Jonathan Safran Foer: Eating Animals

Nyt se on tehty. Mahdottomasta tuli totta. Sain luetuksi kirjan Jonathan Safran Foerilta. Ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain Foeria vastaan, pidin kovasti tyypin toisesta kirjasta Extremely Loud & Incredibly Close aina siihen asti, kun se vaan jäi kesken. Ja, kuten aiemmin taisinkin jo myöntää, kesken jäi aluksi myös Eating Animals, tietenkin tyystin toisenlainen teos. Aloitin kirjan jo viime syksyllä, jossain vaiheessa työnsin sen jo takaisin hyllyyn, kunnes huhtikuussa otin sen taas esiin ja lueskelin loppuun mm. työpaikan kahvitaukolukemisena.

Katkonaisesta lukukokemuksestani johtuen voi olla, etten saa laadituksi kirjasta kovin koherenttia arviota (ihan kuin arvioni olisivat muutenkaan mitään koherenttiuden huipentumia). Mutta ei se mitään, sillä ainakin Jori, Mari A.  ja Karoliina ovat kirjoittaneet tästä kirjasta (tai pikemminkin sen suomennoksesta) erinomaiset jutut, käykää lukemassa ne!

Jonathan Safran Foer, nuori ja fiksu brooklyniläiskirjailija, päätyy kirjoittamaan kirjan eläinten syömisestä vaiheiltuaan vuosia seka- ja eriasteisen kasvissyönnin välillä. Isäksi tuleminen saa Foerin pohtimaan todenteolla syömisvalintojaan, ja perinpohjainen perehtyminen lihantuotantoon saakin Foerin luopumaan kokonaan lihansyönnistä (ja kirjoittamaan aiheesta mainion kirjan, hyvä hyvä!). Foer käsittelee kirjassaan paitsi itse tuotantoprosessia, myös ruoan ja syömisen valtavaa sosiaalista ja kulttuurista latausta, joka tekee syömisvalinnoista ja niiden arvostelusta hyvin perustavanlaatuisia, hankalia asioita.

Eating Animalsin lähestymistapa on samanaikaisesti filosofinen, antropologinen ja hyvin konkreettinen. Foer tarjoilee lukijalle vatsavääntäviä faktoja lihateollisuudesta, pohtii ruokaan liittyviä valintojamme (miksi voimme perustella kärsimyksen aiheuttamista elollisille olennoille ainoastaan sen makuaistillemme tuomalla tyydytyksellä? Onko ruokaa liittyviä kulttuurisia odotuksia ja käytäntöjä mahdollista ja kenties jopa suotavaa muuttaa?). Kirjassa ääneen pääsevät niin farmarit, teurastamotyöntekijät kuin kasvissyönnin edistäjätkin.

Näkökulma on alkuteoksessa yksinomaisen yhdysvaltalainen (suomennos sen sijaan sisältää lopussa katsauksen myös Suomen tilanteeseen, lukisin mielelläni senkin vielä jonain päivänä). Toisaalta Yhdysvallat on monilta osin nykyisenlaisen tehotuotannon, kulutuskulttuurin ja "luonnosta vieraantumisen" jonkinlainen edelläkävijä, jonka malli levinnyt ja edelleen leviää muihin maihin huolestuttavalla tavalla, joten näkökulma on kiinnostava myös suomalaiselle (lisäksi näkökulman sisäistämistä varmasti auttaa se, miten populaarikulttuuri ja kirjallisuus on minullekin tehnyt amerikkalaiset tavat kiitospäivineen tutuksi).

