Robert Galbraith: Käen kutsu

Myönnetään oitis: tuskin olisin tarttunut tähän kirjaan, mikäli en olisi tiennyt J. K. Rowlingin kirjoittaneen sitä pseudonyymin turvin. Ja mikäli se ei olisi töröttänyt sattumalta otollisesti kirjaston bestseller-hyllyssä, myös. Sinänsä en edes ole mikään erityinen Rowlingin fani, vaikka Potterit olenkin lukenut (osan niistä jopa usealla kielellä, suomeksi en kuitenkaan). Edellinen romaani Casual Vacancy (Paikka vapaana se taitaa olla suomeksi) on lukematta, ja saattaa lukematta jäädäkin. Käen kutsu (Cuckoo's Calling) tuli kuitenkin luettua, kun jotain kevyttä ja nopealukuista himoitsin.

Englantilaisdekkari sopii nautittavaksi
teen kera, tietysti.

Lontooseen sijoittuva Käen kutsu aloittaa tiettävästi Cormoran Strike -nimisestä yksityisetsivästä ja entisestä sotilaspoliisista kertovan dekkarisarjan. Tässä sarjan avausosassa Strike ratkoo kuolleen huippumallin tapausta. Mallikaunotar Lula Landry on syöksynyt ikkunasta katuun, ja poliisit ovat päätelleet tapauksen itsemurhaksi, olihan malli tunnetusti kärsinyt niin mielenterveys- kuin päihdeongelmista. Landryn veli on kuitenkin vakuuttunut siitä, että malli on joutunut murhan uhriksi, ja palkkaa yksityisetsivä Striken selvittämään tapahtumien kulkua. Apunaan Strikellä on sievä ja tehokas sihteerikkö Robin, joka neuvokkaasti pelastaa päähenkilön pulasta pariinkin otteeseen. Strike jäljittää Lulan kanssa tämän viimeisinä päivinä tekemisissä olleita ihmisiä ja siinä puuhassa päätyy niin hienoihin ravintoloihin kuin kodittomien majaankin.

Striken mukana lukija pääsee nojatuolimatkalle Lontooseen, Mayfairin posh-alueille ja Itä-Lontoon hieman hämyisemmille kujille. Tämä sopi minulle paremmin kuin hyvin, sillä olen pitkin syksyä haikaillut Lontoon-matkasta (jota raha- ja työtilanne ei kuitenkaan salli minun järjestää, buu). Varsinaisen murhamysteerin lisäksi kirjan edetessä lukija tutustuu myös Striken omalaatuiseen menneisyyteen ja sekaviin perhesuhteisiin, joihin arvatakseni tullaan myöhemmissä osissa palaamaan.

Kirja on rakennettu perinteikkään englantilaisen yksityisetsivä-dekkarin kaavalla, jossa juodaan teetä ja ratkaistaan rikosta pikemminkin harmailla aivosoluilla kuin isoilla pyssyillä. Käen kutsussa käsitellään kuitenkin teemoja, joihin ei ehkä perinteisissä Christien dekkareissa törmää. Etualalla on selkeää kritiikkiä nykymuotoista kohujournalismia, paparazzeja ja julkkiskulttuuria kohtaan. Suomessa kyseiset ilmiöt eivät taida olla yhtä äärimmäisiä kuin Isossa-Britanniassa, sillä ainakin minulle eräät kohtaukset tuntuivat melko epäuskottavilta. Toisaalta ei tarvitse kuin vilkaista saarivaltion b-luokan päivälehtiä ja juorujulkaisuja huomatakseen, miten mitättömistä julkkiksista ja heidän edesottamuksistaan revitään lööppejä (puhumattakaan esimerkiksi News of the World -salakuunteluskandaalista, johon siihenkin kirjassa viitataan), joten ehkä epäuskottavuuden tunne johtuu vain siitä, että on lähtöisin maasta, jossa suurimpiinkiin julkkiksiin voi törmätä ihan tavallisessa kuppilassa, ja jossa tuskin on yhtään paparazzia. Samaten kirjassa sivutaan brittiläisen luokkayhteiskunnan kipupisteitä: oikeanlaisen syntyperän, aksentin, varallisuuden ja koulutuksen vaikutusta siihen, miten yksilöön suhtaudutaan. Suomalainen lukija päätyy taas pyörittelemään ihmeissään päätään.

Osa Käen kutsun hupia oli miettiä, mihin tapauksiin ja keihin julkisuuden hahmoihin kirjassa viitattiin ja mistä lainailtiin. Tunnistettavin hahmo oli varmaankin kirjan mallin rokkaripoikaystävä Evan Duffield, joka oli melko ilmeinen Kate Mossin ex Pete Doherty, siinä missä Lulaakin ehkä voi verrata itse Mossiin. Mukana tarinassa ovat myös amerikkalainen räpstara, eksentrinen muotisuunnittelija, törkeä leffamoguli ja 70-luvun androgyyninen rocktähti. Kaikki enemmän tai vähemmän tuttuja arkkityyppejä lööppimaailmasta.

Käen kutsu oli kaikenkaikkiaan varsin vetävästi kirjoitettu tarina. Vaikka alkuasetelma ei tuntunut minusta erityisen kiinnostavalta, tempaisi kertomus kuitenkin siinä määrin mukaansa, että sen luki oikein mielellään loppuun. Olen tainnut viime aikoina lukea lähinnä skandidekkareita, joten oli myös ihan virkistävää lukea välillä jotain vähän erilaista. Mitenkään erityisen jännittävä dekkari Käen kutsu ei mielestäni tosin ollut, ja olenkin sitä mieltä, että tyylin olisi voinut ehkä viedä vielä enemmänkin rauhallistempoisen teenjuontidekkarin suuntaan. Itselleen tyypilliseen tapaan Rowling myös kuvailee todella paljon. Henkilöhahmojen ja ympäristön kuvaukset ovat kyllä eläväisiä ja mielikuvituksellisia (päähenkilöä mm. taidetaan kuvailla sen näköiseksi, kuin nuori Beethowen olisi alkanut nyrkkeillä), mutta toisinaan turhan runsaita. Ihan joka mekon ja jakun kuvailu sekä toistuva muistuttelu siitä, miten Strike näytti 35 ikävuottaan vanhemmalta alkoi ehkä vähän puuduttaa. Jälkikäteen ajatellen olisin myös ehkä lukenut teoksen mieluummin alkukielellä. Kirja on ymmärtääkseni käännetty aikamoisella tahdilla, ja vaikka käännös sinänsä on oikein sujuvaa ja taidokasta, jonkun verran lyöntivirheitä ja kummallisuuksia silmiini kuitenkin osui.

