Matt Haig: The Radleys, tai erilainen vampyyriromaani?

Yritän nyt hiukan purkaa sivupalkin luettua-listaan kertynytttä ruuhkaa. Onneksi en sentään lomalla ehtinyt ihan mahdottomia määriä lukea, sillä tavoitteenani on tavalla tai toisella blogata kaikista (huvikseni) lukemistani kirjoista.

Kirjastosta tarttui mukaan ihan satunnaisotannalla The Radleys -niminen romaani (se on suomennettukin muistaakseni nimellä Radleyn perhe). Matt Haigin romaani kertoo rauhallisessa englantilaiskylässä asuvasta, erittäin keskiluokkaisesta ja keskiverrosta Radleyn perheestä, johon kuuluu äiti, isä, tytär ja poika. Vanhemmat ovat turhautuneita toimimattomaan avioliittonsa, poikaa kiusataan koulussa ja tytär haluaa ryhtyä vegaaniksi. Kyseessä ei ole kuitenkaan ihan tavallinen perhe, vaan heillä on verinen salaisuus. Radleyt ovat nimittäin vampyyrejä, joskin pidättäytyviä vampyyreja, jotka pyrkivät elävään mahdollisimman ihmismäistä elämää pidättäytyen veren juonnista ja kuorruttaen itsensä vahvalla aurinkovoiteella. Perheen äiti ja isä ovat asialleen sen verran omistautuneita, että eivät ole kertoneet teini-ikäisille lapsillensakaan tästä perheen pienestä erityispiirteestä. Kuten arvata saattaa, totuus kuitenkin paljastuu aikamoisella rytinällä, ja pian kuvioissa ovat niin isä-Peterin villihkö vampyyriveli kuin paikallinen virkavaltakin.

The Radleys ei varsinaisesti ole tavallinen, angstin tai romantiikan kuorruttama vampyyriromaani. Se ei muistuta sen enempää Twilightiä kuin Draculaakaan. Lähin vertauskohta löytyisi ehkä jostain keskiluokkaisia perhesuhteita ja viettien tukahduttamista ruotivasta kirjallisuudesta, joskin verisellä twistillä. Kirjassa vampirismi toimii ehkä lähinnä vertauskuvana sille, miten keskiluokkaisuus ja sinnikäs konformismi voiat onnistua tukahduttamaan alkukantaiset vietit tiettyyn rajaan asti, mutta sitten kun kulissit romahtavat, jälki on rumaa. Tosin The Radleys ei missään nimessä ole mitenkään erityisen syvällinen, synkkä tai varsinkaan psykoanalyyttinen romaani. Se on pikemminkin kevyen humoristinen, dialogivetoinen pikku kertomus, jonka tyylilaji muistuttaa itseasiassa aika paljon näppärää nuortenkirjaa.

Ehkä johtuen juuri tuosta nuortenkirjamaisuudesta en saanut kirjasta mitenkään kauheasti irti. Se oli kyllä ihan viihdyttävää ja nopeaa luettavaa, eikä siinä ollut mitään liian ilmeisen ärsyttävää tai turhauttavaa, mutta ei myöskään mitään erityisen vaikuttavaa ja ajatuksia herättävää. Tarinan kuljetus toimii sähäkästi, hahmot ovat enimmäkseen uskottavia ja kirjan parissa viihtyy, mutta siihenpä se sitten jää. Jostain syystä mieleeni tulivat myös Angela Sommer-Bodenburgin ihanat Pikku vampyyri -kirjat, joita lapsena rakastin, ja harmittaa, etten ostanut niiden uusia yhteisnidepainoksia, kun ne pari vuotta sitten ilmestyivät.

Pienellä googlailulla selvitin, että suomennos on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä.

Matt Haig: The Radleys. Canongate Books, 2010.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe

Tutustuin Lionel Shriveriin ensimmäisen kerran kesällä 2007, jolloin lainasin kirjastosta tuolloin verrattain tuoreen Poikani Kevin -kirjan, vaikutuin ja tykkäsin. En kuitenkaan tullut tarttuneeksi kirjailijan muihin teoksiin ennen kuin vuodenvaihteessa luin tuoreimman suomennoksen Jonnekin pois. Koska pidin siitäkin, täytyi minun vakavasti harkita mahdollisuutta, että pitäisin Shriverin muistakin kirjoista. Kesälomalla sitten lainasinkin kirjastosta Kaksoisvirheen, jota olin ennen vältellyt luultavasti sen tähden, että kirja sijoittuu tennismaailmaan, joka ei herättänyt minussa juuri kiinnostusta. Tosin takakannessa saattaa lukea, että kirja on pikemminkin romaani avioliitosta kuin tenniksestä, mutta koska en pidä avioliittoakaan mitenkään äärettömän kiehtovana asiana, olin tähän asti jättänyt kirjan hyllyyn.

Jälkiviisaana voin nyt sitten sanoa, että eipä olisi kannattanut; Kaksoisvirhe on varsin vetävä, taidokas ja mielenkiintoinen romaani. Kirjan tapahtumat eivät ole ollenkaan niin dramaattisia kuin Poikani Kevinissä tai Jonnekin pois -kirjassa, mikä oli oikeastaan hyväkin asia, sillä nyt hahmojen keskinäisen dynamiikan ja henkilöiden puistattavat mutta kuitenkin inhimilliset piirteet paljastavat tapahtumat eivät vie liiaksi tilaa eivätkä liiaksi selitä näitä piirteitä (syöpä, kuolema, kouluampumiset kun ovat jotenkin vähän eri kaliiperin tapahtumia kuin sijoituksen tippuminen tenniksen maailmanlistalla).

Kaksoisvirheen päähenkilö, 23-vuotias tennislupaus Willy Novinsky on antanut tennikselle koko elämänsä. Willyn keskiluokkainen ja keskinkertaisuudessaan rypevä perhe ei ole kannustanut Willyä tennisuralle, mutta sisukas ja älykäs Willy on tästä huolimatta pyristellyt ylöspäin rankingeissa ja pystyy viimein jotenkuten elättämään itsensä palkkiorahoilla. Sitten Willy tapaa Eric Oberdorfin, lupaavan, mutta myöhään aloittaneen tennispelaajan ja huippuyliopistosta valmistuneen onnistujan, joka tuntuu menestyvän kaikessa mihin ryhtyy. Pari alkaa seurustella ja päätyy naimisiinkin.