Vaikka itse nuoruudessani kyllästin itseni kauhukertomuksilla lihan tehotuotannosta (tilailin mm. Animalian ja OE:n materiaaleja ja luin Peter Singeriä) ja sen seurauksena ryhdyin 13-vuotiaana jonkinlaiseksi kasvissyöjäksi, teki Foerin kirja minuunkin kieltämättä vaikutuksen. Vaikka olin jo etukäteen sangen vakuuttunut lihan tehotuotannon kertakaikkisesta vääryydestä, Eating Animals tekee selväksi, miten perinpohjin päin helvettiä asiat Yhdysvaltain (ja epäilemättä suurelta osin myös Euroopan, vaikka lainsäädäntö täällä onkin joissain asioissa, esim. antibioottien suhteen, tiukempaa) ruoantuotannossa ovat ja miten tästä vinksahtaneisuudesta kärsivät tavalla tai toisella paitsi tuotantoeläimet, myös teollisuuden työntekijät, pienet itsenäiset farmarit ja kuluttajatkin, puhumattakaan ympäristöstä. Kalatalouskaan ei saa Foerilta synninpäästöä (hyvästä syystä).

En mielelläni puhu juurikaan omasta kasvissyönnistäni (olen edelleen, 14 vuotta myöhemmin, jonkinlainen semivege - syön maitotuotteita, (luomu)munia ja toisinaan kalaa - joskin minulla on ollut myös lyhyitä vegaanisia kausia), sillä olen huomannut usein pelkän kasvissyöjyyden mainitsemisen aiheuttavan kanssaihmisissä ihmeellisiä puoliaggressiivisia primitiivireaktioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Ja sisäistää se. En usko olevan mahdollista (tai välttämättä edes absoluuttisen toivottavaa), että kaikki ihmiset kaikkialla ryhtyisivät kokopäiväisiksi kasvissyöjiksi. Toivoisin kuitenkin, että kaikki miettisivät sitä, mistä ja millä ehdoilla ruoka kauppoihin, marketteihin ja lautasille oikein tulee, ja millaisia moraalisia valintoja teemme kun syömme, tai emme syö.

Selveentäkseni omaa asemointia aiheessa totean vielä, että kyllä, pidän itseäni moraalisesti vähän parempana yksilönä kieltäytyessäni (eläinkunnan)tuotteista, joita en pidä hyväksyttävinä. Tiedostan, että voisin tehdä paljon moraalisempiakin valintoja ja syyllistän itseäni esimerkiksi siitä, että popsin maitotuotteita, joita en tarvitse (miksi ihmeessä aikuinen nisäkäs edes syö toisen nisäkäslajin jälkikasvulle tarkoitettua ravintoa?). Myös kasvisten, eritoten soijan ja viljan tuotannossa on paljon epäkohtia, jotka ansaitsevat huomiomme.

En myöskään ole sitä mieltä, että eläinten syöminen olisi sinänsä väärin: lajityypillisen käytöksen salliva suhteellisen pienimuotoinen ja monipuolinen eläinmaatalous (ja ruoantuotannollisis-ekologisista syitä eritoten laiduntaviin eläimiin perustuva sellainen) on aivan hyväksyttävää (tällaisia "vaihtoehtoisia" tuotantotapoja muuten esitellään myös Eating Animalsissa, kirja ei siis ole yksinomaan kasvissyönnin promotointia). Ikävä kyllä sellainen eläinmaatalous on myös erinomaisen vähissä. Koska en jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa moraalisesti tyydyttävän lihapalan eteen, olen mieluummin järjestelmällisesti ilman.

Oho, loppuosasta tulikin omia valintojani ja mielipiteitäni puiva vuodatus. Niin vähän pelkäsinkin. No mutta: suosittelen Eating Animalsia jokaiselle. Se on järkyttävä, perinpohjainen ja silmiäavaava raportti ja tutkielma erittäin arkisesta ja perustavanlaatuisesta asiasta. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu, koskettava ja toivoaherättävä. Myös lähdeluettelo on sangen vaikuttava. Imponeeraavaa.

Gonzo. Hunter S. Thompsonin elämä

Paluu sorvin ääreen! Blogger on tänään temppuillut firefoxissa (ainakin minulla, en päässyt kirjautumaan), mutta älysin kirjoittaa vaihteeksi Chromella, ja taas toimii.