Luin jostain (hmm, hyvin on taas luotettavat lähteet hallussa, en muistanut tallentaa linkkiä), että kirja oli ennen pseudonyymin taakse piiloutuneen bestselleristin nimen paljastumista myynyt vain joitakin satoja kappaleita. Rowlingin nimen paljastumisen jälkeen myynti luonnollisesti ampaisi aivan uuteen vauhtiin, joten en ihmettele julkistuspäätöstä, vaikka sarjan loput osat nyt sitten julkaistaneenkin omituisella J. K. Rowling writing as Robert Galbraith -nimellä (lopulta nimen taisi vuotaa julkisuuteen The Sunday Times twitter-vinkin perusteella). Sinänsä teos on kuitenkin varsin ansiokas lajityyppinsä edustaja, joka sai varsin kiittäviä arvioita, joten toimikoon se myös esimerkkinä siitä, miten sattumanvaraista esikoiskirjailijan menestys saattaa olla (olen lukenut useita  menestyneitä, Galbraithin teosta huomattavasti heikompia esikoisdekkareita).

Kirja on luettu ja enimmäkseen mnyös tykätty ainakin täällä, täällä ja täällä.

Robert Galbraith: Käen kutsu. Suom. Ilkka Rekiaro, Otava 2013. (Cuckoo's Calling, Sphere, 2013).

Tervon Esikoinen

Yllätin itseni taannoin Kallion kirjaston bestseller-hyllyllä, kun nappasin siitä luettavakseni Jari Tervon tuoreimman romaanin Esikoinen. Sanon yllätin, koska en syystä taikka toisesta ole aiemmin tullut Tervoa lukeneeksi. Sen verran tietysti olen kotimaista kirjallisuuskenttää seurannut, että perusasiat Tervosta tiedän (Rovaniemeltä, aloitti runoilijana, toimi toimittajana, Uutisvuoto, asuu Katajanokalla, vaimo ja poika) – joskin Tervo taitaa olla sen kaliiperin kirjailijakuuluisuus, että nämä seikat ovat tunnettuja kirjallisuutta seuraamattomillekin. Joka tapauksessa olen myös kirjakaupantätiaikoinani myynyt lukuisia miehen teoksia ja suositellutkin niitä, ja olenpa ollut Tervon kanssa pariin otteeseen samoissa kirjallisissa kemuissakin. Ehkäpä oli siis korkea aika jo tarttua miehen kirjoittamaan kirjaankin.

Tammikuun alussa 1972 12-vuotias koulupoika Rovaniemeltä alkaa kirjoittaa päiväkirjaa. Lakonisen toteavaan tyyliin poika havainnoi ympäristöään, perheen työläisideologiaa, kansakoulusta peruskouluksi muuttuvaa koulumaailmaa, päivänpolttavia tapahtumia (Münchenin olympialaiset ja Virénin juoksu, eduskuntavaalit ja hallitusneuvottelut) ja pikkusisarustensa edesottamuksia. Vahvojen naisten ja ajoittain "tuurin", poliitikan ja muiden hullutusten pauloihin joutuvien miesten ympäröimänä nuori Jari odottaa kivestensä laskeutumista, viettää aika isotäti Esmeraldan ja hullun Aune-tädin kanssa, sekä kuljettaa mehumaijaa edestakaisin.

Jarin päiväkirjamerkintöjen ohessa kirjassa kulkee ohessa kaksi muutakin tarinaa: toinen vie isotäti Esmeraldan nuoruusvuosiin, toinen 1600-luvun noitaoikeudenkäynteihin. Ensinmainittua Jari nauhoittaa pikkuhiljaa höppänöityvän Esmeraldan kertomana kaseteille, jälkimmäistä kuuntelee perheen lapsia silloin tällöin kaitsevan Aune-tädin kertomuksissa, joten "sivujuontenkin" tarkastelupiste on 1970-luvulla ja Jari-pojan näkökulmassa.

Esikoisen lukeminen lähti minulla syystä tai toisesta käyntiin hieman tahmeasti, mutta jossain suunnilleen sivun 70 tienoilla alkoi vetää. Alussa en oikein myöskään lämmennyt ajoittaisille hyppäyksille muihin aikatasoihin, vaikka sinänsä erityisesti 1900-luvun alkuun, lokakuun revoljutsijan tunnelmiin vievät jaksot olivat erinomaisen vetäviä (ja saivat minut samalla aiempaa kiinnostuneemmaksi Tervon Myyrä, Ohrana ja Troikka -trilogiasta). Kirjan lopussa Tervo onnistuu kuitenkin vetämään langat yhteen ja kolme tarinaa tuntuvat ihan perustellulta ratkaisulta. Sinänsä pidin kyllä  kovasti Tervon pelkistetystä, lyhytlauseisesta kirjoitustyylistä, vaikka ehkä humoristiseksi tarkoitettua, savolaishenkistä sanavalintakikkailua olisi voinut olla vähemmänkin. Tai ehkä kyseessä on rovaniemeläisen puheenparren ja -tyylin toisintaminen, en tiedä kun en ole koskaan 1970-luvun Rovaniemellä ollut. Yhtä kaikki paikoittainen "lupsakkuus" vähän häiritsi etenkin alussa.

Sitten täytyy kirjoittaa jostakin, jota en nyt välttämättä haluaisi ottaa esiin, taas, mutta joku tässä syksyssä on, kun kaikki tiet tuntuvat vievät yhteen suuntaan, norjalaisen miehemme luo. Puhun siis, jälleen, Knausgårdista. Minulla on itseasiassa epämääräinen muistikuva siitä, että Tervo itse jossain yhteydessä kommentoi jotain mielenkiintoista Knasusta, mutta en nyt onnistunut googlella selvittämään, mistä tämä muistikuva on peräisin. Yhtä kaikki, perhekuvaus, ajankuva, yksityiskohtien runsaus, 1970-luku, ainakin osittainen omaelämäkerrallisuus; kovin monet seikat Esikoisessa tuovat mieleen Karl Ove Knausgårdin, etenkin kun minulla on juuri nyt kesken Taistelujeni kolmas osa, jossa ollaan ainakin alkupuolella vahvasti juuri Knausgårdin lapsuudessa. Vaikka tietysti siinä missä pikku Jari elää vahvojen naisten ja hyväntahtoisten aikuisten ympäröimänä, pikku Karl Oven kohtalona on voimakastahtoinen, pelottava isä ja epäreilut, ikävätkin aikuiset ja ikätoverit. Ehkä juuri siksi, että olin juuri lukenut Taisteluni 3 alkupuolta, Tervon kirjaan sisään pääsemisessä meni niin kauan; se tuntui omituisen kepeältä, hyväntuuliselta, melkein epäuskottavalta ollakseen 70-luvun lapsuudenkuvaus. Hämmentävää.

Seuraavaksi yritän laatia bloggauksen ilman ainuttakaan mainintaa Karl Ovesta. Iltalukemisena on nyt J. K. Rowlingin Robert Galbraith -pseudonyymillä laatima Käen kutsu -dekkari. Siinä ei ainakaan toistaiseksi ole juuri mitään, mikä toisi mieleeni vuonojen Proustin, joten jos ehdin lukea tuon loppuun ennen Taisteluni 3:sta, saatan pystyä pitämäänkin lupaukseni.

