Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Joulunpyhien aikaan lukemisenani oli viimein myös hienosta Kirjava kammari -blogista tutun Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa. Kirja oli odottanut lukemistaan hyllyssä jo hyvän tovin, ja niin oli lopulta käynyt ehkä vähän tarkoituksellakin. Vaikka en tunne Karoliinaa henkilökohtaisesti, on kyseessä  kuitenkin kirjoittaja, jonka blogia olen seurannut aika pitkään ja jonka kirjoitustyyli ja elämäkin siltä osin, kun sitä blogissa näkyy, on jossain määrin tuttu. Kirjasta tuli myös heti ilmestymisen perään aika lailla blogiarvioita. Näiden kahden seikan myötävaikutuksesta en uskaltanut ihan heti tarttua kirjaan, mutta jouluna pakkasin sen vihdoin mukaani.

Kuva kustantajan sivuilta.

Kirjassa päähenkilö, suomalainen Klarissa (jonka jotenkin koko ajan mielsin kirjan kirjoittajaksi, vaikka kyseessä on tietenkin fiktiivinen henkilö) muuttaa perheineen Bostoniin miehensä työn takia. Aiemmin työlleen omistautunut nainen jää uudessa maassa kahden lapsensa kanssa kotiin. Romaanin kirjoittamisesta haaveilevan Klarissan elämä saa uusia käänteitä, kun hän alkaa nähdä hämmästyttävän todentuntuisia unia Corinne-nimisestä naisesta, ja alkavatpa unikokemukset sekoittua Klarissan arkielämäänkin. Tarina kulkee unien myötä kahdessa aika- (ja todellisuus-) -tasossa. Monet kirjasta kirjoittaneet bloggarit ovat aprikoineet teoksen lajityyppiä, ja kyllähän minäkin mietin, miten tämän luokittelisi. Kyseessä on ehkä juonivetoinen, maagisista elementeistä ammentava älyllinen lukuromaani. Tms.

Romaanissa oli minusta hyvin toimiva rakenne:  lyhyet ja napakat luvut sekä kahden aikatason vuorottelu pitivät mielenkiintoa yllä ja tarina veti loppuun asti. Perhe- ja äitiystematiikka, aihe joka ei minua yleensä niin hirveästi jaksa kiinnostaa, nousi kirjassa jonkinlaiseksi yhdistäväksi langaksi. Mielestäni myös henkilöhahmot olivat varsin uskottavia, ja erityisesti pidin Corinnen ja hänen tuttavapiirinsä hahmoista, ehkä erityisesti koska kirjan (toinen) päähenkilö perheineen puolestaan tuntui edustavan liiankin läheisesti korkeasti koulutettua, kaupunkilaista media-alalla (tms.) työskentelevää keskiluokkaa, jota omaan tuttavapiirinikin kuuluu. Tuttua ja siksi tylsää?

Tästä kirjasta puhuttaessa minun lienee myös kiitettävä toimivia unijaksoja. Yleensä nimittäin inhoan kirjojen kuvitteellisia unijaksoja, koska unien logiikkaa on todella vaikea tuoda uskottavasti valvemaailmaan, ja yleensä unijaksot ovatkin joko pitkäveteisiä tai epäuskottavia. Tässä romaanissa  "epärealistisen realististen unien" ratkaisu toimi mielestäni hyvin, koska näin ne kuljettivat tarinaa eteenpäin. Itseasiassa unijaksot olivat suosikkiosiani kirjasta, pidin Corinnen tarinasta enemmän kuin Klarissan (sikäli kun ne ovat erotettavissa).

Vaikka pidin kirjasta lukuelämyksenä, olisi se sietänyt ehkä vielä yhden editointikierroksen (sanon nyt näin tuntematta tarkemmin kirjan syntyprosessia, sen aikataulua tai editointikertojen määrää). Kirjassa, ehkä erityisesti sen alkupuolella, oli minusta nimittäin aika paljon tarpeetontakin selittämistä, joka etenkin minä-kerrontaan yhdistettynä alkoi lukiessa vähän ärsyttää, ja jota olisi voinut ehkä karsia reippaastikin. Muissa arvioissa en tosin muista kenenkään tätä esille nostaneen, joten ehkä minä vähän turhankin yliherkkä rönsyilylle. Noin muuten kyllä kirja oli oikoluettu ja muutenkin tehty huolellisesti.

Toinen minua, paatunutta skeptikkoa, häirinnyt seikka oli kirjan jälleensyntymäajatuksen varaan rakentuva juonikuvio.Vaikka juoni rullasi hyvin ja kerronta liimasi lukiessa nojatuolin uumeniin, joku kirjan hieman yliluonnollisen puolelle menevässä juoniratkaisussa minua ärsytti, vaikka toki yliluonnollisia ja maagisia elementtejä voikin kaunokirjallisuudessa viljellä mielin määrin. Ehkä tämä liittyy siihenkin, että lukiessa arvasin monta juonenkäännettä etukäteen. Vaikka kirja ei olekaan mikään murhamysteeri, odotin vähän, että jossain kohdassa lukijalta olisi ns. vedetty matto jalkojen alta.

Kaikenkaikkiaan kirja oli minusta pääasiassa sujuvaa ja miellyttävää luettavaa, vaikka minulla kieltämättä onkin taipumusta kriittiseen lukemiseen. Karoliina osaa kirjoittaa ja romaanin rakenne on hallussa. Ehkä osittain kirjailijan blogia seuranneena ja tämän kirjamieltymyksistä tietävänä kirjasta tulee mieleen erityisesti angloamerikkalainen kerronta ja sieltä erityisesti toimivat, juonivetoiset romaanit (esim.Nicole Krauss, Chris Cleave, Rosamund Lupton jne.). Tuossa edellä nostamistani pienistä moitteista huolimatta, tai ehkä jopa niistä johtuen jopa sanoisin, että uskon kirjailijan mahdollisen seuraavan kirjan olevan yhtä hyvä, luultavasti jopa parempi.

