Itseaiheutettu vampyyrihömppäyliannostus

Minulla oli reissulukemisena Sookie Stackhousien ja Little Been tarinan lisäksi myös vähän lisää vampyyriromansseja. Alkuperäinen suunnitelmani oli siis lukea lomalla L. S. Smithin vampyyripäiväkirjoja (joista tehtyyn tv-sarjaan jäi talvella nolosti koukkuun), mutta southern vampire mysteriesit ajoivat edelle, ja aloitin päiväkirjojen ensimmäiset kaksi kirjaa käsittävän niteen vasta matkan viimeisinä päivinä Marseillessa (tilasin ennen lomaa netistä alkuperäiset neljä kirjaa - The Awakening, The Struggle, The Fury ja The Reunion - kahtena niteenä, kun en uskaltanut lähteä reissuun kirjaston kirjojen kanssa).

L. S. Smith on kirjoittanut yhdysvaltalaiseen high school -ympäristöön sijoittuvat tekeleensä jo 90-luvun alussa, joskin nykyisen vampyyribuumin siivittämänä tyyppi suoltaa kirjoilleen jatko-osia ilmeisesti parhaillaankin. Koska olin tosiaan seurannut enemmän tai vähemmän kirjoihin pohjautuvaa tv-sarjaa, alkuasetelma oli tuttu: pikkukaupungin high school -tyttö Elena tutustuu koulussa komeaan muukalaiseen, Stefaniin. Stefanin kuvioihin ilmestymisen kanssa kaupungissa alkaa tapahtua omituisia veritekoja, ja kuinka ollakaan, Elenalle käy ilmi että Stefan onkin vampyyri! Minkä lisäksi tällä on pahis mutta hottis veli, joka on sekin vampyyri! Veljesten välejä hiertää mm. satojen vuosien takainen yhteinen ihastus, joka sattuu muistuttamaan ulkonäöltään ihanaista Elenaa. Ja sitten tietysti kaikenmaailman ikävät pimeyden voimat sun muut alkavat mekkaloida ja aiheuttaa hämminkiä ja on epäselvää, kuka onkaan hyvien ja kuka pahojen puolella.

Suunnilleen näin tapahtumat etenevät tv-sarjassakin, mutta näiden kahden välillä on myös melko suuria eroja (puolueellinen olen ja totean, että enimmälti tv-sarjan eduksi ovat ne erot): kirjoissa Elena on alussa aika jäätävä lukioprinsessa, tämän perhesuhteeet ovat erilaiset (kirjoissa Elenalla on pieni pikkusisko, tv-sarjassa käsikirjoituksellisesti kieltämättä mielenkiintoisempi, melkein Eleran ikäinen pikkuveli) ja Salvatoren veljesten tausta on ihan eri maassa ja paikassa.

Miten näitä teelmiä sitten arvioisi? Aloitetaan nyt vaikka toteamalla, että on tietysti ihan oma vikani, jos luen selvästi teinitytöille suunnattuja kirjoja, näin ollen minun ei varmaan kannata hirveästi avautua siitä, että kirjat ovat simppeleitä ja lapsekkaita, monet henkilöhahmot hyvin yksiulotteisia ja juonikuviot vähän epäuskottavia. Lisäksi paikoin tulee mieleen Twilight, mutta vampyyripäiväkirjojen maailma ei ole ihan yhtä vinksahtanut (vaikka tässäkin päähenkilöpimu suhtautuu ihmeen kevyesti siihen, että komia urho on ilmiselvästi stalkkaillut häntä ympäriinsä, mutta ei tämä Elena ole sentään yhtä kammottavan nöösi surkimus kuin Bella) eikä yhtä tekopyhä (siis miten voi jollekin edes juolahtaa mieleen yhdistää vampyyrit, nuo pimeyden karmaisevat verenimijät, esiaviollisen pidättyväisyyden mannekiineiksi?)

Ensimmäinen romaani, The Awakening, on suoraan sanottuna aika tylsä. Melkein koko kirja saadaan tuhrattua siihen, että kaupungissa tapahtuu kummia ja että se Stefan nyt toden totta on vampyyri. Toisessa kirjassa, The Struggle, onkin sitten jo huomattavasti enemmän yritystä. Edellisessä kirjassa olemassaolostaan viitteitään antaneet luonnolliset ja yliluonnolliset uhat alkavat realisoitua, Stefanin pahis-veli Damon saadaan kunnolla kuvioihin ja tapahtumien käänteet ovat melko sukkelia. Loppu vähän jopa yllätti minut.

Kolmannessa kirjassa (The Fury) ollaan Elenalle tapahtuneiden seikkojen johdosta siirrytty melkein kokonaan pois high school -kuvioista. Elena, Stefan ja Damon hautaavat kaunansa selvittääkseen, mikä yliluonnollinen, paha voima kaupunkia riepottelee (ehkä johtuen tv-sarjan sinänsä aivan erilaisten tapahtumien tuntemisesta tai sitten  juonen kepoisuudesta, ei ollut järin vaikeaa aavistaa, mikä tai kuka se pahis onkaan..) Loppu on jos nyt ei ihan eeppinen niin kuitenkin traaginen. Kirja päättyy niin, että on vaikea keksiä, mitä seuraavassa osassa itseasiassa voi enää tapahtua?

