Top ten tuesday on osoittautumassa erinomaiseksi tavaksi pakottaa itsensä edes silloin tällöin blogin ääreen. Blogimaailman ulkopuolisen elämän kiireet tuntuvat vain vuoden loppua kohden lisääntyvän, ja jo nyt tuskailen, että ehdinkö lukea edes niitä uutuuskirjoja, jotka olen suurella vaivalla kirjastosta haalinut. Bestseller-hyllystä herätelainattu Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu palautui vain vähän aloitettuna, mutta Dora Doran kanssa olen jo toiveikkaampi. Puolivälin tienoilla mennään.
Noin muuten työt, ainejärjestön Tiedekulma-projektiviikko, kovaa vauhtia lähestyvä 17. eurooppalainen Maya-konferenssi, keskeneräinen gradu sekä tammikuussa häämöttävä muutto Madridiin (!) pitävät huolen siitä, että tekemisenpuute ei varsinaisesti uhkaa. Ja kuulemma joku joulukin on tulossa, mutta siihen en ajatellut tänä vuonna erityisesti uhrata aikaa tai energiaa.
Mutta, tällä viikolla keksin topkymppini aiheeksi keskenjääneet klassikot. Tai ehkä pikemminkin, edelleen kesken olevat klassikot. Ja klassikoiksi kelpuuttamistani voitte toki olla eri mieltä (vaikka kommenttilaatikossa).
1. Victor Hugo: Kurjat
Tämä kuuluu tähän lähinnä muodollisesti: lukematta ovat n. viimeiset 30 sivua, ja nekin olisin lukenut, jos minun ei olisi ollut pakko juuri sillä hetkellä palauttaa kirjaa kirjastoon kaupungissa, josta olin tuolloin muuttamassa pois. En ole viimeisten sivujen takia viitsinyt hankkia kirjaa käsiini. Olkoon.
2. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Nolottaa ihan tajuttomasti, että tämä on jäänyt kesken. Kesällä 2008 muistaakseni luin ensimmäisen kirjan suunnilleen puoliväliin saakka, mutta siihen sitten syystä tai toisesta tyssäsi. Aion kyllä lukea loppuun.
3. Kalevala
Yritin, mutta en kertakaikkiaan jaksanut tankata nelipolvista trokeeta. Olen kyllä lukenut katkelmia sieltä täältä. Sallalta keksin, että tämä teos jos joku kannattaisi varmaan kuunnella äänikirjana. Ehkä minulla on vielä toivoa.
4. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
En päässyt paljon alkua pitemmälle, vaikutti erittäin tylsältä. Näin vanhemmiten ehkä saattaisin löytää kirjasta jotain. Tai sitten en, ei houkuttele erityisesti palaamaan.
5. Dante: Jumalainen näytelmä
Myönnettäköön, helvetti-osio vielä menetteli, mutta siitä eteenpäin en sitten jaksanut lukea sanaakaan.
6. Mika Waltari: Suuri illusioni
En tiedä, onko Waltarin läpimurtoteos klassikko samalla tavalla kuin Sinuhe, mutta pääsi nyt listalle. Olen lukenut Sinuhen kahdesti ja tykännyt kovasti, mutta näiden muiden Waltarin romaanien kanssa en sitten yleensä etene. Etenkään muihin historiallisiin sepitelmiin en kertakaikkiaan tunnu pääsevän kiinni, mutta myöskään Suuri illusioni ei napannut. Luin yli puolen välin, ja jouduin toteamaan sentimentaaliseksi tuubaksi.
7. Bram Stoker: Dracula
Tässäkin olen jo päässyt hyvänmatkaa yli puolenvälin, mutta sitten tahti hidastui ja lopulta tyssäsi kokonaan. Tarina on ehkä himpun verran liian tuttu ja Stokerin setä vähän liian kova jaarittelemaan. Joskus nuorempana olen tainnut yrittää suomeksikin, yhtä heikoin lopputuloksin. Vaikka siis nuoresta pitäen ja kauan ennen yleisnuorisollisia vampyyribuumeja olen fanittanut vampyyrejä. Joskus voi käydä näinkin.
8. James Joyce: Ulysses
Tai ehkä tähän pitäisi laittaa ensimmäisen suomennoksen mukaan Odysseus. Se jäi ensimmäisen kerran komeasti kesken jo vuonna 2001. Muistaakseni silloin sivulle 82. Nyt olen uuden suomennoksen kanssa jo pidemmällä, mutta keskenjäämisen riski on edelleen aika korkea. En usko, että pakkaan Joycea mukaan Espanjaan, ja jotenkin tuntuu, etten saa sitä kahlattua läpi ennen tammikuun puoltaväliä. Mutta yritys on kyllä kova!
9. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Tämä on vähän nolo, mutta kesken on jäänyt jo joskus vuosikausia sitten. Sittemmin aikeissa on ollut lukea kirja espanjaksi, mutta en ole yllättäen saanut aikaiseksi.
10. Shakespeare: Romeo & Julia
Tästä en ole ihan varma, mutta luulisin, että joskus yläasteiässä aloitin tätä, enkä koskaan lukenut loppuun. Voi kyllä olla, että kyseessä on joku toinen Shakespearen näytelmä, mutta en minä varmaan sitäkään lukenut loppuun. En ole muutenkaan järin monta näytelmää lukenut.
Ajattelin ensin, että tällainen lista olisi helppo laatia, mutta eipäs ollutkaan kovin helppo! Esimerkiksi ns. venäläisistä klassikoista olen lukenut loppuun asti kaikki ne, jotka olen ylipäänsä aloittanut (en ole kyllä koskaan aloittanut Tolstoita). Sama juttu myös esimerkiksi Charles Dickensin kanssa. Jane Austenia olen kyllä muistaakseni joskus huonolla menestyksellä yrittänyt, mutta en osaa yhtään enää sanoa, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Jos nyt Jumalaista näytelmää ja Kalevalaa ei lasketa, en taas kelpuuttanut tähän runoutta, koska kuka nyt ylipäänsä lukee runoja kannesta kanteen?
Tässä listaa laadiskellessa ja kaikkea muuta samanaikaisesti touhutessa päiväkin lipsahti tiistaista jo keskiviikon puolelle, mutta julkaisen tämän nyt silti, hähää.
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
tiistai 13. marraskuuta 2012
TTT: Kymmenen kirjaa yöpöydältä
Minulla on kauhea tapa kasata yöpöydälle kirjapinoja. Itseasiassa kasaan kirjapinoja ihan minne tahansa, mutta yöpöydälle päätyvät ne kirjat, jotka ainakin kuvittelen lukevani jossain lähitulevaisuudessa. Ennen ikkunaremonttia laskin, että yöpöydälläni oli 19 kirjaa (hups). Remontin ajaksi jouduin tyhjentämään pöydän, mutta on sinne nyt taas pienimuotoinen kasa kertynyt. Tästäpä siis idea tämän viikon top ten tuesdayhin. Ihan kymmentä kirjaa ei nyt pöydällä yllätyksekseni ollut, mutta lisään luetteloon yhden, joka syystä tai toisesta on tällä hetkellä poissa yöpöydältä, mutta kuitenkin henkisesti pinossa.
1. James Joyce: Ulysses
Ulysses teki paluun yöpöydälle oltuaan hetken paitsiossa. Olin lukemisessa jo hyvässä vauhdissa, kunnes ohjelmaan tuli kaikenlaisia reissuja. Ulysses voi olla monta, mutta missään nimessä se ei ole näppärä matkalukeminen. Seuraavaksi aloitan yhdeksännen luvun.
2. A. J. Jacobs: Kunnon mies
Amerikkalainen Esquiren toimittaja on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä itsellään ihmiskokeita ja raportoida tulokset kirjoihin. Joskus luin miehen A Year of Living Biblically, ja nyt aloitin Kunnon miehen, jossa Jacobs tavoittelee täydellistä kuntoa. Leppoista, ihan kiinnostavaa.
3. George R. R. Martin: A Feast for Crows
Martinin fantsusarjassa olen salavihkaa päässyt jo neljänteen osaan. Kuten aiempien osien kohdalla, myös nelonen pääsee vauhtiin todella hitaasti, joten viime aikoina en ole jaksanut tankata sitä.
4. Guyla Krúdy: Punaisen härän majatalo
Tämä ja listan seuraava kirja odottelevat allekirjoittaneen Unkari-innostusta. Krudyn novellikokoelma päätyi minulle kirja-alesta, ja odottaa yöpöydällä sitä, että suunnitelmieni mukaan alan lukea novellin päivässä. Jonain päivänä.
5. Antal Szerb: The Pendragon Legend
Tämän ostin melkein vuosi sitten Budapestista, mutta niin vaan edelleen odottaa vuoroaan. Kiinnostaa kyllä, ja varmaan sopisi pimeisiin iltoihin.