Kuvan nappasin nyt Tammen sivuilta, kun en muistanut ottaa itse kuvaa kirjasta, ja siellä se nyt nököttää kirjahyllyssäni Helsingissä.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa. Kansi: Emmi Kyytsönen. Tammi, 2012.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu

Aloitetaan tämänkertainen juttu blogger-raivolla. Olin jo kertaalleen kirjoittanut Maihinnoususta ja yritin tallentaa sen myöhempää kuvien lisäämistä ja julkaisua varten, mutta sen sijaan teksti haihtuikin taivaan tuuliin. Vips vaan. Saahan näitä.

Minua vähän harmittaa, että satuin lukemaan Maihinnousun vähän huonoon saumaan, heti Nälkävuoden jälkeen. Maihinnousu nimittäin on varsin hyvä kirja, mutta eihän se nyt Ollikaisen jälkeen tuntunut paljon miltään. Ala-Harjalta en ollut aiempia kirjoja lukenutkaan, lähinnä muistan pidelleeni kirjastossa käpälissäni Maata meren alla -romaania ja jättäneeni sen sitten kuitenkin hyllyyn.

Maihinnousu sijoittuu Normandian maihinnousun maisemiin. Kirjan ranskalainen päähenkilötär Julie toimii maihinnousun maisemissa turistioppaana. Tohtorinopintonsa kesken jättänyt Julie uhkaa menettää sekä lapsensa että aviomiehensä. Aviomies osoittautuu petturiksi ja 8-vuotias tytär sairastuu syöpään.

Ala-Harjan kirjoitustyyli on vimmainen ja tarkkakin, tyyli vaihtelee päähenkilön tunteiden mukana. Sodan ja maihinnousun metaforat limittyvät yksityisen ihmisen kriisiin, tarinasta tulee sotakuvaus, yhden ihmisen silmin nähtynä. Pidinkin Ala-Harjan kerrontatyylistä. Sen sijaan en erityisesti pitänyt kirjan hahmoista: muut kuin Julie tuntuivat hiukan turhankin pelkistetyltä taustalta, kulisseilta Julien tunteille (johtuu varmaan osittain minäkerrontatekniikasta), kun taas itse päähenkilö ärsytti minua, mikä ei tietenkään välttämättä ole huono asia, siis kirjallisessa mielessä. Johtuiko sitten tuntemastani vastenmielisyydestä päähenkilöä kohtaan vai mistä lie, mutta lopulta teos ei oikein onnistunut koskettamaan minua. Tai siis, minulle oli lukiessa suoraan sanottuna herttaisen yhdentekevää, kuoleeko lapsi ja tuleeko ero. Höh.

Tästä romaanista kirjoitettaessa tulee tietysti melkein väistämättä mieleen kirjan aiheuttama kohu, joka syntyi siitä, kun kirjailijan sisar miehineen julkisesti syytti Ala-Harjaa oman perheensä kokemusten härskistä hyödyntämisestä kirjan materiaalina; sisaren lapsi siis oli sairastanut leukemian, kuten kirjan Emma-tytär, ja ilmeisesti kirjassa oli aika suoraan käytetty perheen kertomia seikkoja, jopa sähköpostiviestejä. Minä en oikein osaa sanoa, mitä mieltä tästä kohusta olisin, en sen enempää nyt kuin ennen kirjan lukemistakaan.

Pääsääntöisesti olen sitä mieltä, että kirjailija käyttää materiaalinaan mitä lystää, myös lähipiirissään tapahtuneita asioita, myös lupaa kysymättä. Se ei ole minusta lähtökohtaisesti moraalitonta, ainakaan jos kyseessä ei ole mikään pelkästään mustamaalaukseen pyrkivä "paljastuskirja" (ja esim. tässä tapauksessa selvästikään ei ole). Suoraan sanottuna minusta on outoa (tai typerää) vaatia taiteilijoilta edes erityistä hyvien tapojen ja sopivan käytöksen mukaisia teoksia ihan näin taiteen ja kirjallisuuden historiaakin ajatellen. Jopa typeriä ja huonoja teoksia voi julkaista (jos löytää kustantajan). Kunnianloukkauksia ja muita pulmia varten meillä taas on lainsäädäntöä, josta voi katsoa osviittaa tai hakea oikeutta.

Sen sijaan lievää kummeksuntaa minussa herättää se, etteivät aikuiset ihmiset osanneet selvittää tätä asiaa jossain muualla kuin lehtien palstoilla. Toisin sanoen minusta olisi ollut kohtuullista, että kirjailija olisi vähintäänkin varoittanut sisartaan siitä, mitä on luvassa, ja sisar puolestaan olisi voinut ilmaista närkästyksensä suoraan kirjailevalle siskolleen. Ja jos erityisenä ongelmana oli tämä sisaren lapsen suojeleminen, millä tavalla asian tuominen julkisuuteen tässä nyt auttoi?

Blogistaniassa Maihinnousu on kerännyt monenlaisia arvioita. Minnan blogissa puidaan kirjailijan etiikkaa, Hanna ei kauheasti innostunut hänkään, Mari A tykkäsi, samoin Jenni ja Mika.

Riikka Ala-Harja: Maihinnousu. Like 2012.