Reissulta palattuani olen iltalukemisina lueskellut pikkuhiljaa läpi Jann S. Wennerin ja Corey Seymourin laatiman Hunter S. Thompsonin elämäkerran. Tai tulihan se jo jokunen tovi sitten luetuksi, en vaan ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Pidin kyllä kirjasta.

Hunter S. Thompson (1937–2005), gonzojournalismin isä ja ylipappi, Nixonin perivihollinen, sinnikäs päihteiden käyttäjä ja perinjuurin amerikkalainen mies, oli mielenkiintoinen tyyppi, joka eli mielenkiintoisen elämän. Onni on, että Wenner (Thompsonin ystävä ja entinen pomo, Rolling Stone -lehden perustaja) ja Seymour (työtoveri ja Thompsonin tekstien ediittori Rolling Stonessa) ovat suoriutuneet kirjan vaatimasta ilmeisen jättimäisestä urakasta kunnialla. Gonzon rakenne ei ole tyypillisen elämäkertamainen, vaan kirjan perustana olleet haastattelut pääsevät ääneen melko lailla omana itsenään, tosin tapahtumien mukaisessa kronologiassa. Kirjassa ääneen pääsevät Thompsonin ystävät, entiset vaimot ja tyttöystävät, työtoverit ja pomot, naapurit ja tuttavat, sekä poika Juan. Kiintoisia tyyppejä Johnny Deppistä Pat Buchananiin ja Don Johnsonista Jack Nicholsoniin on kertonut kokemuksensa Thompsonista. Suurimmalla osalla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, ja hauskaa on, miten monista tapahtumista ja sattumuksista saa lukea aika erilaisia näkökulmia. Silti kirja tuntuu ihan koherentilta kokonaisuudelta.
Kirjoittajat selvästi symppaavat päähenkilöään, mutta eivät varsinaisesti peittele Thompsonin huonoja puolia. Karismaattinen mies järjesti sekopäisiä tempauksia, petti lupauksia, laittoi paikkoja säpäleiksi ja joi itseltään tärkeimmän lahjansa, maagisen kirjoitustaidon (etenkin viime mainittu seikka käy riipaisevasti ilmi Jann S. Wennerin omista lausunnoista). Eksessiivinen alkoholin ja huumeiden käyttö ei kuitenkaan saanut miestä päiviltä, vaan, kuten tiedämme, jalka-, selkä- ja lantiovaivojen osittain rampauttama Thompson otti hengen itseltään 67-vuotiaana.

Loppuun on vielä myönnettävä, etten itseasiassa ole tainnut itse lukea Hunter S. Thompsonilta muuta kuin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hyllystä kuitenkin löytyvät myös juttukokoelma The Great Shark Hunt ja jonkinlainen läpimurtoteos Helvetin enkelit. Nyt elämäkerran luettuani haluan lukea ne entistäkin enemmän.

Kesälomasuunnitelmat alkavat myös selkiytyä, varattuna on jo lennot (kunhan se penteleen tulivuori ei vaan laittaisi suunnitelmia uusiksi), pari majapaikkaa ja vuokrapolkupyörät. Ainakin yhdet festariliput pitäisi vielä hankkia, samoin vähän majoitusta ja bussilippuja. En millään malttaisi odottaa!

Ainiin, Gonzosta on kirjoitettu ainakin myös täällä.

Välihuuto koulukirjan ja työpaikan välistä

Elämäni on taas vaihteeksi muuttunut hieman hektiseksi, työntuntimäärät kasvavat jostain syystä samaa vauhtia kaiken muun kiireen kanssa ja vuorokausissa on valitettavan vähän tunteja. Luen kyllä edelleen melkein koko ajan, ikävä kyllä en vaan juurikaan mitään, mistä aikoisin kirjoittaa blogiin. Täten siis varoitan, että päivitystahtini tulee seuraavat pari viikkoa olemaan vähintäänkin hiljaisenpuoleinen. Tai on minulla nyt iltalukemisena Eating Animals (se on vihdoin kohta luettu!) ja Hunter S. Thompsonin elämäkerta Gonzo (mielenkiintoinen!), joten ne nyt varmaan jossain vaiheessa antavat aihetta aktivoitumiselle tällä saralla.

