laittaa tänne vaan video. Tämä video, ihanin!

Leipuri Hiiva asuu Kumputiellä Kolmannella linjalla

Innostuin tänään taas vaihteeksi leipomaan. Innoituksena toimi talouteen kuluvalla viikolla saapunut muffinivuoka (!), ja päätin leipoa sunnuntailounaaksi suolaisia muffineja. Koska tein muffinit puoliksi omasta päästäni ja puoliksi eri ohjeita yhdistellen, ajattelin kirjoittaa ohjeen ylös nyt kun siitä vielä muistan jotain.

Here we go.

Feta-kasvismuffinit

Taikina:
5 dl jauhoja (itse laitoin 2,5 dl vehnäjauhoja ja 2,5 dl grahamjauhoja)
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
2 tl kuivattuja yrttejä
50 g sulatettua voita
2 kananmunaa
1 1/2 - 2 dl maitoa

öljyä vuoan voiteluun

Täyte:
1/2 pkt fetaa kuutioituna
puolikas sipuli silppuna
pieni kourallinen oliiveja puolitettuina
puolikas paprika pieninä paloina
pieni kourallinen aurinkokuivattuja tomaatteja silputtuna

Sekoita munien rakenne rikki ja vatkaa mukaan sulatettu voi. Toisessa kulhossa sekoita jauhot, leivinjauhe, suola ja yrtit. Sekoita munaseokseen vuorotellen maitoa ja jauhoseosta. Viimeiseksi lisää taikinaan täytteet, sekoita ja jaa vuokaan. Päälle voi laittaa vielä parmesaaniraastetta (minä laitoin).

Paista 175 asteessa ehkäpä n. 15 minuuttia (en muistanut katsoa kelloa).

Tuli aika hyviä, mutta kuvaa ei nyt valitettavasti ole, kun en tiedä missä talouden kamera on ja puhelimen kamera ei nyt ihan pystynyt tehtävästä suoriutumaan.