TTT: kymmenen luettua nobelistia

En ole koskaan mitenkään tavoitteellisesti lukenut palkittuja kirjailijoita, mutta päädyin viimeksi edellistä TTT-listausta laatiessani tutkiskelmaan Nobel-palkittujen kirjailijoiden listaa, josta tuli ajatus tähän listaan. Etenkin pari ensimmäistä nobelvuosikymmentä on minulle pelkkää tyhjää, kun taas viime vuosikymmeniltä olen lukenut jo useampiakin. Päätin nyt valita tähän kymmenen sellaista nobelistista, joiden tuotantoon olen tutustunut ainakin yhden teoksen verran, aikajärjestyksessä (palkitsemisen mukaan). Aluksi ajattelin, että olisin ottanut loput yhden per vuosikymmen, mutta en sitten tiedä, miksen ole lukenut ketään 1980-luvuilla palkituista, hups.

1. Hermann Hesse
Sai Nobelin 1946. Satunnaisia yksittäisiä runoja tai kotimaista Sillanpäätä lukuunottamatta aikajanalla ensimmäinen nobelisti, jolta olen lukenut kokonaisen teoksen (alkupäässä on siis tosiaan varaa sivistää itseään). Luin Narkissoksen ja kultasuun, hyllyssä (Suomessa) olisi myös Arosusi.

2. T. S. Eliot
Vuonna 1948 palkittu T. S. Eliot tulee heti perään. En ole Eliotinkaan asiantuntija, mutta The Waste Land on luettu, samoin Old Possum's Book of Practical Cats (vaikka en olekaan mikään suuri kissain ystävä). Hienoja runoja.

3. Ernest Hemingway
Vuonna 1954 palkinnon saanut Papa pääsi esiin jo edellisellä listalla. Luettuna on novelleja sekä romaanit Vanhus ja meri sekä Ja aurinko nousee (ja ehkä jotain muutakin, jonka olen unohtanut). Seuraavana lukuun pääsisi Kenelle kellot soivat.

4. Albert Camus
1957 palkinnon sai ranskalainen Albert Camus. Luin lukiolaisena Sivullisen ja Ruton. Mielenkiintoinen kirjailija, vaikkakin hieman liian suosittu näsäviisaiden lukiolaisälykköjen keskuudessa.

5. Salvatore Quasimodo
Listan kolmas ja viimeinen 50-luvun nobelisti on vuonna 1959 palkittu italialaisrunoilija Salvatore Quasimodo. Nimestä tulee tietysti ensimmäiseksi mieleen Notre-Damen kyttyräselkäinen kellonsoittaja, eikä mieheltä taida olla muita suomennoksia kuin runokokoelma Ja äkkiä on ilta, mutta se on muistaakseni aika hieno kokoelma.

6. John Steinbeck
Vuonna 1962 palkittu, tuottoisahko Steinbeck pääsi listalle oikeastaan yhdestä syystä. Paitsi että Vihan hedelmät on hieno romaani, sillä on myös hieno nimi. Erityisesti pidän siitä, kuinka alkukielinen Grapes of Wrath rasahtaa suussa. On hieno.

7. Pablo Neruda
Chileläinen runoilija on eräs suosikeistani, ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1971, vain pari vuotta ennen Pinochetin vallankaappausta ja pian sen jälkeen seurannutta kuolemaansa. Runokokoelmien lisäksi kannattaa lukea myös miehen muistelmat Tunnustan eläneeni. Nerudaa olen tankannut myös espanjaksi jo silloin, kun kielitaitoni oli huomattavasti nykyistä heikommissa kantimissa.

8. Isaac Bashevis Singer
1978 palkittu Isaac Bashevis Singer on ollut jo vuosia listalla "tältä pitäisi lukea lisää". Luin joskus Orjan ja muistaakseni jonkun toisenkin teoksen, josta en ole enää varma, minkä. Ehkä Isäni seurakuntaa.

9. José Saramago
Portugalilainen, vuorostaan vuonna 1998 nobeloitu kirjailija on hänkin heitä, joilta olen mielessäni koko ajan yrittämässä lukea lisää. Olisi myös älyttömän hienoa pystyä lukemaan Saramagoa alkukielellä, mutta vähän pelkään, että portugalini ei tule ikinä moiseen taipumaan. Hyllystä löytyy suomennoksina ainakin Luola,  Kertomus sokeudesta, Kertomus näkevistä ja Elefantin matka.

10. Doris Lessing
Kymppipaikalle pääsi listan ainoa nainen, vuonna 2007 Nobelin saanut Doris Lessing. Erittäin miespainotteisesta kirjallisuuden nobelistijengistä olen naispuolisista palkituista lukenut Lessingin lisäksi vain Wislawa Szymborskan runoja ja ainakin aloittanut jotain kirjaa Nadine Gordimerilta ja Toni Morrisonilta.

TTT: Kymmenen Madridiin sijoittuvaa romaania

Uuden asuinpaikkani myötä päätin pitkästä aikaa laatia Top Ten Tuesday -listan, jonka aiheeksi tällä kertaa valitsin Madridiin sijoittuvia tai ainakin sitä sivuavia romaaneja. Alun perin ajattelin helpottaa hommaa ja valita laajemminkin Espanjaan sijoittuvia kirjoja, mutta lopulta päätin kuitenkin haastaa itseäni ja etsiä juuri tänne Madridiin sijoittuvia kirjoja, vaikka en ole sellaisia juurikaan lukenut. Yritän nyt sitten ainakin muutamia listan kirjoista lukea täällä ollessani.

