Pari sanaa viime vuodesta (eli todella myöhäinen vuodenvaihdepostaus)

Kirjablogeissa taitaa olla jossain määrin vakiintunut tapa julkaista vuodenvaihteessa jos jonkinlaisia yhteenvetopostauksia, ja itsekin olen tainnut aiempina vuosina sellaisia harrastaa. Tämä vuodenvaihde meni aikamoisessa hullunmyllyssä, joten en ehtinyt lopulta julkaista minkäänlaista postausta, mutta ajattelin nyt kuitenkin hiukan puida viime vuoden lukemisiani nyt, kun vuodenvaihde ei ole vielä ihan toivottoman kaukaista menneisyyttä.

Tutkailin vuonna 2012 lukemiani kirjoja ja joudun toteamaan, etten ole miesmuistiin lukenut niin vähän kuin menneenä vuonna. Pääsyyllinen tilanteeseen lienee se, että tulin rohmunneeksi yhtä sun toista muuta puuhaa, palkallista ja palkatonta, joiden seurauksena vapaa-aika kutistui toisinaan olemattomiin. Lisäksi tänä, kuten aiempinakin vuosina, työni koostui niin pitkälti lukemisesta, että ihan heti ensimmäisenä vapaahetkenä en sitten yleensä tullut kirjaan tarttuneeksi (toisena jo sitten kyllä). Tylsää silti, sillä olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Esimerkki asunnon kirjapinoista. Tämä sijaitsee
olohuoneessa kaiuttimen päällä.

Koska laiminlöin niin monia kiinnostaviakin kirjoja, en taida tänä vuonna edes laatia top10-listausta, mutta todettakoon nyt kuitenkin, että vuoden lukuelämysten huippua minullekin tarjosivat palkitut ja Blogistaniankin Finlandia-skabassa hallinneet Aki Ollikaisen Nälkävuosi ja Ulla-Lena Lundbergin Jää (molemmista arviot ovat vasta tekeillä). Klassikko-osastolta kovinta kamaa tarjoili James Joyce, vaikka Ulysses onkin edelleen kesken (ja jäi Suomeen, koska se möhkäle ei vaan mahtunut matkalaukkuun). On se silti ihan tajuton pläjäys. Muuten ulkomaisista ehkäpä tämän vuoden paras oli Lionel Shriverin ajat sitten ilmestynyt Kaksoisvirhe, sekä blogiharrastuksen ulkopuolella lukemani Daniel Galeran Barba ensopada de sangue, joka oli samalla ensimmäinen kokonainen portugaliksi lukemani kirja.  Dekkariosasto oli kevätpuolella kovin yliedustettuna, mutta erityisen mieleenpainuvia teoksia en siltä saralta lukenut, joten ykköseksi on helppo nostaa Jo Nesbon Aave (minulla on ehkä jonkinasteinen literary crush Harry Holeen...). Tietokirjallisuudesta voisin nostaa vaikkapa Kari Enqvistin Uskomattoman matkan uskovien maailmaan, vaikka onkin myönnettävä, että pidän vielä enemmän Esko Valtaojan kirjoitustyylistä, joten jos olisin ehtinyt lukea Kaiken käsikirjan (sekin jäi harmittavasti kesken), se olisi ehkä noussut korkeimpaan kunniaan tietokirjallisuuden saralla.

Lisäksi tekstiin mitenkään liittymätön kuva
jännistä taloista tässä lähellä.

Vannoin jossain vaiheessa hillitseväni kirjaostoksia, enkä itseasiassa kauheasti ostanutkaan kirjoja. Jostain niitä nyt kuitenkin kerääntyi ja asunnon kaikki kolme kirjahyllyä ovatkin armottoman täynnä ja kaiuttimien päällä, ikkunalaudoilla, yöpöydillä ja muilla tasoilla pyörii orpoja kirjapinoja. Onneksi kirjat saivat jäädä jälkeeni odottamaan paluutani. Itse pakkasin mukaan vain pari englanninkielistä pokkaria, mutta voi olla, että pyydän tulevia vieraita kiikuttamaan hiukan lisää luettavaa. Toki aikeissa on myös lukea jotain paikallisella kielellä, en vain ole vielä ehtinyt tutkiskelemaan kirjakauppoja ja divareita. Asustelen sellaisilla kulmilla, että ihan vieressä ei ole kirjastoa, mutta olen kyllä harkinnut paikallisen kirjastokortin hankkimista.