Suhteen alussa Willy pelaa miestään paremmin, menestyy paremmin rankingeissa, mutta tuntee silti huikaisevaa epävarmuutta, tyrmäävää kateutta ja ei ehkä täysin katteetonta pelkoa miehensä tennisuran etenemisestä. Willy ymmärtää tenniksen realiteetit: kuinka huikaisevan epätodennäköistä on, että pariskunnan kumpikin osapuoli menestyy niin kilpailussa lajissa kuin tennis, kuinka toisen väistämättömältä näyttävä kohtalo on jäädä toisen varjoon. Kun Willy sitten ratkaisevan tärkeässä ottelussa romahtaa, ohittaa Eric hänet rankingeissa, ja viimeistään siitä alkaa myös avioliiton syöksykierre, joka – Shriverin romaaneja lukeneille tuttuun tapaan – paljastaa henkilöhahmojen pikkumaisimmat ja inhottavimmat piirteet, maailman raadollisuuden ja ihmisten välillä lopulta aina vallitsevan ylittämättömän eron, jota ei kuro umpeen rakkaus eikä viha.

Vaikka tämänkin Shriverin romaanit hahmot ovat enimmäkseen tavalla taikka toisella epämiellyttäviä, viihdyin heidän seurassaan. Ja vaikka en tiedä mitään tenniksestä, kirjan sijoittuminen urheilun maailmaan oli virkistävää (lisäksi olen huomannut kirjan lukemisen jälkeen kiinnittäväni enemmän huomiota urheilusivujen tennisjuttuihin!), ja suomennoskin oli varmaan aika sujuva, tai en ainakaan muista erityisesti kiinnittäneeni siihen huomiota.

Joistain seikoista ehkä kuitenkin huomasi, että kirja on julkaistu jo 90-luvulla ja myös suhteellisen varhaisessa vaiheessa Shriverin uraa: teemana "sukupuolten välinen sota" tuntuu jotenkin kuluneelta (tosin parisuhteen ongelmallisuus on tietysti ikuisuusteema kirjallisuudessa, vähän haukotus silti), kirja on hiukan lavea ja välillä kerronta on aika kökköä (apua niitä seksikohtauksia). Mutta siis hyvä, kuitenkin, lopulta.

Nyt minulla on kirjastosta lainassa sekä Syntymäpäivän jälkeen että uutukainen The New Republic. Saapa nähdä, saanko molemmat luettua, vai iskeekö Shriver-yliannostus.

Kaksoisvirheestä ovat kirjoittaneet ainakin Karoliina ja Leena Lumi.

Lionel Shriver: Kaksoisvirhe (Double Fault, 1997). Suom. Hanna Sola. Avain 2007.

George R. R. Martin: A Game of Thrones

Uskomattoman arpomisen jälkeen päädyin lopulta kuitenkin ottamaan reissulukemiseksi George R. R. Martinin fantsumöhkäleen A Game of Thrones. Valinta oli sikäli osuva, etten kahden viikon reissun aikana ehtinyt edes lukea kirjaa loppuun (no, melkein loppuun kuitenkin pääsin, ja loput kotimaan kamaralla sitten). Lisäksi olin talvella onnistunut koukuttumaan HBO:n samannimiseen tv-sarjaan, vaikka onkin totta, mitä joku neropatti siitä twiittasi: "Game of Thrones reminds me of twitter a lot because there are 140 characters and terrible things are always happening." En koskaan oppinut oikein erottamaan sarjan partaheppuja toisistaan, kirjassa on onneksi liitteenä mukana selostus siitä, kuka kukin on ja mihin aatelishaaraan kuuluu. Se auttoi, vähän.

Lukukokemuksena A Game of Thrones oli ihan kelpo, keskinkertainen, useimmiten viihdyttävä, mutta ei missään nimessä mikään maailmaa mullistava kirjallinen sensaatio. Seuraavaksi listaan asioita, joista kirjassa pidin, ja toisaalta taas en pitänyt.

Kiitämme:
"Realismia" fantasiamaailmassa: kirjassa ei pyöri velhoja, taikoja tai muuta fantsulukemistojen peruskauraa, lohikäärmeetkin ovat kuolleet sukupuuttoon ja uskonto lähinnä rituaaleja.
Henkilöitä: Kirjan henkilöt ovat verrattain inhimillisiä ja yleensä melko johdonmukaisia hahmoja, eikä jako "hyviksiin" ja "pahiksiin" ole ihan niin mustavalkoinen kuin muistini mukaan useimmissa lajityypin kirjoissa (kokemukseni ovat kyllä lähinnä jostain varhaisteini-iän Eddings-maratooneista, joten en ole mikään fantasian ylin asiantuntija).
Ainesosien suhteita: Kirjassa on melko sopivassa suhteessa toimintakohtauksia, matkatekoa, poliittista juonittelua ja tarinan taustoitusta. Ja vallan älyttömästi dialogia, mutta ei se mitään.
Kirjan kieltä: Miekkojen ja kirveiden lisäksi Martin käyttää keskiaikaisen tunnelman luomiseksi vanhahtavaa englantia. Sitä on erityisesti ripoteltu repliikkeihin, ei onneksi niinkään kerrontaan.

Moitimme:
Henkilöitä/kerrontaa: Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon, ja kerrontatekniikkana Martinin käyttämä tyyli, jossa seurattava hahmo vaihtuu joka luvussa on (tälle) lukijalle hiukan turhauttava: juuri kun jotain mielenkiintoista tapahtuu yhdelle tyypille, siirrytäänkin toiselle puolelle valtakuntaa. Huoh. Martinin kunniaksi on kuitenkin todettava, että lukuisat vaihtuvat näkökulmat pystyy kuitenkin enimmäkseen erottamaan, eikä kovin usein huomaa ihmettelevänsä, kukas tässä nyt oikein onkaan päähenkilönä.
Tolkuttoman runsasta kuvailua: en tiedä, pitääkö paikkansa huhu, että genren kirjailijoille maksetaan sivumäärän perusteella, mutta siltä tämäkin teos vähän vaikuttaa. Tylsiä kohtia ja tapahtumia on näppärästi pitkitetty loputtoman tuntuisilla selostuksilla siitä, mitä kullakin henkilöhahmolla on päällänsä, miltä jossain tuoksuu tai miltä maisema näyttää. Erityisen suurella antaumuksella kuvaillaan henkilöiden viittoja, haarniskoja ja solkia. Ihan oikeasti. Ja toisessa osassa tämä senkun pahenee.
Ihmissuhde- ym. kuvausta: Martin osaa kirjoittaa miekkojen kalistelusta ihan pätevästi. Sen sijaan henkilöiden, yhteiskuntaluokkien tai ihmisryhmien välisten suhteiden kuvailu jää melko ulkokohtaiseksi, pintapuoliseksi tai jopa olemattomaksi ainakin ensimmäisessä osassa (sen sijaan hahmoja tuntuu määrittävän aika pitkälti se, mihin sukuun eli "taloon" he sattuvat kuulumaan. Paitsi naisia, heitä määrittää ensi sijaisesti se, että he ovat naisia).