Retiron puisto 

1. Camilo José Cela: Mehiläispesä (La Colmena)
Nobel-palkittu Camilo José Cela saa kunnian aloittaa listan. Miehen pääteoksenakin on pidetty La Colmenaa  eli Mehiläispesää, joka kuvaa sisällissodanjälkeisen Madridin seurapiirien elämää. Kirjan seksuaalisväritteisten kuvausten vuoksi se joutui sensuurin hampaisiin ja julkaistiin ensimmäisen kerran Buenos Airesissa. Lukisin tämän kirjan mielelläni, mutta taidan turvautua suomennokseen, sillä epäilen, että sinänsä ihan kelpoisa espanjan kielen taitoni ei riitä nobelistin selättämiseen.

2. Arturo Pérez-Reverte: Un día de cólera
Erityisesti historiallisista romaaneistaan (lajityyppi on muuten Espanjassa hämmästyttävän suosittu) tunnetun Pérez-Reverten kirjoista useampikin sijoittuu ainakin osittain Madridiin. Suomennetuista esimerkiksi kapteeni Alatristen seikkailut sekä Flaamilainen taulu ymmärtääkseni ovat tällaisia. Listalle valitsin kuitenkin suomentamattoman Un día de cóleran, joka kertoo paikallishistoriallisesti merkittävän toukokuun
2. päivän tapahtumista vuonna 1808, satunhan asumaan varsin lähellä samojen tapahtumien mukaan nimettyä Plaza de 2 de Mayoa.

3. C. J. Sansom: Talvi Madridissa (Winter in Madrid)
Toisen maailmansodan jälkeiseen Madridiin sijoittuva mysteeriromaani, jota olen lukuisia kertoja pyöritellyt näpeissäni, mutta toistaiseksi jättänyt lukematta.

4. Antonio Muñoz Molina: Madridin mysteeri (Los misterios de Madrid)
1990-luvun alussa suomennoksena ilmestynyt Madridin mysteerit sijoittuu nimensä mukaisesti Madridiin ja kertoo kaupungissa seikkailevan maalaistoimittaja Lorenvito Quesafan edesottamuksista. Vaikuttaa melko mielenkiintoiselta kirjalta, ja on ilmeisesti alun perin ilmestynyt jatkokertomuksena sanomalehdessä.

5. José Ángel Mañas: Historias del Kronen
Tämä kirja on luultavasti hiukkasen kuuluisampi samannimisenä elokuvana. Parikymppisen opiskelijapojan alkoholinhuuruisesta elämästä kertova Mañasin esikoisromaani pääsi Nadal-palkinnon finaaliin, joten ei se ehkä ihan huono ole. Ostin kirjan tämän listan kokoamisen innoittamana pokkarimuodossa, ajattelin lukea tässä piakkoin.

6. Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat (To Whom the Bell Tolls)
Jo toinen nobelisti listalla! Amerikkalainen mies Espanjan sisällissodassa. Tätä en ole lukenut, mutta toisen Papan Espanjaan sijoittuvan teoksen, Ja aurinko nousee, kylläkin. Siinäkin muistaakseni käydään loppupuolella Madridissa, mutta enimmäkseen ollaan kuitenkin Pamplonassa ihmettelemässä San Ferminiä.

7. Lucía Etxebarria: Beatriz y los cuerpos celestes
Espanjalaiselta Lucía Etxebarrialtakin olen lukenut joskus yhden kirjan, en kuitenkaan tätä. Etxebarrialta ei käsittääkseni ole suomennettu yhtäkään teosta, tämän nimi kääntyisi jokseenkin Beatriz ja taivaalliset ruumiit (ruumis merkityksessä 'keho', ei merkityksessä 'kuollut'). Etxebarria edustaa tuon aiemmin mainitun José Ángel Mañasin kanssa samaa kirjailijapolvea, ja voittanut monia kirjallisuuspalkintoja. Beatriz y los cuerpos celestes kertoo kolmesta naisesta, Catista, Monicasta ja Beatrizistä. Madridin lisäksi kirjassa ollaan Edinbughissa. Voisinpa vaikka lukea!

8. Matthew Gregory Lewis: The Monk
1700-luvun lopulla ilmestyneessä, omana aikanaan jonkinlaisen skandaalin aiheuttaneessa goottilaisessa romaanissa ollaan myös ainakin osittain Madridissa. Uteliaisuuttani latasin puhelimen Kindleen ilmaisversion kirjasta, mutta vähän luulen, että tämä jää lukematta, en jaksanut kahlata läpi kokonaan edes wikipedian juoniselostusta. Goottilainen romaani ei ehkä ole ihan suosikkilajityyppini.

9. Benito Pérez Galdós: Fortunata y Jacinta
Listan loppuun saattamiseksi joudun tosiaan kaivelemaan aika vanhaa kirjallisuutta. 1887 ilmestynyt Fortunata y Jacinta edustaa espanjalaista realismia. Romaanissa käsitellään luokkateemoja ja keskiluokan sukupuolimoraalia. Kirjan päähenkilö Juanito Santa Cruz nai äitinsä toiveesta serkkunsa Jacintan, mutta liitto on lapseton. Sitten käy ilmi, että päähenkilöllämme onkin avioton lapsi alempaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvan entisen heilansa Fortunatan kanssa. Ja sitten oletettavasti tapahtuu traagisia.

10. Julio Llamazares: El cielo de Madrid
Listan viimeseksi valitsin espanjalaisen journalistin, tv-kasvon ja radioäänen Julio Llamazaresin kirjan El cielo de Madrid ("Madridin taivas"). Vuonna 2005 ilmestynyt romaani on tämäkin jonkin sortin kasvukertomus juuri diktatuurin ikeestä vapautuneessa maassa. Viattomuus menetetään, onnea etsitään ym.

Jono El Pradon ilmaisiltaan.

