Dead to the world & Más muerto que nunca

Charlaine Harrisin sinänsä melko tyhjänpäiväinen southern vampire mysteries -hömppä sopi täydellisesti uupuneelle lomalaiselle (nyt alan kyllä olla valmis lukemaan jotain, joka vaatii edes hiukan aivokapasiteettia, ja aloitinkin tänään Doris Lessingin Fifth Childin). Minun ei tosin pitänyt lukea juuri sitä, mutta ehdin juuri ennen matkaa aloittaa kirjastosta lainaamani neljännen osan Dead to the World, joten otin sen lentolukemiseksi, ja Barcelonan Fnacista päädyin ostamaan sitten viidennen osan espanjaksi.

Jotain allekirjoittaneen yläpäätä vaivanneesta rasituksesta kertoo ehkä se, etten takakannesta tarkastamatta enää muista, mitä edellämainituissa kirjoissa itseasiassa tapahtuikaan (tosin myönnettäköön tässä, että minulla on muutenkin auttamattoman surkea juonimuisti). No oli miten oli, seuraavassa mahdollisesti juonipaljastuksia.

Dead to the Worldissa päähenkilömme Sookien päätös pysytellä erossa yliluonnollisen maailman hömpötyksistä osoittautuu, ei niin kovin yllättäen, hieman hankalaksi pitää. Sookie nimittäin löytää keskellä yötä kotimatkallaan alastoman miekkosen harhailemasta tienposkessa. Ja kukapa muu onkaan kyseessä ellei komea viikinkivampyyri Eric, joka on menettänyt muistinsa! O-ou! Lisäksi Sookie joutuu majoittamaan tyypin, sillä ex-poikaystävä Billkin on häippäissyt kuvioista ja jollain tuntuu selvästi olevan jotain Ericiä vastaan. Mutta ei se mitään, sillä muistinsa lisäksi vampyyrikomistus on menettänyt kaikki ikävät ja arrogantit luonteenpiirteensä (samoin kaiken kiinnostavuutensa, imo), ja telepaattineitomme arvatenkaan ei pistä pahaksi tämän tylsää seuraa.

Muistinmenetyksen takana paljastuvat olevan ilkeät noidat (!), jotka havittelevat osuutta Ericin bisneksistä kuin mikäkin b-luokan mafiaporukka. Samaiset noidat aiheuttavat hämminkiä myös Shreveportin ihmissusi-porukoissa (joihin kuuluu myös edellisessä osassa tapaamamme Alcide, joka on tietenkin myös hyvin komea) ja lopulta hässäkkä eskaloituu lähes eeppiseksi taisteluksi, jossa shifterit, vampyyrit ja hyvis-noidat liittoutuvat ilkimyksiä vastaan. Tarinan sivujuonteena Sookien Jason-veli mystisesti katoaa, ja katoamisesta epäillään niin edellämainittuja noitia kuin Jasonin lukuisia tyttöystäviä. Lisäksi Sookie ampuu Alciden sangen ikävän ex-tyttöystävän Debbien.

Kuvassa oleva Mahou-olutpullo ei ole maksettu mainos.

Viidennessä osassa Más muerto que nunca (Dead as a Doornail) puidaan edellisen osan tapahtumia: Jasonista on ihmispantterin (!) pureman seurauksena tullut jonkinlainen puolivillainen ihmispantteri itsestäänkin, Sookie on hankalassa välikädessä Ericin saatua muistinsa takaisin (mutta samalla unohdettuaan muistinmenetyksen aikaiset tapahtumat) ja Alciden aavistaessa, että Sookiella oli osansa Debbien katoamisessa. Tämän päälle joku tuntuu ottaneen aseensa tähtäimeen kaupungin shifter-porukan, ja luodista saavat niin pubinpitäjä Sam Merlotte kuin ihmispantterien pomo Calvin Norris. Bill on palannut Bon Tempsiin, Eric painostaa Sookieta kertomaan, mitä hänen muistinmenetyksensä aikana oikein tapahtuikaan, Jasonia epäillään syypääksi aseellisiin hyökkäyksiin. Lisäksi sankarittaremme joutuu sekaantumaan Shreveportin ihmissusi-packin uuden laumanjohtajan valintaan.

Mitä näistä nyt voi sanoa. Molemmat kirjat ovat toki tapahtumantäyteisiä, mutta eivät kyllä kovin kaksisia. Englanniksi kirjoissa pelaa sentään jonkinlainen puoli-sarkastinen huumori ja nokkela sanailu dialogeissa. Espanjaksi tämä kirjojen miellyttävin ominaisuus ei minusta oikein käänny (tosin johtuen ehkä siitäkin, että luin aiemmat osat englanniksi ja muodostin niistä käsitykseni Sookien "äänestä"), joten etenkin jälkimmäinen kirja aiheutti toisinaan vähän tuskastumista. Kirjan hahmot ovat enenevissä määrin yksiuloitteisia (komea ulkonäkö ja sen ahkerakaan kuvailu ei oikein riitä, jos mitään muita ominaisuuksia ei näytä olevan), ja Sookien ajatukset välillä melko ärsyttäviä ("ah, oh, onpa komea mies, kylläpä voisin häntä kuksauttaa. Oho vaaratilanne! Kylläpä pelottaa! Onpas komeat vatsalihakset! Kappas, loukkaannuin hengenvaarallisesti, mitähän muut tästä ajattelevat! Kaikki pitävät minua friikkinä, talo paloi, voi ei. Onpas Eric komea." jne. jne.).