6. Jacques Soustelle: Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aattona
Tässäpä taas kirjahyllyni obskuurimpaa sisältöä. Minulla on joku ihmeellinen mieltymys vanhentuneeseen historiaan ja antropologiaan. Soustellen vuonna 1955 ilmestynyt kirja tuskin sisältää aivan viimeisintä tutkimustietoa, mutta sen sijaan välittää kyllä mielenkiintoisesti tutkimusparadigmojen ja ajattelun muutosta.
7. Laura Gustafsson: Huorasatu
Innolta saatu viime vuoden Finlandia-ehdokas pääsi heti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Nyt aloin kyllä ihmetellä, että minnehän Hytti nro 6 on yöpöydältäni joutunut? Luin sen alkukesästä melkein kokonaan, mutta sitten alkoi ärsyttää, että kirja on niin talvinen, ja laitoin sen odottamaan otollisempaa hetkeä (joka voisi olla vaikka nyt).
8. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä "Combray"
Proust oli matkustanut yöpöydältä keittiön ikkunalaudalle, mutta kuuluu kyllä henkisesti tähän pinoon. Joyce jotenkin ärsyttävästi täyttää nyt klassikkoraon, vaikka pääsin Proustissa jo varsin hyvään vaiheeseen. Pitäisi lukea loppuun, ennen kuin se on pakko palauttaa kirjastoon, kyllä.
9. nimettömäksi jäävä työkirja
Todellisuudessa olen iltaisin lukenut viime päivinä tätä nyt nimettömäksi jäävää A4-kasaa. Lupasin antaa yhdelle kustantamolle lausunnon eräästä portugalinkielisestä kaunokirjallisesta teoksesta, joten olenkin nyt iltaisin lukenut lähinnä sitä.
10. Portugalin sanakirja
Liittyy yllämainittuun teokseen. Kirja kun on kirjoitettu Brasilian portugaliksi, ja törmään melkein joka sivulla tuntemattomaan sanaan tai ilmaisuun. Onneksi sanakirja auttaa, ainakin useimmiten.
Tällaista siis yöpöydällä tällä hetkellä. Miltäs teidän yöpöytänne näyttävät? Onko olemassa joku, jolla on kesken vain yksi kirja kerrallaan vai onko teilläkin huojuvia keskeneräisiä kirjakasoja ympäri asuntoa?
1. James Joyce: Ulysses
Ulysses teki paluun yöpöydälle oltuaan hetken paitsiossa. Olin lukemisessa jo hyvässä vauhdissa, kunnes ohjelmaan tuli kaikenlaisia reissuja. Ulysses voi olla monta, mutta missään nimessä se ei ole näppärä matkalukeminen. Seuraavaksi aloitan yhdeksännen luvun.
2. A. J. Jacobs: Kunnon mies
Amerikkalainen Esquiren toimittaja on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä itsellään ihmiskokeita ja raportoida tulokset kirjoihin. Joskus luin miehen A Year of Living Biblically, ja nyt aloitin Kunnon miehen, jossa Jacobs tavoittelee täydellistä kuntoa. Leppoista, ihan kiinnostavaa.
3. George R. R. Martin: A Feast for Crows
Martinin fantsusarjassa olen salavihkaa päässyt jo neljänteen osaan. Kuten aiempien osien kohdalla, myös nelonen pääsee vauhtiin todella hitaasti, joten viime aikoina en ole jaksanut tankata sitä.
4. Guyla Krúdy: Punaisen härän majatalo
Tämä ja listan seuraava kirja odottelevat allekirjoittaneen Unkari-innostusta. Krudyn novellikokoelma päätyi minulle kirja-alesta, ja odottaa yöpöydällä sitä, että suunnitelmieni mukaan alan lukea novellin päivässä. Jonain päivänä.
5. Antal Szerb: The Pendragon Legend
Tämän ostin melkein vuosi sitten Budapestista, mutta niin vaan edelleen odottaa vuoroaan. Kiinnostaa kyllä, ja varmaan sopisi pimeisiin iltoihin.
6. Jacques Soustelle: Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aattona
Tässäpä taas kirjahyllyni obskuurimpaa sisältöä. Minulla on joku ihmeellinen mieltymys vanhentuneeseen historiaan ja antropologiaan. Soustellen vuonna 1955 ilmestynyt kirja tuskin sisältää aivan viimeisintä tutkimustietoa, mutta sen sijaan välittää kyllä mielenkiintoisesti tutkimusparadigmojen ja ajattelun muutosta.
7. Laura Gustafsson: Huorasatu
Innolta saatu viime vuoden Finlandia-ehdokas pääsi heti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Nyt aloin kyllä ihmetellä, että minnehän Hytti nro 6 on yöpöydältäni joutunut? Luin sen alkukesästä melkein kokonaan, mutta sitten alkoi ärsyttää, että kirja on niin talvinen, ja laitoin sen odottamaan otollisempaa hetkeä (joka voisi olla vaikka nyt).
8. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä "Combray"
Proust oli matkustanut yöpöydältä keittiön ikkunalaudalle, mutta kuuluu kyllä henkisesti tähän pinoon. Joyce jotenkin ärsyttävästi täyttää nyt klassikkoraon, vaikka pääsin Proustissa jo varsin hyvään vaiheeseen. Pitäisi lukea loppuun, ennen kuin se on pakko palauttaa kirjastoon, kyllä.
9. nimettömäksi jäävä työkirja
Todellisuudessa olen iltaisin lukenut viime päivinä tätä nyt nimettömäksi jäävää A4-kasaa. Lupasin antaa yhdelle kustantamolle lausunnon eräästä portugalinkielisestä kaunokirjallisesta teoksesta, joten olenkin nyt iltaisin lukenut lähinnä sitä.
10. Portugalin sanakirja
Liittyy yllämainittuun teokseen. Kirja kun on kirjoitettu Brasilian portugaliksi, ja törmään melkein joka sivulla tuntemattomaan sanaan tai ilmaisuun. Onneksi sanakirja auttaa, ainakin useimmiten.
Tällaista siis yöpöydällä tällä hetkellä. Miltäs teidän yöpöytänne näyttävät? Onko olemassa joku, jolla on kesken vain yksi kirja kerrallaan vai onko teilläkin huojuvia keskeneräisiä kirjakasoja ympäri asuntoa?
J. & J. Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?
Luinpa tuossa kirjan, jonka nimen perusteella olisin sivuuttanut pelkällä olankohautuksella, sillä en ole oikein koskaan halunnut kirjailijaksi, ja päättelin, että en taida olla kohderyhmää. How stupid of me, totesin kun luin Kirjavan kammarin ja Taas yhden kirjablogin arviot kirjasta. Kirjailijan urasta haaveilevien lisäksi teos olikin – alaotsikkonsa Matkaopas kirjamaailmaan mukaisesti – täsmälukemista myös muille kustannusalan nykymenosta kiinnostuneille, alan liepeillä norkoileville ja peräti alalla töitä tekeville (alan freelancerina lasken itseni johonkin kohtien kaksi ja kolme välimaille, eritoten siksi, että kaunokirjallisuuden maailma, joka kuitenkin on monille sitä aidointa kustannustointa, on itselleni jäänyt hiukan vieraaksi). Siispä kiinnostuin ja pistin oitis varauksen sisään kirjastoon, ja sainkin lopulta kirjan luettavakseni parahultaisesti juuri kirjamessujen alla.
Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.
Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).
Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.
Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?
Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.
Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).
Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.
Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.
Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).
Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.
Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?
Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.
Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).
Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.
lauantai 10. marraskuuta 2012
Ulkoasu-uudistusta pukkaa, nyt saa olla mieltä!
Johtuneeko sitten tästä marraskuisesta harmaudesta vai mistä, mutta tuli tässä kotona lorvehtiessa mieleen vihdoin pistää hiukan blogin ulkoasupuolta uusiksi. Samasta syystä taisi lopputuloksestakin tulla aika harmaa. Hupsan.
Minulla on ollut jo pienen iäisyyden ajan aikomuksena hyödyntää Kolmannen linjan katukyltin kuvaa blogin headerissa, mutta nyt sain sen vihdoin askarreltua. Helsingin katukylttien fontti on mielestäni aika hieno, vaikka ei minulla mitään typografista koulutusta tai kauheasti kyllä typografista silmääkään ole. Oli miten oli, omalta näytöltä näkee lopputuloksen vain oman näytön puitteissa, joten nyt olisinkin kysynyt mielipiteitänne tästä uudistuksesta ja blogin ulkoasusta yleisesti (sisällöstäkin saa tietty antaa palautetta, mutta siihen en kyllä lupaa välttämättä reagoida).
Minulla on ollut jo pienen iäisyyden ajan aikomuksena hyödyntää Kolmannen linjan katukyltin kuvaa blogin headerissa, mutta nyt sain sen vihdoin askarreltua. Helsingin katukylttien fontti on mielestäni aika hieno, vaikka ei minulla mitään typografista koulutusta tai kauheasti kyllä typografista silmääkään ole. Oli miten oli, omalta näytöltä näkee lopputuloksen vain oman näytön puitteissa, joten nyt olisinkin kysynyt mielipiteitänne tästä uudistuksesta ja blogin ulkoasusta yleisesti (sisällöstäkin saa tietty antaa palautetta, mutta siihen en kyllä lupaa välttämättä reagoida).