En tiedä, mistä se sitten kertoo, mutta on muuten huomattavasti helpompi keksiä Barcelonaan sijoittuvia kirjoja. Ulkomuistista keksin tämän listan kirjoista noin puolet, ja loput jouduin googlailemaan, kun taas Barcelonaan sijoittuvia kirjoja olen jo pelkästään itse lukenutkin ainakin kymmenen. No, jonain tiistaina teen vielä niistä listan (ehkä jo piankin), mutta todettakoon nyt tässä, etten tahtonut uskoa, ettei edes mikään dekkarisarja sijoitu Madridiin (ainakaan mikään sellainen, jonka googlella löytäisin), kun Barcelonassa seikkailevat niin Petra Delicadot kuin Pepe Carvalhotkin. Puhumattakaan sitten lukuisista kaupunkiin sijoittuvista historiallisista romaaneista. Omituisen epäkirjallinen kaupunki tämä Madrid!

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Kiinnostuin Aki Ollikaisen Nälkävuodesta keväällä sen ilmestyttyä ensisijaisesti kirjan kauniin kannen takia, mutta pian aloin kiinnittää huomiota myös kirjalle sateleviin lukuisiin ylistäviin arvioihin. Kevään ja kesän aikana en kuitenkaan tullut kirjaan tarttuneeksi, ja pian huomasinkin syksyn koittaneen ja Ollikaisen nousseen HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkaaksi. Yleisesti ottaen en mitenkään erityisesti pyri lukemaan palkintoehdokkaita (tai no, usein ajattelen lukevani, vaan en kyllä yleensä saa luetuksi), mutta nyt päätin kuitenkin viimein tarttua tähän kirjaan.

Hiukan vielä vetkuttelin asiassa, kunnes muistin laittaa kirjan varaukseen. Ja kerrankin minulla kävi hyvä tuuri kirjastovarausten ajoituksessa; laitoin varauksen sisään pari päivää ennen kuin Hesarin esikoiskirjapalkinnon voittaja julkistettiin. Näin ollen en joutunut odottamaan teosta ihan mahdottoman kauan (vaikka jonkun aikaa kylläkin), ja sain sen lopulta luettavakseni hiukan ennen kuin Finlandia-palkinnon jakoa (tänäkään vuonna en siis lukenut Finlandia-ehdokkaista kuin yhden – Dora, Doran – ennen palkinnon jakoa, mutta finalisteista kuitenkin luin neljä kuudesta, hyviä kirjoja olivat). Joululomalla luin Jään (siitä juttu tulossa myös), mutta itse olisin ehkä antanut palkinnon Ollikaiselle. Niinpä minusta olikin ihan mahtavaa, että Blogistanian Finlandia meni Ollikaiselle, vaikka en itse muistanutkaan osallistua. Nälkävuosi nimittäin on todella hyvä romaani.

Nälkävuoden tarina on verrattain yksinkertainen: on 1860-luvun suurten nälkävuosien pahin talvi, jona maan monilukuiset köyhät joutuvat suurin joukoin kerjuulle, tulevat lyödyksi, häpäistyksi ja ulosajetuksi, kuolevat ja kohmettuvat tienpenkoille ja pellonpientareille. Kirjassa seurataan nälkävuoden tapahtumia kolmesta näkökulmasta: teoksessa esiin nousevat kerjuutielle joutuva torpparivaimo Marja lapsineen sekä varakkaat, verrattaisessa yltäkylläisyydessä elävät Renqvistin veljekset, apulaiskamreeri ja lääkäri. Kolmantena kurkistuspisteenä tapahtumiin toimii senaattori (esikuvanaan ilmeisesti itse J. V. Snellman). Köyhät kulkevat ovelta ovelle, pyytävät vellitilkkaa tai yösijaa, ovat toisten armoilla, kun taas hyväosaiset saavat pohtia tilannetta lämpimissä kodeissaan, vaivata mieltään perheasioilla, sukupuolimoraalisilla kysymyksillä, valtion taloustilanteella ja poliittisilla periaatteilla. Lopussa tiet kohtaavat, ainakin tavallaan.

Pituudeltaan Nälkävuosi on melkeinpä pienoisromaani, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Tarina kantaa läpi koko kirjan, eikä kirjailija ajaudu sivupoluille, harhaudu tarpeettomaan kuvailuun tai ylenmääräiseen selittämiseen.  Henkilöistä ei lukijalle paljoa kerrota, silti he elävät ja hengittävät, tuntuvat aidoilta. Kirjassa nälkävuodet tulevat yllättävänkin todeksi, vaikka kyseessä on niinkin kaukainen aika sekä ajallisesti että temaattisesti. Teoksen kieli on tiivistä, hiottua ja kaunista, mutta ei kuitenkaan läpikotaisesti puunattua. Minulla on taipumusta löytää kirjoista aina jotain jos nyt ei moitittavaa, niin ainakin jotain vastapainoa kehuille ja ylistyksille, mutta nyt on kyllä todettava, että Nälkävuosi otti ja yllätti. En nimittäin oikeastaan keksi, miten tämän tarinan olisi voinut paremmin kertoa. 

Aki Ollikainen: Nälkävuosi. Kansi Elina Warsta. Siltala 2012.

Pari sanaa viime vuodesta (eli todella myöhäinen vuodenvaihdepostaus)

Kirjablogeissa taitaa olla jossain määrin vakiintunut tapa julkaista vuodenvaihteessa jos jonkinlaisia yhteenvetopostauksia, ja itsekin olen tainnut aiempina vuosina sellaisia harrastaa. Tämä vuodenvaihde meni aikamoisessa hullunmyllyssä, joten en ehtinyt lopulta julkaista minkäänlaista postausta, mutta ajattelin nyt kuitenkin hiukan puida viime vuoden lukemisiani nyt, kun vuodenvaihde ei ole vielä ihan toivottoman kaukaista menneisyyttä.