Kaikenkaikkiaan A Game of Thrones oli ihan hauska lukukokemus, ja vähän toivoin pääseväni uppoamaan kokonaisvaltaisesti Martinin fantsumaailmaan seuraavien osien avulla. Ikävä kyllä toinen osa A Clash of Kings on nyt yöpöydällä kesken jo toista kuukautta, eikä se jotenkin jaksa vetää minua puoleensa. Osittain syynä on varmastikin se, että tv-sarjan toisen kauden tapahtumat ovat vielä melko tuoreessa muistissa, eikä tällä kirjalla ole siis juonellisesti kauhean yllätyksellistä tarjottavaa. Juonen tuttuuden vuoksi tulee sitten kiinnitettyä tarpeetontakin huomiota teoksen ärsyttäviin puoliin (se vaateparsien kuvailu!), ja se siitä keskittymisestä sitten. Ehkä minä vielä jonain päivänä luen sarjan loppuun (tai ainakin ne minulla jo olevat neljä ensimmäistä osaa), mutta nyt ohitse kiilaavat mielenkiintoisemmat teokset.

Martinia ovat lukeneet myös ainakin koko sarjan mitalla Booksy ja peikkoneito. Tii on lukenut kaksi ensimmäistä osaa, ja Sallan lukupäiväkirjassa taas ensimmäistä osaa käsittelevää tekstiä seuraa mielenkiintoinen keskustelu kirjallisuuden kääntämisestä.

George R. R. Martin: A Game of Thrones. Book One of A Song of Ice and Fire. Bantam Books, 2011 (1996).

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa

Kesän fillarimatkan pohjustukseksi luin Soininvaaran ja fillarifoorumin lisäksi yhden toisenkin pyörämatkakirjan, nimittäin Matti Rämön ensimmäisestä pitkästä pyöräreissusta kertovan Rengasrikkoja Saharassa. Sittemminhän mies on polkenut Kauko-Idässä, Intiassa sekä Jäämerelle, mutta ensimmäisessä teoksessa liikkeellä on verrattain noviisi pyörämatkailija. Rämö polki parin kuukauden aikana Tallinnasta aina Afrikkaan asti, ja oli itseasiassa liikkeellä samana kesänä kuin Odekin.

Vaikka Rämön kirja on itsessäänkin vallan mielenkiintoinen, sitä oli vaikea olla vertaamatta Soininvaaran matkapäiväkirjaan, kun se kerran oli vielä tuoreessa muistissa. Vaikka miesten reitti on ainakin osittain sama, matkanteko on hyvin erilaista. Ode polki maantie-Bianchilla vain pieni reppu selässään, kun taas Rämöllä oli kuormaa 40 kg edestä (en kyllä oman reissun jälkeenkään käsitä, mitä ihmettä mies oikein kantoi mukanaan. Itsestä kun tuntuu, että vaikka olisimme lisänneet teltat, makuupussit, trangiat ja ruokavarastot, olisivat kuormamme silti jääneet parinkymmenen kilon tuntumaan). Soininvaara yöpyi sisätiloissa, Rämö enimmäkseen telttaili vaihtelevissa tienvarsipusikoissa. Molempien matkaan sattui kommelluksia, mutta Rämö käytti huomattavasti enemmän aikaa pyöränkorjailuun (etenkin poikkinapsahtelevat pinnat tuntuivat vaivaavan) ja ylipäänsä tuntui, että hänelle sattui enemmän hankalia vastoinkäymisiä (reissukin oli toki pitempi).

Eroista huolimatta Rämö kirjoittaa Oden lailla oikein sujuvaa ja mielenkiintoista tekstiä, ja ohitetut maisemat inspiroivat monenlaisiin pohdintoihin. Myös tavattujen ihmisten ja visitoitujen paikkojen kuvaus on miellyttävän eläväistä. Rakenteeltaan molemmat kirjat ovat sangen matkapäiväkirjamaisia, jossa kukin päivä on omana tekstinkohtanaan, mutta tämän lisäksi Rämön kirja on jaettu isompiin alalukuihin. Ei huono.

Allekirjoittanut valmiina iskemään tietä.

Rengasrikkoja Saharassa on myös kuvitettu sekä piirroskuvin että Rämön omin valokuvin ja näiden yhdistelmin. Hauska idea, mutta en kauheasti pitänyt niistä piirroksista. Tämä taitaa kuitenkin olla makuasia.

Yhtä kaikki, vaikka Rämön matkassa on vastoinkäymisiä, eikä niiden kuvaus ehkä ensimmäisenä houkuta lukijaa hyppäämään pyörän selkään, minulla kirja kuitenkin lisäsi pyörämatkakuumetta (tosin vielä enemmän sitä lisäsi itse reissu). Luulen, että jossain vaiheessa lueskelen vielä miehen myöhemmätkin pyörämatkakirjat. Vielä enemmän luulen, että jossain vaiheessa myös itse hyppään taas pyörän selkään ja huristelen Eurooppaan, ensi kerralla ehkä teltta muassamme.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa. Minerva kustannus, 2009. Kansi: Rami Saaristo.

Charlaine Harris: Deadlocked sekä eroottisesta hömpästä eli Fifty Shades of Grey WTF?