Neljäs osa, The Reunion, oli melkein yhtä heikko esitys kuin ensimmäinen. Luonnollisista syistä esiin pääsevät tällä kertaa Elenan frendit ja alkuasetelma onkin ihan mielenkiintoinen. Pääpahis selviää kuitenkin lukijalle aika nopeasti, juoni on omituinen ja lopun välienselvittely suorastaan typerä. Pisteet lähinnä siitä, että Smith onnistuu kirjassa aika hyvin ylläpitämään lamautunutta, jopa masentunutta tunnelmaa.

En odottanut näiltä kirjoilta juuri mitään, joten en voi sanoa pettyneeni, mutta en tiedä, jaksanko lukea näitä enempää. Olen etäisesti kiinnostunut siitä, mitä ns. jatko-osissa tapahtuu, mutta suoraan sanottuna pidän kyllä tv-sarjasta enemmän (tuttu tunne, näinhän minulle on käynyt myös Southern Vampire Mysteries vs True Blood -vertailussa). Taidan siis tyytyä odottelemaan kolmannen tuotantokauden alkua (alkaa muistaakseni syyskuussa) ja sillä välin seuraan True Bloodin neloskautta.

Fred Vargas: Kuriton mies nurin

Viimeisenä helteisenä lomaviikonloppuna tulin lukeneeksi taas hieman Fred Vargasia: täytyyhän kesälomalla lukea edes yksi dekkari! Järjestyksessään toinen Adamsberg-dekkari sijoittuu eteläiseen Ranskaan, ja hieman samoille suunnille kohdistunut lomareissu olikin merkittävä syy siihen, että tulin lainanneeksi kirjan (käyn edelleen ihan liikaa kirjastossa ja luen kirjaston kirjoja, vaikka omatkin hyllyt pullistelevat kaikkea mielenkiintoista lukemista!).

Kyseisessä kirjassa itse komisario Adamsberg tulee itseasiassa kuvioihin verrattain myöhään, ja alkuosassa tavataankin sen sijaan Adamsbergin entinen heila Camille, kanadalainen susitutkija Lawrence ja muutama omalaatuinen vuoristolaisranskalainen. Tapahtumat sijoittuvat Ranskan jumalanseläntaa, Alpeille, jossa sudet herättävät levottomuutta ja teurastavat lampaita oikein urakalla. Kunnes uhriksi joutuu myös eräs lampaiden kasvattaja. Vanhat huhut ihmissudesta alkavat levitä. Camillella ja uhrin ystävillä on kuitenkin omat epäilynsä, ja niinpä he pakkautuvatkin lampaidenkuljetusautoon ja lähtevät erikoiselle road tripille murhaajaa jahtaamaan. Ennen pitkää tapahtumiin sotkeutuu mukaan myös Adamsberg, ja niinhän se murhamysteerikin sitten ratkeaa.

Kuriton mies nurin oli leppoisaa lomalukemista, jonka parissa viihdyin, enkä paljon aivosolujani rassannut. Paitsi miettimällä, mitenhän kauan minun pitäisi opiskella ranskaa, että saisin luettua näitä alkukielellä (lähtötason ollessa lähes nolla). Toisaalta ei tämä mikään huikea elämys ollut, ja juoni alkaakin jo haihtua mielestäni.

Sanoin tämän varmaan viimeksikin Fred Vargasista kirjoittaessani, mutta Adamsberg-dekkareissa ehkäpä virkistävintä on se, että ne eivät ole ruotsalaisia dekkareita! Tunnelmallisuus, omituiset henkilöhahmot ja murha-aiheesta huolimatta lähestulkoon olematon raakuus, samoin kuin päähenkilöiden henkilökohtaisten ongelmien vatvomattomuus miellyttävät minua, joskaan en tunne halua lukea näitä useampaa putkeen. Nyt minulla sattuu olemaan luvussa hyvin prototyypillisen oloinen ruotsalaisdekkari (joka oikeastaan ilmestyy suomeksi vasta syksyllä, joten palannen asiaan sittemmin), ja vaikka sen juoni vaikuttaa aika vetävältä, tuntuu se aika, no, tutulta siitä huolimatta, että kyseessä on esikoisteos.

Sitä en kyllä käsitä, mitä tekemistä nimellä Kuriton mies nurin on kirjan tapahtumien kanssa.

Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista

Karoliina  Kirjavasta kammarista muisti haasteella. Aikamoisen monissa blogeissa jo tehty top10-haaste siis kehottaa listaamaan kymmenen lempikirjaa ja lempikosmetiikkatuotetta: haaste on alkujaan nimittäin peräisin muotiblogeista ja haastaa kertomaan kosmetiikkasuosikit. Sara P.S. rakastan kirjoja -blogista onneksi hieman modasi haastetta kirjamyyrille sopivampaan muotoon.

Kuten monet muutkin vastanneet, minäkin aloitan valitettelemalla, että kymmenen kaikkien aikojen parhaan kirjan valitseminen on ihan mahdoton tehtävä. Monet kiersivätkin ongelman kertomalla viime vuoden tai vuosikymmenen top-kympin tai muuten rajaamalla tehtävänantoa. Minä seuraan nyt Booksyn jalanjälkiä, ja listaan pari suosikkiani eri genreistä siten, että lopputuloksena on ainakin kymmenen hyvää kirjaa. Hiton vaikeaa tämä kyllä silti on. Pelkästään näiden genrejen keksiminenkin oli hankalaa! Lisäksi en ole ennen tätä blogia mitenkään aktiivisesti merkannut muistiin lukemiani kirjoja ja niiden aikaansaamia elämyksiä, joten ulkopuolelle jää varmasti kaikenlaista.