George R. R. Martin: A Clash of Kings & A Storm of Swords

Loppukesästä ja syksystä (loppuvuoteni oli nähtävästi todella kiireinen, sillä jotenkin edelleen tuntuu, että elokuun lopusta on vierähtänyt vasta aivan pikkainen tovi!) luin George R. R. Martinin fantsusarjan toisen ja kolmannen osan, A Clash of Kings sekä A Storm of Swords. Kuten jo ensimmäisen osankin kohdalla avauduin, sarja ei ole täysin ongelmaton. Toinen osa möllöttikin yöpöydälläni keskeneräisenä parisen kuukautta, ja kolmanteenkin tuhlasin ainakin kuukauden päivät (tarpeetonta varmaan sanoakaan, että tällä hetkellä ikuisuuskesken on sarjan neljäs osa, jonka toiveikkaana raahasin jopa mukaan tänne Espanjaan). No, toinen ja kolmaskin osa tulivat kuitenkin luetuiksi, joten lienee niistä jotain sanottavakin (huom. tulee ehkä juonipaljastuksia!)

Sarjan toisessa osassa ensimmäisessä osassa alkaneet jännitteet ovat eskaloituneet sodaksi, jossa lukuisat kuninkaat tavoittelevat valtaa ja voittoa (hence, the name) mukaanluettuina nuija poikakuningas Joffrey, "king in the North" Robb Stark, edesmenneen Robert-kuninkaan veljet Renly ja Stannis sekä Iron Islandsien hallitsija Balon Greyjoy ja suuruudenhullu poikansa Theon. Lisäksi meren takana omia kuvioitaan hioo Targaryenin kuningaslinjan ainoa elävä edustaja, Daenerys, jolla sattuu olemaan elättinään maailman ainoat lohikäärmeet. Lisäksi kirjassa seurataan pohjoisen The Wallin tapahtumia sekä perheestään eroon joutuneen terästytön, Arya Starkin edesottamuksia. Melko sekavaa, ainakin näin selostettuna. Kirjan alku oli sarjalle ilmeisen ominaiseen tapaan melko tylsä, joten en oikein tahtonut saada sitä luetuksi. Loppua kohti tapahtumat kuitenkin kiihtyivät, ja sitten se jo loppuikin. Pahus, oli siis pakko aloittaa seuraava osa!

Paitsi että samoin kuin toinen, myös kolmas osa on alusta melko pitkäveteinen. Sota Westerosissa jatkuu edelleen, joskin Renly Baratheon on jo tässä vaiheessa päässyt hengestään ja uuteen jumalaan hurahtanut Stannis lyöty Blackwaterin taistelussa. Kellään ei mene kovin hyvin, jopa pohjoisen "seinällä" soditaan. Meren takana Daenerys Targaryen kasvattaa valtaansa ja seuraajajoukkoaan, King's Landingissa punotaan avioliittokuvioita. A Storm of Swords on järkyttävän pitkä kirja, mutta ilmeisesti siinä on jotain tehty oikein, sillä taisin lukea sen kuitenkin nopeammin kuin aiemmat osat, tai sitten olin siinä vaiheessa erinomaisen tottunut Martinin kerrontatyyliin. Tosin näissä, kuten ensimmäisessäkin osassa, olisi minusta voinut huomattavissakin määrin karsia ylettömästä kuvailusta, vaikka se taitaakin useita lajityypin ystäviä miellyttää. Noin yleisesti olen kolmen kirjan jälkeen samaa mieltä kuin ensimmäisenkin: ihan kelpoa viihdettä, jossa henkilöhahmojen sisäisen uskottavuus ja tietynlainen "realismi" pelaa. Toisaalta yletön runsaus, tolkuton henkilöhahmojen määrä ja henkilöiden keskinäisten suhteiden epäuskottavahko kuvailu rassaavat.

Pahoittelen postauksen kuvattomuutta, en lähtiessäni muistanut napsia kuvia postausta odottavista kirjoista (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta), enkä ole viime päivinä kunnostautunut kuvaushommissa oikein täällä uudessa kaupungissakaan (on ollut pilvistä, tänään satoikin).

Terveisiä koleasta etelästä

Armaat lukijani (jos siellä vielä joku on!), pahoitteluni järkyttävän pitkästä radiohiljaisuudesta. Elämän jyrätessä yli blogiharrastus näyttää olevan se, joka kyydistä tipahtaa. Viimeisten puolentoista kuukauden työkiireet, tiedekulmat ja konferenssit kuorrutettuna sitkeällä sairastelulla ja joulupyhillä veivät mehut. Ja sitten muutinkin Espanjaan.