Jahas, lomat on lusittu jo kauan sitten, ja muutenkin kuviot ovat tässä jo pyörineet suuntaan ja toiseen (kuun vaihteessa mm. lopetan kirjankaupantädin pitkän ja menestyksekkään urani keskittyäkseni kustannuspuolen hommiin ja siihen pahuksen graduun). En ole ehtinyt paljoa kirjoitella, ja sitten kun kirjoitusrutiini menee, niin kyllähän sen tietää, kuinka siinä käy. Unohtaa, että koko blogia onkaan!

Asiaan!

Alkukesästä lukaisin Charlaine Harrisin tuoreimman teoksen Deadlocked, lähinnä siksi, kun olin aiemmatkin Sookie Stackhouse -kirjat lukenut. Odotukseni olivat melko matalalla, sillä ensimmäisten n. viiden osan jälkeen sarja oli minusta jo osoittanut pieniä heikkenemisen merkkejä. Päätin kaikesta huolimatta lukea kirjan, tarjoaisihan se varmasti ainakin jonkinlaista kevyttä viihdettä. En kuitenkaan halunnut kirjaa fyysisenä kappaleena hyllyjä täyttämään, joten hankin sen sähköisenä versiona kännykkääni. Tulipa siis samalla luettua ensimmäinen kokonainen kirja kännykän näytöltä. Formaatti sopi ihan hyvin tällaiselle kevyen puoleiselle ja lyhyelle kirjalle, mitään raskaampaa tuskin jaksaisin pieneltä näytöltä lukea (miksi kukaan ei vieläkään ole ostanut minulle sitä Kindleä?).

Toimisto on siirtynyt puistoon.

Kirjasarjan kahdennessatoista (!) osassa telepaattitarjoilija-Sookien elämä on taas yhtä yliluonnollista soppaa: vampyyripoikaystävä-Ericin kanssa menee huonosti, fae-porukka aiheuttaa hämmennystä, ja joku taas suunnittelee murhailuhommia. Suoraan sanottuna en kuitenkaan enää muista kirjan juonesta enää juuri mitään, paitsi ettei se kyllä lukiessakaan tehnyt juuri vaikutusta. Verrattuna aiempiin osiin, joissa sentään pienistä uskottavuusongelmista huolimatta sattui ja tapahtui, tässä viimeisessä (kuten myös muistaakseni tätä edellisessä) jaariteltiin loputtomasti Sookien päivittäisistä askareista ja ties mistä Bon Tempsin asukkaiden epämielenkiintoisista tapahtumista, eikä tarina edennyt juuri minnekään. Huoh. Toivon, että a) seuraava osa on vauhdikkaampi ja b) se on sarjan viimeinen. Että Harris tajuaa päästä henkitoreissaan kituvan sarjan kärsimyksistään.

Näkymiä saunan parvekkeelta.

Hämmentävää kyllä, True Bloodin viides kausi puolestaan on ainakin ensimmäisten seitsemän jakson perusteella parantanut otettaan Alan Ballin luovuttua ohjaksista. Näin ollen joudunkin nyt palaamaan vanhaan mielipiteeseeni ja toteamaan, että kyllä tv-sarja tällä kertaa vie voiton kirjasta (paitsi jos vastakkain laitetaan kirjasarjan ensimmäiset viisi kirjaa ja umpihuono nelos-tuotantokausi!).¨

Deadlocked on luettu ainakin täällä, täällä ja täällä. Muutamat tykkäsivät enemmän kuin minä, lukekaa sieltä siis vaihtoehtoisia mielipiteitä!

Charlaine Harris: Deadlocked. Victor Gollancz, 2012.

Toimisto vaihtui rosé- ja mansikkapiknikiksi.

Asiasta toiseen ja ehkä hiukan kuitenkin teemaa liipaten, luin juuri täältä hämmentävän kirjallisuusuutisen. Tai en tiedä, kuinka hämmentävää se nyt on. Kyse on siis siitä, että Fifty Shades of Grey -romaani on paukauttanut rikki ennätyksiä, ja on nyt Ison-Britannian kaikkien aikojen myydyin romaani, ylittäen niin Harry Potterin viimeisen osan kuin Da Vinci -koodinkin (sarjana Potterit sentään ovat vielä kaukana omissa sfääreissään). Hupsheijaa ja hohhoijaa. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi tuumia. Onhan toki hienoa, että kirjat edelleen myyvät ja niille on kysyntää. Toisaalta taas minulla ei ole järin korkeita käsityksiä tästä teoksesta, enkä voi vähän olla surkuttelematta sitä, että kansa ostaa mielin määrin heppoista kolmen pennin eroticaa. Maailmassa, jossa on niin paljon niin hyvää kirjallisuutta! Ehkä jopa hyvää eroottista kirjallisuutta? (Tästä en ole ihan varma, mutta minulla on ainakin pari ihan kelvollista kokoelmaa Anaïs Niniltä. Ja pienellä googlailulla löysin myös tällaisen.) Miksi? Miten?

Mielipiteeni saattaa olla hiukan tekopyhä, kun nyt otetaan huomioidaan, että tässäkin postauksessa käsittelen kirjaa, jonka itsekin luokittelen romanttis-yliluonnolliseksi roskaksi, eikä makuni muutenkaan ole mikään korkeakirjallisin mahdollinen. En myöskään tiedä, ketkä kaikki kirjaa ovat ostaneet ja mikä on ollut heidän motiivinsa, mutta joku tässä nyt silti minua ärsyttää. Ärh.

Menin muuten tuossa keväällä vannoskelemaan, että tähän kirjavillitykseen en aio sekaantua, enkä aio vieläkään. Mutta mielestäni tätä on näkynyt aika vähän suomalaisissa kirjablogeissa ylipäänsä. Onko tämä siis jäänyt lukematta, vai kenties tunnustamatta?  Pitää ehkä pureskella vähän tätä kuviota, ja palata asiaan hieman jäsentyneemmin ajatuksin. Ja kertokaa jos olette lukeneet/harkitsette lukevanne/kirja on herättänyt kiinnostusta/vastenmielisyyttä/ärsytystä?!? Minua nyt jotenkin kiinnostaa tämä homma.

p.s. Kuvituksena satunnaisia räpsyjä kännykästä. Ostin kuitenkin pari viikkoa sitten uuden kameran (jihuu!), joten blogin kuvituskuvissa tulee ehkä lähiaikoina tapahtumaan pientä kohentumista. Tällä hetkellä tästä uudesta kamerasta on kuitenkin akku latauksessa, joten en juuri nyt saa uusia otoksia siirrettyä koneelle.