Oli miten oli, True Bloodin neloskausi alkoi sunnuntaina, ja aion kyllä katsoa tänään sen ensimmäisen jakson. Luotan, että Alan Ball saa homman toimimaan.

Pyykkäys ja muun reissunjälkeinen setviminen vienee tässä aikaa, mutta lähipäivinä on tulossa juttua Chris Cleaven Little Been tarinasta sekä ehkä jonkinlaista reissurapoa. Nyt menen kirjastoon!

Lähtölaskenta kesälomaan

No, totta puhuakseni ihan lopullinen kesälomani alkoi tänään iltapäivällä, kun sain viimein kaikki loputkin rästihommat tehtyä. Juhlin ensin ostamalla satunnaisia vaatekappaleita (vihdoin juuri sellaiset farkkushorsit, joita olen etsinyt!), opaskirjan, kartan ja aurinkorasvaa. Sitten tulin kotiin, söin ravitsevaa pakastepitsaa ja join punaviiniä. Katselin karttoja ja mietin, miten monta kirjaa jaksan kantaa repussa mukana. Joka tapauksessa tilaa pitää jättää kirja-aiheisille heräteostoksille Espanjasta. Ja pitää yrittää muistaa, etten vieläkään osaa niin paljon ranskaa, että pystyisin lukemaan sillä kirjoja (tai no, häthätää Asterixia kyllä).

Karttakirjan lukeminen on oleellinen osa matkasuunnitelmien laadintaa

Jostain syystä luulen, että oikeasti lomalta alkaa tuntua huomenna, kun lentokone irtoaa kiitoradan pinnasta ja suuntaa kohti etelää. Vihdoin!

Olen muuten toivoton matkaromantikko. Minusta vanhat matkakertomukset ovat kerrassaan ihastuttavia ja salaa kaipaan aikoihin, jolloin Atlantti piti ylittää laivalla (mutten sentään ehkä aikoihin, jolloin se piti ylittää purjelaivalla). Interrailkin olisi hauskempi ajatus jos junat eivät olisi nykyään niin uudenaikaisia (2000-luuvn alun Itä-Euroopassa tosin koimme ei-niin-uudenaikaisia junia. Passintarkastajat rajoillakin näyttivät koppalakkeineen kovin nostalgisilta. Luulen, että ovat tämänkin menneet sittemmin muuttamaan). Lisäksi pidän muutenkin reissaamisesta melkein enemmän kuin mistään. Jopa enemmän kuin matkakirjoista (vaikka niissä yhdistyykin kaksi lempiasiaani).

Tänne suuntaan menemme

No, jaarittelu sikseen. On aika iskeä tietä. Tai itseasiassa on aika kaivaa esiin rinkka ja alkaa miettiä, mitä sinne oikein pakkaisi, nukkua yön yli, ja sitten vasta mennä. Palaan kuun vaihteessa, mutta moderneina ihmisinä matkaamme kera miniläppärin ja voikin olla, että annan kuulua itsestäni jossain vaiheessa. Postauksia en nyt tässä kaikessa kiireessä ehtinyt ajastamaan, enkä minä itseasiassa ole oikein mitään ehtinyt lukeakaan.

Ihanaa kesää ihanat lukijani!

Jonas Jonasson: Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi

Ruotsin kansalainen Allan Karlsson täyttää kokonaista sata vuotta, ja päättää tuona samaisena päivänä ottaa hatkat vanhainkodistaan, vain hetkeä ennen kahvitilaisuuden alkua. Tuossa tuokiossa hän onkin jo sotkeentunut erikoiseen vyyhtiin, jossa omistajaa vaihtavat matkalaukut, katoilevat ruumiit ja pahansisuiset gansterit aiheuttavat hämmennystä paikallista mediaa myöten. Sivussa saamme tutustua myös Allan Karlssonin vähintäänkin mielenkiintoisiin viimeiseen sataan vuoteen.

Tätä kirjaa lienee kaikkialle luonnehdittu nimellä veijaritarina. Sitähän se kai onkin. Paitsi että veijaritarina on lajityyppi, josta en ollenkaa usko pitäväni, mutta tästä ihan kyllä pidin. Ainakin paikoittain, ääneenkin nauroin, jopa. Ruotsissa tämä Hundraåringen som klev ut genom fönstret och försvann on ollut ilmeisen suosittu, ja suosion innoittamana minäkin laitoin varauksen vetämään kirjastoon heti kun huomasin suomennoksen tulleen valikoimiin. Siitäkin huolimatta, että suomenkielisen laitoksen kansikuva lisää entisestään assosiaatiota paasilinnamaiseen kerrontaan (Pekka Vuori, jonka käsialaa kansikuva on, on tietenkin tunnettu Paasilinnan kirjojen kansistaan), enkä minä tosiaankaan ole kovin kiinnostunut Paasilinnasta. En muistaakseni ole tosin lukenut tältä kuin kirjan tai kaksi, yhtä kaikki olen päätellyt, etten ole kohderyhmää.