Uusi kotikatu.

Viime perjantaista lähtien Kolmas linja onkin sijainnut hieman eteläisemmillä leveyspiireillä, tarkalleen ottaen Malasañan kaupunginosassa Madridissa. Lensin kaupunkiin perjantaina, ja viikonlopun aikana hankin niin asunnon kuin puhelinliittymänkin, kavereita kaupungissa minulla olikin jo omasta takaa. Huomenna aloitan työt.

Ja uusi kotitalo.

Vaikka otaksun, että elämäni ei muuton seurauksena juurikaan pääse leppoistumaan, tarkoituksena olisi kuitenkin bloggailla täältäkin käsin. Jossain välissä aion ensinnäkin puida viime aikoina lukemiani kirjoja (luettuna ja puimatta onkin eri mainioita lukuelämyksiä) ja muutenkin jatkaa ihan kirjablogilinjalla. Jonkin verran toki blogissa saattaa myös vilahdella uusi kotikaupunki, mutta suuria linjanmuutoksia ei muuton seurauksena ole kuvassa.

Puistikko.

Täällä etelässä ei muuten ole erityisen lämmin (kuten varmaan jokainen talvea Espanjassa viettänyt tietääkin). Kävin tänään ostamassa lämpöiset kotitohvelit ja pyjaman, enkä aio poistua lämmityslaitteen välittömästä läheisyydestä ennen kuin ulkolämpötila kipuaa yli kahdenkymmenen (sitten ehkä sisälläkin alkaa olla kohtuullisen lämmintä).

Ehdin muuten olla maassa yli kaksi vuorokautta ennen kuin hankin yhtään kirjaa (!). Sitten kirppikseltä jotenkin tarttui mukaan Tom Wolfen Electric Kool-Aid Acid Test, jonka olen jo pitkään halunnut lukea. Pokkari on aika ränsistyneessä kunnossa, mutta eipä sillä hintaakaan ollut kuin 0,50 euroa.

TTT: terveisiä ala-asteelta

Tässä hiljan blogistaniassa on äänestetty lastenkirjallisuuden suosikkeja, siis blogistanian kuopusta. Itse tunnen nykyistä lasten- ja nuortenkirjallisuutta erittäin vähän, kun välittömässä lähipiirissäkään ei juuri ole lapsia. Tämän viikon Top Ten Tuesdayhin ajattelin kuitenkin listata muutamia lapsuuden suosikkejani. Olin lapsena verrattain kova lukutoukka ja kolusin ahkerasti läpi lähikirjaston hyllyjä. Hyvien kirjojen lisäksi luin myös kasapäin kaikenlaista roskaa, ja ajattelinkin tähän listaukseen sisällyttää erityisesti noita jälkikäteen ajatellen hiukan heikompia "suosikkejani". Yhteistä näille kirjoille/sarjoille on se, että olen lukenut näitä nimenomaan ala-asteikäisenä. Ja se, etteivät nämä ole välttämättä mitään laatukirjallisuutta, edes omalla sarallaan (oikeasti hyvistä lastenkirjoista tulee sitten listausta ehkä myöhemmin). Lapsena lukemani huonot, ensisijaisesti aikuisille suunnatut kirjat olen jättänyt myös pois listasta.

1. Tuija Lehtinen: R. I. P.
Tuija Lehtinen epäilemättä kirjoittaa vetävää ja nuoriin uppoavaa kirjallisuutta. Minä ahmin suunnilleen 13-vuotiaaksi asti jokseenkin kaikki Lehtisen siihenastiset kirjat (muistaakseni niin, että viimeistä Mirkka-sarjan kirjaa en ole lukenut). Tämä R.I.P taisi olla jopa omana hyllyssä, kertoi muistaakseni jostain bändistä ja sen roudarista ja bändin laulajan päihdeongelmasta. Tai jotain. Diippii.

2. Ann M. Martin: The Baby-sitters Club -kirjasarja
En "valitettavasti" muista enää yhdenkään sarjan kirjan nimeä, mutta näitä oli silloin muinoin ilmestynyt n. viisi (itse sarjahan on kai jatko-osineen ja spinoffeineen ihan järkyttävän pitkä ja suomennoksiakin on jo kasoittain), ja luin ne kaikki useampaan kertaan. Jälkikäteen en ole ihan varma, miksi.