Pakollinen lomalla ollaan -päivitys

Kolmas linja on viime aikoina päässyt pahasti lomakuosiin. Itseasiassa blogi on paljon enemmän lomalla kuin kirjoittajansa, freelancerin osaksi kun toisinaan jää ahertaa silloinkin, kun oikeastaan on lomalla. Kirjojen pariin en ikäväkseni ole tällä lomalla päässyt vielä ollenkaan niin paljon kuin olisin halunnut! Ensimmäiset pari viikkoa menivät reissussa (tarkempaa raporttia kehkeytyy viereisellä tontilla), ja päivän fillaroinnit ja muut aktiviteetit pitivät huolta siitä, että iltaisin tuli uni jo parin sivun jälkeen. Pyöräillessä olisi voinut tosin kuunnella äänikirjoja, ja tällaista mahdollisuutta kaipasin etenkin silloin, kun tien kapeudesta tms. johtuen piti ajaa perätysten eikä voinut kunnolla jutustella matkakumppanille. Kyseinen veto olisi kuitenkin luultavasti kuluttanut ainoan kuuntelemiseen soveltuvan laitteen, siis kännykkäni, akun loppuun turhan tehokkaasti. Luin siis hyvin vähän, mutta kaikkea muuta tuli kyllä puuhattua.

Lipottimet nauttivat lomasta Volkspark Friedrichscheinissa,
Berliinissä.

Tänään ajattelin huristella Itä-Suomeen pariksi päiväksi maalle, ja olen jo kasannut kirjapinoa, johon upottautua. Loppuviikon taas näillä näkymin seilaan jossain päin Saimaata. Jee!

Tällä hetkellä näyttää muuten siltä, että tämän kesän sivumäärällisesti ja muutenkin isoin juttu on kuin onkin se  G. R. R. Martinin Songs of Fire and Ice. Ensimmäinen osa alkaa olla kahlattu, joten kaipa sitä on pakattava seuraava mukaan. Leppoisahkoa aivot narikkaan -viihdettä!

Toivotan lukijoille makoisaa kesää ja palaan langoille taas ensi viikolla, toivottavasti muutamalla luku- ja muullakin elämyksellä rikastuneena!

Matkalukemisen valinnan sietämätön vaikeus

Kuten jo edellisessä kirjoituksessa pohjustelin, vajaan viikon päästä koittaa kesän the ulkomaanmatka, fillaritrippi Kööpenhaminasta Berliiniin ja siihen päälle viikon verran lomailua päätepisteessä. Yleensä minulla on tapana tosiaan kiikuttaa lyhyillekin matkoille vähintään pari kirjaa mukaan, eihän koskaan voi tietää, mitä tekee mieli lukea, ja mikä kirja parhaiten sopii tilanteeseen. Sain nimittäin varmaan ikuisen trauman kun luin Meksikossa rannalla ainoaa mukaan ottamaani kirjaa, viikkoa aiemmin New Yorkista ostamaani Paul Austerin Oracle Nightiä. Kirja oli kyllä hyvä, mutta se olisi sopinut niin paljon paremmin luettavaksi sinne New Yorkiin kuin Karibianmeren rannalle. Kamala tilanne!

Tällä kertaa se ikävä tosiseikka, että minun täytyy kuljettaa kaikki matkatavarani itse polkupyörän selässä hieman vähentää haluja raahata mukana kokonaista minikirjastoa (miksi, oi miksi en ole tullut hankkineeksi sitä Kindleä?!?). Mukaan siis tulisi ensi vaiheessa vain yksi pokkari (pidätän kyllä itselläni oikeuden ostaa matkan varrelta tarpeen vaatiessa lisää lukemista). Välttääkseni edellämainitun kaltaisen "väärän" matkalukemisen katastrofin, kyselin viime postauksessa Saksaan tai Tanskaan sijoittuvia kirjoja. Sainkin suosituksen Katharina Hagenan romaanista Omenansiementen maku. Sitä ei kuitenkaan ilmeisesti sittenkään ole julkaistu pokkarina (ei ainakaan löydy minkään kirjakaupan valikoimista), joten taidan kuitenkin ottaa kirjan luettavaksi kirjastolainana myöhemmin kesällä.

Finalistit ryhmäkuvassa.

Sen sijaan kollasin hiukan omia hyllyjä ja onnistuin karsimaan lukemattomista pokkareista muutamia finalisteja: George R. R. Martinin Game of Thrones, Joyce Carol Oatesin Blondi, Haruki Murakamin Kafka on the Shore, Jeffrey Eugenideen The Marriage Plot ja Pirkko Lindbergin Maailmanmatka. Näistä viimeiset kaksi ovat tuoreita hankintoja, kun taas kolme ensinmainittua ovat odottaneet lukuvuoroaan jo muutaman kuukauden. Seuraavaksi ajattelin valinnan helpottamiseksi listata kunkin kirjan plussia ja miinuksia. Kommenttiboksi on myös erittäin vapaa kommenteille, suosituksille ja mielipiteille!

GAME OF THRONES
+ ehkä sopivan hömppäistä ja mukaansatempaavaa lukemista pitkien polkemispäivien illoiksi?
+ vaikka olen seurannut tv-sarjaa, olen kroonisesti kujalla sarjan henkilöistä ja tapahtumista, ehkä kirjan lukeminen auttaisi asiassa?
+ TBR jo vuodenvaihteesta
+ tiivis ja pienitekstinen: paljon lukemista painoon nähden
+ sijoittuu mielikuvitusmaailmaan, joten ei "väärän maan" ongelmaa
- matkaseuralaista ei kiinnostaa (olisi kätevää, jos kesken matkan voisimme vaihtaa päittäin matkalukemiset)
- osa sarjaa, enkä viitsi ottaa seuraavia osia mukaan
- fantsu on aina riski, en pidä genrestä mitenkään varauksettomasti

Nää sopii kivasti yhteen. Noin niinku värisävyiltään.