Niin, ja kesäkuun puolivälissä alkaa kesäloma (!!!), elämäni ensimmäinen palkallinen sellainen. Olen jo mielessäni listaillut kirjoja, joita haluaisin lomalla lukea. Lista on tietenkin ihan älytön aika pitkä, koska osa viime syksynkin kirjoista on vielä ihan avaamatta (kaikenlaista Nenäpäivästä ja Harjukaupungin salakäytävistä Shantaramiin ja Piikoihin). Klassikohaasteesta on lukematta melkein kaikki, ja vasta suomeksi ilmestynyt Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi houkuttelee minua kovasti myös.

Ajattelin myös tyhjentää ylikuormittuneita aivoparkojani lukemalla jotain pöhköä hömppää, ja koska en erityisemmin välitä ns. chick litistä tai romantiikasta, taidan turvautua dekkareihin tai vampyyriseikkailuihin. Muutama lukematon jännäri on kerääntynyt hyllyyn, mutta eniten houkuttaa kuitenkin nyt vampyyrifiktio. Nyt siis pitäisi vain päättää, palaisinko Sookie Stackhousen pariin (luin joskus iät ajat sitten kaksi ensimmäistä, sitten kiinnostus lopahti) vai ehkä sitten teinimäisempiä Vampire diarieseja?

Lukemisen lisäksi lomalla piti tosin ehtiä vähän reissatakin, joten voi olla, etten ihan kaikkea haluamaani ehdi lukea. Mutta jos nyt edes jotain.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.

Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.

Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).

Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.

Joko sinne voi mennä takaisin?

Berliini jäi sinne, minä tulin tänne. Kotiinpalaamisessa masentavinta oli käydä ruokakaupassa matkalla lentokenttäbussilta kotiin (missä ovat makoisat ja edulliset vihannekset ja runsaat luomutuotteet? Miksi täällä on näin paljon eineksiä ja miksi nämä salaatit on ihan nahistuneita?). Muutenkin eilinen meni aika pitkälti lentojen rasituksista toipumiseen ja ihmettelyyn, tänään olen taas haahuillut internetissä (aika paljon uutta sisältöä vajaassa viikossa). Illaksi tosin menen töihin, joten loppuu tämä velttoilu.

Berliini oli puolestaan justiinsa niin metka kaupunki kuin muistelinkin. Pysyttelimme aika pitkälti akselilla Kreutzberg-Neukölln-Friedrichshain-Prenzlauer Berg, aurinko paistoi (paitsi maanantaina, mutta ei sekään haitannut) ja ruoka oli parasta (hyvää, halpaa, tuoretta ja sitä oli runsaasti!). Perinteisiä nähtävyyksiä emme juuri nähneet, mutta näimme sen sijaan kivoja puistoja, Mauerparkin kirppiksen ja Kreutzbergin vappujuhlat. Saksan kielen taitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan, mutta sitkeästi silti sönkötin germaanein kieltä ja yleensä sainkin, mitä halusin. Nyt haluaisin takaisin.

Kielitaitojeni rajoittuneisuuden tunnustaen koetin pidättäytyä kirjaostoksista, mutta kävimme kuitenkin muutamissa kirjakaupoissa. Reissun ainoat kirjaostokset minun osaltani tarttuivat mukaan sympaattisesta ja myös sympaattisesti nimetystä Lesen und lesen lassen -kaupasta.