Kappas, ajatus lähti taas harhailemaan. Niin, en minä varmaan tämän satavuotiaankaan kohderyhmää ollut, ja myönnänkin, että ellei kirjan päähenkilö, eräänlainen supervanhus Allan Karlsson, olisi ollut niin kutkuttavan peppipitkätossumainen tyyppi, olisi kiinnostunus kirjaan saattanut lopahtaa. Tarinassa mennään toistuvasti ja vakaasti puskafarssin puolelle, tosin mikäs sen paremmin kesään sopikaan (eikös puskafarssi ole lähinnä sitä, mitä kesäteattereissa ympäri maamme harrastelijat esittävät?). Toisaalta taas vähintään yhtä usein ollaankin sitten jo absurdin puolella, ja siitä minä kyllä pidin, absurdin huumorin ystävänä. Eritoten tykkäsin Allan Karlssonin aiemmista vaiheista, jossa hän sekaantuu 1900-luvun yhteeen jos toiseenkin merkkitapahtumaan, tapaa henkilöitä Stalinista Trumaniin ja De Gaullesta Churchilliin. Niin, ja kuten sanottu, olihan se aika hauska. Paitsi loppu, se oli vähän yhdentekevä.

Kirjabloggaaga tunnustaa taikauskonsa

Pidän itseäni hyvinkin rationaalisena ihmisenä. En ole ikinä uskonut horoskooppeihin, enneuniin tai "kohtaloon", suhtaudun hyvin skeptisesti homeopatiaan sun muuhun "vaihtoehtolääketieteeseen" enkä usko numeron 13, mustan kissan tai peilin rikkomisen aiheuttavan huonoa onnea. Tästä huolimatta saan aina välillä omituisia taikauskoisuuskohtauksia. Esimerkiksi kirjoihin liittyen.

Ensi viikolla pääsen kirmaamaan kesälomalle  (jee! jee!) ja hykertelen jo etukäteen, mitä kaikkia ihania kirjoja aion lomallani lukea. Sain lähes vastustamattoman mielihalun listata tulevaa lomalukemistani tuohon blogin sivupalkkiin. Sitten muistin, että minulla olikin siinä ennen eräänlainen TBR-lista, ja minusta tuntui, että ainakin puolet sen listan kirjoista jäivät kokonaan lukematta tai ainakin kesken. Aiheuttaako kirjojen listaaminen siis huonoa onnea niiden lukemiseen? En usko, mutta en silti saanut listaa tehdyksi. Entä jos tilaamani The Fry Chronicles ei tulekaan ennen lomaa, jos laitan sen listaan? Entä jos en saakaan Little Been tarinaa luettua? Taitaa olla parempi olla laatimatta koko listaa!

Allekirjoittaneen kintut ottavat tuntumaa villiin luontoon.

Samasta mystisen taikauskoisesta syystä en mielelläni puhu keskeneräisistä kirjoista, projekteista tai toteutumattomista suunnitelmista. Ikään kuin niistä puhuminen houkuttelisi luokseen jotain epämääräistä huonoa onnea, jonka takia kirja jää kesken, projekti menee mönkään, gradu ei valmistu ja lomalennot jäävät buukkaamatta.

Tällä hetkellä minulla on muuten kesken melko hykerryttävän oloinen Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi. Uskon, että ehdin lukea sen ennen lomaa, mutta katsotaan nyt mitä tapahtuu, kun tulin siitä näin julkisesti kertoneeksi.

Charlaine Harris: Club Dead

Otinkin jo varaslähdön kesälomahömpän lukemiseen, kun huomasin kirjaston hyllyssä nököttävän Southern vampire mysteriesin kolmannen osan. Luin ensimmäiset kaksi joskus iät ajat sitten, mutta en sitten lopulta innostunut niin, että olisin hankkinut niitä käsiini enempää. Nyt kuitenkin halusin iltalukemiseksi jotain, minkä avatessa voi ripustaa aivot narikkaan, ja kyllähän tämä siihen tarkoitukseen toimi kuin junan vessa (oho, tulipa yhteen virkkeeseen latteuksia).

Kolmannen  Sookie Stackhouse -kirjan tarina oli tuttu niiltä osin  kuin True Blood kirjaan perustui, sillä tv-sarjana olen kyllä ahnehtinut kaikki jaksot heti tuoreeltaan (viimeisin kausi oli kyllä kahteen ensimmäiseen verrattuna sen verran sekavaa kouhotusta, että kauhunsekaisella jännityksellä odotan ja toivon, että Alan Ball on saanut paketin jotenkin kasaan piakkoin alkavalla neloskaudella) (jonka aion tietenkin, kaikesta huolimatta, syynätä). Onneksi tv-sarjan tekijät ovat ottaneet melko paljon vapauksia tarinan ja henkilöiden suhteen, joten läpeensä tuttu juttu Club Dead ei ollut.