BLONDI
+ lukulistalla iät ja ajat
+ kuulemma hyvä
+/- erittäin paksu, melkein epäkäytännöllisen paksu
- en ole erityisen kiinnostunut Marilynistä, joten aiheen kiehtovuus on vähän vielä kysymysmerkki
- tuskin tämäkään kiinnostaa matkaseuralaista
- ei liity kohdemaihin mitenkään

KAFKA ON THE SHORE
+ ehdokkaista luultavasti pisimpään TBR-listalla
+ epäilemättä hyvä, kiehtova aihe
+ kompakti koko
+ matkaseuralaista saattaa kiinnostaakin?
- ei liity Saksaan/Tanskaan
- onko liian vaativaa luettavaa väsyneenä ja pienissä pätkissä?

THE MARRIAGE PLOT
+ TBR jo ilmestymisestään
+ tykkäsin kovasti Eugenideen aiemmista, joten uskon pitäväni tästäkin
+ matkaseuralainenkin haluaa lukea tämän
- miten sopii luettavaksi matkalla? Ei tämäkään liity mitenkään em. maihin. Onko tämä ihan tyhmä kriteeri?

MAAILMANMATKA
+ matkakirja sopii yleensä matkalukemiseksi
+ kiinnostava kirja, joskin sijoittuu jo vuoteen 1990
+/- ilmeisesti varsin verkkainen tyyli, kyllästynkö tai pitkästynkö?
+/- todennäköisesti lisää matkakuumetta (onko se huono asia?)
- epäilen, ettei kiehdo seuralaista

Mielipiteitä? Jos olisin kelmi luonne, maanittelisin seuralaisen kantamaan tuon The Marriage Plotin ja ottaisin itse jonkun näistä muista, mutta se ei olisi kovin vastavuoroista.

Pelimiehen veto olisi myös ottaa mukaan jotain semmoista luettavaa, jonka luettuaan voi kevyin mielin heivata matkasta jonnekin hostelliin ja hankkia uutta. Näistä luullakseni vain Game of Thrones on semmoinen, jota en halua hyllyssäni pitää.

Osmo Soininvaara: Fillarilla Nizzaan, matkasuunnittelua ja lopussa vielä mainos

Osmo Soininvaara löi keväällä 2007 vetoa, että polkisi kuukaudessa Tallinnasta Nizzaan. Matkan aikana Soininvaara piti blogia Hesarin nettisivuilla, ja seuraavana vuonna blogi jalostui Teoksen kustantamana kirjaksi. Itse muistan seuranneeni satunnaisesti tuota blogia, ja myös havainneeni kirjan ilmestymisen. Omaksi ja luettavaksi kirja tuli kuitenkin hankittua vasta, kun omat kesäiset pyörämatkasuunnitelmat alkoivat mielessä kehkeytyä. Mutta niistä lisää kohtaa, ensin puin Oden kirjaa.

En enää löydä kirjasta kohtaa, jossa Soininvaara esittää alkuperäisen arvionsa siitä, miten pitkä pyörämatka Tallinnasta Nizzaan on. Oli miten oli, mutkittelevien kiertoteiden ja muiden hidasteiden takia lopullinen matka on 3395 km. Tämä tarkoittaa yli 100 km päivämatkoja ja loppua kohti kirjoittajalla alkaakin tulla kiire. Soininvaara kuitenkin onnistuu tavoitteessaan ja ehtii kuin ehtiikin määräajassa perille. Matkan kirjoittaja polki Bianchin maantiepyörällä (voi mikä pyöräkateus!) ja hyvin kevyin kantamuksin, matkatavarat pakattuna kahdeksan kilon painoiseen reppuun.

Koska tosiaan olin lueskellut kirjoittajan reissun päältä päivittämää blogia, Fillarilla Nizzaan tuntui lukiessa jo hiukan tutulta. Pieni tuttuus ei kuitenkaan haitannut, sillä kirja on sujuvasti kirjoitettu matkapäiväkirja mielenkiintoisesta reissusta. Kirjan pääpaino on matkan käytännöllisissä asioissa, kuten reittivalinnoissa, säätilassa, varusteissa, majapaikan etsimisessä ja matkan varren maisemien kuvailussa. Toisaalta päiväkirjassa on myös pitkien polkupäivien aikana jalostuneita ajatuksia ja erilaisten ilmiöiden pohdintaa Euroopan yhdentymisestä kaupunkisuunnitteluun ja energiantuotannosta maaseuturakenteeseen. Soininvaara kirjoittaa hyvin ja vaikuttaa sympaattiselta tyypiltä.

Itselleni kirjan mielenkiintoisinta antia tällä kertaa olivat käytännön vinkit ja tiedot liittyen varusteluun, karttoihin, tiemerkintöihin jne. Kiinnostuksenkohteeni johtuvat siitä luonnollisesta syystä, että reilun viikon päästä lähdemme itse pyörämatkalle. Matkan kesto ja pituus toki kalpenevat Soininvaaran reissun rinnalla, sillä aiomme ajaa pyörillämme vain Kööpenhaminasta Berliiniin, n. 630 km. Päivämatkamme tulevat olemaan melko varmasti alle sata kilometriä päivässä, mutta perille olisi tarkoitus kuitenkin päästä n. viikossa. Matkantekoon on alustavasti varattu yhdeksän päivää, joten tämä tarkoittaisi n. 70 km päivämatkaa. Pohjakuntoa on haettu lähinnä ahkeralla työmatkapyöräilyllä (10 km suuntaansa). Toisin kuin Ode, itse aiomme pakata tavaramme takalaukkuihin, mutta tarkoitus on kuitenkin matkustaa verrattain kevyin kantamuksin ja esim. yöpyä hotelleissa, hostelleissa tai muissa vastaavissa majoituspalveluissa.

Nyt seuraakin mainoskatko: viime viikolla otin ja perustin toisen blogin (jonka joku onkin jo ehkä tuosta sivupalkista bongannut), joka keskittyy enemmänkin ruumiinkulttuuriin, kuntoiluun ja sen sorttisiin asioihin, jotka eivät luultavasti kiinnosta kirjablogini lukijakuntaa kovin laajasti (tervetuloa vierailulle kaikki kiinnostuneet tietenkin!). Koska en muutenkaan halua tätä kirjablogia floodata liioilla "ulkokirjallisilla" sepustuksilla, päätin, että myös kesäisen pyöräreissun kulkua pyrin päivittämään tuonne toisen foorumin puolelle.