Kotimainen kaunokirjallisuus
1. Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen. Vaikka minulle on kyllä itsellenikin hieman mysteeri, miksi pidän Sinuhesta niin paljon, en nimittäin ole mitenkään erityisen innostunut sen enempää historiallisista romaaneista kuin Waltaristakaan. Kahdesti luettu ja tykätty, kaikesta huolimatta.
2. Pentti Saarikoski: Aika Prahassa. Vanhana Saarikoski-diggarina olisin voinut valita minkä tahansa miehen proosakirjan, valitsin nyt tämän.

Englanninkielinen kaunokirjallisuus
3. Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen. Kertakaikkiaan loistava klassikko.
4. Augusten Burroughs: Maagista ajattelua. Vaikka ei tämä ehkä oikeasti tähän tulisi, Burroughs ilahdutti minua niin, että pakkohan sen oli päästä listalle.

Muu ulkomainen kaunokirjallisuus (tämä on ehkä helpoin sarja, niin pahasti englanninkielinen kirjallisuus dominoi lukemisiani)
5. John Ajvide Lindqvist: Ystävät hämärän jälkeen. Tämä saa nyt samalla edustaa Lindqvistin muitakin kirjoja. Kansankoti-Ruotsiin sijoittuvat kauhukirjat ovat ehkä ainoita, jotka ovat oikeasti onnistuneet pelottamaan minua.
6. Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Luin tämän kyllä ihan älyttömän nuorena ja uudelleenluku on ollut kauan suunnitelmissa, mutta muistelen kyllä vaikuttuneeni jo 13-vuotiaana tästä. Vaikka en varmaan mitään ymmärtänytkään.

Lastenkirjat
7. Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira. Tästä kirjoitin jo aiemmin huhtikuu-haasteessakin pari kertaa.
8. Tove Jansson: Muumikirjat, en nyt osaa päättää, että mikä erityisesti.

Tietokirjat
9. Honour & Fleming: Maailman taiteen historia. Syy siihen, miksi tiedän taiteesta niinkin paljon kuin tiedän.
10. Ryszard Kapuscinski: Eebenpuu (tai mikä tahansa muu teos). Puolalainen sotareportteri vaan on aika yliveto.

Allekirjoittaneen nakkisormissa on kesän kunniaksi räikeänoranssi väritys.

Kosmetiikkatuotteiden listaaminen onkin tämän rinnalla helppo nakki, vaikka en mikään kova kosmetiikkaintoilija olekaan. Pyrin suosimaan luomukosmetiikkaa, mutta tähän listaukseen nyt pääsee suosikkeja jo ajalta ennen luomukosmetiikkakiinnostustani.

1. Ripsiväreistä suosikkini on Cliniquen Lash power. Toimintaperiaate on sama kuin ennen käyttämässäni Sensain 38:ssa, mutta pidän tämän harjasta ja koostumuksesta enemmän.
2. Kylmäpuristettu kookosöljy, koska se on niin monikäyttöistä. Pääasiassa lotraan sitä ongelmaihoiseen vartalooni, mutta olen käyttänyt sitä myös esim. raakasuklaan valmistukseen, deoranttina ja hiustenhoitoon.
3. Dermalogican Special Cleansing Gel. Budjetilleni melkoisen kallis, mutta iholleni hyvin sopiva puhdistustuote. Ei tosin ole juuri nyt käytössä, syksyllä sijoittanen taas puteliin.
4. Laveran Lips Repair -huulirasva. Tekee mitä lupaa, korjaa rohtuneet huulet eikä aiheuta huulirasvariippuvuutta.
5. Cliniquen All about eyes rich -silmänympärysvoide. Etenkin talvisaikaan silmänympärykseni kuivuvat korpuksi. Tämä paksumpi versio auttaa.
6. Karitevoi eli shea butter. Käytän huuli-, jalka- ja käsivoiteena.
7. Silmänrajauskynä. Eniten minua miellyttää musta ja tummanvioletti, tämänhetkinen suosikki on Cliniquen sävy Starry plum.
8. Uutuutena itselleni yritän opetella käyttämään huulipunaa. Sain ystävältä diego dalla palman kauniin punaoranssin rossetto pin up lipstickin, joka onkin nyt siis ainoa huulipuna, jota käytän.
9. L'Occitane en Provencen karitevoi jalka- ja käsivoiteet. Puhdas karitevoi ajaa tietysti saman asian, mutta pakkaus, tuoksu ja koostumus miellyttävät.
10. Kynsilakka. Minulla ei ole mitään erityisiä suosikkimerkkejä, eikä merkkien kestävyys kokemuksieni mukaan korreloi merkittävästi hinnan kanssa. Alus- ja päällyslakkana käytän kuitenkin Mavalaa (päällä Mavalan pikakuivattaja, ehdoton tällaiselle huithapelille). Kesällä dominoivat oranssiset sävyt.

Bubbling under: mikä tahansa verigreipiltä tuoksuva kosmetiikka. Käytössä on ollut mm. Sephoran pamplemousse vartalovoide ja pesuaine, nyt Body Shopin pink grapefruit suihkusaippua ja body butter. Marseillesta ostin pienestä saippuapuodista verigreipintuoksuisen luomusaippuan, mutta se ei ole vielä päässyt käyttöön asti.

Kuuluisa ainoa huulipuna.