Kolmannen kirjan alussa Sookien vampyyripoikaystävä Bill Compton lähtee "työmatkalle" "Seattleen". Miestä ei kuitenkaan ala kuulua takaisin ja Sookien epäilykset heräävät. Billin katoaminen huolestuttaa myös Billin pomoa, alue 5:n sheriffiä Eric Northmania, ja viikinkisheriffin myötävaikutuksella telepaatti-tarjoilijamme lyöttäytyykin yksiin komean ihmissusi-Alciden kanssa ja lähtee Jacksoniin, Mississippiin, selvittelemään sulhonsa edesottamuksia. Siis siitäkin huolimatta, että sulhon sitoumuksen vakavuus ja muutkin puuhat ovat saaneet Sookien epäilemään suhteen mielekkyyttä. Jacksonissa kuvaan astuvat kasa ihmissusia, osavaltion vampyyrikuningas Russell Edgington sekä Alciden mustasukkainen shapeshifter ex-tyttöystävä Debbie. Ruumiita tulee aikamoisella syötöllä, eikä sankarittaremme näe päivää, etteikö joku häntä leipoisi pahemman kerran pataan. Menossa on mukana myös hömelö Bubba, hieman pieleen menneen vampyyrimuodonmuutoksen konenut musiikkilegenda.

Eräiden vauhdikkaiden käänteiden (jossa mm. kätketään ruumista, tapellaan, juonitaan, tullaan seivästetyksi ja melkein harrastetaan kiihkeä sukupuolielämää) jälkeen Billin nahka saadaan pelastettua ja tapahtumien omituiseen kulkuun löytyy jonkinlainen selitys. Sankarittaremme alkaa kuitenkin ollaan läpeensä kyllästynyt yliluonnolliseen sekoiluun ja ottaa hieman pesäeroa niin Billiin kuin Ericiinkin.

Club Dead oli ihan viihdyttävä lukukokemus, mutta en kyllä parhaalla tahdollanikaan voi kutsua näitä Harrisin teelmiä miksikään kirjallisuuden helmiksi. Erilaisille kirjoille on kuitenkin tunnetusti aikansa ja paikkansa, joten näen itseni hyvinkin loikoilemassa rannalla uppoutumassa Southern vampire mysteriesin hömppäisään maailmaan vielä toistekin tänä kesänä. Perinteiset romanssit ja muut kioskikirjallisuuden helmet eivät ole koskaan oikein minuun uponneet, sen sijaan näissä kirjoissa on sopivasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, joten mielenkiintoni pysyy yllä paikoin aika kömpelöstä ilmaisusta huolimatta.

Yhtä kaikki, kolmannen kauden puutteista huolimatta olen myös oikein iloinen True Blood -tv-sarjasta. Kolmen kirjan ja kolmen tv-kauden kokemuksesta sanoisin, että tv-sarja vie voiton. Kirjathan on tosiaan kerrottu kokonaan Sookien näkökulmasta. Ratkaisu on ihan ymmärrettävä, mutta sen seurauksena muut mainiot hahmot jäävät aika lailla paitsioon (ja Sookien sisäinen monologi on välillä aika pitkästyttävää), kun taas sarjassa esiin pääsee monta mahtavaa hahmoa (esim. Tara Thornton, Hoyt Fortenberry äiteineen, Lafayette, Jason Stackhouse, Terry ja Andy Bellefleur jne.). Hahmojen runsaudesta johtuen sarjassa toki välillä lipsutaan aivan liian laveaan tarinankerrontaan ja liian moniin hahmoihin (kolmoskaudella todella rasittavaa!).

Oli miten oli, tv-sarjassa mielestäni otetaan kirjoja huomattavasti paremmin ilo irti kirjojen tapahtumapaikasta (syvä etelä) hahmoineen, vampyyrien ilmitulon yhteiskunnallisista seurauksista ja omituisesta yliluonnollisten tapahtumien, katkerien tragedioiden, uskonnon, seksin ja päihteiden sekasotkusta, joka Bon Tempsin asukkaiden elämässä on meneillään. Etenkin ensimmäinen tuotantokausi on aivan yliveto, ja minun on vaikea keksiä miten kirjoissa voitaisiin sitä ylittää. Aion kuitenkin kokeilla, varasin kirjastosta sarjan seuraavan osan.

Sookie Stackhousen seikkailuja ovat lukeneet myös ainakin marjis, Sara ja Hreathemus.