Yksi kirjoihin liittyvä kysymys tässä kyllä vielä on: mitä ihmettä minä oikein otan matkalukemiseksi? Yleensä kiikutan mukanani lyhyillekin reissuille kaksi tai kolme kirjaa, ihan vaan varmuuden vuoksi. Nyt lukemiset pitää kuitenkin saada kulkemaan pyörän päällä, ja luulen, että mitä kevyempi kuorma, sitä iloisempi polkija. Harmittaa, etten ole tullut hankkineeksi e-kirjalukijaa, vaikka Kindlen hankinta on ollut suunnitteilla jo iät ja ajat. Varmuudeksi olen puhelimeeni ladannut pari project Gutenberg -ilmaisklassikkoa, mutta pakkohan minun on joku pokkarikin mukaan ottaa. Tuleeko jollekulle mieleen erityisen hyvin tällä matkalle sopivia kirjoja, esimerkiksi Tanskaan ja/tai Saksaan sijoittuvia?

Osmo Soininvaara: Fillarilla Nizzaan. Graafinen suunnittelu ja kuvitus Timo Ketola. Teos 2008.

Tina Fey: Bossypants

Amerikkalaisen koomikon Tina Feyn omaelämäkerta Bossypants lienee oikea malliesimerkki siitä randomgeneraattorista, jonka läpi luettavakseni päätyvät kirjat kulkevat. Tiesin kyllä jo ennestään jossain määrin, kuka Saturday Night Livestä ja 30 Rockista tuttu Tina Fey on. En ole kuitenkaan koskaan seurannut ensinmainittua ohjelmaa, ja jälkimmäisestä komediasarjastakin olen katsonut vain muutaman satunnaisen jakson. Jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä tulin kuitenkin ostaneeksi ja myös lukeneeksi Feyn omaelämäkerrallisen kirjan, ja vieläpä tykänneeksi siitä. Kaikkea sitä!

Bossypants lienee luokiteltu elämäkerraksi. Tosiasiassa se on ehkä pikemminkin Tina Feyn elämää kronologisesti seuraileva kokoelma hauskoja huomioita, omituisia kertomuksia ja koomisia katkelmia lapsuudesta, amerikkalaisuudesta, politiikasta ja ennen kaikkea showbisneksestä. Fey kirjoittaa vanhemmistaan, nuoruutensa noloista deittikokemuksista ja teini-iän epätoivosta, työhaastattelustaan Saturday Night Liveen, 30 Rockin synnystä, naispuolisena koomikkona olemisesta, naisena olemisesta, tyttärestään ja Sarah Palin -impersonaatioistaan.

Tina Fey on eittämättä terävä ja hauska nainen. Kirjassa ei vellota henkilökohtaisen elämän tragedioissa eikä tehdä odottamattomia paljastuksia showmaailman takahuoneista (mikä on hyvä). Bossypants ei myöskään ole pohjattoman syvällinen analyysi komediasta, naiseudesta tai mistään muustakaan, mutta kaikista näistä se tarjoaa tarkkanäköisiä, toisinaan ironisia ja melkein aina hupaisia havaintoja. Bossypants on hauska välipalakirja ja mielenkiintoinen kurkistus itselleni vieraaseen maailmaan. Enkä vieläkään katso 30 Rockia (ehkä siksi, että en  ole koskaan erityisesti perustanut tv-komediasta).

En oikein osaa edes sanoa, kenelle tätä suosittelisin. Lukekaa jos aihe/kirjoittaja/amerikkalainen yhteiskunta kiinnostaa!

Tina Fey: Bossypants. Sphere/Little, Brown and Company, 2011.

Loppukevään dekkarikatsaus: Adler-Olsen, Hill, Nesbø

Löin taas varmaan jonkinlaisen henkilökohtaisen blogilaiskuruusennätyksen ja olin nähtävästi reippaasti yli kuukauden poissa blogistani erityisesti, ja kirjablogimaailmasta yleisesti. Huh. Vaikka en ole erityisesti ehtinyt lukemaankaan, on luettuja sivupalkkiin annostunut nyt sen verran paljon, että päätin nyt laatia jutun kolmesta aika lailla perätysten lukemastani dekkarista. Arvioon pääsevät nyt Jussi Adler-Olsenin Vanki, Antonio Hillin Kuolleiden lelujen kesä sekä Jo Nesbøn Aave, kaikki tämän kevään uutuussuomennoksia.

VANKI

Ensimmäisenä käsiini tarttui ennakkokappaleena saatu tanskalaisen Jussi Adler-Olsenin Vanki. Romaani aloittaa Osasto Q -nimisen, kotimaassaan ilmeisen suositun poliisijännärisarjan, jossa äkäinen murhaetsivä Carl Mørck ratkoo visaisia juttuja sidekickinaan erikoislaatuinen Hafez al-Assad. Ensimmäisessä romaanissa Mørckin työpöydälle päätyy salaperäisesti kadonneen kauniin ja ihaillun naispoliitikon tapaus. Tapaus on jo hautautunut ratkaisemattomana poliisin arkistoihin, kun näiden sairaslomalta palaava Mørck passitetaan toivottomien tapausten kimppuun.

Adler-Olsen annostelee romaaniin ihan mukavasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, yhteiskuntakritiikkiä (tosin Tanskan sisäpolitiikan kritiikki meni kyllä aihetta tuntemattomalta minulta vähän ohi, enkä olisi jaksanut lukea luennointia maan puoluesysteemistä) ja vähän tilannekomiikkaakin. Totaaliselta tusinadekkariudelta kirjan pelastaa se, että lukijalle paljastetaan kadonneen naispoliitikon kohtalo hyvin varhaisessa vaiheessa, jolloin lukiessa pääsee jännittämään, missä vaiheessa tapahtumat valkenevat poliisille. Myös teon motiivin paljastaminen jätetään loppuun. Ratkaisu on - jos nyt ei ihan mahdottoman omaperäinen niin kuitenkin sen verran toimiva, että jännitys ja kiinnostus kantaa melkein loppuun asti.

Kiitämme: Ihan pätevä juonikuvio.
Moitimme: Pintapuoliset ja turhan runsaat henkilöt (menin sekaisin poliisiaseman tyypeissä, joilla ei ollut tarinassa juuri virkaa).