Onko värimaailma liian synkkä? Näyttääkö ankealta? Mites toi palstajako? Itse tykkään yhden sivupalkin ratkaisusta, joten siihen tuskin on tulossa muutosta, mutta entä palstojen leveys? Tykkäisin ehkä itse, että varsinainen tekstipalsta saisi olla hiukan leveämpikin, mutta kapeahkoa palstaa lienee helpompi lukea? Myös kuvien sijoittuminen hiukan arveluttaa, mutta ehkäpä tästä palstanleveysasiasta voisi tehdä jonkunlaisia kokeiluja.
Entäs fontti? Kokeilin jo hetken Arialia, mutta kaipa tämä Georgia kuitenkin miellyttää omaa silmää hiukan enemmän, vaikka nyt web-sivustoille yleensä kai helpomman luettavuuden nimissä suositellaan päätteettömiä fontteja. Gadgettien ulkoasu myös vielä vähän arveluttaa, mutta en millään jaksaisi hienosäätää niitä, mutta ehkä kuitenkin pitäisi hiukan.
Sana on vapaa ja arvostan kaikkia mielipiteitä kovasti!
P.S. palaan myös pian varsinaiseen asiaan ja laadiskelen jonkinlaista juttua myös jostain oikeasti lukemastani kirjasta!
tiistai 6. marraskuuta 2012
Hyppään bandwagoniin, tai TTT: kirjat, joita en aio lukea
Kirjablogeissa on näkynyt viime aikoina siellä täällä kirjablogeissa Top Ten Tuesday -postauksia, ja ajattelin nyt itsekin hypätä trendin kyytiin ja laatia listauksen kirjoista, joita en aio lukea, Morren ja Kirsin tapaan. Seuraavalla kerralla saatan sitten luetteloida kirjoja, joita aion lukea tai haluan lukea tai jotka minun on suorastaan pakottava tarve lukea tai mitä nyt ikinä. Mutta tänään siis negistellään.
1. E. L. James: Fifty Shades of Grey (koko trilogia)
Olin vielä kesällä varovaisen, joskin etäisen utelias tämän suhteen, mutta nykyään lähinnä ärsyttää ja/tai kuvottaa jo ajatuskin. Ei ei ei. Mieluummin luen vaikkapa Phil Androsin eli Samuel Stewardin homopornografiaa, jota Innolta tänä syksynä ilmestyy. Tai oikeastaan ajattelinkin lukea. Mutta Jamesiin en koske. Ei huvita eikä kiinnosta.
2. Paulo Coelho: koko tuotanto
Coelhon dissaaminen on tietysti kirjablogosfäärissä kauhean suosittua, mutta ei voi mitään: yhden tyypin kirjan kerran epätoivoissani (=ei muuta luettevaa käsillä) luin, ja se oli puistattava kokemus. Ei tarvetta enempään.
3. J. R. R. Tolkien: Silmarillion
Tolkieniin minulla on vähän kaksijakoine suhtautuminen. TSH-trilogian olen lukenut kyllä varmaan kahdestikin ja jossain määrin tykännyt tai ainakin viihtynyt sen parissa, vaikka se mielestäni onkin paikoin aika pahasti tyhjäkäynnillä ja tarpeettomasti venytetty lopusta. Hobittia yritin sitten viime talvena lukea, enkä vaan kerta kaikkiaan päässyt edes puoleen väliin, niin tylsä se oli. Mielikuvissani Silmarillion on vieläkin tylsempi, joten se ei kyllä kiinnosta tippaakaan.
4. C. S. Lewis: The Chronicles of Narnia (tai Narnia-sarja)
Vapaalla assosiaatiolla Tolkienista. Tämä löytyy hyllystäkin, mutta minulla on sellainen tunne, että tämä olisi kannattanut joko lukea silloin ala-asteiässä, tai sitten ei ollenkaan (muistaakseni olenkin ehkä ensimmäisen osan lukenut). Vaikka kyseessä toki onkin lastenkirjallisuuden klassikko. Siitä huolimatta ei. Nääh.
5. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja
Tämä nyt ei herätä sen suurempia vastenmielisyyden tunteita, mutta veikkaisin, että sarja ei tule koskaan kiinnostamaan niin paljon, että oikeasti lukisin sen. Maailmassa on kun erilaisia massiivisia kirjoja tai sarjoja, jotka ihan oikeasti kiinnostavat, joten ne taitavat ajaa Päätalon ohi.
6. Sven Hassel: tuotanto
Tähän voisi laittaa myös vaikkapa sotakamreeri Lehväslaihon tuotannon tai minkä tahansa bulkkimeiningillä laaditun sotakirjallisuuden. En jotenkin näe lukevani. Paitsi jos kaikki muut kirjat jotenkin mystisesti tuhoutuisivat maan päältä niin sitten. Ehkä.
7. Robert Ludlum: Medusan isku
Tai mikä tahansa vastaava teos tältä tai muulta periamerikkalaiselta jännityskirjalta (esim. Tom Clancy, Clive Cussler, Jack Higgins) ei kiinnosta niin, että aikoisin lukea. Dekkarit ehkä, niistäkin lähinnä pohjoismaiset.
8. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirjat (yms.)
Arvostan Juha Vuorista jonkunlaisena kirjallisuuden self-made-manina ja itsepäisenä tyyppinä, mutta miehen kirjat eivät kyllä kiinnosta yhtään. Ja kai siinä vähän ärsyttää sellainen alleviivattu epä-älyllisyys ja rehvakkuus. Plaah.
9. Dave Pelzer: Pimeän poika (The Child Called "It")
Pelzer saa nyt edustaa tässä jossain määrin ylenkatsomaani misery lit -genreä. Toinen vaihtoehto tähän olisi ollut omaelämäkerta siitä tyypistä, joka oli jonkunsortin jenginuori ja huumekauppias, kunnes pääsi Jessen porukoihin ja teki parannuksen, mutta en nyt saa mieleeni sen enempää kirjan kuin kirjoittajansakaan nimeä.
10. Raamattu
Minua oikeasti kyllä jonkun verran kiinnostaisi lukea tämä, öö, teos, ja olen sitä paikka paikoin lukenutkin (siis muutenkin kuin pakon edessä tai etsiäkseni Hesekielin kirjat härskeimmät kohdat), mutta jos nyt ihan rehellisesti ajattelen kahlaavani läpi kaikki ne sukuluettelot ja sekavat selostuksen kahden vuosituhannen takaisten aavikkoheimojen edesottamuksista, niin eipä kyllä tunnu järin todennäköiseltä, että tulisin tähän oikeasti joskus tarttumaan. Olisikohan tästä olemassa joku kustannustoimitettu versio?
Ensin ajattelin, että tämän listan laatiminen olisi ollut vaikeampaakin, mutta nytpä huomaan, että sieltähän jäi puuttumaankin kaikenlaista. Mietin myös muutaman arvostetun klassikon kohdalla niiden lisäämistä mukaan, mutta olen kuitenkin niin optimisti, että aion lukea ties mitä Tolstoita, vielä joskus. Ja se Ulysseshan on työn alla parhaillaankin.
Kuvat eivät liity asiaan.
1. E. L. James: Fifty Shades of Grey (koko trilogia)
Olin vielä kesällä varovaisen, joskin etäisen utelias tämän suhteen, mutta nykyään lähinnä ärsyttää ja/tai kuvottaa jo ajatuskin. Ei ei ei. Mieluummin luen vaikkapa Phil Androsin eli Samuel Stewardin homopornografiaa, jota Innolta tänä syksynä ilmestyy. Tai oikeastaan ajattelinkin lukea. Mutta Jamesiin en koske. Ei huvita eikä kiinnosta.
2. Paulo Coelho: koko tuotanto
Coelhon dissaaminen on tietysti kirjablogosfäärissä kauhean suosittua, mutta ei voi mitään: yhden tyypin kirjan kerran epätoivoissani (=ei muuta luettevaa käsillä) luin, ja se oli puistattava kokemus. Ei tarvetta enempään.
3. J. R. R. Tolkien: Silmarillion
Tolkieniin minulla on vähän kaksijakoine suhtautuminen. TSH-trilogian olen lukenut kyllä varmaan kahdestikin ja jossain määrin tykännyt tai ainakin viihtynyt sen parissa, vaikka se mielestäni onkin paikoin aika pahasti tyhjäkäynnillä ja tarpeettomasti venytetty lopusta. Hobittia yritin sitten viime talvena lukea, enkä vaan kerta kaikkiaan päässyt edes puoleen väliin, niin tylsä se oli. Mielikuvissani Silmarillion on vieläkin tylsempi, joten se ei kyllä kiinnosta tippaakaan.
4. C. S. Lewis: The Chronicles of Narnia (tai Narnia-sarja)
Vapaalla assosiaatiolla Tolkienista. Tämä löytyy hyllystäkin, mutta minulla on sellainen tunne, että tämä olisi kannattanut joko lukea silloin ala-asteiässä, tai sitten ei ollenkaan (muistaakseni olenkin ehkä ensimmäisen osan lukenut). Vaikka kyseessä toki onkin lastenkirjallisuuden klassikko. Siitä huolimatta ei. Nääh.
5. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja
Tämä nyt ei herätä sen suurempia vastenmielisyyden tunteita, mutta veikkaisin, että sarja ei tule koskaan kiinnostamaan niin paljon, että oikeasti lukisin sen. Maailmassa on kun erilaisia massiivisia kirjoja tai sarjoja, jotka ihan oikeasti kiinnostavat, joten ne taitavat ajaa Päätalon ohi.
6. Sven Hassel: tuotanto
Tähän voisi laittaa myös vaikkapa sotakamreeri Lehväslaihon tuotannon tai minkä tahansa bulkkimeiningillä laaditun sotakirjallisuuden. En jotenkin näe lukevani. Paitsi jos kaikki muut kirjat jotenkin mystisesti tuhoutuisivat maan päältä niin sitten. Ehkä.
7. Robert Ludlum: Medusan isku
Tai mikä tahansa vastaava teos tältä tai muulta periamerikkalaiselta jännityskirjalta (esim. Tom Clancy, Clive Cussler, Jack Higgins) ei kiinnosta niin, että aikoisin lukea. Dekkarit ehkä, niistäkin lähinnä pohjoismaiset.
8. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirjat (yms.)
Arvostan Juha Vuorista jonkunlaisena kirjallisuuden self-made-manina ja itsepäisenä tyyppinä, mutta miehen kirjat eivät kyllä kiinnosta yhtään. Ja kai siinä vähän ärsyttää sellainen alleviivattu epä-älyllisyys ja rehvakkuus. Plaah.
9. Dave Pelzer: Pimeän poika (The Child Called "It")
Pelzer saa nyt edustaa tässä jossain määrin ylenkatsomaani misery lit -genreä. Toinen vaihtoehto tähän olisi ollut omaelämäkerta siitä tyypistä, joka oli jonkunsortin jenginuori ja huumekauppias, kunnes pääsi Jessen porukoihin ja teki parannuksen, mutta en nyt saa mieleeni sen enempää kirjan kuin kirjoittajansakaan nimeä.
10. Raamattu
Minua oikeasti kyllä jonkun verran kiinnostaisi lukea tämä, öö, teos, ja olen sitä paikka paikoin lukenutkin (siis muutenkin kuin pakon edessä tai etsiäkseni Hesekielin kirjat härskeimmät kohdat), mutta jos nyt ihan rehellisesti ajattelen kahlaavani läpi kaikki ne sukuluettelot ja sekavat selostuksen kahden vuosituhannen takaisten aavikkoheimojen edesottamuksista, niin eipä kyllä tunnu järin todennäköiseltä, että tulisin tähän oikeasti joskus tarttumaan. Olisikohan tästä olemassa joku kustannustoimitettu versio?
Ensin ajattelin, että tämän listan laatiminen olisi ollut vaikeampaakin, mutta nytpä huomaan, että sieltähän jäi puuttumaankin kaikenlaista. Mietin myös muutaman arvostetun klassikon kohdalla niiden lisäämistä mukaan, mutta olen kuitenkin niin optimisti, että aion lukea ties mitä Tolstoita, vielä joskus. Ja se Ulysseshan on työn alla parhaillaankin.
Kuvat eivät liity asiaan.
keskiviikko 31. lokakuuta 2012
Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Minulla on taipumusta – kuten täälläkin on tainnut joskus tulla ilmi – tieteiden rajat ylittävään rakkauteen luonnontieteitä, ja erityisesti niiden popularisointia kohtaan (vaikka olenkin itse pesunkestävä humanisti pienellä valtiotieteellisellä höysteellä; olisin jossain tähtitieteen luennolla aivan totaalisen kuistilla). Kotimaisista tekijöistä olen erityisesti tykännyt Esko Valtaojasta ja Kari Enqvististä. Maailmojasyleilevä tähtitieteilijä ja semisti kärttyinen kosmologi ovat paitsi eittämättä hienoja tiedemiehiä, myös vallan eteviä kynäilijöitä. Molemmat ovat myös jo aiemmissa kirjoissaan sivunneet luonnontieteen ja uskonasioiden suhdetta, Valtaoja vieläpä kahdella kirjeenvaihtokirjalla yhdessä Juha Pihkalan kanssa (Tiedän uskovani, uskon tietäväni ja Nurkkaan ajettu Jumala, näistä kumpaakaan en ole lukenut).
Tällä kertaa uskontoihin ja uskonnon ja tieteen suhteeseen tarrautuu Kari Enqvist syksyn uutuuskirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Vaikka itselleni uskonto on kieltämättä aika yhdentekevä viritys, olen kuitenkin jossain määrin kiinnostunut uskontoa ja uskon ja uskonnottomuuden suhdetta käsittelevistä teoksista (olen aiemmin lukenutkin mm. Dawkinsia ja Hitchensiä), joten päätin pikapikaa laittaa kirjan varaukseen kirjastosta, ja sainkin sen aika nopeasti.
Nopeasti sen myös luin, vaikka jokseenkin koko ajan mietin, mitä järkeä tällaisessa käännytetyille saarnaamisessa (uskonnollinen kielikuva tahallinen, huom.) oikein on. Huomasin olevani Enqvistin kanssa enemmän tai vähemmän samaa mieltä, mutta en vieläkään oikein tiedä, mitä tarkoitusta kirja palveli. Uskonnottomia uskontojen omituiset edesottamukset tuskin jaksavat satunnaista kauhistelunsekaista ihmetystä enempää kiinnostaa, ja epäilen, että kukaan ääripään uskovainen tulee tähän kirjaan edes tarttuneeksi, saati sen lukemisen seurauksena mielipidettään muuttaneeksi. Maltillisellekin uskovaiselle kirja lienee jossain määrin yhdentekevää luettavaa: kuten Enqvist taitaa itsekin jossain kohtaa tuumata, uskonnollisen ja uskonnottoman ihmisen välinen keskustelu uskonnoista ei voi johtaa mihinkään, koska katsantokannoissa on niin fundamentaalinen ero. Uskonnoton ei kertakaikkiaan käsitä uskomista, uskonnollisia tunteita ja niihin liittyviä positiivisia kokemuksia (vaikka siis voikin sinänsä arvostaa esim. perinteisiä rituaaleja, musiikkia tms.), eikä uskonnollinen ihminen varmaankaan hahmota tätä uskonnottoman ihmisen "kokemuksen puutetta" saati tämän puutteen ongelmattomuutta (tästä kielinee uskonnollisten piirien pakonomainen tarve jollain ihmeellisellä ajatuskuperkeikalla vääntää ateismikin itseasiassa eräänlaiseksi uskonnoksi).
Rakenteeltaan Uskomaton matka uskovien maailmaan on ihan näppärä paketti. Aluksi Enqvist positioi itsensä huolella (viitekehyksinä tiedeyhteisö ja uskonnottomuuden "kokemus"), jonka jälkeen hän mm. vertailee tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa (arvaatte varmaan kumman kannalla Enqvist on). Hän myös erittelee erilaisiä "tapauksia" ja myös esittelee tiukkaa lukufaktaa mm. eri uskonnollisuuden "tyypeistä", tieteen ja uskonnon rajanvedoista historiassa ja nykyään, evidentialismista, ID:n kannattajista, natsien uskonnollisuudesta, lapsikasteesta, ja islaminuskoisten maiden tieteen jälkeenjääneisyydestä. (Etenkin viimeksi mainittuun liittyi aika kylmääviä lukuja.) Enimmäkseen asioita, jotka saavat allekirjoittaneen pyörittelemään päätään.
Enqvist on myös kirjaansa varten käynyt joidenkin kotimaisten lahkojen ja myös "tavan luterilaisten" kirkonmenoissa ihmettelemässä, mistä toki sinänsä pisteet, vaikka ei hän nyt niistä mitään kovin ihmeellistä tunnukaan irti saavan (sen enempää kokemusmielessä kuin polemiikinkaan kannalta). Vähän kyllä myös ihmettelen, mitä Enqvist oikein kuvitteli sieltä löytävänsä. Voisi minustakin olla ihan human interest -tyyppisen kiintoisaa seurata erinäisiä uskonnollisia menoja, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisten menojen jäävän itselleni muuta kuin ulkokohtaisiksi, tyhjiksi rituaaleiksi (koska tässä taas uupuu se kuuluisa uskonnollinen kokemus, tai sellaisen tarve).
Kirja on tavallaan hieno tieteellisen maailmankuvan ja tieteen puolustuspuhe uskontojen värittämässä maailmassa ja tekijä kyllä nostaa esiin monia uskonnon ja tieteen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä (esim. voiko uskon asioista ylipäänsä puhua tieteen kielellä, onko mielekästä esimerkiksi "todistaa" jumalan olemassaoloa tieteellisenkuuloisilla argumenteilla jne.) monin tavoin, ja esitystapakin on ihan raikas. Minä siis tykkäsin, mutta jäin silti edelleen miettimään kirjan tarkoitusta ja kohderyhmää. Ehkä me nasevasta kirjoitustyylistä pitävät uskonnottomat ja luonnontieteellisestä koulutuksesta salaa haaveilevat kirjanörtit olemme kohderyhmää? Niin sen täytyy olla.