Jonathan Safran Foer: Eating Animals

Nyt se on tehty. Mahdottomasta tuli totta. Sain luetuksi kirjan Jonathan Safran Foerilta. Ei sillä, ettäkö minulla olisi jotain Foeria vastaan, pidin kovasti tyypin toisesta kirjasta Extremely Loud & Incredibly Close aina siihen asti, kun se vaan jäi kesken. Ja, kuten aiemmin taisinkin jo myöntää, kesken jäi aluksi myös Eating Animals, tietenkin tyystin toisenlainen teos. Aloitin kirjan jo viime syksyllä, jossain vaiheessa työnsin sen jo takaisin hyllyyn, kunnes huhtikuussa otin sen taas esiin ja lueskelin loppuun mm. työpaikan kahvitaukolukemisena.

Katkonaisesta lukukokemuksestani johtuen voi olla, etten saa laadituksi kirjasta kovin koherenttia arviota (ihan kuin arvioni olisivat muutenkaan mitään koherenttiuden huipentumia). Mutta ei se mitään, sillä ainakin Jori, Mari A.  ja Karoliina ovat kirjoittaneet tästä kirjasta (tai pikemminkin sen suomennoksesta) erinomaiset jutut, käykää lukemassa ne!

Jonathan Safran Foer, nuori ja fiksu brooklyniläiskirjailija, päätyy kirjoittamaan kirjan eläinten syömisestä vaiheiltuaan vuosia seka- ja eriasteisen kasvissyönnin välillä. Isäksi tuleminen saa Foerin pohtimaan todenteolla syömisvalintojaan, ja perinpohjainen perehtyminen lihantuotantoon saakin Foerin luopumaan kokonaan lihansyönnistä (ja kirjoittamaan aiheesta mainion kirjan, hyvä hyvä!). Foer käsittelee kirjassaan paitsi itse tuotantoprosessia, myös ruoan ja syömisen valtavaa sosiaalista ja kulttuurista latausta, joka tekee syömisvalinnoista ja niiden arvostelusta hyvin perustavanlaatuisia, hankalia asioita.

Eating Animalsin lähestymistapa on samanaikaisesti filosofinen, antropologinen ja hyvin konkreettinen. Foer tarjoilee lukijalle vatsavääntäviä faktoja lihateollisuudesta, pohtii ruokaan liittyviä valintojamme (miksi voimme perustella kärsimyksen aiheuttamista elollisille olennoille ainoastaan sen makuaistillemme tuomalla tyydytyksellä? Onko ruokaa liittyviä kulttuurisia odotuksia ja käytäntöjä mahdollista ja kenties jopa suotavaa muuttaa?). Kirjassa ääneen pääsevät niin farmarit, teurastamotyöntekijät kuin kasvissyönnin edistäjätkin.

Näkökulma on alkuteoksessa yksinomaisen yhdysvaltalainen (suomennos sen sijaan sisältää lopussa katsauksen myös Suomen tilanteeseen, lukisin mielelläni senkin vielä jonain päivänä). Toisaalta Yhdysvallat on monilta osin nykyisenlaisen tehotuotannon, kulutuskulttuurin ja "luonnosta vieraantumisen" jonkinlainen edelläkävijä, jonka malli levinnyt ja edelleen leviää muihin maihin huolestuttavalla tavalla, joten näkökulma on kiinnostava myös suomalaiselle (lisäksi näkökulman sisäistämistä varmasti auttaa se, miten populaarikulttuuri ja kirjallisuus on minullekin tehnyt amerikkalaiset tavat kiitospäivineen tutuksi).

Vaikka itse nuoruudessani kyllästin itseni kauhukertomuksilla lihan tehotuotannosta (tilailin mm. Animalian ja OE:n materiaaleja ja luin Peter Singeriä) ja sen seurauksena ryhdyin 13-vuotiaana jonkinlaiseksi kasvissyöjäksi, teki Foerin kirja minuunkin kieltämättä vaikutuksen. Vaikka olin jo etukäteen sangen vakuuttunut lihan tehotuotannon kertakaikkisesta vääryydestä, Eating Animals tekee selväksi, miten perinpohjin päin helvettiä asiat Yhdysvaltain (ja epäilemättä suurelta osin myös Euroopan, vaikka lainsäädäntö täällä onkin joissain asioissa, esim. antibioottien suhteen, tiukempaa) ruoantuotannossa ovat ja miten tästä vinksahtaneisuudesta kärsivät tavalla tai toisella paitsi tuotantoeläimet, myös teollisuuden työntekijät, pienet itsenäiset farmarit ja kuluttajatkin, puhumattakaan ympäristöstä. Kalatalouskaan ei saa Foerilta synninpäästöä (hyvästä syystä).