Esikoisesta ovat jo monet ehtineet blogata. Koetan ehtiä lisäillä linkkejä myöhemmin, nyt yritän ehtiä julkaista tämän ja kiirehtää treenien kautta kirjastolle graduhommiin. On maanantai!

Jari Tervo: Esikoinen. WSOY 2013.

Kolmas kerta toden sanoo, tai messuraporttia sunnuntailta

Tämä kirjamessuraportointini saavuttaa kohta melko eeppiset mittasuhteet. Nyt yritän pysyä asiassa, olla lyhytsanainen ja kirjoittaa seuraavaksi jo jostakin muusta! Niinhän siinä siis nimittäin kävi, että päädyin – ennakkosuunnitelmistani poiketen – vielä sunnuntainakin messuilemaan, pääasiassa scifikirjailija Hugh Howeyn tapaamisen houkuttamana (ensin en ollut kauhean kiinnostunut, mutta sitten googlailin vähän, latasin Amazonista ensimmäisen pätkän Woolia, luin pari sivua ja kiinnostuin. Näin se käy).

Siinä Siilo ja herra kirjailijan käsi (oikealla).

Aamu alkoi siis pressitilan takahuoneessa, jossa kasa bloggaajia oli kutsuttu tapaamaan Hugh Howeyta ja Laura Gustafssonia. Olin vähän aamutunnelmissa (siis uninen ja äreä), mutta oli mukava siemailla kahvia ja kuulla Howeyn kirjan synnystä, hänen kirjoitusrutiineistaan ja julkaisukuvioistaan. Mukava oli myös kuulla Laura Gustafssonin kertovan kirjastaan, joskin satuin eksymään myös kyseisen romaanin julkkareihin pari viikkoa sitten, ja näin ollen esiin tuli ehkä hiukan samoja juttuja. Mutta Gustafsson on kyllä kiva tyyppi, joten mikäs häntä kuunnellessa.

Oikealla Hugh Howey, taustalla kanssabloggaajia.
Jos ette halua näkyä kuvassa, ilmoittakaa niin poistan!

Itse messualueella hortoilin kuuntelemaan hetkeksi Merete Mazzarellaa, jonka jälkeen kiertelin alueella ja pysähtelelin siellä ja täällä. Yhdeksi päätin suunnistaa ruoka & viini -puolen näytöskeittiöön seuraamaan Hanna Skytän kokkailuja Fuelfood-kirjasta (aiheesta raporttia toisen blogin puolella). Näytöskeittiöltä olin jo menossa kuuntelemaan Jarmo Stooria, mutta jotenkin jumahdinkin Suomalaisen kirjakaupan lavan eteen seuraamaan, kun Mikko Kuustonen haastatteli Tuomas Kyröä. Kuustonen on kyllä ehkä Suomen yllätyshauskin mies (kun siis minulla oli aina sellainen mielikuva, ettei se ole yhtään hauska, ja sitten onkin), eikä Kyrökään hullumpi, vaikka en ole vielä hänen kirjoihinsa varauksettomasti ihastunut.

Kuustonen ja Kyrö.

Puolisen tuntia seurasin sitten esikoiskirja-keskustelua, jossa siis lavalla olivat tämänvuotiset HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaat. Kuuntelin alustuksen sekä Niina Miettisen, Juhani Karilan, Auli Leskisen (joka on muuten entinen pomoni Madridista, kirja on minulla silti vielä lukematta...) ja Tua Harnon haastattelut, jonka jälkeen päätin lähteä kuuntelemaan, kun Kallion lukiolaiset haastattelivat Tuula Karjalaista Tove Janssonin elämäkerran tiimoilta. Pitänee hankkia tuo kirja, vaikka en ole kyllä lukenut muutaman vuoden takaista Boel Westinin Tove-kirjaakaan (suunnitelmistani huolimatta). Karjalaisen kirjaa selailin useaan otteeseen ja ainakin se oli todella kaunis.

Kaukaisuudessa siintää esikoiskirjailija.

Toven elämästä kuunneltuani käväisin Sammakon pisteellä ostamassa yhden kirjan ja silittelemässä uutta Kamineria, jonka päätin kuitenkin jättää sinne. Haahuilin vielä pienen hetken, mutta totesin, että keskittymiskyky oli kyllä viikonlopun osalta perusteellisesti käytetty enkä jaksaisi seurata enää yhtäkään keskustelua, haastattelua tai paneelia. Niinpä poljinkin kotiin yrittäen suojella uusia kirjojani ärsyttävältä sadekuurolta.

Tuula Karjalainen haastateltavana.

Semmoiset olivat tämän vuoden kirjamessut. Raportti perjantailta on tässä, ja lauantailta tässä. Kattava linkkiluettelo muiden kirjablogien messukokemuksista löytyy ainakin Kirsin kirjanurkasta (minuun iski lorvi, enkä jaksa itse laatia linkkejä kun joku toinen on jo nähnyt vaivan, hups).

Messuilta tarttuivat mukaan seuraavat teokset:
Nathalie Sarraute: Tropismeja, 2 e, antikvaaripuolelta
Jonathan Franzen: Vapaus, 5 e, Siltala
Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää, 5 e, Siltala
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa. Ilmaiseksi kustantajalta (Atena)
Philippe Claudel: Varjojen raportti, 2 e, aktivaaripuolelta
Amartya Sen: Moniääninen Intia, 2 e, antikvaaripuolelta
Hugh Howey: Siilo, ilmaiseksi kustantajalta (Like)
Laura Gustafsson: Anomalia, ilmaiseksi kustanjalta (Into)
William S. Burroughs: Interzone, 5 e, Sammakko

Perjantain messukutsu tuli työn puolesta, mutta lauantaina ja sunnuntaina messuilin kirjabloggaajan ominaisuudessa, josta kiitos kuuluu Atena-kustannukselle.

Kirjamessuraportti, päivä II, pieniä kirjallisia ihastumisia

Huh, kahden kirjamessupäivän jälkeen messuväsymys alkaa jo ehkä kohta vaivata (tästä huolimatta vakaassa harkinnassa on sittenkin vielä tänään, siis sunnuntaina, piipahtaa tapahtumassa...). Lauantai oli ennakkoaavistusteni mukaisesti varsin mainio messupäivä, vaikka iltapäivällä keskittymiskykyni alkoikin hapertua, enkä enää jaksanut käydä ihmettelemässä lavojen tapahtumia.

Aloitin aamun pienellä kiireellä, kun rauhallinen aamukahvituokioni hieman venähti ja jouduin lopulta polkemaan aikamoista haipakkaa Messukeskukselle ehtiäkseni kuuntelemaan jo 10.30 alkanutta Liian vaikeaa, kiitos -paneelikeskustelua, jossa Tommi Melender, Anu Silfverberg, Mervi Kantokorpi ja Silja Hiidenheimo ruotivat kotimaisen kaunokirjallisuuden ja kirjakritiikin tilaa, niille asetettuja odotuksia ja toiveita. Keskustelu oli oikein mielenkiintoista ja olin pääasiassa samaa mieltä panelistien kanssa (esimerkiksi kirjallisuuskeskustelun viihteellistymisestä, "elitistisen" leiman turhasta karttamisesta ja kustantamojen ja kulttuurisivujen resurssien kohdentamisesta).