Kirja on luettu ja tykätty mm. täällä, ja täältä taas voi lukea, miten toisin ajatteleva kirjan näkee. Ja jos kirjan nimellä vähän googlailee, niin löytää varmasti kasapäin muitakin kommentteja ja röykkiöittäin nenään vedettyjä herneitä (mutta omalla vastuulla sitten luette niitä!).
Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.
 |
| Kun luin kirjan, ulkona oli vielä vihreää. |
Tällä kertaa uskontoihin ja uskonnon ja tieteen suhteeseen tarrautuu Kari Enqvist syksyn uutuuskirjassaan Uskomaton matka uskovien maailmaan. Vaikka itselleni uskonto on kieltämättä aika yhdentekevä viritys, olen kuitenkin jossain määrin kiinnostunut uskontoa ja uskon ja uskonnottomuuden suhdetta käsittelevistä teoksista (olen aiemmin lukenutkin mm. Dawkinsia ja Hitchensiä), joten päätin pikapikaa laittaa kirjan varaukseen kirjastosta, ja sainkin sen aika nopeasti.
Nopeasti sen myös luin, vaikka jokseenkin koko ajan mietin, mitä järkeä tällaisessa käännytetyille saarnaamisessa (uskonnollinen kielikuva tahallinen, huom.) oikein on. Huomasin olevani Enqvistin kanssa enemmän tai vähemmän samaa mieltä, mutta en vieläkään oikein tiedä, mitä tarkoitusta kirja palveli. Uskonnottomia uskontojen omituiset edesottamukset tuskin jaksavat satunnaista kauhistelunsekaista ihmetystä enempää kiinnostaa, ja epäilen, että kukaan ääripään uskovainen tulee tähän kirjaan edes tarttuneeksi, saati sen lukemisen seurauksena mielipidettään muuttaneeksi. Maltillisellekin uskovaiselle kirja lienee jossain määrin yhdentekevää luettavaa: kuten Enqvist taitaa itsekin jossain kohtaa tuumata, uskonnollisen ja uskonnottoman ihmisen välinen keskustelu uskonnoista ei voi johtaa mihinkään, koska katsantokannoissa on niin fundamentaalinen ero. Uskonnoton ei kertakaikkiaan käsitä uskomista, uskonnollisia tunteita ja niihin liittyviä positiivisia kokemuksia (vaikka siis voikin sinänsä arvostaa esim. perinteisiä rituaaleja, musiikkia tms.), eikä uskonnollinen ihminen varmaankaan hahmota tätä uskonnottoman ihmisen "kokemuksen puutetta" saati tämän puutteen ongelmattomuutta (tästä kielinee uskonnollisten piirien pakonomainen tarve jollain ihmeellisellä ajatuskuperkeikalla vääntää ateismikin itseasiassa eräänlaiseksi uskonnoksi).
Rakenteeltaan Uskomaton matka uskovien maailmaan on ihan näppärä paketti. Aluksi Enqvist positioi itsensä huolella (viitekehyksinä tiedeyhteisö ja uskonnottomuuden "kokemus"), jonka jälkeen hän mm. vertailee tieteellistä ja uskonnollista maailmankuvaa (arvaatte varmaan kumman kannalla Enqvist on). Hän myös erittelee erilaisiä "tapauksia" ja myös esittelee tiukkaa lukufaktaa mm. eri uskonnollisuuden "tyypeistä", tieteen ja uskonnon rajanvedoista historiassa ja nykyään, evidentialismista, ID:n kannattajista, natsien uskonnollisuudesta, lapsikasteesta, ja islaminuskoisten maiden tieteen jälkeenjääneisyydestä. (Etenkin viimeksi mainittuun liittyi aika kylmääviä lukuja.) Enimmäkseen asioita, jotka saavat allekirjoittaneen pyörittelemään päätään.
Enqvist on myös kirjaansa varten käynyt joidenkin kotimaisten lahkojen ja myös "tavan luterilaisten" kirkonmenoissa ihmettelemässä, mistä toki sinänsä pisteet, vaikka ei hän nyt niistä mitään kovin ihmeellistä tunnukaan irti saavan (sen enempää kokemusmielessä kuin polemiikinkaan kannalta). Vähän kyllä myös ihmettelen, mitä Enqvist oikein kuvitteli sieltä löytävänsä. Voisi minustakin olla ihan human interest -tyyppisen kiintoisaa seurata erinäisiä uskonnollisia menoja, mutta minun on vaikea kuvitella kyseisten menojen jäävän itselleni muuta kuin ulkokohtaisiksi, tyhjiksi rituaaleiksi (koska tässä taas uupuu se kuuluisa uskonnollinen kokemus, tai sellaisen tarve).
Kirja on tavallaan hieno tieteellisen maailmankuvan ja tieteen puolustuspuhe uskontojen värittämässä maailmassa ja tekijä kyllä nostaa esiin monia uskonnon ja tieteen rajanvetoon liittyviä kysymyksiä (esim. voiko uskon asioista ylipäänsä puhua tieteen kielellä, onko mielekästä esimerkiksi "todistaa" jumalan olemassaoloa tieteellisenkuuloisilla argumenteilla jne.) monin tavoin, ja esitystapakin on ihan raikas. Minä siis tykkäsin, mutta jäin silti edelleen miettimään kirjan tarkoitusta ja kohderyhmää. Ehkä me nasevasta kirjoitustyylistä pitävät uskonnottomat ja luonnontieteellisestä koulutuksesta salaa haaveilevat kirjanörtit olemme kohderyhmää? Niin sen täytyy olla.
Kirja on luettu ja tykätty mm. täällä, ja täältä taas voi lukea, miten toisin ajatteleva kirjan näkee. Ja jos kirjan nimellä vähän googlailee, niin löytää varmasti kasapäin muitakin kommentteja ja röykkiöittäin nenään vedettyjä herneitä (mutta omalla vastuulla sitten luette niitä!).
Kari Enqvist: Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012.
sunnuntai 28. lokakuuta 2012
Kirjamessuonnistuminen, tai raporttia lauantaista
Päädyin lopulta suunnittelemalleni toiselle kirjamessuvisiitille jo eilen, jotta pääsen käyttämään sunnuntain lorvimiseen, treenaamiseen, lukemiseen ja tietysti äänestämiseen. Toinen isku messuille osoittautuikin ensimmäistä hedelmällisemmäksi, ja koska olin jo aika pitkälti skouttaillut messukojujen tarjonnan (ja sen verrattain epäkiinnostavaksi todennut; minusta on viimein tullu nirso myös kirjaostoksilla!), päätin eilen keskittyä erilaisiin haastatteluihin ja keskusteluihin.
Pääsin paikalle itsenikin suureksi hämmästykseksi jo kymmenen jälkeen ja ensimmäiseksi halusin mennä kuuntelemaan Esko Valtaojaa Aino-lavalle, mutta perinteiseen tapaan Esko oli niin suosittu, etten mahtunut sisään! Pöh! No, en lannistunut, vaan painelin hakemaan kahvia ja muki kuorassa hortoilin readberry.fi:n kojulla suoritetun välipysähdyksen kautta Takauma-lavalle kuulostelemaan Kirjailijaliiton järjestämää Kuinka kirjailijaksi tullaan -keskustelua, jossa Silja Hiidenheimo ja tutkija Pirjo Rautiainen keskustelivat aiheesta Tuula-Liina Variksen johdolla. Keskustelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta ei kyllä allekirjoittaneelle tarjonnut mitään mullistavaa uutta ajateltavaa. Keskustelu pysyi vähän tylsästi käytännönläheisissä seikoissa (kannattaa käydä kursseja tai kirjoituskouluja ja hankkia tekstille esilukijoita, kannattaa pitää puolensa, ei kannata rakennella pilvilinnoja yms.), minä olisin paljon mieluummin kuullut, onko kirjailijaksi tullakseen elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Tai jotain. (Ei sillä, että olisin aikomassa kirjailijaksi. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin, kun saan luettua juuri lainaamani Haluatko todella kirjailijaksi? -teoksen.)
Seuraavaksi siirryin naapurilavalle kuuntelemaan, kun Olga K. haastatteli Arno Kotroa ja Christer Lybäckiä jälkimmäisen elämäkerrasta Veitsen terällä. Normaalisti kirjan aihepiiri ei ehkä minua olisi niin kiinnostanut, mutta kirjan tekoprosessiin osallistunut tuttavani kehui sekä kirjan aiheen että teoksen päähenkilön niin mielenkiintoisiksi, että menin kuuntelemaan haastattelua ja ehkä luen vielä kirjankin! Karismaattinen esiintyjä Lybäck ainakin on.