3. Teija Niemi: Steissi
Nuortenkirja, jossa hengaillaan steissillä, juopotellaan ja käyttäydytään huonosti. Aika esikuvallista meininkiä. Samalta tekijältä luin myös samankaltaisen teoksen Bileet. Myös muita humoristisia ja semirankkoja kirjoja luin, mutta tekijät ja nimet ovat haihtuneet mielestäni. Tuula Kallioniemellä taisi ainakin olla jotain sentyyppistä?

4. Enid Blyton: SOS-sarja
En koskaan hiffannut Viisikko-kirjojen suosiota, mutta siitä huolimatta luin kokonaan sekä Salaisuus- että SOS-sarjat. Käsittääkseni konsepti on kaikissa sama: lauma lapsia ratkaisee jotain kämäisiä arvoituksia ja ennen kaikkea syö ihan helvetisti eväitä. Koko ajan.

5. Marvi Jalo: Salaratsastajat
Tässäpä osoitus siitä, kun mikään ei riitä. En ole koskaan ollut mikään heppatyttö. Suoraan sanottuna hevoset ja niihin liittyvät aktiviteetit eivät ole ikinä kiinnostaneet tippaakaan. Ja silti luin myös ns. heppakirjoja. Lukuisia. Onneksi suurimman osan olen jo unohtanut.

6. Carolyn Keene: Neiti Etsivä kadonnut testamentti (ym.)
Neiti Etsiviä lukivat meidän koulussa kaikki tytöt (niin varmaan kaikissa kouluissa ainakin tuolloin). Minäkin olen lukenut Paula Drewin seikkailuja varmaan kymmeniä osia. Jeez.

7. David Eddings: Belgarionin taru
Ala-asteen lopulla tuli sitten se (lyhyehköksi jäänyt) fantsuinnostus, joka koostui enimmäkseen David Eddingsin teelmistä. Belgarionin ja Mallorean tarut kahlasin läpi varmaan pariinkin otteeseen, ja muistaakseni vielä jotain muitakin miehen kirjoja. Innostus lopahti suunnilleen 1997.

8. Anders Jacobsson ja Sören Olsson: Bertin päiväkirjat
Bertin päiväkirjathan ovat kai oikeastikin ihan hauskaa ja kelvollista lukemista, ja kyllä minäkin näistä tykkäsin. En ehkä enää kuitenkaan tarttuisi.

9. Anni Polva: Tiina-kirjat
En oikeastaan käsitä, miten 80-luvulla syntynyt lapsi on jaksanut lukea vieläpä moneen otteeseen kirjasarjan, joka suorastaan henkii 50-lukua. Sarja on ihan järkyttävän moniosainen, ja olen varma, että olen lukenut ne kaikki ainakin kolmesti. Apua. Luin lapsena kesämökillä myös Anni Polvan 40–50-luvuilla ilmestyneitä aikuisten romaaneja, jotka olivat muistaakseni sekoitus siveellisiä harlekiiniromansseja ja puskafarssia.

10. Jorma Kurvinen: Susikoira Roi -kirjat
Jorma Kurvinen tunnetaan kai toisissa piireissä sotaromaaneistaan. No, minä tunnen hänet Susikoira Roi -kirjoista. Toisin kuin hevosista, olin lapsena erittäin kiinnostunut koirista, joten kaikki kirjat, joissa seikkaili koiria, olivat varmoja suosikkeja. Tästä sarjasta tosin olen lukenut vain alkupään (wikipediasta selvisi, että sarjan viimeinen osa on ilmestynyt niinkin myöhään kuin 2002), siis suunnilleen ennen vuotta 1994 ilmestyneet osat.

Tällainen on tulos, kun intoa on enemmän kuin arvostelukykyä.

Oli muuten aikamoinen homma muistella näitä, mutta sitten kun mieleen alkoi palailla kirjoja, olisin keksinyt listaan enemmänkin jatkoa. Lisäksi muistan enemmän tai vähemmän hämärästi läjäpäin kirjoja, joiden nimiä tai tekijöitä en saa palautettua mieleeni. Saati sitä, olivatko ne oikeastaan hyviä vai huonoja. Täytyy varmaan joskus käydä äidin varastossa kaivelemassa laatikoita, joihin on varastoitu omistamiani aarteita (toki merkittävin osa lukemistani kirjoista oli peräisin kirjastosta).

