Leppoisa harrastus vai vakavaa aivosärkyä, sekä tunnustushommia

Päivän aihe selviää otsikosta. Mietin tässä nimittäin, onko kirjallisuuden paikka maailmassani olla leppoisa nojatuoliharrastus, vai saako se aiheuttaa aivosärkyä? Tekstin inspiraationa toimi eräs puolittain harkitsematon kirjaostos, josta lisää tuonnempana. Jonkinlaiseksi innoittajaksi aiheeseen osoittautui myös maanantaina oluttuopin ääressä käymäni keskustelu kirjoista ja lukemisesta, lukemisen tavoista ja siihen liittyvistä valinnoista. Tuolloin ystäväni totesi nykyään lukevansa lähinnä kirjallisuutta, joka herättää hänessä jollakin tavalla äärimmäisiä tunteita: turhautumista, innostusta tai ehkä jopa raivoa. Sen enempää nyt tähän tuota keskustelua referoimatta (saatan nimittäin siteerata väärinkin), tämä oli mielestäni kiinnostava juttu! Itselleni kun lukeminen on enemmänkin jokapäiväistä puuhaa, jotenkin melkeinpä syömiseen ja nukkumiseen vertautuva välttämättömyys. Osittain kyse on varmasti siitäkin, että joka tapauksessa luen paljon työnkin puolesta, mutta olen kyllä aina lukenut vähän samaan tapaan. Siis melko lailla mitä sattuu, epäjärjestelmällisesti, ilman tavoitteita, hetken mielitekoja noudattaen ja määrällisesti aika paljon (ainakin paljon paljon enemmän kuin tuo em. ystäväni).

Kuvassa myös viihteellistä kirjallisuutta.

Olihan minulla etenkin nuorempana oli klassikkokausi, jolloin kannoin kirjastosta luettavakseni yhtä sun toista Bulgakovista Kamusiin ja Gogolista Brontëihin, mutta on kyllä myönnettävä, ettei tuo viime vuosien luettujen luetteloni ainakaan minuun itseeni tee kummoistakaan vaikutusta. Aika paljon lukukappaledekkareita ja lukuromaaneja, populaaritiedettä, hömppää ja elämäkertoja. Ihan kivoja lukukokemuksia ehkä, mutta kuinka moni noista kirjoista tarjosi minulle muuta kuin hetken viihdykettä? Ja tarvitseeko kirjallisuuden ylipäänsä tarjota muuta (no kai ny)? Haastaa lukijansa ajattelemaan, ehkä välillä turhauttaakin? Kommentoida todellisuutta, luoda uusia mahdollisia maailmoja tai käydä vuoropuhelua edeltäjiensä kanssa? Mikäli nyt kirjallisuus yhtään mitään taiteenlajina merkkaa, niin tietysti tarvitsee (ei tietenkään kaikkien kirjojen, eiväthän hollywoodleffatkaan pääsääntöisesti ole mitään Tarkovskia, mutta kyllä niiden arvostuksessakin sitten syystäkin on eroja).

Aloitin kyllä Proustiakin.

Miksen siis haasta itseäni enemmän kirjoilla? Lue hankalia, melkein mahdottomia kirjoja, ikivanhaa tai jälkipostmodernia kirjallisuutta, tiiliskiviklassikoita, filosofista hourailua tai korkealentoista spekulaatiota? Laiskuuttani varmaan. Ehkä, jos tekisin jotain ns. fyysisesti suorittavaa työtä, kokisin suorastaan tarvetta haastaa aivojani vapaa-ajalla, ja nyt kun pääasiassa teen aivotyötä, haastan vapaa-ajalla mieluummin kehoa. Ehkä kyseessä on haparoiva pyrkimys tasapainoon. Ehkä ei. Ehkä minä oikeasti vain kärsin älyllisestä laiskamatoudesta (kamala, mutta jotenkin totuudenmukaiselta kalskahtava ajatus). Ja sitten kuitenkin muodollisesti piiloudun sen tosiseikan alle, että luen kirjallisuutta, ihan kuin nyt mikä tahansa kansiin pantu keskinkertaisuus olisi automaattisesti hyvä ja yleväksitekevä teos. Tai ainakin parempaa kuin tv. Vaikka tiedän, että ei ole. Itseasiassa voisin jopa väittää, että eräät tv-sarjat ovat yhteiskunnallisesti merkittävämpiä, mielenkiintoisempia ja syvällisempiä kuin suurin osa niin kutsutuista dekkareista tai lukuromaaneista. Vaikka kirjallisuuden lukemisella on jotenkin hienompi kaiku, nyt menen ja väitän, että The Wire on merkityksellisempää taidetta kuin Paulo Coelhon mikä tahansa teos (tai kaikki niistä). Mielipiteeni on tietenkin subjektiivinen (mutta hyvä mielipide, huom.).

Tämän sekavan purkauksen primus motorina oli tietenkin se tosiseikka, että satuin tänään hortoilemaan uudessa Kaisa-talossa, ja jotenkin puolivahingossa tulin siinä sitten ostaneeksi tarjouksesta Ulysseuksen uuden suomennoksen. Hyllystä löytyy kyllä Saarikoskenkin käännös, mutta tämä Lehdon versio houkutteli kattavalla viiteapparaatillaan; en nimittäin hetkeäkään usko, että ainakaan mitenkään kokonaisvaltaisesti pystyisin nauttimaan teoksesta kirjallisuutena. Ei, kyllä minä lähestyn sitä pikemminkin jonkinlaisena länsimaisen kirjallisuuden labyrinttimaisena monumenttina, jossa tarvitsee hyvän kartan, ettei eksy. Haastava se siis ainakin on, mutta toivon, että saan siitä jotain irtikin, jotain, mitä ei ehkä ihan joka dekkarista löydy.

Siinä se nyt on. Älytön möhkäle.

Onnittelut jos jaksoit lukea tänne asti! Lopuksi vielä iloinen tunnustusasia, Oona Lopunajan lauseista (siellä luetaan dystopioita, mahtava konsepti ja hieno nimi blogilla) muisti tunnustuksella (kiitos!). Tällaisella:

Tunnustuksen säännöt menivät näin

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
2. Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Kävin äsken plaraamassa tuota sivupalkin blogilistaa ja totesin, että tämä on kyllä melkein kaikilla lempiblogeillani jo, mutta pistetään nyt vaikka menemään Aamuvirkkuun yksisarviseen, Kirjanurkkaukseen, Pumpuihin ja Taas yhteen kirjablogiin (jossa on muuten luettu tänä kesänä Ulyssesta, fanitan!). Erääseen männäviikonloppuiseen keskusteluun viitaten viidennen laittaisin Tommi Melenderille jos uskaltaisin! Hoo.

Nyt kyllä lopetan tämän jaarittelun ja lähden lenkille. Katsotaan sitä Ulyssesta sitten myöhemmin!