Seuraavaksi olin jo matkalla jonnekin muualle, kun päädyinkin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan ruotsalaisen Micael Dahlénin haastista. Kyseinen heppu on paitsi Tukholman kauppiksen professori, myös kirjoittanut kirjan sarjamurhaajista (Ihmispedot). Aika jännää. Melkein häiritsevässä määrin Dave Grohlilta näyttävä Dahlén vaikutti muutenkin siltä, että olisi juonut litran espressoa ennen haastattelua. Ehdottoman kiinnostava tyyppi. Johtuiko sitten Dahlénia haastatelleen tyypin (kuka lie?) esiintymisjännityksestä vai mistä, mutta haastateltavaansa verrattuna haastattelija oli paitsi melko jäässä, myös puhui häiritsevän virheellistä englantia. Apua.
Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia jäin samalle lavalle kuuntelemaan vielä Paul "Robocop" Verhoevenin haastattelua. Tyypin Jeesuksesta kirjoittama kirja ei alun perin kiinnostanut juuri lainkaan, ja haastattelun jälkeenkin vain hiukkasen, mutta itse haastattelu oli kyllä varsin mielenkiintoista kuunneltavaa. Verhoevenin jälkeen pakenin paikalle säntääviä tätilaumoja, jotka tulivat kuuntelemaan presidentti Halosta (Hannu Lehtilän hänestä kirjoittaman kirjan tiimoilta). Tosin haettuani lisää kahvia (eri kätevää, että voi käydä tuttavien messuosastolla lokittamassa kofeiinia) ja kuunneltuani hetken dekkaristeja Mika Waltari -lavalla päädyin itsekin Halosta ja Lehtilää kuuntelemaan. Ottamatta nyt sen enempää kantaa Haloseen presidenttinä tai poliitikkona, on kyllä todettava että presidentti oli erittäin hyvä ja karismaattinen esiintyjä. Yllätyskiinnostavaa!
Siellä täällä hortoiltuani päädyin lopulta vielä palaamaan Aleksis Kivelle kuuntelemaan HS:n järjestämää Vallan kabinetit ja ihmisenkokoinen porstua -keskustelua, jossa Jukka Petäjä jututti Halosta, Pekka Haavistoa ja Mikael Pentikäistä. Keskustelu keräsi massiivisehkon yleisön, mutta itse keskustelun tarkoitus jäi allekirjoittaneelle vähän hämäränpuoleiseksi. Teemoiksi luvattiin valtaa, mediasoitumista, julkisuutta ym, mutta minusta siellä puitiin lähinnä YK:n turvaneuvosto -epäonnistumista ja Nato-kantoja. Puolivälissä lähdinkin teeostoksille ruokapuolelle.
Teet ostettuani hipsin Aino-lavalle (tai lähinnähän se oli seminaarihuone tms.) kuuntelemaan Aatteita ennen ja nyt -haastatteluja, jossa Markus Leikola haastatteli Heideggeristä, Žižekistä ja vallankumouksesta kirjoittanutta Tere Vadénia sekä Äärioikeisto Suomessa -kirjan tekijöitä Mikael Brunilaa ja Dan Koivulaaksoa (Li Andersson ei ollut päässyt paikalle). Teemana oli siis äärioikeistolaisuus ja sen erilaiset ilmenemismuodot nyky-yhteiskunnassa (Suomen ja Euroopan tasolla) ja menneisyydessä. Keskustelu rönsyilin Heideggerin natsisympatioista perussuomalaisiin ja Kreikan kultaisesta sarastuksesta Suomen sisuun. Lisäksi sivuttiin niin talouskriisiä ja sen ratkaisuja (ja näiden yhteyttä äärioikeiston nousuun) kuin suomalaisen viihteen mieskuvaakin. Keskustelu oli ihan kiinnostavaa, vaikka tälläkään kertaa tarjolla ei ollut mitään erityisen mullistavaa. Minua olisi ehkä hiukan enemmänkin kiinnostanut Vadénin teos, kun nyt keskiöön nousi lähinnä suomalaisen äärioikeiston edesottamukset. Toisaalta en kyllä muistaakseni ennen ole koskaan ollut kirjatilausuudessa, jossa on paikalla kaksi poliisia tilaisuutta valvomassa. Syynä mitä ilmeisimmin se, että etenkin Dan Koivulaakso on äärioikeiston vastaisella toiminnallaan saanut itselleen vihamiehiä laitaoikeiston hörhöistä (lähinnä kai Suomen vastarintaliikkeestä, joka vetääkin puoleensa äärioikean foliohattuisimpia nasuja).
Aatepaneelin jälkeen kuuntelin vielä hetken polkupyörällä seikkailevaa Matti Rämöä Ylen lavalla, mutta sitten iski messuväsymys ja päätin lähteä kotiin syömään ja saunomaan.
Kaikenkaikkiaan toinen messupäivä oli oikein onnistunut, ja edellä mainittujen haastattelujen ja spektaakkelien lisäksi näin lavalla muutamia dekkaristeja, Venäjästä kirjan Mafiavaltio kirjoittaneen Luke Hardingin, sekä hetken aikaa Sirpa Kähköstä ja sitten Juha Vakkuria. Romaanikirjailijat ja kaunokirjallisuus jäivät vähän sivuosaan (osittain siksi, että lauantain painotus tuntui olevan dekkareissa, ja vaikka luenkin niitä silloin tällöin, ei genre minua suuresti kiinnosta). Toisaalta työnkin puolesta olen lähinnä tekemisissä tietokirjallisuuden parissa, ja vaikka olinkin messuilla ihan vapaa-ajallani, ehkäpä valinnoissa hieman tämänkin tosiasia velvoitti.
Messujen kirjaostoksetkin jäivät kokonaisuudessaan melko vähäisiksi. Perjantaina kotiutin vitosella Yksinkertaisesti neuloen -kirjan (koska se oli minulla ikuisuuslainassa kirjastosta siitä löytyvän villapaitaohjeen vuoksi) ja eilen mukaan tarttuivat Sammakolta Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät, Siltalalta Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet ja Savukeitaalta Leevi Lehdon esseekokoelma Alussa oli kääntäminen. Jäin vielä vähän miettimään Sammakon Bukowski-pokkareita Kaupungin kaunein nainen ja Tarinoita tavallisesta hulluudesta, mutta en sitten ottanut niitä.
Semmoiset messut tällä kertaa. Vuoden päästä uudestaan.
Pääsin paikalle itsenikin suureksi hämmästykseksi jo kymmenen jälkeen ja ensimmäiseksi halusin mennä kuuntelemaan Esko Valtaojaa Aino-lavalle, mutta perinteiseen tapaan Esko oli niin suosittu, etten mahtunut sisään! Pöh! No, en lannistunut, vaan painelin hakemaan kahvia ja muki kuorassa hortoilin readberry.fi:n kojulla suoritetun välipysähdyksen kautta Takauma-lavalle kuulostelemaan Kirjailijaliiton järjestämää Kuinka kirjailijaksi tullaan -keskustelua, jossa Silja Hiidenheimo ja tutkija Pirjo Rautiainen keskustelivat aiheesta Tuula-Liina Variksen johdolla. Keskustelu oli ihan mielenkiintoinen, mutta ei kyllä allekirjoittaneelle tarjonnut mitään mullistavaa uutta ajateltavaa. Keskustelu pysyi vähän tylsästi käytännönläheisissä seikoissa (kannattaa käydä kursseja tai kirjoituskouluja ja hankkia tekstille esilukijoita, kannattaa pitää puolensa, ei kannata rakennella pilvilinnoja yms.), minä olisin paljon mieluummin kuullut, onko kirjailijaksi tullakseen elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija. Tai jotain. (Ei sillä, että olisin aikomassa kirjailijaksi. Tähän aiheeseen palaan tarkemmin, kun saan luettua juuri lainaamani Haluatko todella kirjailijaksi? -teoksen.)