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Tyylilleni uskollisena en tänäkään vuonna ehtinyt juurikaan lukea Finlandia-ehdokkaita (olen muutenkin edelleen lukenut hävettävän vähän kotimaista kaunokirjallisuutta). Dora, Doran tulin kuitenkin varanneeni kirjastosta jo aikapäivää sitten, ja niinpä ehdin sen saada käsiini ja lukea tässä iltana muutamana. Myös Ollikaisen Nälkävuoden älysin varata ajoissa ennen voittojen ja ehdokkuuksien sumaa, joten sekin varaus on jo matkalla ja ehkä ehdin siis senkin saada lainaan ennen voittajan julistamista (lukemisesta en sitten olekaan niin varma). Muihin ehdokkaisiin en tainnut tänä vuonna ehtiä tutustua.

Mutta nyt siis Köngäkseen. Dora, Dora on kirja matkasta. Kolmannen valtakunnan varusteluministeri Albert Speer haluaa matkustaa jouluksi pohjoisimpaan pohjoiseen, Jäämerelle, katsastamaan Petsamon nikkelintuotantoa. Speer on kadottanut yhteyden rakkaaseen führeriin, ja siinä samalla itseensä, eikä huikaiseva etäisyyskään tunnun tuovan helpotusta tilanteeseen. Matkaseurueeseen kuuluvilla henkilöillä, sihteeri Annemariella ja taikuri Himmelblaulla, merkillinen matka pohjoiseen aiheuttaa omanlaisiaan seuraamuksia, ja erityisen kohtalokkaaksi matka osoittautuu suomalaiselle yhteysupseerille ja tulkille, Eerolle. Dora, Dora sijoittuu vuodenvaihteeseen 1943–44, aikaan, jolloin Saksan kahden rintaman sota alkaa käydä toivottomaksi ja aiemmin niin selvältä näyttänyt voitto livetä näpeistä. Varustelu on kiivasta ja Saksa tarvitsee niin kaiken liikenevän vankityövoiman kuin mineraalivarannotkin pystyäkseen toteuttamaan aseen, joka voisi kääntää sodan kulun (no, kaikkihan toki tiedämme, miten siinä lopulta kävi). Speer haluaa kiihdyttää nikkelimalmin tuontia Saksaan, mutta lopulta hänen mielensä arkartelee enemmän itse führerissä kuin varusteluministerin pestin yksityiskohdissa, aivan kuin kaikki mitä hän on tehnyt, hän on tehnyt vain Hitleriä varten. Speerin henkilökohtainen sihteeri Annemarie, berliiniläiskaunotar on aloittanut työnsä puolueen eteen vapaaehtoisena ja palkattomana. Sodan pitkittyessä hänenkin uskonsa aatteeseen ja valtakuntaan alkaa olla koetuksella, kun taas taikuri Himmelblau yrittää vain ylipäänsä jotenkin selvitä hengissä; esiintymisistä, pommituksista, tästä matkasta.

Kirjan tapahtumat ovat eräänlaista sodan, tappamisen, murentuneiden aatteiden, paljaan inhimillisyyden ja pohjoisen kiiman sekoitusta, jossa ihmiset törmäävät toisiinsa, ovat samaan aikaan lähellä ja etäällä, haparoivat tunteissaan mutta yrittävät säilyttää etiketinmukaisen ulkokuoren. Saksalainen jäykkyys, pohjoisen luonnon sokaisevuus, rehellinen kuolemanpelko ja vuosien jalostama pahuus sekoittuvat jännitteiseksi keitokseksi, jossa vain muutaman päivän ajalle sijoittuvat tapahtumat ravistelevat osallisiaan perusteellisesti.

Dora, Dora oli minusta enimmäkseen hieno kirja ja tarina, loppu suorastaan todella vetävä. Luin kirjaa perjantai-iltana iltalukemisena. Olen ollut hiukan nuhassa, joten nukuin huonosti ja kirjan tapahtumat tulivat uniinkin. Niinpä päädyin lukemaan kirjan loppuun keskellä yötä.

Työn puolesta olen tullut lukeneeksi toisen maailmansodan henkilö- ja muuta historiaa yli oman tarpeen (mm. sekä Hitlerin että Eva Braunin elämäkerrat), mutta tätä lukiessa olin iloinenkin taustatiedoistani: matkaseurueen kuviteltu, pieni tarina solahti jotenkin kauhean luontevasti suuriin kehyksiinsä (toinen maailmansota, natsi-Saksa, jatkosota, vankileirit jne.) ja kirjailijan tekemä pohjatyö on varmasti ollut melkoinen, niin tarkasti ja yksityiskohtaisesti "oikean" historian tapahtumat sekoittuvat fiktioon (tosin eivät aina aivan saumattomasti, kuten seuraavassa kappaleessa totean).