Tutkailin vuonna 2012 lukemiani kirjoja ja joudun toteamaan, etten ole miesmuistiin lukenut niin vähän kuin menneenä vuonna. Pääsyyllinen tilanteeseen lienee se, että tulin rohmunneeksi yhtä sun toista muuta puuhaa, palkallista ja palkatonta, joiden seurauksena vapaa-aika kutistui toisinaan olemattomiin. Lisäksi tänä, kuten aiempinakin vuosina, työni koostui niin pitkälti lukemisesta, että ihan heti ensimmäisenä vapaahetkenä en sitten yleensä tullut kirjaan tarttuneeksi (toisena jo sitten kyllä). Tylsää silti, sillä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Esimerkki asunnon kirjapinoista. Tämä sijaitsee
olohuoneessa kaiuttimen päällä.

Koska laiminlöin niin monia kiinnostaviakin kirjoja, en taida tänä vuonna edes laatia top10-listausta, mutta todettakoon nyt kuitenkin, että vuoden lukuelämysten huippua minullekin tarjosivat palkitut ja Blogistaniankin Finlandia-skabassa hallinneet Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Ulla-Lena Lundbergin Jää (molemmista arviot ovat vasta tekeillä). Klassikko-osastolta kovinta kamaa tarjoili James Joyce, vaikka Ulysses onkin edelleen kesken (ja jäi Suomeen, koska se möhkäle ei vaan mahtunut matkalaukkuun). On se silti ihan tajuton pläjäys. Muuten ulkomaisista ehkäpä tämän vuoden paras oli Lionel Shriverin ajat sitten ilmestynyt Kaksoisvirhe, sekä blogiharrastuksen ulkopuolella lukemani Daniel Galeran Barba ensopada de sangue, joka oli samalla ensimmäinen kokonainen portugaliksi lukemani kirja.  Dekkariosasto oli kevätpuolella kovin yliedustettuna, mutta erityisen mieleenpainuvia teoksia en siltä saralta lukenut, joten ykköseksi on helppo nostaa Jo Nesbon Aave (minulla on ehkä jonkinasteinen literary crush Harry Holeen...). Tietokirjallisuudesta voisin nostaa vaikkapa Kari Enqvistin Uskomattoman matkan uskovien maailmaan, vaikka onkin myönnettävä, että pidän vielä enemmän Esko Valtaojan kirjoitustyylistä, joten jos olisin ehtinyt lukea Kaiken käsikirjan (sekin jäi harmittavasti kesken), se olisi ehkä noussut korkeimpaan kunniaan tietokirjallisuuden saralla.

Lisäksi tekstiin mitenkään liittymätön kuva
jännistä taloista tässä lähellä.

Vannoin jossain vaiheessa hillitseväni kirjaostoksia, enkä itseasiassa kauheasti ostanutkaan kirjoja. Jostain niitä nyt kuitenkin kerääntyi ja asunnon kaikki kolme kirjahyllyä ovatkin armottoman täynnä ja kaiuttimien päällä, ikkunalaudoilla, yöpöydillä ja muilla tasoilla pyörii orpoja kirjapinoja. Onneksi kirjat saivat jäädä jälkeeni odottamaan paluutani. Itse pakkasin mukaan vain pari englanninkielistä pokkaria, mutta voi olla, että pyydän tulevia vieraita kiikuttamaan hiukan lisää luettavaa. Toki aikeissa on myös lukea jotain paikallisella kielellä, en vain ole vielä ehtinyt tutkiskelemaan kirjakauppoja ja divareita. Asustelen sellaisilla kulmilla, että ihan vieressä ei ole kirjastoa, mutta olen kyllä harkinnut paikallisen kirjastokortin hankkimista.

George R. R. Martin: A Clash of Kings & A Storm of Swords

Loppukesästä ja syksystä (loppuvuoteni oli nähtävästi todella kiireinen, sillä jotenkin edelleen tuntuu, että elokuun lopusta on vierähtänyt vasta aivan pikkainen tovi!) luin George R. R. Martinin fantsusarjan toisen ja kolmannen osan, A Clash of Kings sekä A Storm of Swords. Kuten jo ensimmäisen osankin kohdalla avauduin, sarja ei ole täysin ongelmaton. Toinen osa möllöttikin yöpöydälläni keskeneräisenä parisen kuukautta, ja kolmanteenkin tuhlasin ainakin kuukauden päivät (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että tällä hetkellä ikuisuuskesken on sarjan neljäs osa, jonka toiveikkaana raahasin jopa mukaan tänne Espanjaan). No, toinen ja kolmaskin osa tulivat kuitenkin luetuiksi, joten lienee niistä jotain sanottavakin (huom. tulee ehkä juonipaljastuksia!)

Sarjan toisessa osassa ensimmäisessä osassa alkaneet jännitteet ovat eskaloituneet sodaksi, jossa lukuisat kuninkaat tavoittelevat valtaa ja voittoa (hence, the name) mukaanluettuina nuija poikakuningas Joffrey, "king in the North" Robb Stark, edesmenneen Robert-kuninkaan veljet Renly ja Stannis sekä Iron Islandsien hallitsija Balon Greyjoy ja suuruudenhullu poikansa Theon. Lisäksi meren takana omia kuvioitaan hioo Targaryenin kuningaslinjan ainoa elävä edustaja, Daenerys, jolla sattuu olemaan elättinään maailman ainoat lohikäärmeet. Lisäksi kirjassa seurataan pohjoisen The Wallin tapahtumia sekä perheestään eroon joutuneen terästytön, Arya Starkin edesottamuksia. Melko sekavaa, ainakin näin selostettuna. Kirjan alku oli sarjalle ilmeisen ominaiseen tapaan melko tylsä, joten en oikein tahtonut saada sitä luetuksi. Loppua kohti tapahtumat kuitenkin kiihtyivät, ja sitten se jo loppuikin. Pahus, oli siis pakko aloittaa seuraava osa!