KUOLLEIDEN LELUJEN KESÄ

Seuraavaksi tartuin sitten espanjalaisen Antonio Hillin hittidekkariin Kuolleiden lelujen kesä. Kirjan aihe ei etukäteen hirveästi kiinnostanut. Se kuitenkin sijoittuu lempikaupunkiini Barcelonaan, jossa tapahtuvat kirjat vetävät minua puoleensa (toistuvista pettymyksistä huolimatta). Kuten edellisen Carl Mørck, myös Hillin dekkarin pääpoliisi, argentiinalainen Héctor Salgado muistuttaa hahmona dekkarien vakiotyyppiä, hieman sopeutumatonta, omapäistä ja sitkeää heppua, joka ratkaisee juttuja ylivertaisella älyllään/intuitiollaan/silkkaa itsepäisyyttään (myös kolmannessa dekkarissa tapaamme tällaisen hahmon, rakastettavan norjalaisen Harry Holen).

 Kuolleiden lelujen kesä on juonenkulultaan ja hahmoiltaan vielä Vankia perinteisempi poliisiromaani. Typeryyksissäni luin melkein samaan aikaan vielä toistakin Barcelonaan sijoittuvaa dekkaria (Alicia Gimenez Bartlettiin Mensajeros de la oscuridad, joka jäi kuitenkin loppumetreillä vaiheeseen, joten siitä ehkä lisää myöhemmin), ja olen onnistunut päässäni sekoittamaan näiden teosten tapahtumat keskenään. Joudun siis lunttaamaan netistä!

Kesäisessä Barcelonassa hemmoteltu nuorukainen Marc Castells on menehtynyt pudottuaan ikkunasta epäselvissä olosuhteissa. Tapausta alkaa selvittää herra Salgado apunaan nuori naispoliisi Leire Castro. Alun perin onnettomuudelta näyttänyttä tapausta alkavat pian mutkistaa omituiset perhesuhteet, menneisyyden kaunat ja saadaanpa vielä toinen kuolemantapauskin. Sivujuonena tarinassa kulkee Salgadon syyllistyminen epäillyn pahoinpitelyyn aiemman tapauksen yhteydessä ja siiden liittyvät selvittelyt. Lopussa vielä annetaan osviittaa siitä, mistä seuraava kirja kertoo.

Kiitämme: sijoittumista Barcelonaan. Fiilistelin huolella aina kun tunnistin kirjassa jonkun paikan tai kaupunginosan. Verratttain kiinnostavia hahmoja.
Moitimme: tavanomaisuutta, typerää nimeä.

AAVE

Hillin jälkeen olikin sitten vanhan kunnon Jo Nesbøn vuoro. Vaikka muuten luen dekkareita aika satunnaisesti ja päämäärättömästi, viimeisimmät Harry Hole -dekkarit olen ottanut lukuun miltei heti niiden ilmestyttyä. Aave onkin jo yhdeksäs Harry Hole -kirja. Nyt Harry ei enää ole poliisin leivissä, vaan työskentelee uhkaavan ulkomuotonsa turvin kaukoidässä velkojen perijänä. Hän kuitenkin palaa Osloon kun Harryn suuren rakkauden Rakelin poikaa, Olegia, epäillään toisen narkkarin murhaamisesta. Samaan aikaan Oslon markkinoille valuu jostain ennennäkemättömän koukuttavaa opiaattia ja kaupungin huumebisnes näyttää muutenkin kokeneen mullistuksia. Poliisit ovat kaikesta aikalailla kujalla ja kaupungin päättäjätkin näyttävät korruptoituneen, joten Harry päättää yksityisyrittäjämäisesti ja henkensä kaupalla sotkeutua kuvioon. Aivan päivänvaloa kestäviä eivät tosin ole Harrynkaan tutkimusmetodit.

Tarinana Aave on aika melankolinen ja lohduton. Varsinaisen kertomuksen sivussa tapahtumia taustoittaa kuolleen Guston aavemainen kertomus itsestään, Olegista, huumekaupasta, rikkaan Norjan nurjista puolista (Oslossa on muuten käsittääkseni oikeasti hämmentävän suuri huumeongelma ihan Euroopankin mittakaavassa). Kirjan tyyli lähestyy perinteistä kovaksikeitetyn dekkarin tyyliä sateisine katuineen, yksinäisine susineen ja räkäisine kapakoineen. En itse perustanut juurikaan edellisestä Hole-dekkarista (Panssarisydän vuodelta 2010), mutta tuntuu, että Aaveessa palataan taas parhaiden Holejen maailmaan. Tarinallisestikin Aave melkeinpä jatkaa siitä, mihin Lumiukko jäi. Yhteiskuntakritiikki, vastenmielinen ääriväkivalta, tapahtumien nopea vyörytys, lakonisehko kerronta, Harryn supersankarimaiset pelastukset, populaarikulttuuriviittaukset ja Porthanian pyöröoven lailla kasvoille pamahtava loppu muodostavat kertakaikkisen vetävän kokonaisuuden. Mahtavaa!

Kiitämme: Juonta, Harry Holea (olen ehkä vähän ihastunut fiktiiviseen norjalaisheppuun!), tyyliä.
Moitimme: Eei, se loppui!

Olen tietysti vanhana Nesbøn lukijana puolueellinen, mutta tämän dekkarikatsauksen ykkönen tuli kyllä Norjasta, ja selvällä marginaalilla. Hilliin tai Adler-Olseniin saatan vielä joskus tilaisuuden tullen tarttua, seuraava Nesbøa odotan jo nyt.

Tällaista tällä kertaa. Hankin muuten uuden puhelimen, joten blogin kuvalinja hakee toistaiseksi hieman linjaansa (minulla kun vieläkään ei ole muuta kameraa), puhelimen merkin ja käyttöjärjestelmän vaihtuessa joudun nimittäin luopumaan tärähtäneistä hipstamatic-otoksista (tässä postauksessa niitä on vielä pari, kuva kun napsin jos joskus silloin kirjat luettuani).

Jussi Adler-Olsen: Vanki (Kvinden i buret). Suom. Katriina Huttunen. Gummerus 2012.
Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä (El verano de los juguetes muertos). Suom. Taina Helkamo. Otava 2012.
Jo Nesbø: Aave (Genferd). Suom. Outi Menna. WSOY 2012.