Matkalukemistona minulla oli mukana Wladimir Kamineria (kirjoittanen siitä sanasen myöhemmin), ja hauska venäläisemigrantti ilostutti minua niin, että päätin hankkia omakseni jonkun miehen toistaiseksi suomentamattomista kirjoista. Kirjojen selailu vakuutti minut siitä, että Kaminerin kieli on verrattain helppolukuista ja kirjojen lyhyistä luvuista tai tarinoista koostuva rakenne on omiaan kieltä vähän huonommin osaavalle. Lopulta päädyin Neuvostoliittoa ja sosialismia humoristisella otteella käsittelevään Es gab keinen sex im sozialismus -kirjaan.

Toinen ostos oli silkka herätesellainen. Lastenkirjahyllystä löytyi ihana Janoschin Ach, so schön ist Panama eli Oi ihana Panama, kokoelma tarinoita pikku Karhun ja pikku Tiikerin seikkailuista. Päättelin, että minun kyllä pitäisi osata lukea 4-5-vuotiaille suositeltua kirjallisuutta (lastenkirjat oli kaupassa järjestetty "suositusiän" mukaan), ja koska kokoelma oli alkukielellä huikeasti edullisempi kuin suomennoksena, pääsi se mukaan. Myöhemmin luomukaupasta mukaan tarttui vielä yksi kirjallisuusaiheinen tuominen, hedelmillä ja yrteillä maustettua Tiger teetä.

Cecilia Samartin: Nora & Alicia

Cecilia Samartinin Nora & Alicia ehti viettää kiitettävän pituisen tovin tbr-pinossani ennenkuin tulin siihen tarttuneeksi. Sain kirjasta lukukappaleen töistä jo viime vuoden puolella, ja itseasiassa ennakkoasenteeni sitä kohtaan oli vähintäänkin epäluuloinen. En ole lukenut Samartinin aiempaa suomennosta Señor Peregrinoa, eikä Nora & Alician esittelyteksti oikein vakuuttanut. Olinkin jo lykkäämässä koko kirjan eteenpäin, kunnes Hanna kirjoitti innostuneen arvion kirjasta ja sai minut muuttamaan aikeeni. Luetuksi kirja tuli viimein ennen pääsiäistä.

Kirja kertoo, nimensä mukaisesti, kuubalaisten serkusten Noran ja Alician tarinan (alkukielellä kirja on muuten ilmestynyt nimillä Ghost Heart ja Broken Paradise). Alussa kuubalaiseen yläluokkaan kuuluvat tytöt ovat nuoria ja huolettomia. Päivät täyttyvät luostarikoulun oppitunneista, kävelyistä Havannassa, leikeistä, sukulaisista, uimaretkistä ja hassuista päähänpistoista. Taustalla, aikuisten puheissa häilyy Batistan diktatuuri ja yhteiskunnallinen levottomuus, joka lopulta kärjistyykin Castroon ja vallankumoukseen. Vallankumous erottaa serkukset ja parhaat ystävät toisistaan, sillä Noran perhe hakee ja saa viisumit Yhdysvaltoihin. Tästä eteenpäin tarinaa seurataan Noran näkökulmasta, vain Alician kirjeiden välityksellä saamme kuulla tapahtumista Kuubassa.

Samartin onnistuu kirjassa varsin hyvin käsittelemään laajoja ja hankalia teemoja: Kuuban vallankumousta seurauksineen, kotimaan jättämistä ja siirtolaisen sopeutumista uuteen maahaan, rakkaiden menettämistä, menetyksen pelkoa ja siihen tottumista, lopulta myös paluuta taaksejääneeseen kotimaahan. Romaanissa myös vallankumouksen puolustajille ja heidän motiiveilleen annetaan hieman tilaa, mistä olinkin positiivisesti yllättynyt (minulla saattaa olla hieman kärjistynyt mielikuva amerikankuubalaisista ja heidän asenteistaan). Latinalaisen Amerikan historiaa melko lailla opiskelleena ja muutaman kuubalaisenkin kanssa aiheesta keskustelleena minulla on jonkinlainen aavistus siitä, miten hankalia ja kiistanalaisia aiheita Kuuban vallankumous, Castro, kuubalainen sosialismi ja Yhdysvaltain sekaantuminen asioihin ylipäänsä ovat. Siihen nähden Samartin onnistuu kirjoittamaan aiheesta varsin maltillisesti.