Listalla ei ole mitään hiustuotteita, sillä inhoan hiusten laittamista. Tällä hetkellä käytän oikeastaan vain samppoota (yksi Korresin, yksi Laveran). Hiukset ovat nyt omanvärisenä sen verran hyväkuntoiset, että hoitoainetta en jaksa laittaa, ja yltävät kiinni, joten en koe tarvitsevani muotoilutuotteita. Jos pääni olisi vähän kauniimman muotoinen, pitäisin varmaan parin millin sänkikampausta. Lyhyt tukka itseasiassa sopii minulle hyvin, mutta koska satun inhoamaan myös kampaajalla käymistä, lyhyt malli pääsee toistuvasti kasvamaan ihmeelliseksi mopiksi minun vältellessä kampaajan tuoliin joutumista. En käsitä, miten kukaan jaksaa istua jonkun hiusmestarin sörkittävänä jopa joka kuukausi.

Ainiin, tähän piti kai haastaakin joku.

Haaste on tainnut käydä jo suurimmassa osassa seuraamiani kirjablogeja, mutta koetan onneani ja haastan nyt ainakin Katrin, Hreathemuksen, Kirsin, peikkoneidon ja Marjiksen sekä kirjablogiversumin ulkopuolella vaikuttavan Lotan Pumpui-blogista.

Doris Lessing: The Fifth Child

Doris Lessingin The Fifth Childin lainasin kirjastosta ihan sattumalta hiukan ennen lomaa. Ulkomaanreissulle en viitsinyt sitä ottaa, kun kirjaston kirjojen kanssa matkustaminen tuntuu aina jotenkin väärältä. Lyhyemmälle kotimaanmatkalle sen sentään otin ja luin sen äitini kesäpaikan patiolla helteisenä iltana (kirja on aika lyhyt, joten sen tosiaan luki siinä yhdessä illassa, mitä nyt välissä söin muikkuja ja grillattuja paprikoita), tai no, olin ennalta lukenut parikymmentä sivua alusta.

Kirjan päähenkilöt, Harriet ja David, tietävät jo kohdatessaan, että heidän juttunsa on elää idyllistä perhe-elämää ja saada paljon lapsia. He avioituvat, hankkivat suuren talon ja pian ensimmäinen lapsikin on jo tulossa, ja sen perään liuta lisää. Suuri talo pullistelee elämää ja kaikki näyttää olevan täydellisesti, rahaongelmissakin kun apua tulee Davidin varakkaalta isukilta. Sitten Harriet alkaa odottaa parin viidettä lasta. Jo raskaus on tuskientäyteinen, ja synnyttyään viides lapsi, Ben, eroaa muista parin suloisista herrantertuista kuin yö päivästä. Tanakka, ruma Ben ei tunnu sopeutuvan mihinkään, oppivan juuri mitään, tuntevan kiinnostusta mitään kohtaan tai ylipäänsä olevan oikein mistään kotoisin. Kaiken lisäksi Benin läsnäolo onnistuu karkoittamaan sukulaisetkin nurkista, erottamaan Davidin ja Harrietin toisistaan ja vieläpä vieraannuttamaan vanhemmat lapsetkin äidistään. Suku tarjoutuu hoitamaan asian, mutta lopulta Harriet tekee oman päätöksensä suvun ja perheen mielipiteistä välittämättä.

The Fifth Child oli sujuvasti kirjoitettu, lyhyytensä ja lukujen puuttumisen takia melkein kuin ylipitkä novelli. Takakannessa sitä luonnehdittiin jopa kauhuromaaniksi, minusta se oli ehkä lähinnä lievästi hyytävä. Itse Benin syntymää edeltävä jotenkin ylitäyteläisen perheonnen kuvailu oli ehkä melkein yhtä karmivaa kuin seuraavat tapahtumat. Itseasiassa melkeinpä sanoisin, että Benin syntymä saa painostavan ydinperheonnen jotenkin laukeamaan ja Beniin liittyvät valinnat vapauttavat Harrietin jatkuvasta vauvojen, sukulaisten ja perhejuhlien kierteestä. Kirja loppuu tyylikkäästi kesken (olen viime aikoina lukenut ärsyttävän paljon huonoja loppuja, valitsen siis koska tahansa äkillisen, selittelemättömän lopun mieluummin kuin väkisin kehitetyn kyhäelmän joka pakonomaisesti solmii kaikki juonenpätkät), emmekä koskaan saa tietää, toteutuvatko Harrietin pelot. Paitsi ehkä kirjan jatko-osassa Ben in the World, joka minua hieman kiinnostaakin.

Olin useammaltakin taholta kuullut The Fifth Childiä verrattavan Lionel Shriverin kirjaan We Need to Talk about Kevin (Poikani Kevin, itse taisin lukea sen suomeksi). Tai ehkä päinvastoin pitäisi sanoa Poikaani Keviniä verratun The Fifth Childiin, kun Lessingin kirja kuitenkin ilmestyi jo 1988. Oli miten oli, en itsekään voinut välttää mielleyhtymiä tuohon kirjaan. Toisaalta välillä mieleen tuli myös teinien suosikki, Deborah Spungenin Nancy (Nancyn syntymää ja lapsuutta käsittelevät osat). Vaikean, sopeutumattoman, mahdollisesti sosiopaattisen lapsen yhdistäminen pakonomaiseen perheidyllin tavoitteluun (ja myös sen lapsen syyttäminen siitä, kun idylli ei toteudukaan) on nyt ainakin näille yhteistä. Tosin ainakin Poikani Kevinin ja The Fifth Childin perheissä isän rooli on varsin erilainen, silti yhtä kaikki äidin näkökulmasta ulkopuolinen tai tietämätön.