Seuraavaksi siirryin naapurilavalle kuuntelemaan, kun Olga K. haastatteli Arno Kotroa ja Christer Lybäckiä jälkimmäisen elämäkerrasta Veitsen terällä. Normaalisti kirjan aihepiiri ei ehkä minua olisi niin kiinnostanut, mutta kirjan tekoprosessiin osallistunut tuttavani kehui sekä kirjan aiheen että teoksen päähenkilön niin mielenkiintoisiksi, että menin kuuntelemaan haastattelua ja ehkä luen vielä kirjankin! Karismaattinen esiintyjä Lybäck ainakin on.
 |
| Kotro, Lybäck ja Olga K. |
Seuraavaksi olin jo matkalla jonnekin muualle, kun päädyinkin Aleksis Kivi -lavalle seuraamaan ruotsalaisen Micael Dahlénin haastista. Kyseinen heppu on paitsi Tukholman kauppiksen professori, myös kirjoittanut kirjan sarjamurhaajista (Ihmispedot). Aika jännää. Melkein häiritsevässä määrin Dave Grohlilta näyttävä Dahlén vaikutti muutenkin siltä, että olisi juonut litran espressoa ennen haastattelua. Ehdottoman kiinnostava tyyppi. Johtuiko sitten Dahlénia haastatelleen tyypin (kuka lie?) esiintymisjännityksestä vai mistä, mutta haastateltavaansa verrattuna haastattelija oli paitsi melko jäässä, myös puhui häiritsevän virheellistä englantia. Apua.
 |
| Dahlén ja haastettelija. |
Vastoin alkuperäisiä suunnitelmia jäin samalle lavalle kuuntelemaan vielä Paul "Robocop" Verhoevenin haastattelua. Tyypin Jeesuksesta kirjoittama kirja ei alun perin kiinnostanut juuri lainkaan, ja haastattelun jälkeenkin vain hiukkasen, mutta itse haastattelu oli kyllä varsin mielenkiintoista kuunneltavaa. Verhoevenin jälkeen pakenin paikalle säntääviä tätilaumoja, jotka tulivat kuuntelemaan presidentti Halosta (Hannu Lehtilän hänestä kirjoittaman kirjan tiimoilta). Tosin haettuani lisää kahvia (eri kätevää, että voi käydä tuttavien messuosastolla lokittamassa kofeiinia) ja kuunneltuani hetken dekkaristeja Mika Waltari -lavalla päädyin itsekin Halosta ja Lehtilää kuuntelemaan. Ottamatta nyt sen enempää kantaa Haloseen presidenttinä tai poliitikkona, on kyllä todettava että presidentti oli erittäin hyvä ja karismaattinen esiintyjä. Yllätyskiinnostavaa!
 |
| Väkeä oli kuin pipoa. |
Siellä täällä hortoiltuani päädyin lopulta vielä palaamaan Aleksis Kivelle kuuntelemaan HS:n järjestämää Vallan kabinetit ja ihmisenkokoinen porstua -keskustelua, jossa Jukka Petäjä jututti Halosta, Pekka Haavistoa ja Mikael Pentikäistä. Keskustelu keräsi massiivisehkon yleisön, mutta itse keskustelun tarkoitus jäi allekirjoittaneelle vähän hämäränpuoleiseksi. Teemoiksi luvattiin valtaa, mediasoitumista, julkisuutta ym, mutta minusta siellä puitiin lähinnä YK:n turvaneuvosto -epäonnistumista ja Nato-kantoja. Puolivälissä lähdinkin teeostoksille ruokapuolelle.
 |
| Ostin teetä. Ja ehkä pari kirjaakin. |
Teet ostettuani hipsin Aino-lavalle (tai lähinnähän se oli seminaarihuone tms.) kuuntelemaan Aatteita ennen ja nyt -haastatteluja, jossa Markus Leikola haastatteli Heideggeristä, Žižekistä ja vallankumouksesta kirjoittanutta Tere Vadénia sekä Äärioikeisto Suomessa -kirjan tekijöitä Mikael Brunilaa ja Dan Koivulaaksoa (Li Andersson ei ollut päässyt paikalle). Teemana oli siis äärioikeistolaisuus ja sen erilaiset ilmenemismuodot nyky-yhteiskunnassa (Suomen ja Euroopan tasolla) ja menneisyydessä. Keskustelu rönsyilin Heideggerin natsisympatioista perussuomalaisiin ja Kreikan kultaisesta sarastuksesta Suomen sisuun. Lisäksi sivuttiin niin talouskriisiä ja sen ratkaisuja (ja näiden yhteyttä äärioikeiston nousuun) kuin suomalaisen viihteen mieskuvaakin. Keskustelu oli ihan kiinnostavaa, vaikka tälläkään kertaa tarjolla ei ollut mitään erityisen mullistavaa. Minua olisi ehkä hiukan enemmänkin kiinnostanut Vadénin teos, kun nyt keskiöön nousi lähinnä suomalaisen äärioikeiston edesottamukset. Toisaalta en kyllä muistaakseni ennen ole koskaan ollut kirjatilausuudessa, jossa on paikalla kaksi poliisia tilaisuutta valvomassa. Syynä mitä ilmeisimmin se, että etenkin Dan Koivulaakso on äärioikeiston vastaisella toiminnallaan saanut itselleen vihamiehiä laitaoikeiston hörhöistä (lähinnä kai Suomen vastarintaliikkeestä, joka vetääkin puoleensa äärioikean foliohattuisimpia nasuja).
 |
| Kuvassa kirjaostokset. |
Aatepaneelin jälkeen kuuntelin vielä hetken polkupyörällä seikkailevaa Matti Rämöä Ylen lavalla, mutta sitten iski messuväsymys ja päätin lähteä kotiin syömään ja saunomaan.
Kaikenkaikkiaan toinen messupäivä oli oikein onnistunut, ja edellä mainittujen haastattelujen ja spektaakkelien lisäksi näin lavalla muutamia dekkaristeja, Venäjästä kirjan Mafiavaltio kirjoittaneen Luke Hardingin, sekä hetken aikaa Sirpa Kähköstä ja sitten Juha Vakkuria. Romaanikirjailijat ja kaunokirjallisuus jäivät vähän sivuosaan (osittain siksi, että lauantain painotus tuntui olevan dekkareissa, ja vaikka luenkin niitä silloin tällöin, ei genre minua suuresti kiinnosta). Toisaalta työnkin puolesta olen lähinnä tekemisissä tietokirjallisuuden parissa, ja vaikka olinkin messuilla ihan vapaa-ajallani, ehkäpä valinnoissa hieman tämänkin tosiasia velvoitti.
Messujen kirjaostoksetkin jäivät kokonaisuudessaan melko vähäisiksi. Perjantaina kotiutin vitosella Yksinkertaisesti neuloen -kirjan (koska se oli minulla ikuisuuslainassa kirjastosta siitä löytyvän villapaitaohjeen vuoksi) ja eilen mukaan tarttuivat Sammakolta Roberto Bolañon Kesyttömät etsivät, Siltalalta Ljudmila Ulitskajan Naisten valheet ja Savukeitaalta Leevi Lehdon esseekokoelma Alussa oli kääntäminen. Jäin vielä vähän miettimään Sammakon Bukowski-pokkareita Kaupungin kaunein nainen ja Tarinoita tavallisesta hulluudesta, mutta en sitten ottanut niitä.
Semmoiset messut tällä kertaa. Vuoden päästä uudestaan.
perjantai 26. lokakuuta 2012
Kirjamessut yllättivät kirjabloggaajan, osa 1
Kävin tänään kirjamessuilla. Kuten ehkä edellisestä, eittämättä sekavahkosta merkinnästä saattoi päätellä, minulla on taas jokunen rauta tulessa yhtä aikaa, talvikin tulee ja muutenkin suuria vaikeuksia orientoitua mihinkään järjelliseen toimeen. Niinpä kirjamessutkin pääsivät taas yllättämään. En ehtinyt/jaksanut/viitsinyt perehtyä messuohjelmaan etukäteen, ja kun tänään sain vihdoin aikaiseksi mennä messuilemaan, sain huomata missanneeni jokseenkin kaikki minua potentiaalisesti kiinnostaneet keskustelut tai haastattelut. Jälkiviisaana totean, että mm. Leevi Lehdon, Heikki Salojärven ja Ville-Juhani Sutisen keskustelu Joycen kääntämisestä, Mitä kuuluu kirja-alalle -paneeli sekä Hännisen veljesten ja Sofi Oksasen Haluatko todella kirjailijaksi -kirjaesittely olisi ollut kiva nähdä. Enpä nähnyt, koska mm. kuhnailin punttisalilla ja söin muffineja ja tein kaikkea muutakin äärimmäisen rakentavaa.
Ehdin joka tapauksessa pyöriä messuilla muutaman tunnin, ja näin ainakin puolet Takauma-lavan esikoiskirjapaneelista (mukana Kirjavan kammarin Karoliina, jonka kiinnostavanoloinen esikoiskirja on – nolottaa myöntää – edelleen trb-pinossani), osan Yle-lavan suorana radioidusta keskustelusta, jossa Heidi Köngäs, Sofi Oksanen ja Jari Järvelä puivat sotaa, sekä pari minuuttia Riikka Pulkkista Otavan omalla lavalla (tosin siitäkin ajasta suurin osa meni suustani kiinni tuttavan kanssa). Messuostokseni käsittivät yhden viiden euron neulekirjan ja paketin luomuteetä,
Huoh. Onneksi taskussa on vielä toinenkin messukutsu, joten peliä ei ole lopullisesti menetetty. Loppuillan aionkin perehtyä messukataloogiin ja yritän päättää, iskenkö mestoille uudestaan jo huomenna, vai menenkö koettamaan onneani uudestaan sunnuntaina.
