Puolipakolliset kesädekkarit eli Mons Kallentoft: Suvisurmat ja Tove Alsterdal: Kadonneet

Allekirjoittaneenkin mielen tutkimattomiin syövereihin on ilmeisesti ohjelmoitu ajatus, että kesällä pitää lukea dekkareita. Mielellään puun varjossa, riippumatossa, jääteetä siemaillen. Riippumattoon en kyllä ehtinyt, varjossa oli turhan viileä ja jääteetkin jäi juomatta, mutta pari dekkaria lukaisin kuitenkin.

Joululomalla luin jotenkin ajankohtaan sopivasti ruotsalaisen Mons Kallentoftin esikoisdekkarin Sydäntalven uhri, miekkonen kun on keksinyt kirjoittaa vuodenaikoihin teemoittuvan dekkarisarjan. Nyt kirjastosta tarttui sitten käpälään sarjan seuraava osa Suvisurmat, vaikka en erityisesti ihastunut tuohon ensimmäiseenkään osaan. Tutkimaton on ihmismieli ja sen tekemät lukuvalinnat, nähtävästi. Kun ensimmäinen kirja sijoittui jäätävän kylmään talveen, seuraavassa osassa Linköpingin kaupunki taas ryytyy ennennäkemättömän helleaallon kourissa. Helle on ilmeisesti herättänyt itse pahuuden (tätä kirjassa ainakin jatkuvasti toistellaan), sillä ensin löytyy teini-ikäinen tyttö raiskattuna ja muistinsa menettäneenä. Eikä aikaakaan, kun toinen löydetään kuolleena. Joku eli jokin ultimaattinen pahuus siis vainoaa paikallisia teinityttöjä, poliisin työ yhtä helteisessä kärsimyksessä rämpimistä, pääosassa edellisestä osasta tuttuun tapaan semiongelmainen rikostutkija Malin Fors kumppaneineen.

Suvisurmien tarinankuljetus toimi ihan nokkelasti, juoni on kohtuullisen näppärä ja nopealukuinen, mutta jokin Kallentoftin kirjoitustyylissä ei minua jaksa innostaa. Tai ehkä: olen dekkaririntamalla kuitenkin perinteisen, suoran, ehkä jopa ns. kovaksikeitetyn tyylin ystävä. Kallentoftin tapa sekoittaa kertomukseen kuolleiden hahmojen monologeja, ties mitä sekavia kurkistuksia tappajan mieleen sekä säätilojen ylitsevuotavaa kuvausta ei kertakaikkiaan nappaa (tunnustankin täten, että välillä hypin kaikista pitkästyttävimpien jaarituksien yli). Uskon kyllä, että monien mielestä Kallentoftin hieman omintakeinen tyyli on sangen virkistävä poikkeus toisiaan kovin likeisesti muistuttavien ruotsalaisdekkarien joukossa, mutta minä nyt pidän vähän erilaisesta otteesta.

Kallentoftin jälkeen tulin kuitenkin tarttuneeksi vielä toiseenkin läntisen naapurimaan dekkariin, kun kustantaja sattui postittamaan töihin lukukappaleita Tove Alsterdalin Kadonneista. Kirjan  kannesta käy ilmi, että Alsterdal on kustannusalan ammattilainen, joka on toimittanut mm. Liza Marklundin dekkareita, ja nyt siis innostunut laatimaan itsekin yhden. Kadonneet onkin muodollisesti oikein pätevä dekkari, jossa kolmen naisen kohtalot risteävät Euroopan laidalla. Takakannessa tosin mainostetaan, että kirja kertoo kolmesta naisesta. Todellisuudessa se kertoo pääasiassa yhdestä naisesta, amerikkalaisesta Allystä, jonka mies katoaa jutuntekomatkalla Ranskassa. Kaksi muuta naista, ruotsalainen Teresa ja laiton siirtolainen Mary ovat vain nopeasti ohivilahtavia statisteja, kappaleita Allyn tarinassa.

Kadonneet käsittelee vauhdikkaan trillerin keinoin ihmiskauppaa, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja siihen osallisten häikäilemättömyyttä, kuten myös rasismia, ennakkoluuloja ja niiden vaikutusta yksilöiden elämään. Kirja on periaatteessa oikein toimiva trilleri, mutta puutteensa silläkin. Vaikka teos on enimmäkseen näppärä page-turner, kärsi se toisinaan omituisesta tyhjäkäynnistä, toisinaan taas päättömästä vauhdista. Henkilöhahmot ja tapahtumat eivät ehkä olleet aivan uskottavimmasta päästä, mutta toisaalta pidin kyllä teoksen loppuratkaisusta. Parasta Kadonneissa oli kuitenkin se, että se tapahtui niin pitkälti paikoissa, joissa olen joskus käynyt, ja niinpä kirja vei minut uudestaan paitsi Pariisiin, myös Lissaboniin Alfaman kaupunginosaan, Marbellaan ja hämmentävän överiin Puerto Banusiin Marbellan vieressä.

Noin muuten ohimennen piti vielä kertoa, että ensimmäinen "vapaa viikonloppu", ts. aikana jälkeen kirjakaupantätiyden, oli kerrassaan mainio. Perjantaina tosin työpalaveerasin ja sumplin asioita, mutta iltapäivästä jo sitten osallistuin ensimmäiseen kirjablogitapaamiseen Innon juhlien yhteydessä, tapasin monia kiinnostavia kanssabloggaajia (harmillisesti kaikkien kanssa en kuitenkaan ehtinyt puheisiin!) ja viihdyin hyvin (ja myöhään!). Eilen tapasin parhausihmisiä burgerien ja saunan merkeissä, tänään kävin Lintsillä ja Cellassa, kohta leivon vielä omenapiirakkaa, että pakastimeen tulee tilaa uusille omenasoseille. Olisivatpa viikonloput aina tällaisia!

Mons Kallentoft: Suvisurmat (Sommardöden). Suom. Mirja Hovila. Schildts 2010.
Tove Alsterdal: Kadonneet (Kvinnorna på stranden). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.