Kirjan kerronta nojaa moneen minäkertojaan (Speer, Annemarie Kempf, taikuri Himmelblau ja tulkki Eero). Olen joskus tullut moitiskelleeksi tällaisen kertojaratkaisun yleisyyttä kotimaisissa romaaneissa, ja kyllä se tässäkin vähän ärsytti, erityisesti alussa. Enimmäkseen ratkaisu oli kuitenkin toimiva, sillä eri kertojilla oli selkeästi toisistaan erottuva ääni (erityisesti pidin taikurista). Tarinaa paikoin kuormittava perinpohjainen historiallinen luennointi kuitenkin sopi kerrontatyyliin varsin huonosti, sillä miksi ihmeessä minäkertoja kertailisi mielessään historian käänteitä ja sodan tapahtumia? Erityisesti Speerin näkökulmissa historian kertaaminen käy väliin melko raskaaksi. Samoin paikoin tekstissä oli vähän toistoa ja huolimattomuutta, mutta näiden huomioiminen saattaa kyllä johtua taas siitäkin, että olen viime aikoina oikolukenut aika paljon.

Kaikenkaikkiaan Dora, Dora oli varsin hieno, mutta ei suinkaan täydellinen kirja. Sitä oli mukava lukea, mutta se ei missään määrin räjäyttänyt tajuntaa tai hämmästyttänyt hienoudellaan. En usko, että tällä korjataan Finlandiaa, mutta mistä sitä tietysti ikinä tietää. Kohtahan se selviää. En muistaakseni ollut muuten aiemmin lukenut mitään Heidi Köngäkseltä.

Heidi Köngäs: Dora, Dora. Otava 2012. 333 s.

TTT: 10 klassikkoa, jotka jäivät kesken

Top ten tuesday on osoittautumassa erinomaiseksi tavaksi pakottaa itsensä edes silloin tällöin blogin ääreen. Blogimaailman ulkopuolisen elämän kiireet tuntuvat vain vuoden loppua kohden lisääntyvän, ja jo nyt tuskailen, että ehdinkö lukea edes niitä uutuuskirjoja, jotka olen suurella vaivalla kirjastosta haalinut. Bestseller-hyllystä herätelainattu Pete Suhosen Hitlerin kylkiluu palautui vain vähän aloitettuna, mutta Dora Doran kanssa olen jo toiveikkaampi. Puolivälin tienoilla mennään.

Noin muuten työt, ainejärjestön Tiedekulma-projektiviikko, kovaa vauhtia lähestyvä 17. eurooppalainen Maya-konferenssi, keskeneräinen gradu sekä tammikuussa häämöttävä muutto Madridiin (!) pitävät huolen siitä, että tekemisenpuute ei varsinaisesti uhkaa. Ja kuulemma joku joulukin on tulossa, mutta siihen en ajatellut tänä vuonna erityisesti uhrata aikaa tai energiaa.

Mutta, tällä viikolla keksin topkymppini aiheeksi keskenjääneet klassikot. Tai ehkä pikemminkin, edelleen kesken olevat klassikot. Ja klassikoiksi kelpuuttamistani voitte toki olla eri mieltä (vaikka kommenttilaatikossa).

1. Victor Hugo: Kurjat
Tämä kuuluu tähän lähinnä muodollisesti: lukematta ovat n. viimeiset 30 sivua, ja nekin olisin lukenut, jos minun ei olisi ollut pakko juuri sillä hetkellä palauttaa kirjaa kirjastoon kaupungissa, josta olin tuolloin muuttamassa pois. En ole viimeisten sivujen takia viitsinyt hankkia kirjaa käsiini. Olkoon.

2. Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla
Nolottaa ihan tajuttomasti, että tämä on jäänyt kesken. Kesällä 2008 muistaakseni luin ensimmäisen kirjan suunnilleen puoliväliin saakka, mutta siihen sitten syystä tai toisesta tyssäsi. Aion kyllä lukea loppuun.

3. Kalevala
Yritin, mutta en kertakaikkiaan jaksanut tankata nelipolvista trokeeta. Olen kyllä lukenut katkelmia sieltä täältä. Sallalta keksin, että tämä teos jos joku kannattaisi varmaan kuunnella äänikirjana. Ehkä minulla on vielä toivoa.