The Fifth Child oli ensimmäinen kirja Lessingiltä, jonka sain luetuksi (Martha Quest eli Väkivallan lapset -sarja, jonka ostin joskus tarjouksesta, on jäänyt nolosti vaiheeseen). Luulen kuitenkin nyt vähän ymmärtäväni, miksi Lessing sen Nobelinkin sai: The Fifth Child on lyhyydestään ja kauhuromaanimaisuudestaan huolimatta taidokas romaani, joka samanaikaisesti tarjoaa useita tulkintavaihtoehtoja ja toisaalta pakenee tulkintoja. Itse luin kirjan jonkinlaisena patriarkaalisen ydinperheideologian kritiikkinä. Samoin luulisin Benin heijastavan jokaisen ihmisen sisäistä väkivaltaisuutta ja alkukantaisuutta, josta ei pääse eroon teeskentelemällä, että sitä ei koskaan ollutkaan. Doris, vanha kyynikko. Ihanaa.

Viidennen lapsen on tänä kesänä lukenut myös Katri.

Chris Cleave: Little Been tarina

Tätä kirjaa on monin paikoin blogistaniassa tänä kesänä luettu ja rakastettukin (esim. Karoliina, Susa, Katja, Jenni ja  Booksy ovat kirjoittaneet hyviä arvioita). Ensimmäisenä taisin koko teokseen törmätä anni.m:n tontilla, jolloin itsekin kiinnostuin kirjasta. Töihin tuli alkukesästä sopivasti suomennoksen ilmestymisen alla lukukappaleita, joten nappasin sieltä yhden itselleni ja päätin lukea kirjan loman aikana. Lukemispäätöksen jälkeen karttelin toisten arvioita, jotten kehittäisi itselleni liian suuria odotuksia (huomasin nimittäin monien arvioiden olevan melkeinpä ylistäviä). Taisin silti kehittää, tai joku muu sitten mätti, sillä Little Been tarina oli minulle pienoinen pettymys.

Kirjan takakannessa ei kerrota kirjan tarinasta juuri mitään, ja lienee totta, että tapahtumien asteittainen paljastuminen on merkittävä osa kirjan vetävyyttä. Näin ollen en minäkään taida kauheasti kirjasta kertoa. Ehkä kuitenkin sen, että pääosissa ovat nigerialainen Little Bee ja englantilainen Sarah, joiden tiet kohtaavat erikoisten tragedioiden yhteydessä. Tarinaa kerrotaan vuorotellen kummankin näkökulmasta.

Luulen, että Little Been tarina on kirja, joka pitäisi lukea yhdeltä istumalta (jota en voinut tehdä, sillä minun piti myös hieman katsella Ranskaa, lukea karttaa ja nukkua). Minä luin ehkä kolmella ja kyllähän se oli mukaansatempaava. Tarina rullasi oikein mukavasti (kuten hyvässä ns. lukuromaanissa kuuluukin), Cleave onnistuu saamaan päähenkilöilleen selvästi toisistaan erottuvat äänet (tämä on ehdottomasti plussaa, sillä on  erinomaisen rasittavaa lukea ah-niin-suositulla monen kertojan tekniikalla kyhättyjä kertomuksia, joissa ei kertojia erota toisistaan) ja tarinalla on kieltämättä jonkinlaista yhteiskunnallista merkittävyyttä. Lisäksi pidin monista yksityiskohdista, kuten sitkeästi Batman-pukuun pukeutuvasta lapsesta, siitä, miten Little Bee kuvailee tapahtumia ja ympäristöään ja siitä, kuinka "heidän" ja "meidän" pohjimmaista samanlaisuutta ilmennetään.

Kuten yllä sanoin, joku tässä nyt kuitenkin mätti. En ihastunut kirjan päähenkilöihin, enkä myöskään onnistunut pitämään heitä järin uskottavina (vaikka otaksunkin, että monet ainakin Little Beehen liittyvät osaset perustuvat kirjailijan erittäin huolelliseen selvitystyöhön). Tarinan vähittäinen paljastuminen puolestaan on ehkä mukava tehokeino, mutta minä onnistuin ennakoimaan päässäni jotain paljon mielenkiintoisempaa kuin mitä sitten loppujen lopuksi paljastuikaan (tämä olikin varmaan se suurin yksittäinen pettymys). Lisäksi melkein kaikki sivuhenkilöt olivat minusta jokseenkin heppoisia ja loppu hätiköity ja omituinen.

Luulenpa myös, että minun olisi ehkä pitänyt lukea Little Been tarina englanniksi. Minusta nimittäin kirjan melkeinpä mielenkiintoisinta antia olivat Little Been pohdinnat siitä, miten oppimalla puhumaan kieltä "oikein" voi saavuttaa asioita, ja toisaalta siitä, miten kuningattaren englanti (hmm, Queen's English taitaa olla ihan vakiintunut termi, kuningattaren englanti ehkä ei) ei tunnu lainkaan niin ilmaisuvoimaiselta kuin tuttu Nigerian englanti. Minusta tuntuu, että nämä pohdinnat ja ylipäänsä kirjassa käytetty kieli olisi alkukielellä ollut mielenkiintoisempaa, vaikka en nyt suomennoksesta sinänsä erityistä moitittavaa keksikään.

Jotenkin summatakseni totean vielä, että minusta Little Been tarina ei siis missään nimessä ollut huono kirja, vaikka en siitä kauheasti innostunutkaan. Luulen, että jos olisin lukenut kirjan ilman mitään ennakko-odotuksia, olisin ehkä pitänyt siitä enemmän. Myös salamyhkäinen takakansi ("tarina on niin hieno, että juonen paljastaminen voisi pilata lukukokemuksesi.." yms. ja huom. en siis tuntenut juonta etukäteen) minusta lupaa enemmän kuin mitä kirja pitää. Toisaalta myös nyt muistelen, että muutamille oli tullut kirjasta mieleen Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta (en tosin nyt muista, kenen arvioista tämän bongasin), ja se voi hyvinkin pitää paikkansa, en nimittäin erityisesti pitänyt siitäkään kirjasta.