Samassa Aino-salissa alkoikin heti perään Jaetun lukemisen lumo -keskustelu, jota sitäkin päädyin seuraamaan (käytyäni ensiksi tosin hakemassa kahvia, jota olenkin tänään juonut varmaan kaksi litraa). Käsittelyn kohteena lukupiirit ja kirjablogit, ja keskustelua veti Lumiomena-blogin Katja. Allekirjoittaneelle ajankohtaista asiaa paitsi tämän (sinänsä jo melko iäkkään) kirjablogin mutta myös uudenuutukaisen lukupiirijäsenyyden myötä (lukupiiristä myöhemmin lisää). Mitään kovin uutta ja ihmeellistä keskustelu ei tarjonnut, mutta oli kiinnostavaa kuulla Suvi Aholan lukupiiritutkimuksesta.

Sen verran itsereflektoin kylläkin, että totesin oman yhteisöllisen lukemiseni olevan varsin rajatusti yhteisöllistä. Vaikka kirjablogeissa kieltämättä on voimakas yhteisöllisyysaspekti ja toki itsekin käyn osallistumassa keskusteluihin muiden blogeissa ja joskus osallistun johonkin tapahtumiinkin, oman kirjabloggaamiseni suola ja idis on ehkä ennen kaikkea se, että täällä Kolmannella linjalla allekirjoittaneella on oma pieni nurkka internettiä, jossa saan mieleni mukaan mellastaa tai olla mellastamatta kirja-aiheesta (ei sillä, ilahdun kyllä kaikista kommenteistakin). Sen puolesta minua jopa toisinaan hieman ärsyttää blogimaailman tietty etabloituminen ja se, että kirjabloggaajista tehdään välillä vaikka mitä (näkökulmasta riippuen) kotimaisen kirjallisuuskeskustelun uusia airuita tai ammattikritiikin uhkaajia. No, tästä aiheesta voisin avautua lisääkin, mutta jatketaan nyt kuitenkin messuraportoinnin parissa.

Yhteisöllisestä lukemisesta kipaisin kiireesti messuhallin toiselle laidalle, Katri Vala -lavalle kuuntelemaan Wladimir Kamineria, tuota Saksan virallista venäläistä, jota haastatteli puolestaan Suomen virallinen saksalainen Roman Schatz. Keskustelun aikana kiitin itseäni siitä, että jaksoin peruskoulussa ja lukiossa tankata saksaa. Schatz kyllä tulkkasi keskustelua suomeksi, mutta tarinointi pääsi sen verran rönsyilemään, että ihan kaikki ei kyllä tullut käännetyksi. Auttavalla (ja pitkälti unohtuneella) saksallanikin pystyin kuitenkin seuraamaan keskustelua. Yhteenvetona voisin todeta, että Kaminer on juuri niin ihastuttava kuin olin kuvitellutkin. Melkein ostin miehen tuoreimman käännöksen Sammakolta, mutta muistin sitten kotona odottavat kirjalaatikot ja maltoin mieleni kuitenkin.

Kamineria kuunneltuani hipsin Takaumalle seuraamaan Nelli Hietalan ja Terhi Rannelan keskustelua, jossa törmäsinkin erääseen tuttavaan, jonka seurassa ajauduin sitten Eino Leino -lavalla kuuntelemaan jälleen yhtä haluatko kirjailijaksi -tyyppistä keskustelua. Kustannusmaailman liepeillä ja leivissä jo useamman vuoden pyörineelle kyseinen keskustelu ei ehkä tarjonnut mitään uutta, mutta tulipahan kuunneltua.

Kolmen aikaan vuorossa olikin sitten Atena-kustannuksen järjestämä kirjabloggaajatapaaminen Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa. Saavuin paikalle hieman viime tingassa ja kesken episodin, jossa tarjoilupöytä oli mennyt nurin ja lattia lainehti. Mahtipontinen alku ainakin. Paikalla oli melko runsaslukuinen määrä kirjabloggaajia, joista osa kasvoista olikin tuttuja mutta suurin osa ei. Kirjailijaa haastatteli kustannustoimittaja Kanerva Eskola ja keskustelu rönsyili kirjan tekemisen "läheltä piti" -tilanteista kirjabloggaajien merkitykseen kirjojen eliniän pitenemisessä. Jääskeläinen oli erittäin symppiksen ja mielenkiintoisen oloinen tyyppi. Olen aina silloin tällöin lueskellutkn miehen blogia, mutta nolosti on myönnettävä, että joskus vuosia sitten aloin lukea Lumikko ja yhdeksän muuta -romaania, joka jäi nolosti kesken. Luulen, että hetki oli vain väärä, sillä  moni ihminen, joiden mielipiteitä pidän arvossa, pitää Jääskeläisen kirjoista. Näinpä olen jo tovin ajatellut palata hänen kirjojensa pariin. Harjukaupungin salakäytävät löytyvätkin jo hyllystä, ja nyt myös tuorein Sielut kulkevat sateessa. Pisteitä silmissäni nostaa kieltämättä myös se, että tuorein teos nimeä, teemoja ja kansidesignia myöten tuovat vahvasti mieleeni ruotsalaisen suosikkini John Ajvide Lindvistin.

Jääskeläisen jälkeen menin etsimään pari ystävääni messujen ruokapuolelta. Hortoilimme hetken yhdessä ympäriinsä, ja viiden maissa koetin vielä hetken keskittyä kuuntelemaan esimerkiksi Saku Tuomista, mutta aloin olla sikäli nälkäinen ja väsynyt, että päätin polkea kotiin syömään.

Tänään luvassa olisi sitten viimeinen messupäivä, johon minun tosin alunperin ei edes pitäny osallistua, mutta aion nyt kuitenkin mennä kuulostelemaan ainakin Hugh Heweytä, Mikko Rimmistä, keskustelua kirjojen myynnistä ja esikoiskirjailijoista. Jos jaksan, kuuntelisin mielelläni myös Salvador Allenden tarina -keskustelun, mutta voi olla, etten tänään jaksa messuilla loppuun asti.

Ai niin, sattuuko joku tietämään, missä kannattaisi (mahdollisesti) korjauttaa kamera? Onnistuin eilen sohlaamaan kameran laukusta lattian kautta, ja vaikka se näyttää päällisin puolin ehjältä, ei tuo turkasen rakkine menee enää päälle. Lienee joku vipstaaki sijoiltaan. Koska laite on muuten ihan hyvä, ehkä ja vain reilun vuoden vanhakin, olisi se varmaan hyvä käydä edes jossain kameratohtorilla näyttämässä.