4. D. H. Lawrence: Lady Chatterleyn rakastaja
En päässyt paljon alkua pitemmälle, vaikutti erittäin tylsältä. Näin vanhemmiten ehkä saattaisin löytää kirjasta jotain. Tai sitten en, ei houkuttele erityisesti palaamaan.

5. Dante: Jumalainen näytelmä
Myönnettäköön, helvetti-osio vielä menetteli, mutta siitä eteenpäin en sitten jaksanut lukea sanaakaan.

6. Mika Waltari: Suuri illusioni
En tiedä, onko Waltarin läpimurtoteos klassikko samalla tavalla kuin Sinuhe, mutta pääsi nyt listalle. Olen lukenut Sinuhen kahdesti ja tykännyt kovasti, mutta näiden muiden Waltarin romaanien kanssa en sitten yleensä etene. Etenkään muihin historiallisiin sepitelmiin en kertakaikkiaan tunnu pääsevän kiinni, mutta myöskään Suuri illusioni ei napannut. Luin yli puolen välin, ja jouduin toteamaan sentimentaaliseksi tuubaksi.

7. Bram Stoker: Dracula
Tässäkin olen jo päässyt hyvänmatkaa yli puolenvälin, mutta sitten tahti hidastui ja lopulta tyssäsi kokonaan. Tarina on ehkä himpun verran liian tuttu ja Stokerin setä vähän liian kova jaarittelemaan. Joskus nuorempana olen tainnut yrittää suomeksikin, yhtä heikoin lopputuloksin. Vaikka siis nuoresta pitäen ja kauan ennen yleisnuorisollisia vampyyribuumeja olen fanittanut vampyyrejä. Joskus voi käydä näinkin.

8. James Joyce: Ulysses
Tai ehkä tähän pitäisi laittaa ensimmäisen suomennoksen mukaan Odysseus. Se jäi ensimmäisen kerran komeasti kesken jo vuonna 2001. Muistaakseni silloin sivulle 82. Nyt olen uuden suomennoksen kanssa jo pidemmällä, mutta keskenjäämisen riski on edelleen aika korkea. En usko, että pakkaan Joycea mukaan Espanjaan, ja jotenkin tuntuu, etten saa sitä kahlattua läpi ennen tammikuun puoltaväliä. Mutta yritys on kyllä kova!

9. Gabriel García Márquez: Sadan vuoden yksinäisyys
Tämä on vähän nolo, mutta kesken on jäänyt jo joskus vuosikausia sitten. Sittemmin aikeissa on ollut lukea kirja espanjaksi, mutta en ole yllättäen saanut aikaiseksi.

10. Shakespeare: Romeo & Julia
Tästä en ole ihan varma, mutta luulisin, että joskus yläasteiässä aloitin tätä, enkä koskaan lukenut loppuun. Voi kyllä olla, että kyseessä on joku toinen Shakespearen näytelmä, mutta en minä varmaan sitäkään lukenut loppuun. En ole muutenkaan järin monta näytelmää lukenut.

Ajattelin ensin, että tällainen lista olisi helppo laatia, mutta eipäs ollutkaan kovin helppo! Esimerkiksi ns. venäläisistä klassikoista olen lukenut loppuun asti kaikki ne, jotka olen ylipäänsä aloittanut (en ole kyllä koskaan aloittanut Tolstoita). Sama juttu myös esimerkiksi Charles Dickensin kanssa. Jane Austenia olen kyllä muistaakseni joskus huonolla menestyksellä yrittänyt, mutta en osaa yhtään enää sanoa, mikä kirja mahtoi olla kyseessä. Jos nyt Jumalaista näytelmää ja Kalevalaa ei lasketa, en taas kelpuuttanut tähän runoutta, koska kuka nyt ylipäänsä lukee runoja kannesta kanteen?

Tässä listaa laadiskellessa ja kaikkea muuta samanaikaisesti touhutessa päiväkin lipsahti tiistaista jo keskiviikon puolelle, mutta julkaisen tämän nyt silti, hähää.

TTT: Kymmenen kirjaa yöpöydältä

Minulla on kauhea tapa kasata yöpöydälle kirjapinoja. Itseasiassa kasaan kirjapinoja ihan minne tahansa, mutta yöpöydälle päätyvät ne kirjat, jotka ainakin kuvittelen lukevani jossain lähitulevaisuudessa. Ennen ikkunaremonttia laskin, että yöpöydälläni oli 19 kirjaa (hups). Remontin ajaksi jouduin tyhjentämään pöydän, mutta on sinne nyt taas pienimuotoinen kasa kertynyt. Tästäpä siis idea tämän viikon top ten tuesdayhin. Ihan kymmentä kirjaa ei nyt pöydällä yllätyksekseni ollut, mutta lisään luetteloon yhden, joka syystä tai toisesta on tällä hetkellä poissa yöpöydältä, mutta kuitenkin henkisesti pinossa.