Kirjan henkilöhahmot ovat ihan uskottavia ja ylipäänsä Samartin kirjoittaa taitavasti. En tosin jostain syystä erityisesti kiintynyt kumpaakaan päähenkilöön (eritoten kertoja-Nora ärsytti minua). Lisäksi loppuratkaisu oli minusta vähän turhan pitkitetty ja omituinen, joskin ymmärrän kyllä, että tämän tyyppisessä kirjassa "pitää" olla jollain tavalla onnellinen loppu. Outoa kyllä, kirjan luettuani haluan entistä enemmän matkustaa Kuubaan.

29. päivä: A book everyone hated but you liked

Kun on tämmöinen perusnegatiivinen luonne, tähän kysymykseen olisi tietenkin helpompi vastata päinvastoin kirjalla, josta kaikki paitsi minä pitivät. Ja sitä paitsi ketkä ihmeen everyone? En sitten tiedä, onko minulla jotenkin erityisen norminmukainen maku, mutta minun on tosiaan vaikea keksiä kirjaa, josta olisin pitänyt, mutta jota kaikki, tai edes useimmat muut olisivat inhonneet. Lisäksi, jos luotettavalta taholta kuulen jonkun kirjan olevan aivan kelvoton, en kovin helposti tällaiseen kirjaan tartu.

Olen tosin törmännyt melko usein siihen, että ihmiset eivät ole pitäneet Rimmisen Pussikaljaromaanista tai vaihtoehtoisesti eivät ole saaneet sitä luettua. Tämä hämmentää minua, sillä minusta Pussikaljaromaani on mainio, hauska, sujuva ja nopealukuinen kirja. Mutta tunnen kyllä aika monta, jotka ovat siitä pitäneetkin, joten ei se ehkä ihan täytä tehtävänantoa. En vaan tähän hätään mitään muutakaan keksi.

28. päivä: Favourite title

Jee, kysymys, joka ei varsinaisesti liity kirjan sisältöön. Ja samalla kysymys, johon minun on täysin mahdotonta vastata yhdellä ainoalla kirjan nimellä.

Mietin kirjannimi-suosikkejani, ja ainakin pidän semmoisista nimistä, jotka koostuvat useammasta sanasta (en nyt äkkiseltään keksinyt yhtään hyvää yksisanaista), jollain tavalla kutkuttavat mielikuvitusta (mistä ihmeestä tämä kirja kertoo?!) tai sitten vaihtoehtoisesti ovat jollain tavalla metkoja tai ytimekkäitä. Käännöskirjojen kohdalla joistain minua miellyttävät enemmän alkukieliset nimet, toisista taas käännökset. Näitä nyt nopeasti keksin:

Helvi Hämäläinen: Säädyllinen murhenäytelmä (en ole lukenut kirjaa vielä, mutta nimi on erinomainen)
Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava (kaksoismerkitys, kertoo kuitenkin kirjan sisällöstäkin)
Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep? (kysymysmuoto miellyttää)
Mark Haddon: The Curious Incident of the Dog in the Night-time (kutkuttaa mielikuvitusta, sopii kirjan sisältöön)
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani (nimenomaan tämä käännös, alkuteoksen nimi Beloved on tylsä)
Junot Diaz: The Brief Wondrous Life of Oscar Wao
John Steinbeck: Grapes of Wrath (erityisesti siksi, miltä alkukielinen nimi tuntuu ja maistuu suussa)

First we take Manhattan, then we take Berlin

Paitsi etten ole valloittamassa Manhattania (joskin näin toissa yönä unta, että olin New Yorkissa, ehkä se lasketaan). Sen sijaan lennämme kyllä huomenaamulla viideksi yöksi Berliiniin. Olen innoissani (jee!). Suunnitelmissa on irrottaa ajatukset hetkeksi kotoisista kuvioista, kierrellä kaupunkia ystävien kanssa, syödä hyvin (mmm, olen kuullut huumaavia tarinoita berliiniläisistä brunsseista) hengailla ja juoda ehkä vähän kaljaa. Mahdollisesti katsomme myös eräät kuninkaalliset häät.