Kirjamessurapoa, osa 1

Niinhän siinä taas kävi, että lokakuu yllätti ja kaiken kiireen, muun elämän ja sählingin keskelle iskivät kirjamessut. Kun nyt niillä ihan ns. työnkin puolesta joudun/saan hengailla, ajattelin herätellä vaihteeksi taas tätä horrostavaa kirjablogia ja laadiskella lyhyttä messuraporttia.

Tänä vuonna aion vierailla Helsingin kirjamessuilla kahtena päivänä, perjantaina ja lauantaina. Monina vuosina olen tyytynyt kertakäyntiin, ja joskus viettänyt messuilla kokonaiset neljä päivää (tosin silloin olin kyllä siellä töissä). Kahtena päivänä jaksan vielä jotenkin keskittyä tarjontaan, tavata tuttavia, kierrellä pisteitä ja sietää yleistä messuhälinää, mutta enempää en kyllä taida jaksaa.

Tänään oli siis suunnitelmani mukaan ensimmäinen messuvisiitti. Ehdin lopulta messuilemaan vähän puolenpäivän jälkeen ja viihdyinkin siellä sitten melkeinpä sulkemiseen asti. Olin etukäteen ympyröinyt muutamia mielenkiintoisia juttuja messukatalogiin, mutta sehän toimii yleensä vähän samaan tapaan kuin rokkifestivaalien ohjelma; jälkikäteen siitä voi tarkastaa, mitä jäi taas näkemättä. Itse missasin tänään esimerkiksi Esko Valtaojan, Kari Hotakaisen, Jaakko Hämeen-Anttilan, Grantan, esikoiskirjailijat,ja Euroopan romanit. Patsastelin messuhallissa melko lunkisti ja ajauduin kuuntelemaan paneelikeskustelua Hyvinvointivaltion reunamilla, jossa Susanna Alakoski, Eija Hetekivi Olsson ja Mathias Rosenlund puivat köyhyyden syitä ja seurauksia. Katse kohdistui ennen muuta Ruotsiin, mutta myös Suomen tilanne nousi esiin. Keskustelu oli ihan mielenkiintoista, mutta johtuiko sitten allekirjoittaneen harhailevasta keskittymisestä, keskustelun kaksikielisyydestä  tai jostain ihan muusta, mutta tuntui, että tunnin aikana aiheesta ei päästy kauheasti alkua pidemmälle.

Tietokirjailijat paneloivat.

Paneelin jälkeen oli vuoro mennä seuraamaan erästä työliitännäistä keskustelua. Sen jälkeen keskityin hieman kiertelemään messualuetta, harhailemaan antikvaaripuolella ja käymään kärppänä läpi kaikki yläkerran ruoka & viini -messujen maistiaiset (oli jo nälkä). Viideksi menin kuuntelemaan ihan kiinnostavaa keskustelua siitä, mikä tekee tietokirjasta hyvän. Koska sivutoimisesti kustannustoimitan nimenomaan tietokirjallisuutta, oli Kari Enqvistin, Maija Akselan, Markku Löytösen, Arto Mustajoen ja Pirjo Hiidenmaan keskustelu hauskaa seurattavaa ihan ammatillisten intressienkin kannalta. Lisäksi pidän kovasti Kari Enqvistin kärjekkäistä mielipiteistä.

Sen jälkeen kävin seuraamassa Mika Waltari -lavalla epävirallisen Walhroos-elämäkerran tekijöitä. Projekti on kieltämättä kiinnostava, vaikka itseäni Wahlroos ei ehkä kuitenkaan jaksa kiinnostaa niin paljon, että lukisin itse teosta. Siitä jotenkin ajauduin – jokseenkin suunnitelmieni vastaisesti – kuuntelemaan Ville Haapasaloa (sekä hänen varhaisvuosistaan Venäjällä kirjan tehnyttä Kauko Röyhkää ja Juha Metsoa). Vaikka Haapasalo taitaa Venäjällä ollakin aika monta kertaluokkaa suurempi stara kuin Suomessa, veti kirjan esittelytilaisuus pienen Eino Leino -lavan aika tukkeeseen. En sinänsä ihmettele, ovathan sekä Kauko Röyhkä (joka aluksi oli enemmän äänessä tähden itsensä saapuessa hieman myöhässä paikalle suoraan lentokentältä) että Ville Haapasalo aikamoisia supliikkimiehiä. Itse teos, Et kuitenkaan usko – Ville Haapasalon varhaisvuodet Venäjällä, taitaa puolestaan olla kirjan julkaisseen Docendon suurimpia hittejä koskaan. Suomalaisen kirjakaupan signeeraustilaisuuteenkin tekijät vetivät aikamoisen joukon ihmisiä.

Etäisyydessä siintää punakka Haapasalo.

Haapasalon ja kumppaneiden jälkeen eksähdin vielä Takauma-lavalle kuuntelemaan M. A. Nummisen, Roman Schatzin ja Hannes Saarisen ajatuksenvaihtoo suomalais-saksalaisesta kulttuurivaihdosta. Esiintyjillä, eritoten Schatzilla ja Mauri Anterolla, oli kertoa hauskoja anekdootteja ja huonoja vitsejä. Oikein sopiva päätös siis messupäivälle.

Tänä vuonna aikomuksenani oli olla ostamatta kirjoja, koska kirjallinen omaisuuteni on muutenkin tällä hetkellä pakattuna pahvilaatikoihin, mutta ihan täysin en suunnitelmassani onnistunut pitäytymään (hmm, onkohan tämä käänne jollekulle yllätys). Mukaan tarttui Siltalalta Jonathan Franzenin Vapaus ja Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää sekä antikvaaripuolelta Nathalie Sarrauten Tropismeja. Ensinmainitut irtosivat vitosella/kpl, ja Sarrautesta pulitin kokonaista kaksi euroa. Jäin vielä kaipaavasti katselemaan Knausgårdin taisteluja (kuume ei ota laantuakseen), jotenkin haluaisin omistaa nuo jo suomennetut kolme osaa kauniisti toisiinsa sointuvina kovakantisina painoksina. Jätin asian kuitenkin vielä hautumaan.

Päivän saalis.

Huomenna luvassa on pitkä päivä messuilua, jonka jälkeen tapaan pitkästä aikaa rakasta ystävää. Kivaa!

Loppukesän dekkarikatsaus: Vala, Hiltunen, Wennstam ja Kazinski

Postauksen otsikko on sikäli harhaanjohtava, että osan mainituista dekkareista/jännäreistä luin jo ennen loppukesää, Vera Valan kirjan itseasiassa jopa jo alkuvuodesta: se oli kuitenkin jäänyt bloggaamatta, joten sisällytän sen tähän samaan juttuun. Tässä teelmässä tarkoituksenani on siis käsitellä lyhyehkösti seuraavia kirjoja: Vera Valan Kuolema sypressin varjossa, Pekka Hiltusen Sysipimeä, Katarina Wennstamin Tahra sekä A. J. Kazinskin Viimeinen hyvä ihminen. Ensinmainitut kaksi ovat kotimaista tuotantoa (joskin Vala taitaa asua pysyvästi Italiassa), Katarina Wennstam on ruotsalainen ja nimen A. J. Kazinski takaa löytyy kaksi tanskalaista kirjailijaa. Teoksissa liikutaan Italiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskasssa.