Paitsi että samoin kuin toinen, myös kolmas osa on alusta melko pitkäveteinen. Sota Westerosissa jatkuu edelleen, joskin Renly Baratheon on jo tässä vaiheessa päässyt hengestään ja uuteen jumalaan hurahtanut Stannis lyöty Blackwaterin taistelussa. Kellään ei mene kovin hyvin, jopa pohjoisen "seinällä" soditaan. Meren takana Daenerys Targaryen kasvattaa valtaansa ja seuraajajoukkoaan, King's Landingissa punotaan avioliittokuvioita. A Storm of Swords on järkyttävän pitkä kirja, mutta ilmeisesti siinä on jotain tehty oikein, sillä taisin lukea sen kuitenkin nopeammin kuin aiemmat osat, tai sitten olin siinä vaiheessa erinomaisen tottunut Martinin kerrontatyyliin. Tosin näissä, kuten ensimmäisessäkin osassa, olisi minusta voinut huomattavissakin määrin karsia ylettömästä kuvailusta, vaikka se taitaakin useita lajityypin ystäviä miellyttää. Noin yleisesti olen kolmen kirjan jälkeen samaa mieltä kuin ensimmäisenkin: ihan kelpoa viihdettä, jossa henkilöhahmojen sisäisen uskottavuus ja tietynlainen "realismi" pelaa. Toisaalta yletön runsaus, tolkuton henkilöhahmojen määrä ja henkilöiden keskinäisten suhteiden epäuskottavahko kuvailu rassaavat.

Pahoittelen postauksen kuvattomuutta, en lähtiessäni muistanut napsia kuvia postausta odottavista kirjoista (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), enkä ole viime päivinä kunnostautunut kuvaushommissa oikein täällä uudessa kaupungissakaan (on ollut pilvistä, tänään satoikin).

Terveisiä koleasta etelästä

Armaat lukijani (jos siellä vielä joku on!), pahoitteluni järkyttävän pitkästä radiohiljaisuudesta. Elämän jyrätessä yli blogiharrastus näyttää olevan se, joka kyydistä tipahtaa. Viimeisten puolentoista kuukauden työkiireet, tiedekulmat ja konferenssit kuorrutettuna sitkeällä sairastelulla ja joulupyhillä veivät mehut. Ja sitten muutinkin Espanjaan.

Uusi kotikatu.

Viime perjantaista lähtien Kolmas linja onkin sijainnut hieman eteläisemmillä leveyspiireillä, tarkalleen ottaen Malasañan kaupunginosassa Madridissa. Lensin kaupunkiin perjantaina, ja viikonlopun aikana hankin niin asunnon kuin puhelinliittymänkin, kavereita kaupungissa minulla olikin jo omasta takaa. Huomenna aloitan työt.

Ja uusi kotitalo.

Vaikka otaksun, että elämäni ei muuton seurauksena juurikaan pääse leppoistumaan, tarkoituksena olisi kuitenkin bloggailla täältäkin käsin. Jossain välissä aion ensinnäkin puida viime aikoina lukemiani kirjoja (luettuna ja puimatta onkin eri mainioita lukuelämyksiä) ja muutenkin jatkaa ihan kirjablogilinjalla. Jonkin verran toki blogissa saattaa myös vilahdella uusi kotikaupunki, mutta suuria linjanmuutoksia ei muuton seurauksena ole kuvassa.

Puistikko.

Täällä etelässä ei muuten ole erityisen lämmin (kuten varmaan jokainen talvea Espanjassa viettänyt tietääkin). Kävin tänään ostamassa lämpöiset kotitohvelit ja pyjaman, enkä aio poistua lämmityslaitteen välittömästä läheisyydestä ennen kuin ulkolämpötila kipuaa yli kahdenkymmenen (sitten ehkä sisälläkin alkaa olla kohtuullisen lämmintä).

Ehdin muuten olla maassa yli kaksi vuorokautta ennen kuin hankin yhtään kirjaa (!). Sitten kirppikseltä jotenkin tarttui mukaan Tom Wolfen Electric Kool-Aid Acid Test, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Pokkari on aika ränsistyneessä kunnossa, mutta eipä sillä hintaakaan ollut kuin 0,50 euroa.

TTT: terveisiä ala-asteelta

Tässä hiljan blogistaniassa on äänestetty lastenkirjallisuuden suosikkeja, siis blogistanian kuopusta. Itse tunnen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta erittäin vähän, kun välittömässä lähipiirissäkään ei juuri ole lapsia. Tämän viikon Top Ten Tuesdayhin ajattelin kuitenkin listata muutamia lapsuuden suosikkejani. Olin lapsena verrattain kova lukutoukka ja kolusin ahkerasti läpi lähikirjaston hyllyjä. Hyvien kirjojen lisäksi luin myös kasapäin kaikenlaista roskaa, ja ajattelinkin tähän listaukseen sisällyttää erityisesti noita jälkikäteen ajatellen hiukan heikompia "suosikkejani". Yhteistä näille kirjoille/sarjoille on se, että olen lukenut näitä nimenomaan ala-asteikäisenä. Ja se, etteivät nämä ole välttämättä mitään laatukirjallisuutta, edes omalla sarallaan (oikeasti hyvistä lastenkirjoista tulee sitten listausta ehkä myöhemmin). Lapsena lukemani huonot, ensisijaisesti aikuisille suunnatut kirjat olen jättänyt myös pois listasta.