En mielelläni puhu juurikaan omasta kasvissyönnistäni (olen edelleen, 14 vuotta myöhemmin, jonkinlainen semivege - syön maitotuotteita, (luomu)munia ja toisinaan kalaa - joskin minulla on ollut myös lyhyitä vegaanisia kausia), sillä olen huomannut usein pelkän kasvissyöjyyden mainitsemisen aiheuttavan kanssaihmisissä ihmeellisiä puoliaggressiivisia primitiivireaktioita. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja. Ja sisäistää se. En usko olevan mahdollista (tai välttämättä edes absoluuttisen toivottavaa), että kaikki ihmiset kaikkialla ryhtyisivät kokopäiväisiksi kasvissyöjiksi. Toivoisin kuitenkin, että kaikki miettisivät sitä, mistä ja millä ehdoilla ruoka kauppoihin, marketteihin ja lautasille oikein tulee, ja millaisia moraalisia valintoja teemme kun syömme, tai emme syö.

Selveentäkseni omaa asemointia aiheessa totean vielä, että kyllä, pidän itseäni moraalisesti vähän parempana yksilönä kieltäytyessäni (eläinkunnan)tuotteista, joita en pidä hyväksyttävinä. Tiedostan, että voisin tehdä paljon moraalisempiakin valintoja ja syyllistän itseäni esimerkiksi siitä, että popsin maitotuotteita, joita en tarvitse (miksi ihmeessä aikuinen nisäkäs edes syö toisen nisäkäslajin jälkikasvulle tarkoitettua ravintoa?). Myös kasvisten, eritoten soijan ja viljan tuotannossa on paljon epäkohtia, jotka ansaitsevat huomiomme.

En myöskään ole sitä mieltä, että eläinten syöminen olisi sinänsä väärin: lajityypillisen käytöksen salliva suhteellisen pienimuotoinen ja monipuolinen eläinmaatalous (ja ruoantuotannollisis-ekologisista syitä eritoten laiduntaviin eläimiin perustuva sellainen) on aivan hyväksyttävää (tällaisia "vaihtoehtoisia" tuotantotapoja muuten esitellään myös Eating Animalsissa, kirja ei siis ole yksinomaan kasvissyönnin promotointia). Ikävä kyllä sellainen eläinmaatalous on myös erinomaisen vähissä. Koska en jaksa nähdä kohtuutonta vaivaa moraalisesti tyydyttävän lihapalan eteen, olen mieluummin järjestelmällisesti ilman.

Oho, loppuosasta tulikin omia valintojani ja mielipiteitäni puiva vuodatus. Niin vähän pelkäsinkin. No mutta: suosittelen Eating Animalsia jokaiselle. Se on järkyttävä, perinpohjainen ja silmiäavaava raportti ja tutkielma erittäin arkisesta ja perustavanlaatuisesta asiasta. Lisäksi se on hyvin kirjoitettu, koskettava ja toivoaherättävä. Myös lähdeluettelo on sangen vaikuttava. Imponeeraavaa.

Gonzo. Hunter S. Thompsonin elämä

Paluu sorvin ääreen! Blogger on tänään temppuillut firefoxissa (ainakin minulla, en päässyt kirjautumaan), mutta älysin kirjoittaa vaihteeksi Chromella, ja taas toimii.

Reissulta palattuani olen iltalukemisina lueskellut pikkuhiljaa läpi Jann S. Wennerin ja Corey Seymourin laatiman Hunter S. Thompsonin elämäkerran. Tai tulihan se jo jokunen tovi sitten luetuksi, en vaan ole ehtinyt kirjoittaa aiheesta. Pidin kyllä kirjasta.

Hunter S. Thompson (1937–2005), gonzojournalismin isä ja ylipappi, Nixonin perivihollinen, sinnikäs päihteiden käyttäjä ja perinjuurin amerikkalainen mies, oli mielenkiintoinen tyyppi, joka eli mielenkiintoisen elämän. Onni on, että Wenner (Thompsonin ystävä ja entinen pomo, Rolling Stone -lehden perustaja) ja Seymour (työtoveri ja Thompsonin tekstien ediittori Rolling Stonessa) ovat suoriutuneet kirjan vaatimasta ilmeisen jättimäisestä urakasta kunnialla. Gonzon rakenne ei ole tyypillisen elämäkertamainen, vaan kirjan perustana olleet haastattelut pääsevät ääneen melko lailla omana itsenään, tosin tapahtumien mukaisessa kronologiassa. Kirjassa ääneen pääsevät Thompsonin ystävät, entiset vaimot ja tyttöystävät, työtoverit ja pomot, naapurit ja tuttavat, sekä poika Juan. Kiintoisia tyyppejä Johnny Deppistä Pat Buchananiin ja Don Johnsonista Jack Nicholsoniin on kertonut kokemuksensa Thompsonista. Suurimmalla osalla on jotain mielenkiintoista kerrottavaa, ja hauskaa on, miten monista tapahtumista ja sattumuksista saa lukea aika erilaisia näkökulmia. Silti kirja tuntuu ihan koherentilta kokonaisuudelta.
Kirjoittajat selvästi symppaavat päähenkilöään, mutta eivät varsinaisesti peittele Thompsonin huonoja puolia. Karismaattinen mies järjesti sekopäisiä tempauksia, petti lupauksia, laittoi paikkoja säpäleiksi ja joi itseltään tärkeimmän lahjansa, maagisen kirjoitustaidon (etenkin viime mainittu seikka käy riipaisevasti ilmi Jann S. Wennerin omista lausunnoista). Eksessiivinen alkoholin ja huumeiden käyttö ei kuitenkaan saanut miestä päiviltä, vaan, kuten tiedämme, jalka-, selkä- ja lantiovaivojen osittain rampauttama Thompson otti hengen itseltään 67-vuotiaana.