Kuolema sypressin varjossa

Vera Valan esikoisdekkarissa Kuolema sypressin varjossa suomalais-italialainen kreivitär ja yksityisetsivä Arianna de Bellis selvittelee murhaa ja siinä samalla saa selville asioita omasta, kadonneesta menneisyydestään. Kuolema sypressin varjossa sijoittuu Tolfan pikkukaupunkiin, jossa paikallisen hotellinomistajaperheen amerikkalainen miniä löytyy kuolleena ammoiselta etruskimenojen paikalta. Murhaa selvitellessään Arianna joutuu perehtymään pikkukaupungin kiistoihin ja ristiriitoihin. Luurangot kolisevat kaapeissa ja onpa päähenkilöllekin käydä köpelösti.

Kiitämme: sujuvaa tekstiä, mukavaa pohjustusta myöhemmille osille, kirjoittajan ilmeistä paikallistuntemusta, joka vie lukijan hyvin uskottavan tuntuisesti piazzoille ja puutarhakutsuille sekä autenttisentuntuista Italian ja italialaisuuden kuvausta.
Moitimme: paikoittain hieman latteaa kerrontaa ja ehkä siitä aiheutuvaa jännityksen puutetta (edes ne kohdat, joissa Ariannan henkeä uhataan, eivät saaneet minua kääntelemään sivuja rivakammin) sekä joitakin yhdentekeviksi, jopa stereotyyppisiksi jääviä henkilöhahmoja.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa. Kannen suunnittelu Jenni Noponen. Gummerus, 2012.

Sysipimeä

Pekka Hiltusen Studio-sarjan toisessa osassa, Sysipimeä, tapaamme jo edellisestä osasta tutut Lian ja Marin, kaksi Lontoossa asuvaa suomalaisnaista, jotka selvittelevät rikoksia ja tarttuvat maailman epäoikeudenmukaisuuksiiin. Tässä toisessa osassa framille nousevat internet ja äärimmäisyyksiin menevä julkkispalvonta: joku lataa nettiin videoita, aluksi pelkkää mustaa ja sitten kauhistuttavaa väkivaltaa. Uhreja tuntuu yhdistävän ainoastaan se, että he ovat joutuneet tappajansa kynsiin tunnettujen homoklobien lähettyviltä. Studion porukka päättää ottaa jutun tutkittavakseen ja pian siitä paljastuukin lisää karmaisevia yksityiskohtia (joihin liittyy se, että kirjan lukemisen ajan päässä soivat taukoamatta Queenin biisit).

Periaatteessa haluaisin pitää Pekka Hiltusen jännäreistä, sillä jostain syystä tunnen Hiltusta kohtaan sympatiaa ja olen jopa aika vakuuttunut, että hän voisi olla hyvä kirjailija. En oikeastaan juurikaan pitänyt esikoisesta Vilpittömästi sinun, mutta halusin ilmeisesti antaa Hiltuselle vielä uuden mahdollisuuden.

Tässä Sysipimeässäkin on minusta varsin hyvä idea taustalla (jopa parempi kuin ykkösosassa), mutta en silti oikein jaksanut innostua. Henkilöhahmot jäävät enimmäkseen pinnallisiksi ja yhdentekeviksi, tarinan käänteet lainaavat liikaa supersankarileffoista uskottavuuden kustannuksella, ote on paikoin ärsyttävän opettava (monien dekkaristien ja thrilleristien helmasynti, tämä), jännitys kantaa vain paikoin ja radiotoimittajaan liittyvä sivujuoni tuntuu turhalta. Kiitän kuitenkin hyvää ideaa ja sen melko hyvin kantavaa toteutusta sekä uskottavaa ympäristön kuvausta (Lontoo, Sansibar). Totean myös, että vika saattaa tällä(kin) kertaa olla lukijassa, sillä yleisesti ottaen kirjablogeissa Hiltusen teoksista on kyllä tykätty.

Kiitämme: ideaa ja kirjan melko toimivaa rakennetta (toiminee myös ykkösosasta erillisenä teoksena), Queen-korvamatoradiota (huonomminkin voisi olla), taitavaa tapahtumaympäristön kuvausta.
Moitimme: Yhdentekeviä tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, tarpeetonta opettavaisuutta, epäuskottavuutta.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä. WSOY, 2012.

Tahra

Kaksi edellistä kirjaa lainasin edellisen työpaikkani kirjastosta ja luin ne Madridissa. Heinäkuussa Suomeen palattuani Lappeenrannan kirjastosta tarttui käpälään ruotsalaisen Katarina Wennstamin esikoisteos Tahra. Tästä kirjasta muistelen saaneeni joskus kirjakauppa-aikoinani arvostelukappaleen, mutta en koskaan tainnut ottaa sitä lukuun ja lopulta taisin antaa sen jollekin työtoverille.

Teos taitaa löytyä dekkarihyllystä, mutta ihan tyypillinen dekkari se ei ole, sillä kirjassa ei ole ruumista, ei edes varsinaisesti yhtä rikosta, jota nokkela poliisi tai etsivä selvittelisi. Kyseessä on ehkä ennemmin yhteiskuntakriittinen jännityskertomus tms. Tahra sijoittuu Tukholmaan ja kertoo seksikaupasta. Menestyvällä julkkisjuristi Johanilla on täydellinen perhe, kaunis talo, vetävä ura ja pieni pahe, seksin ostaminen prostituoiduilta. Toisaalla taas syyttäjä Madeleine Edwards jahtaa seksiä ostavia miehiä, ja heidän perässään ovat myös aktivistit (Ruotsissahan seksin ostaminen on kiellettyä). Kirja kertoo ihmiskaupasta, mutta esiin nousee myös seksinostorikoksen painaminen villasella ja se, kuinka syylliset pääsevät kuin koira veräjästä. Välillä syyllistytään luennointiin.

Kiitämme: aihevalintaa ja sen perinpohjaisehkoa käsittelyä, henkilöhahmoja (monet epämiellyttäviä, mutta kuitenkin uskottavia, eläväntuntuisia).
Moitimme: ajoittaista sekavuutta ja paikoillaanjunnaavuutta, jopa tylsyyttä sekä teoksen turhan ilmeistä valistusmotiivia.

Katarina Wennstam: Tahra (Smuts). Suom. Laura Beck. Otava, 2011.