Ai niin, loma loppuu huomenna (voi surkeutta!), joka merkitsee ainakin sitä, että saatan olla hieman aktiivisempi täällä blogin puolella. Viimeisenä lomaviikonloppuna luin Doris Lessingiä, Fred Vargasia ja vähän vampyyrihömppää, joten arvioita on luvassa. Ehdin lukea matkalukemiseni ennen paluumatkaa (painajaismainen tilanne!), joten eilen junassa lin kokeilleeksi myös muutamia minulle uusia kirjamuotoja, toisin sanoen puhelimeni e-kirja-sovellusta ja samaiseen puhelimeen tallennettua äänikirjaa. Kaikenlaista jännää siis!

Dead to the world & Más muerto que nunca

Charlaine Harrisin sinänsä melko tyhjänpäiväinen southern vampire mysteries -hömppä sopi täydellisesti uupuneelle lomalaiselle (nyt alan kyllä olla valmis lukemaan jotain, joka vaatii edes hiukan aivokapasiteettia, ja aloitinkin tänään Doris Lessingin Fifth Childin). Minun ei tosin pitänyt lukea juuri sitä, mutta ehdin juuri ennen matkaa aloittaa kirjastosta lainaamani neljännen osan Dead to the World, joten otin sen lentolukemiseksi, ja Barcelonan Fnacista päädyin ostamaan sitten viidennen osan espanjaksi.

Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.

Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.

Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.

Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos.

Viidennessä osassa Más muerto que nunca (Dead as a Doornail) puidaan edellisen osan tapahtumia: Jasonista on ihmispantterin (!) pureman seurauksena tullut jonkinlainen puolivillainen ihmispantteri itsestäänkin, Sookie on hankalassa välikädessä Ericin saatua muistinsa takaisin (mutta samalla unohdettuaan muistinmenetyksen aikaiset tapahtumat) ja Alciden aavistaessa, että Sookiella oli osansa Debbien katoamisessa. Tämän päälle joku tuntuu ottaneen aseensa tähtäimeen kaupungin shifter-porukan, ja luodista saavat niin pubinpitäjä Sam Merlotte kuin ihmispantterien pomo Calvin Norris. Bill on palannut Bon Tempsiin, Eric painostaa Sookieta kertomaan, mitä hänen muistinmenetyksensä aikana oikein tapahtuikaan, Jasonia epäillään syypääksi aseellisiin hyökkäyksiin. Lisäksi sankarittaremme joutuu sekaantumaan Shreveportin ihmissusi-packin uuden laumanjohtajan valintaan.

Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).

Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.

Pyykkäys ja muun reissunjälkeinen setviminen vienee tässä aikaa, mutta lähipäivinä on tulossa juttua Chris Cleaven Little Been tarinasta sekä ehkä jonkinlaista reissurapoa. Nyt menen kirjastoon!

Lähtölaskenta kesälomaan

No, totta puhuakseni ihan lopullinen kesälomani alkoi tänään iltapäivällä, kun sain viimein kaikki loputkin rästihommat tehtyä. Juhlin ensin ostamalla satunnaisia vaatekappaleita (vihdoin juuri sellaiset farkkushorsit, joita olen etsinyt!), opaskirjan, kartan ja aurinkorasvaa. Sitten tulin kotiin, söin ravitsevaa pakastepitsaa ja join punaviiniä. Katselin karttoja ja mietin, miten monta kirjaa jaksan kantaa repussa mukana. Joka tapauksessa tilaa pitää jättää kirja-aiheisille heräteostoksille Espanjasta. Ja pitää yrittää muistaa, etten vieläkään osaa niin paljon ranskaa, että pystyisin lukemaan sillä kirjoja (tai no, häthätää Asterixia kyllä).

Karttakirjan lukeminen on oleellinen osa matkasuunnitelmien laadintaa

Jostain syystä luulen, että oikeasti lomalta alkaa tuntua huomenna, kun lentokone irtoaa kiitoradan pinnasta ja suuntaa kohti etelää. Vihdoin!

Olen muuten toivoton matkaromantikko. Minusta vanhat matkakertomukset ovat kerrassaan ihastuttavia ja salaa kaipaan aikoihin, jolloin Atlantti piti ylittää laivalla (mutten sentään ehkä aikoihin, jolloin se piti ylittää purjelaivalla). Interrailkin olisi hauskempi ajatus jos junat eivät olisi nykyään niin uudenaikaisia (2000-luuvn alun Itä-Euroopassa tosin koimme ei-niin-uudenaikaisia junia. Passintarkastajat rajoillakin näyttivät koppalakkeineen kovin nostalgisilta. Luulen, että ovat tämänkin menneet sittemmin muuttamaan). Lisäksi pidän muutenkin reissaamisesta melkein enemmän kuin mistään. Jopa enemmän kuin matkakirjoista (vaikka niissä yhdistyykin kaksi lempiasiaani).