1. Tuija Lehtinen: R. I. P.
Tuija Lehtinen epäilemättä kirjoittaa vetävää ja nuoriin uppoavaa kirjallisuutta. Minä ahmin suunnilleen 13-vuotiaaksi asti jokseenkin kaikki Lehtisen siihenastiset kirjat (muistaakseni niin, että viimeistä Mirkka-sarjan kirjaa en ole lukenut). Tämä R.I.P taisi olla jopa omana hyllyssä, kertoi muistaakseni jostain bändistä ja sen roudarista ja bändin laulajan päihdeongelmasta. Tai jotain. Diippii.

2. Ann M. Martin: The Baby-sitters Club -kirjasarja
En "valitettavasti" muista enää yhdenkään sarjan kirjan nimeä, mutta näitä oli silloin muinoin ilmestynyt n. viisi (itse sarjahan on kai jatko-osineen ja spinoffeineen ihan järkyttävän pitkä ja suomennoksiakin on jo kasoittain), ja luin ne kaikki useampaan kertaan. Jälkikäteen en ole ihan varma, miksi.

3. Teija Niemi: Steissi
Nuortenkirja, jossa hengaillaan steissillä, juopotellaan ja käyttäydytään huonosti. Aika esikuvallista meininkiä. Samalta tekijältä luin myös samankaltaisen teoksen Bileet. Myös muita humoristisia ja semirankkoja kirjoja luin, mutta tekijät ja nimet ovat haihtuneet mielestäni. Tuula Kallioniemellä taisi ainakin olla jotain sentyyppistä?

4. Enid Blyton: SOS-sarja
En koskaan hiffannut Viisikko-kirjojen suosiota, mutta siitä huolimatta luin kokonaan sekä Salaisuus- että SOS-sarjat. Käsittääkseni konsepti on kaikissa sama: lauma lapsia ratkaisee jotain kämäisiä arvoituksia ja ennen kaikkea syö ihan helvetisti eväitä. Koko ajan.

5. Marvi Jalo: Salaratsastajat
Tässäpä osoitus siitä, kun mikään ei riitä. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Suoraan sanottuna hevoset ja niihin liittyvät aktiviteetit eivät ole ikinä kiinnostaneet tippaakaan. Ja silti luin myös ns. heppakirjoja. Lukuisia. Onneksi suurimman osan olen jo unohtanut.

6. Carolyn Keene: Neiti Etsivä kadonnut testamentti (ym.)
Neiti Etsiviä lukivat meidän koulussa kaikki tytöt (niin varmaan kaikissa kouluissa ainakin tuolloin). Minäkin olen lukenut Paula Drewin seikkailuja varmaan kymmeniä osia. Jeez.

7. David Eddings: Belgarionin taru
Ala-asteen lopulla tuli sitten se (lyhyehköksi jäänyt) fantsuinnostus, joka koostui enimmäkseen David Eddingsin teelmistä. Belgarionin ja Mallorean tarut kahlasin läpi varmaan pariinkin otteeseen, ja muistaakseni vielä jotain muitakin miehen kirjoja. Innostus lopahti suunnilleen 1997.

8. Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirjat
Bertin päiväkirjathan ovat kai oikeastikin ihan hauskaa ja kelvollista lukemista, ja kyllä minäkin näistä tykkäsin. En ehkä enää kuitenkaan tarttuisi.

9. Anni Polva: Tiina-kirjat
En oikeastaan käsitä, miten 80-luvulla syntynyt lapsi on jaksanut lukea vieläpä moneen otteeseen kirjasarjan, joka suorastaan henkii 50-lukua. Sarja on ihan järkyttävän moniosainen, ja olen varma, että olen lukenut ne kaikki ainakin kolmesti. Apua. Luin lapsena kesämökillä myös Anni Polvan 40–50-luvuilla ilmestyneitä aikuisten romaaneja, jotka olivat muistaakseni sekoitus siveellisiä harlekiiniromansseja ja puskafarssia.

10. Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -kirjat
Jorma Kurvinen tunnetaan kai toisissa piireissä sotaromaaneistaan. No, minä tunnen hänet Susikoira Roi -kirjoista. Toisin kuin hevosista, olin lapsena erittäin kiinnostunut koirista, joten kaikki kirjat, joissa seikkaili koiria, olivat varmoja suosikkeja. Tästä sarjasta tosin olen lukenut vain alkupään (wikipediasta selvisi, että sarjan viimeinen osa on ilmestynyt niinkin myöhään kuin 2002), siis suunnilleen ennen vuotta 1994 ilmestyneet osat.

Tällainen on tulos, kun intoa on enemmän kuin arvostelukykyä.

Oli muuten aikamoinen homma muistella näitä, mutta sitten kun mieleen alkoi palailla kirjoja, olisin keksinyt listaan enemmänkin jatkoa. Lisäksi muistan enemmän tai vähemmän hämärästi läjäpäin kirjoja, joiden nimiä tai tekijöitä en saa palautettua mieleeni. Saati sitä, olivatko ne oikeastaan hyviä vai huonoja. Täytyy varmaan joskus käydä äidin varastossa kaivelemassa laatikoita, joihin on varastoitu omistamiani aarteita (toki merkittävin osa lukemistani kirjoista oli peräisin kirjastosta).

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.

Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.

Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.

Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.

Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.