Viimeinen hyvä ihminen

Viimeksi, ja ehkä myös vähäisimmäksi, luin tanskalaisen, A. J. Kazinskin nimellä kirjoittaneen kirjailijakaksikon teoksen Viimeinen hyvä ihminen. Kirja pohjautuu juutalaiseen myyttiin maailman 36 oikeamielisestä ihmisestä, joiden kaikkien kuollessa koittaa apokalypsi. Näyttää siltä, että joku listii näitä oikeamielisiä, sillä ympäri maailmaa löytyy kuolleina tunnettuja hyväntekijöitä, selässään omituinen kuvio. Tapauksesta kiinnostuu ensin venetsialainen poliisi Tommaso di Barbara. Hän perehtyy asiaan ja päättelee, että seuraava surmapaikka on Kööpenhamina. Näin tapauksen selvittelyyn ajautuu mukaan kööpenhaminalaispoliisi Niels Bentzon ja tämän vanavedessä myös tähtitieteilijä Hannah Lund.

Kirjan lähtökohta on varsin mielenkiintoisen ja vetävän oloinen, mutta teos käynnistyy hitaanlaisesti, jopa pitkäveteisesti. Di Barbaran äidin kuolinvuoteella oleminen, Niels Bentzonin puuhat ja Hannah Lundin henkilökohtaiset tragediat haukkaavat hyvän osan kirjan alusta. Puolen välin tienoilla tahti alkaa kiihtyä ja paikoin tarina onnistuu tempaamaan mukaansa. Loppuratkaisu tuntuu kuitenkin taas tarpeettoman venytetyltä ja paranormaalin höpöhöpön puolelle lipsahtava selitys oli allekirjoittaneelle liikaa. Tai liika ei ehkä ollut paranormaali selitys sinänsä vaan henkilöhahmojen omituisen kyseenalaistamaton suhtautuminen siihen. Olenhan parantumaton skeptikko, huomattavasti enemmän Dana Scully- kuin Fox Mulder -koulukuntaa (sinänsä hassua minulta viittailla Salaisiin kansioihin, sillä en ole koskaan oikeastaan seurannut kyseistä sarjaa).

Kiitämme: mielenkiintoista set-upia, kohtuullisen uskottavia hahmoja, ihan hienosti loppua kohden rakentuvaa jännitystä.
Moitimme: alun hidassoutuisuutta ja lopun venyttelyä, rajatiedon puolelle lipsahtavaa loppuratkaisua, yleistä epätasalaatuisuutta.

A. J. Kazinski: Viimeinen hyvä ihminen (Den sidste gode mand). Suom. Päivi Kivelä. Otava, 2011.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Brittiläinen, tai tarkalleen ottaen wolverhamptonilainen mediapersoona, musiikkitoimittaja ja kolumnisti Caitlin Moran kirjoitti tuossa muutama vuosi sitten How To Be a Woman -nimisen kirjan, joka suomeksi pääsi markkinoille nimellä Naisena olemisen taito. Pyörittelin kirjaa käsissäni jo alkuteoksen ilmestyttyä, mutta silloin taisin päättää, ettei se sillä hetkellä kiinnostanut minua tarpeeksi. Myöhemmin kirja alkoi putkahdella esiin blogiarvioissa ja nyt kesällä viimein menin ja varasin kirjan kirjastosta englanniksi. Valitettavasti sen matka Kallion kirjastoon kestikin niin kauan, että ehdin liueta Helsingistä. Bongasin kuitenkin teoksen käännöksen Lappeenrannan maakuntakirjastosta ja nappasin sen sitten mukaani.

Moran kirjoittaa naisena olemisesta, naiseksi kasvamisesta (erityisesti 1980-luvun englantilaisessa pikkukaupungissa), feminismistä ja sen tarpeellisuudesta. Moranin kirjoitustyyli on hauska, poleeminen ja kärjistävä, itse kirja puolestaan yhdistelmä muistelmaa, kolumnia ja kiistakirjoitusta. Ruodinnan kohteeksi pääsevät niin työelämän seksismi, naisiin kohdistuvat ulkonäköodotukset (korkokengät, karvojenpoisto), lapset/lapsettomuus, pornografia kuin Lady Gagakin. Feminismiä Moran käsittelee varsin epäakateemisesti (ihan tervetullut lähestymistapa allekirjoittaneelle, joka saattoi joskus vannoa, ettei enää koskaan lue yhtään Judith Butleria...), tosin paikoin makuuni ehkä hiukan liiankin (Judith Butler -epäluulosta huolimatta sukupuolen teoretisoiminen on kiinnostavaa).

Mitään erityisen uutta ja ajatuksia herättävää Moran ei minulle kirjoita, mutta tyyli ja ote on sellainen, että uskon ainakin naisen kolumnien herättävän ajatuksia ja keskustelua (on ehkä liikaa toivottu, että ne, joiden eniten olisi syytä lukea tämä kirja siihen tarttuisivat).

Naisena olemisen taito oli enimmäkseen varsin viihdyttävää luettavaa, vaikka luvut olivatkin laadullisesti hieman vaihtelevia. Eniten nautin Moranin omakohtaisista muistelmista ja mm. povipommi Jordania ja Lady Gagaa käsittelevistä luvuista. Pornografiaa ja strippausta käsittelevät luvut taas tuntuivat jotenkin hutaistuilta ja johtopäätökset aika äkkinäisesti vedetyiltä. Samoin loppupuolen äityittä ja lastensaantia/lapsettomuutta käsittelevät luvut olisi ehkä voinut heivata pois (vaikka aihe toki, myönnettäköön, on melko oleellinen osa naisena olemista. Ehkä juuri siksi lukiessa tuntui, ettei Moranilla ehkä ollut aiheesta mitään uutta sanottavaa).

Lisäksi on todettava, että vaikka kääntäjä Sari Luhtanen on tehnyt ihan hyvän työn, eikä käännöksessä sinänsä ole suurempaa moitittavaa, olisi minun kuitenkin ollut parempi lukea kirja alkukielellä. Huomasin nimittäin varsinkin kielenkäyttöä koskevien pohdintojen yhteydessä jatkuvasti kääntäväni tekstiä mielessäni "takaisinpäin", toisin sanoen miettineeni, miten kirjoittaja oli asian englanniksi ilmaissut ja miksi suomentaja oli päätynyt siihen ratkaisuun johon oli. Pidemmän päälle rasittavaa.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011). Suom. Sari Luhtanen. Shildts & Söderströms 2012.

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I, tai kevään suosikkiyllätys

Aloitan tärkeimmästä: norjalaisen Karl-Ove Knausgårdin Taisteluni I pääsi yllättämään ja meni heittämällä vuoden parhaimmistoon. Siitä huolimatta, että olin ehtinyt lukea ja kuulla kirjasta hehkuttavia arvioita ennen kuin sain aikaiseksi lukea sen itse. Joskus sitä vaan ei usko, ennen  kuin itse näkee.