Tänne suuntaan menemme

No, jaarittelu sikseen. On aika iskeä tietä. Tai itseasiassa on aika kaivaa esiin rinkka ja alkaa miettiä, mitä sinne oikein pakkaisi, nukkua yön yli, ja sitten vasta mennä. Palaan kuun vaihteessa, mutta moderneina ihmisinä matkaamme kera miniläppärin ja voikin olla, että annan kuulua itsestäni jossain vaiheessa. Postauksia en nyt tässä kaikessa kiireessä ehtinyt ajastamaan, enkä minä itseasiassa ole oikein mitään ehtinyt lukeakaan.

Ihanaa kesää ihanat lukijani!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsin kansalainen Allan Karlsson täyttää kokonaista sata vuotta, ja päättää tuona samaisena päivänä ottaa hatkat vanhainkodistaan, vain hetkeä ennen kahvitilaisuuden alkua. Tuossa tuokiossa hän onkin jo sotkeentunut erikoiseen vyyhtiin, jossa omistajaa vaihtavat matkalaukut, katoilevat ruumiit ja pahansisuiset gansterit aiheuttavat hämmennystä paikallista mediaa myöten. Sivussa saamme tutustua myös Allan Karlssonin vähintäänkin mielenkiintoisiin viimeiseen sataan vuoteen.

Tätä kirjaa lienee kaikkialle luonnehdittu nimellä veijaritarina. Sitähän se kai onkin. Paitsi että veijaritarina on lajityyppi, josta en ollenkaa usko pitäväni, mutta tästä ihan kyllä pidin. Ainakin paikoittain, ääneenkin nauroin, jopa. Ruotsissa tämä Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on ollut ilmeisen suosittu, ja suosion innoittamana minäkin laitoin varauksen vetämään kirjastoon heti kun huomasin suomennoksen tulleen valikoimiin. Siitäkin huolimatta, että suomenkielisen laitoksen kansikuva lisää entisestään assosiaatiota paasilinnamaiseen kerrontaan (Pekka Vuori, jonka käsialaa kansikuva on, on tietenkin tunnettu Paasilinnan kirjojen kansistaan), enkä minä tosiaankaan ole kovin kiinnostunut Paasilinnasta. En muistaakseni ole tosin lukenut tältä kuin kirjan tai kaksi, yhtä kaikki olen päätellyt, etten ole kohderyhmää.

Kappas, ajatus lähti taas harhailemaan. Niin, en minä varmaan tämän satavuotiaankaan kohderyhmää ollut, ja myönnänkin, että ellei kirjan päähenkilö, eräänlainen supervanhus Allan Karlsson, olisi ollut niin kutkuttavan peppipitkätossumainen tyyppi, olisi kiinnostunus kirjaan saattanut lopahtaa. Tarinassa mennään toistuvasti ja vakaasti puskafarssin puolelle, tosin mikäs sen paremmin kesään sopikaan (eikös puskafarssi ole lähinnä sitä, mitä kesäteattereissa ympäri maamme harrastelijat esittävät?). Toisaalta taas vähintään yhtä usein ollaankin sitten jo absurdin puolella, ja siitä minä kyllä pidin, absurdin huumorin ystävänä. Eritoten tykkäsin Allan Karlssonin aiemmista vaiheista, jossa hän sekaantuu 1900-luvun yhteeen jos toiseenkin merkkitapahtumaan, tapaa henkilöitä Stalinista Trumaniin ja De Gaullesta Churchilliin. Niin, ja kuten sanottu, olihan se aika hauska. Paitsi loppu, se oli vähän yhdentekevä.

Kirjabloggaaga tunnustaa taikauskonsa

Pidän itseäni hyvinkin rationaalisena ihmisenä. En ole ikinä uskonut horoskooppeihin, enneuniin tai "kohtaloon", suhtaudun hyvin skeptisesti homeopatiaan sun muuhun "vaihtoehtolääketieteeseen" enkä usko numeron 13, mustan kissan tai peilin rikkomisen aiheuttavan huonoa onnea. Tästä huolimatta saan aina välillä omituisia taikauskoisuuskohtauksia. Esimerkiksi kirjoihin liittyen.

Ensi viikolla pääsen kirmaamaan kesälomalle  (jee! jee!) ja hykertelen jo etukäteen, mitä kaikkia ihania kirjoja aion lomallani lukea. Sain lähes vastustamattoman mielihalun listata tulevaa lomalukemistani tuohon blogin sivupalkkiin. Sitten muistin, että minulla olikin siinä ennen eräänlainen TBR-lista, ja minusta tuntui, että ainakin puolet sen listan kirjoista jäivät kokonaan lukematta tai ainakin kesken. Aiheuttaako kirjojen listaaminen siis huonoa onnea niiden lukemiseen? En usko, mutta en silti saanut listaa tehdyksi. Entä jos tilaamani The Fry Chronicles ei tulekaan ennen lomaa, jos laitan sen listaan? Entä jos en saakaan Little Been tarinaa luettua? Taitaa olla parempi olla laatimatta koko listaa!

Allekirjoittaneen kintut ottavat tuntumaa villiin luontoon.

Samasta mystisen taikauskoisesta syystä en mielelläni puhu keskeneräisistä kirjoista, projekteista tai toteutumattomista suunnitelmista. Ikään kuin niistä puhuminen houkuttelisi luokseen jotain epämääräistä huonoa onnea, jonka takia kirja jää kesken, projekti menee mönkään, gradu ei valmistu ja lomalennot jäävät buukkaamatta.

Tällä hetkellä minulla on muuten kesken melko hykerryttävän oloinen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Uskon, että ehdin lukea sen ennen lomaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu, kun tulin siitä näin julkisesti kertoneeksi.