Palaan maisemiin ensi viikon tiistaina. Blogi ei kuitenkaan täysin hiljene, olen nimittäin nokkelana tyttönä ajastanut muutamia postauksia, esimerkiksi huhtikuun haasteet viimeistä lukuunottamatta (tässä välissä voinen paljastaa, että minusta kaikkien aikojen lempikirjan valitseminen on täysin mahdoton tehtävä ja ajatuksenakin aiheuttaa semmoisen ressin, että pidätän itselläni oikeuden jättää vastaamatta moiseen mahdottomaan kysymykseen!).

Myös matkalukeminen on hyvissä ajoin hankittu ja huolella valittu:

Sen sijaan en ole tavalliseen tapaani uhrannut vielä ajatustakaan pakkaamiselle, ja tänään illalla on vielä luvassa jännittävä jalkapallo-ottelu. Edessä lienee vähäuninen yö.

27. päivä: The most surprising plot twist or ending

Ihmiselle, joka saattaa unohtaa lukemansa kirjan juonen parissa päivässä (tai tunnissa), kysymys joka koskee kirjan yllättäviä juonikiemuroita tai lopetuksia on tietysti ihan helppo vastattava. Vielä kirjojakin huonommin mieleeni jäävät muuten elokuvien käänteet: minulle tapahtuu aina toisinaan niin, että katselen aivan tyytyväisenä elokuvaa, ja tajuan vasta reilusti puolenvälin jälkeen, että olen nähnyt elokuvan aiemminkin. Pääni on juonien suhteen musta aukko (mielenkiintoista, sillä muistan kyllä oikein hyvin kaikkea muuta turhaa ja vähemmän turhaa nippelitietoa).

Jouduin siis tälläkin kertaa turvautumaan googlen apuun, yritin löytää listauksia tällaisista juonenkäänteistä ja lopetuksista. Ikävä kyllä suurin osa löytämistäni listoista käsitteli, ehkei kovin yllättäen, jännäreitä ja dekkareita. Ja vaikka nyt juuri eilen totesin alkaneeni muutama vuosi sitten lukea kyseisen lajityypin edustajia, en ollut lukenut (tai ainakaan muista lukeneeni!) juuri mitään kyseisiltä listoilta, paitsi Agatha Christien kirjoja, joita en enää kunnolla muista, kun luin niitä 90-luvun puolivälissä lähinnä. Usein mainituiksi tulivat Fight Club ja Shutter Island, jotka molemmat ovat toki alunperin kirjoja, mutta jotka olen nähnyt vain elokuvina. Sitä paitsi "yllättävä juonenkäänne" (oho, hovimestari ei ollutkaan murhaaja!) on niin peruselementti dekkareissa, että ketä semmoinen sitten lopulta oikeastaan yllättää?

Tämä taitaa olla tähän asti hankalin päivä. Dekkarigenren ulkopuolelta tulee mieleen kirja Piin elämä, joka on hyvä, ja jossa voi ehkä ajatella olevan yllättävä käänne lopussa (paitsi ettei se nyt niin kauhean yllättävä ole). Niin, ja Nicole Kraussin Rakkauden historiassahan on kanssa vähän samantapainen. Ja Paul Austerilla on ehkä myös yllättäviä käänteitä (ainakin Book of Illusionsin lopussa, ehkä?), minä en vaan muista sen kirjojen juonia kun ilmeisesti keskityn lukiessani johonkin muuhun. Vastaan siis nyt vaikka nuo kolme.