Siinä aikaiseksi saamisessa menikin muuten aikamoinen tovi. Sain nimittäin Taisteluni I:stä lukukappaleen syksyllä 2011 ennen kirjan ilmestymistä. Tuolloin osoitin teosta kohtaan vain lievää kiinnostusta, vaikka olinkin jo kiinnittänyt huomiota siihen, että ruotsinkielinen käännös möi varsin hyvin (olin tuolloin töissä kirjakaupassa). Työnsin kuitenkin kirjan hyllyyn ja unohdin sen sinne, sillä teoksella oli minusta typerä nimi ja suhtauduin epäillen siihen, että jaksaisin perehtyä itselleni tuntemattoman norjalaishepun vuodatuksiin. Kuinka väärässä olinkaan!

Kävin Knausgårdin kanssa kaljalla.

Lopulta päädyin lukemaan Taisteluni I:n tänä keväänä Madridissa kypsyteltyäni kylliksi ajatusta. Luin Knausgårdia puistossa, terassilla, kahvilassa, baarissa ja lempiaukiollani. Myöhästyin ainakin yhdestä tapaamisesta siksi, että olin niin uppoutunut kirjaan. Kanniskelin sitä muutamia päiviä mukanani kaikkialle, ja kun se loppui, surin tovin sitä, etten saanut mistään toista osaa käsiini (sain sen viimein alkuviikosta kirjastosta, mutta en ole vielä uskaltanut alkaa lukea).

Vaikka Taisteluni I teki minuun suuren vaikutuksen, huomaan nyt ja huomasin jo aiemmin jollekulle kirjasta puhuessani, että se on myös teos, josta minun on vaikea sanoa oikein mitään. Kaikki mitä kirjasta yritän sanoa, kuulostaa jotenkin tylsälle ja lattealle. Sehän periaatteessa on "vain" norjalaismiehen kasvukertomus norjalaisesta pikkukaupungista, tilitys hankalasta isäsuhteesta, elämäkerrallinen romaani ongelmallisista perhesuhteista, populaarimusiikista ja teini-iän romansseista, bändiviritelmistä ja alkoholikokeiluista. Mutta samalla jotenkin paljon enemmän, ennen kaikkea siksi, että Knausgård on kertojana kertakaikkiaan häikäisevä. Enkä tarkoita, että teksti kokonaisuutena olisi yhtä kaunokirjallisen ilmaisun ilotulitusta, sillä sitä se ei ole. Kirjassa on jonkun verran suvantokohtia, kömpelyyksiä ja tarpeettomantuntuista jaarittelua. Näistä huolimatta tai ehkä juuri näiden takia kokonaisuus toimii erittäin hyvin.

Ja kahvilla.

Yksityiskohtien tolkuton määrä, lapsuudesta kirjoitushetkeen ja taidefilosofisista pohdinnoista teini-iän kömpelöihin pussailuihin poukkoileva rakenne, banaalien(kin) arkipäivän puuhien yksityiskohtainen kuvailu ja toisaalta vimmainen intensiivisyys, jolla kirjailija tilittää omia ulkopuolisuuden tunteitaan, tuntuu yhdistelmältä, joka uuvuttaa lukijan. Mutta lukija ei uuvu. En tiedä, kuinka Knausgård sen tarkalleen ottaen tekee, mutta Taisteluni I todella ansaitsee saamansa suitsutuksen, myyntimäärät ja lukijajoukot.

Moni kirjoittaja on Knausgårdin yhteydessä maininnut myös omaelämäkerrallisen Taisteluni-sarjan (kuusi osaa! 3600 sivua!) lähtömaassaan aiheuttaman kirjallisen kohun. Sen enempää en asiaa käsittele, mutta jo ensimmäisen osan isän alkoholismin ja isoäidin seniiliyden käsittely Knausgårdin tavalla ja siitä seurannut mediahässäkkä jättää varjoonsa useimmat kotimaiset kirjallisuuskohut (esim. viimevuotisen Riikka Ala-Harjan romaaniin liittyneen). Knausgårdin käräjille vetäneet sukulaiset onnistuivat ainakin jälleen kerran todistamaan, että huomion vetäminen loukkaavaksi koettuun materiaaliin ei ainakaan vähennä yleisön kiinnostusta. Itse tyydyn tässä nyt toteamaan, että olen kirjailijan taiteellisen vapauden puolella, alati.

Taisteluni I:tä on luettu ympäri kirjablogeja, enkä montakaan arviota ole itse tainnut lukea, mutta erityisen ansiokkaasti kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Mika ja Katja, joista etenkin ensinmainittu saattoi olla syy siihen, että lopulta sain tartutuksi Karl-Oveen. Lukemisen arvoinen on myös Juha Itkosen Imageen kirjoittama juttu.

Karl-Ove Knausgård: Taisteluni I. Norjankielinen alkuteos Min Kamp I. Suom. Katriina Huttunen, Like 2011.

Nurkkaan tuupertuneen kirjablogin elvytysyritys

Tulinpa sitten pitäneeksi oikein kunnon puolen vuoden tauon kirjabloggaamisesta. Toisaalta syynä oli ainakin osittain se, etten myöskään tuona puolena vuotena lukenut juurikaan kirjoja ja olin muutenkin irrallani elämästäni, jotenkin. Asuin muualla, tein muita juttuja ja viihdyin älyttömän hyvin!

Nyt kuitenkin huomasin, että lukeminen on taas alkanut maistua. Vaikka tosin tällä hetkellä lähinnä luenkin tylsiä akateemisia artikkeleita ja puisevaa metodikirjallisuutta, olen huomaamattani lukaissut myös aika monta kiinnostavaa kirjaa, joista syyhyttäisi kirjoittaa. Josta muistin, että minullahan tosiaan oli tämä blogi. Joten yritän nyt saada tämän tolpilleen, joskin bloggaustahti tulee varmasti olemaan verkkainen, sillä tämän kesän projektina on "gradu valmiiksi 2013". Olen eristänyt itseni Lappeenrantaan äitini asuntoon (kyseinen äiti itse on kesät mökillä) em. kirjojen, artikkeleiden ja paperipinojen kanssa, ja tuntuu siltä, että nyt siitä gradusta voisi tullakin valmista. Johan tuota on pari vuotta vitkasteltukin, haha.

Ryhdyin uudestaan Lappeenrannan maakunta-
kirjaston asiakkaaksi. Eiks oo hieno kortti?

Kuluneista puolesta vuodesta sen verran, että asuin tosiaan Madridissa, rakastuin kaupunkiin ja uudestaan myös maahan ja sen ihmisiin. Paiskin töitä Suomen Madridin-instituutissa koordinoiden erilaisia kulttuuriprojekteja, ja muun ajan mm. treenasin, reissasin, pelasin puistofudista, tutustuin mielettömiin uusiin ihmisiin ja tapasin vanhoja rakkaita ystäviä. Mikäli Espanjan talous- ja työtilanne olisi yhtään parempi, olisin varmaankin jäänyt sinne, mutta otin sitten järjen käteen ja palasin pohjoiseen ainakin hetkeksi.

Mitä nyt graduhommeleilta ehdin, kirjoitan ainakin Karl-Ove Knausgårdista, suomalaisista thrillereistä, Caitlin Moranista ja Michael Cunninghamista.

Hasta pronto, amigos!

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.