Loppuun on vielä myönnettävä, etten itseasiassa ole tainnut itse lukea Hunter S. Thompsonilta muuta kuin Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hyllystä kuitenkin löytyvät myös juttukokoelma The Great Shark Hunt ja jonkinlainen läpimurtoteos Helvetin enkelit. Nyt elämäkerran luettuani haluan lukea ne entistäkin enemmän.

Kesälomasuunnitelmat alkavat myös selkiytyä, varattuna on jo lennot (kunhan se penteleen tulivuori ei vaan laittaisi suunnitelmia uusiksi), pari majapaikkaa ja vuokrapolkupyörät. Ainakin yhdet festariliput pitäisi vielä hankkia, samoin vähän majoitusta ja bussilippuja. En millään malttaisi odottaa!

Ainiin, Gonzosta on kirjoitettu ainakin myös täällä.

Välihuuto koulukirjan ja työpaikan välistä

Elämäni on taas vaihteeksi muuttunut hieman hektiseksi, työntuntimäärät kasvavat jostain syystä samaa vauhtia kaiken muun kiireen kanssa ja vuorokausissa on valitettavan vähän tunteja. Luen kyllä edelleen melkein koko ajan, ikävä kyllä en vaan juurikaan mitään, mistä aikoisin kirjoittaa blogiin. Täten siis varoitan, että päivitystahtini tulee seuraavat pari viikkoa olemaan vähintäänkin hiljaisenpuoleinen. Tai on minulla nyt iltalukemisena Eating Animals (se on vihdoin kohta luettu!) ja Hunter S. Thompsonin elämäkerta Gonzo (mielenkiintoinen!), joten ne nyt varmaan jossain vaiheessa antavat aihetta aktivoitumiselle tällä saralla.

Niin, ja kesäkuun puolivälissä alkaa kesäloma (!!!), elämäni ensimmäinen palkallinen sellainen. Olen jo mielessäni listaillut kirjoja, joita haluaisin lomalla lukea. Lista on tietenkin ihan älytön aika pitkä, koska osa viime syksynkin kirjoista on vielä ihan avaamatta (kaikenlaista Nenäpäivästä ja Harjukaupungin salakäytävistä Shantaramiin ja Piikoihin). Klassikohaasteesta on lukematta melkein kaikki, ja vasta suomeksi ilmestynyt Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi houkuttelee minua kovasti myös.

Ajattelin myös tyhjentää ylikuormittuneita aivoparkojani lukemalla jotain pöhköä hömppää, ja koska en erityisemmin välitä ns. chick litistä tai romantiikasta, taidan turvautua dekkareihin tai vampyyriseikkailuihin. Muutama lukematon jännäri on kerääntynyt hyllyyn, mutta eniten houkuttaa kuitenkin nyt vampyyrifiktio. Nyt siis pitäisi vain päättää, palaisinko Sookie Stackhousen pariin (luin joskus iät ajat sitten kaksi ensimmäistä, sitten kiinnostus lopahti) vai ehkä sitten teinimäisempiä Vampire diarieseja?

Lukemisen lisäksi lomalla piti tosin ehtiä vähän reissatakin, joten voi olla, etten ihan kaikkea haluamaani ehdi lukea. Mutta jos nyt edes jotain.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Saksalaisen Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä tarttui herätelainana mukaan kirjastosta. Kirja on erittäin lyhyt, ja luinkin sen jo yhtenä iltana tuossa pääsiäisenä. Reissukiireiden seurauksena en kuitenkaan ole aiemmin ehtinyt kirjoittaa kirjasta, enkä sitä taida nytkään kauhean perusteellisesti puida. Mutta jotain nyt kuitenkin.

Lainasin kirjan ennenkaikkea siksi, että se perustuu mielestäni ehkäpä karmaisevimpaan tosielämän murhajuttuun, saksalaisen Hinterkaifeckin tapahtumiin vuodelta 1922. Luin aiemmin jostain, että Schenkel käyttää tapausta kirjansa pohjana, mutta suorastaan yllätyin, kuinka identtinen Hinterkaifeckin kanssa kirjan murhajuttu onkaan, juoruineen tekotapoineen kaikkineen. Vain tapahtuma-ajankohta ja paikkojen ja ihmisten nimet Schenkel oli muuttanut, samoin kuin tietysti sen, että kirjassa tekijä ja tämän motiivi selviävät, toisin kuin "alkuperäisessä" tapauksessa. Lyhyesti kerrottuna siis eristäytynyt maanviljelijä (kirjassa Danner, oikeasti Gruber) perheineen (vaimo, tytär, tyttären lapset sekä palvelustyttö) löydetään raa'asti murhattuina syrjäiseltä maatilaltaan. Murhaa edeltäneinä päivinä Danner/Gruber on maininnut talon avainten kadonneen sekä tämän havainneen lumessa tuntemattomat talolle johtavat jäljet, mutta ei jälkiä talolta pois. Murhan motiiviksi epäillään (sekä oikeasti että kirjassa) Dannerin/Gruberin huhuttua insestististä suhdetta tyttäreensä.