Charlaine Harris: Club Dead

Otinkin jo varaslähdön kesälomahömpän lukemiseen, kun huomasin kirjaston hyllyssä nököttävän Southern vampire mysteriesin kolmannen osan. Luin ensimmäiset kaksi joskus iät ajat sitten, mutta en sitten lopulta innostunut niin, että olisin hankkinut niitä käsiini enempää. Nyt kuitenkin halusin iltalukemiseksi jotain, minkä avatessa voi ripustaa aivot narikkaan, ja kyllähän tämä siihen tarkoitukseen toimi kuin junan vessa (oho, tulipa yhteen virkkeeseen latteuksia).

Kolmannen  Sookie Stackhouse -kirjan tarina oli tuttu niiltä osin  kuin True Blood kirjaan perustui, sillä tv-sarjana olen kyllä ahnehtinut kaikki jaksot heti tuoreeltaan (viimeisin kausi oli kyllä kahteen ensimmäiseen verrattuna sen verran sekavaa kouhotusta, että kauhunsekaisella jännityksellä odotan ja toivon, että Alan Ball on saanut paketin jotenkin kasaan piakkoin alkavalla neloskaudella) (jonka aion tietenkin, kaikesta huolimatta, syynätä). Onneksi tv-sarjan tekijät ovat ottaneet melko paljon vapauksia tarinan ja henkilöiden suhteen, joten läpeensä tuttu juttu Club Dead ei ollut.

Kolmannen kirjan alussa Sookien vampyyripoikaystävä Bill Compton lähtee "työmatkalle" "Seattleen". Miestä ei kuitenkaan ala kuulua takaisin ja Sookien epäilykset heräävät. Billin katoaminen huolestuttaa myös Billin pomoa, alue 5:n sheriffiä Eric Northmania, ja viikinkisheriffin myötävaikutuksella telepaatti-tarjoilijamme lyöttäytyykin yksiin komean ihmissusi-Alciden kanssa ja lähtee Jacksoniin, Mississippiin, selvittelemään sulhonsa edesottamuksia. Siis siitäkin huolimatta, että sulhon sitoumuksen vakavuus ja muutkin puuhat ovat saaneet Sookien epäilemään suhteen mielekkyyttä. Jacksonissa kuvaan astuvat kasa ihmissusia, osavaltion vampyyrikuningas Russell Edgington sekä Alciden mustasukkainen shapeshifter ex-tyttöystävä Debbie. Ruumiita tulee aikamoisella syötöllä, eikä sankarittaremme näe päivää, etteikö joku häntä leipoisi pahemman kerran pataan. Menossa on mukana myös hömelö Bubba, hieman pieleen menneen vampyyrimuodonmuutoksen konenut musiikkilegenda.

Eräiden vauhdikkaiden käänteiden (jossa mm. kätketään ruumista, tapellaan, juonitaan, tullaan seivästetyksi ja melkein harrastetaan kiihkeä sukupuolielämää) jälkeen Billin nahka saadaan pelastettua ja tapahtumien omituiseen kulkuun löytyy jonkinlainen selitys. Sankarittaremme alkaa kuitenkin ollaan läpeensä kyllästynyt yliluonnolliseen sekoiluun ja ottaa hieman pesäeroa niin Billiin kuin Ericiinkin.

Club Dead oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi kutsua näitä Harrisin teelmiä miksikään kirjallisuuden helmiksi. Erilaisille kirjoille on kuitenkin tunnetusti aikansa ja paikkansa, joten näen itseni hyvinkin loikoilemassa rannalla uppoutumassa Southern vampire mysteriesin hömppäisään maailmaan vielä toistekin tänä kesänä. Perinteiset romanssit ja muut kioskikirjallisuuden helmet eivät ole koskaan oikein minuun uponneet, sen sijaan näissä kirjoissa on sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiintoni pysyy yllä paikoin aika kömpelöstä ilmaisusta huolimatta.

Yhtä kaikki, kolmannen kauden puutteista huolimatta olen myös oikein iloinen True Blood -tv-sarjasta. Kolmen kirjan ja kolmen tv-kauden kokemuksesta sanoisin, että tv-sarja vie voiton. Kirjathan on tosiaan kerrottu kokonaan Sookien näkökulmasta. Ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta sen seurauksena muut mainiot hahmot jäävät aika lailla paitsioon (ja Sookien sisäinen monologi on välillä aika pitkästyttävää), kun taas sarjassa esiin pääsee monta mahtavaa hahmoa (esim. Tara Thornton, Hoyt Fortenberry äiteineen, Lafayette, Jason Stackhouse, Terry ja Andy Bellefleur jne.). Hahmojen runsaudesta johtuen sarjassa toki välillä lipsutaan aivan liian laveaan tarinankerrontaan ja liian moniin hahmoihin (kolmoskaudella todella rasittavaa!).

Oli miten oli, tv-sarjassa mielestäni otetaan kirjoja huomattavasti paremmin ilo irti kirjojen tapahtumapaikasta (syvä etelä) hahmoineen, vampyyrien ilmitulon yhteiskunnallisista seurauksista ja omituisesta yliluonnollisten tapahtumien, katkerien tragedioiden, uskonnon, seksin ja päihteiden sekasotkusta, joka Bon Tempsin asukkaiden elämässä on meneillään. Etenkin ensimmäinen tuotantokausi on aivan yliveto, ja minun on vaikea keksiä miten kirjoissa voitaisiin sitä ylittää. Aion kuitenkin kokeilla, varasin kirjastosta sarjan seuraavan osan.

Sookie Stackhousen seikkailuja ovat lukeneet myös ainakin marjis, Sara ja Hreathemus.