Millaisia messuelämyksiä muilla on plakkarissa? Vai oletteko ylipäänsä messuilleet?
 |
| Oli siellä myyrä. Tai siis kontiainenhan se nykyään on! |
 |
| Kaukaisuudessa häämöttävät panelistit. |
 |
| Sammakon osasto on perinteisesti yksi kauneimmista. |
Millaisia messuelämyksiä muilla on plakkarissa? Vai oletteko ylipäänsä messuilleet?
lauantai 20. lokakuuta 2012
Varovainen paluu blogosfääriin
Huh, tulipas taas vaihteeksi pitkä bloggaustauko. Kävin tässä mm. Kemissä ja Espanjassa ihmettelemässä, ja olen muutenkin onnistunut täyttämään päiväni siinä määrin erilaisilla aktiviteeteilla, ettei bloggaaminen ole oikein maistunut. Työn alla on nytkin pari kirjahommaa ja – krhm – yksi gradu, minkä lisäksi puuhaa aiheuttaa mm. joulukuussa koittava, Helsingissä järjestettävä European Maya Conference, jonka järjestelytoimikuntaan olen onnistunut jotenkin tuuppaamaan itseni mukaan.
Vapaa-ajalla lukeminen on puolestaan jäänyt vähemmälle (varmaan siksi, että itse vapaa-aikakin on ollut vähissä, paitsi milloin olen huidellut Espanjassa, jolloin taas käytin aikaani enemmänkin ystävien kanssa hengailuun, ilmaisiin tapaksiin ja edulliseen olueeseen). Selityksiä ja selityksiä.
Blogattavaa toki olisi, ja julkaisua odottaakin melkein valmis juttu Kari Enqvistin viimeisimmästä kirjasta. Samoin tekeillä on seuraava katsaus Joycen Ulysseukseen (sekin etenee, hitaasti mutta varmasti!) ja Pentti Saarikoski -postaus. Ja viikon päästä koittavat kirjamessut! Kävin jo ennakoimassa messutunnelmaa piipahtamalla ystäväni kutsusta eilen jollain ihme terveys ja kauneus -messuilla, lähinnä todetakseni, etten tainnut olla ihan kohderyhmää. Nyt pitäisi sitten perehtyä hiukan kirjamessuohjelmaan ja päättää, minä päivänä (tai jopa päivinä?) paikalle haahuilisi. Suosituksia otetaan vastaan! Nyt suunnitelmissa on perjantai tai lauantai.
Kuvituksena satunnaisia otoksia reissulta. Madridin yössä kännykkäni kähvellettiin, joten merkittävä osa reissukuvista katosi sen siliän tien, mutta onneksi olin nyt pari kuvaa ottanut ihan oikealla kamerallakin (tosin leikin kyllä hiukan picasalla näidenkin otosten kanssa).
Palaan asiaan! Lupaan!
Vapaa-ajalla lukeminen on puolestaan jäänyt vähemmälle (varmaan siksi, että itse vapaa-aikakin on ollut vähissä, paitsi milloin olen huidellut Espanjassa, jolloin taas käytin aikaani enemmänkin ystävien kanssa hengailuun, ilmaisiin tapaksiin ja edulliseen olueeseen). Selityksiä ja selityksiä.
Blogattavaa toki olisi, ja julkaisua odottaakin melkein valmis juttu Kari Enqvistin viimeisimmästä kirjasta. Samoin tekeillä on seuraava katsaus Joycen Ulysseukseen (sekin etenee, hitaasti mutta varmasti!) ja Pentti Saarikoski -postaus. Ja viikon päästä koittavat kirjamessut! Kävin jo ennakoimassa messutunnelmaa piipahtamalla ystäväni kutsusta eilen jollain ihme terveys ja kauneus -messuilla, lähinnä todetakseni, etten tainnut olla ihan kohderyhmää. Nyt pitäisi sitten perehtyä hiukan kirjamessuohjelmaan ja päättää, minä päivänä (tai jopa päivinä?) paikalle haahuilisi. Suosituksia otetaan vastaan! Nyt suunnitelmissa on perjantai tai lauantai.
Kuvituksena satunnaisia otoksia reissulta. Madridin yössä kännykkäni kähvellettiin, joten merkittävä osa reissukuvista katosi sen siliän tien, mutta onneksi olin nyt pari kuvaa ottanut ihan oikealla kamerallakin (tosin leikin kyllä hiukan picasalla näidenkin otosten kanssa).
Palaan asiaan! Lupaan!
keskiviikko 26. syyskuuta 2012
Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Alice Walkerin moderni amerikkalainen klassikko Häivähdys purppuraa valikoitui luettavakseni satunnaisotannalla omasta hyllystä. Eräänä päivänä venyttelin juoksulenkin jälkeen kirjahyllyn vieressä, ja koska luonteeni on kärsimätön ja ilmeisen helposti pitkästyvä, ojensin käteni hyllyyn ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen kirjaan, jotta minulla olisi jotain tekemistä venyttelyn ajaksi. Itse kirjan ostin muistaakseni eurolla jostain kirpparilta viime talvena, joten ehkä sen oli korkea aikakin tulla luetuksi (ei sillä, etteikö hyllystä löytyisi kirjoja, jotka ovat odottaneet luetuksi tuloaan huomattavasti kauemminkin).
Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.
Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.
Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").
Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.
Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.
Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.
Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986.
Yllätyin hiukan itsekin, miten nopeasti kirja vetäisi minut mukaansa, ja niinpä luinkin sen en nyt ihan siltä istumalta, mutta saman ja seuraavan päivän aikana kuitenkin.
Häivähdys purppuraa on kirjemuotoon laadittu romaani, joka kertoo Celien tarinan – tai jossa ehkä pikemminkin Celie kertoo tarinansa kirjeiden muodossa osoittaen kirjeensä ensin Jumalalle, ja sitten kuolleeksi luulemalleen sisarelleen Nettielle. Celie, köyhä musta nainen Yhdysvaltain etelässä maailmansotien välissä, ei ole varsinaisesti saanut käteensä elämän valttikortteja. Isänsä hyväksikäyttämä ja tälle kaksi lasta synnyttänyt, sitten puolipakolla väkivaltaiselle "Isännälle" naitettu, vähän koulutettu nainen rasistisessa Georgiassa ei oikein muuta osaa kuin alistua kohtaloonsa. Vuosien vieriessä Celiestä kuitenkin tulee vahva yksilö, vuorovaikutuksessa eräiden muiden vahvojen naishahmojen kanssa: kaunis sisar Nettie, ihailtu blues-laulajatar Shug Avery, Isännän pojan Harpon voimakastahtoinen vaimo Sofia ja myöhemmin tyttöystävä Squeak muodostavat Celien ympärille verkoston, jonka turvin Celie pystyy jättämään kurjuuden taakseen. Kirjan loppu on teoksen alkupuoleen nähden yllättävänkin sokerinen, ja luulinkin loppuun saakka, että lukijalta vedetään vielä matto jalkojen alta.
Kirja käsittelee monia vielä tänäänkin ajankohtaisia teemoja, vaikka se sijoittuukin vuosikymmenten taa. Esiin nousevat ainakin rasismi, köyhyys, mustan naisen asema (ja näiden kokema double oppression – seksismi ja rasismi), sukupuoliroolien murtuminen ja niiden keinotekoisesti ylläpidetty luonne, homoseksuaalisuus (Celien ja Shugin suhde), kolonialismi (/post-kolonialismi, erityisesti Afrikka ja siellä tehtävä lähetystyö sekä Yhdysvaltain mustan väestön suhde "alkukotiin").
Kirjan ansioiksi laskisin erityisesti sen tarinan, ja miten nuo yllämainitut teemat nousevat siitä melko luontevasti esiin, eivätkä tunnu rautalangasta väännetyiltä (kuten joskus "kantaaottavan kirjallisuuden" kanssa kokemukseni mukaan käy). Kirjan suomennos on hyvä, vaikka Celien etenkin alussa lähes lukutaidotonta kieltä on varmasti hankala versioida suomeksi. Asialla on Kersti Juva, ja hän onkin merkittävämpiä (elossa olevia) suomentajia, eikä tuota siis pettymystä nytkään.
Vaikka kokonaisuutena pidin kirjasta yllättävänkin paljon, oli lopussa hiukan liikaa sokerikuorrutusta minun makuuni. Samoin kirja tuntuu paikoin aika epärealistiselta, mutta minulla ei kyllä toisaalta ole minkäänlaista realistista käsitystä siitä, millaista kirjan kuvaama elo on mahdollisesti ollut, joten ehkä vain luotan tässä asiassa kirjailijaan. Lisäksi minulle tuli kirjan tarinasta ja toteutustavasta lukiessani toistuvasti mieleen myöhemmin ilmestynyt Sapphiren Push (josta elokuva Precious, ja suomennos nimillä Precious sekä Ponnista!), jossa tosin Walkerin kirja taidetaan mainitakin, joten yhtenäväisyys ei ole mitään sattumaa. Luin Pushin muutamia vuosia sitten, joten muistikuvani ovat haalistuneet, mutta sanoisin, että vaikka Walkerin teos on ehkä romaanina parempi, Push oli – karusta aihepiiristä huolimatta – hauskempi ja jotenkin virkeämpi toteutus.
Häivähdys purppuraa on viime aikoina luettu ainakin täällä ja täällä sekä täällä.
Alice Walker: Häivähdys purppuraa (Color Purple, 1982). Suom. Kersti Juva. Kansi Liisa Holm. WSOY 1986.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)