Schenkel käyttää kirjassaan ihan mielenkiintoista kerrontatekniikka, jossa vuorottelevat kyläläisten "todistajanlausunnot" ja eräänlainen kaikkitietävä kertoja. Koska tarina oli minulle tosiaan ennestään tuttu niiltä osin kuin se tositapahtumiin perustui, olivat kyläläisten "lausunnot" juoruineen ja spekulaatioineen kirjan mielenkiintoisinta antia, samoin se, että lukijan annetaan melko varhaisessa vaiheessa ymmärtää, että joku kuvatuista tai kertojista tosiaan on murhaaja. Kerronnasta käy hyvin ilmi myös kylän ja ehkä koko sodanjälkeisen Saksan pikkukylien ahdistava ja salaileva ilmapiiri. Kirja on kuitenkin aika lyhyt, ja ehkä tarinan ainesten rajallisuudesta johtuen silti hädin tuskin mittansa täyttävä (siis ilman, että välillä luisutaan tylsyyden puolelle).

Noin lopulta olisin toivonut kirjoittajalta ehkä vähän suurempaa omaperäisyyttä, mutta luulen, että ehkä jossain vaiheessa luen vielä saman kirjailijan Tapaus Kalteisin ja Bunkkerin. Ehkä.

Joko sinne voi mennä takaisin?

Berliini jäi sinne, minä tulin tänne. Kotiinpalaamisessa masentavinta oli käydä ruokakaupassa matkalla lentokenttäbussilta kotiin (missä ovat makoisat ja edulliset vihannekset ja runsaat luomutuotteet? Miksi täällä on näin paljon eineksiä ja miksi nämä salaatit on ihan nahistuneita?). Muutenkin eilinen meni aika pitkälti lentojen rasituksista toipumiseen ja ihmettelyyn, tänään olen taas haahuillut internetissä (aika paljon uutta sisältöä vajaassa viikossa). Illaksi tosin menen töihin, joten loppuu tämä velttoilu.

Berliini oli puolestaan justiinsa niin metka kaupunki kuin muistelinkin. Pysyttelimme aika pitkälti akselilla Kreutzberg-Neukölln-Friedrichshain-Prenzlauer Berg, aurinko paistoi (paitsi maanantaina, mutta ei sekään haitannut) ja ruoka oli parasta (hyvää, halpaa, tuoretta ja sitä oli runsaasti!). Perinteisiä nähtävyyksiä emme juuri nähneet, mutta näimme sen sijaan kivoja puistoja, Mauerparkin kirppiksen ja Kreutzbergin vappujuhlat. Saksan kielen taitoni olivat päässeet pahasti ruostumaan, mutta sitkeästi silti sönkötin germaanein kieltä ja yleensä sainkin, mitä halusin. Nyt haluaisin takaisin.

Kielitaitojeni rajoittuneisuuden tunnustaen koetin pidättäytyä kirjaostoksista, mutta kävimme kuitenkin muutamissa kirjakaupoissa. Reissun ainoat kirjaostokset minun osaltani tarttuivat mukaan sympaattisesta ja myös sympaattisesti nimetystä Lesen und lesen lassen -kaupasta.

Matkalukemistona minulla oli mukana Wladimir Kamineria (kirjoittanen siitä sanasen myöhemmin), ja hauska venäläisemigrantti ilostutti minua niin, että päätin hankkia omakseni jonkun miehen toistaiseksi suomentamattomista kirjoista. Kirjojen selailu vakuutti minut siitä, että Kaminerin kieli on verrattain helppolukuista ja kirjojen lyhyistä luvuista tai tarinoista koostuva rakenne on omiaan kieltä vähän huonommin osaavalle. Lopulta päädyin Neuvostoliittoa ja sosialismia humoristisella otteella käsittelevään Es gab keinen sex im sozialismus -kirjaan.

Toinen ostos oli silkka herätesellainen. Lastenkirjahyllystä löytyi ihana Janoschin Ach, so schön ist Panama eli Oi ihana Panama, kokoelma tarinoita pikku Karhun ja pikku Tiikerin seikkailuista. Päättelin, että minun kyllä pitäisi osata lukea 4-5-vuotiaille suositeltua kirjallisuutta (lastenkirjat oli kaupassa järjestetty "suositusiän" mukaan), ja koska kokoelma oli alkukielellä huikeasti edullisempi kuin suomennoksena, pääsi se mukaan. Myöhemmin luomukaupasta mukaan tarttui vielä yksi kirjallisuusaiheinen tuominen, hedelmillä ja yrteillä maustettua Tiger teetä.