1. James Joyce: Ulysses
Ulysses teki paluun yöpöydälle oltuaan hetken paitsiossa. Olin lukemisessa jo hyvässä vauhdissa, kunnes ohjelmaan tuli kaikenlaisia reissuja. Ulysses voi olla monta, mutta missään nimessä se ei ole näppärä matkalukeminen. Seuraavaksi aloitan yhdeksännen luvun.

2. A. J. Jacobs: Kunnon mies
Amerikkalainen Esquiren toimittaja on ottanut elämäntehtäväkseen tehdä itsellään ihmiskokeita ja raportoida tulokset kirjoihin. Joskus luin miehen A Year of Living Biblically, ja nyt aloitin Kunnon miehen, jossa Jacobs tavoittelee täydellistä kuntoa. Leppoista, ihan kiinnostavaa.

3. George R. R. Martin: A Feast for Crows
Martinin fantsusarjassa olen salavihkaa päässyt jo neljänteen osaan. Kuten aiempien osien kohdalla, myös nelonen pääsee vauhtiin todella hitaasti, joten viime aikoina en ole jaksanut tankata sitä.

4. Guyla Krúdy: Punaisen härän majatalo
Tämä ja listan seuraava kirja odottelevat allekirjoittaneen Unkari-innostusta. Krudyn novellikokoelma päätyi minulle kirja-alesta, ja odottaa yöpöydällä sitä, että suunnitelmieni mukaan alan lukea novellin päivässä. Jonain päivänä.

5. Antal Szerb: The Pendragon Legend
Tämän ostin melkein vuosi sitten Budapestista, mutta niin vaan edelleen odottaa vuoroaan. Kiinnostaa kyllä, ja varmaan sopisi pimeisiin iltoihin.

6. Jacques Soustelle: Sellaista oli atsteekkien elämä espanjalaisvalloituksen aattona
Tässäpä taas kirjahyllyni obskuurimpaa sisältöä. Minulla on joku ihmeellinen mieltymys vanhentuneeseen historiaan ja antropologiaan. Soustellen vuonna 1955 ilmestynyt kirja tuskin sisältää aivan viimeisintä tutkimustietoa, mutta sen sijaan välittää kyllä mielenkiintoisesti tutkimusparadigmojen ja ajattelun muutosta.

7. Laura Gustafsson: Huorasatu
Innolta saatu viime vuoden Finlandia-ehdokas pääsi heti yöpöydälle odottamaan vuoroaan. Nyt aloin kyllä ihmetellä, että minnehän Hytti nro 6 on yöpöydältäni joutunut? Luin sen alkukesästä melkein kokonaan, mutta sitten alkoi ärsyttää, että kirja on niin talvinen, ja laitoin sen odottamaan otollisempaa hetkeä (joka voisi olla vaikka nyt).

8. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä "Combray"
Proust oli matkustanut yöpöydältä keittiön ikkunalaudalle, mutta kuuluu kyllä henkisesti tähän pinoon. Joyce jotenkin ärsyttävästi täyttää nyt klassikkoraon, vaikka pääsin Proustissa jo varsin hyvään vaiheeseen. Pitäisi lukea loppuun, ennen kuin se on pakko palauttaa kirjastoon, kyllä.

9. nimettömäksi jäävä työkirja
Todellisuudessa olen iltaisin lukenut viime päivinä tätä nyt nimettömäksi jäävää A4-kasaa. Lupasin antaa yhdelle kustantamolle lausunnon eräästä portugalinkielisestä kaunokirjallisesta teoksesta, joten olenkin nyt iltaisin lukenut lähinnä sitä.

10. Portugalin sanakirja
Liittyy yllämainittuun teokseen. Kirja kun on kirjoitettu Brasilian portugaliksi, ja törmään melkein joka sivulla tuntemattomaan sanaan tai ilmaisuun. Onneksi sanakirja auttaa, ainakin useimmiten.

Tällaista siis yöpöydällä tällä hetkellä. Miltäs teidän yöpöytänne näyttävät? Onko olemassa joku, jolla on kesken vain yksi kirja kerrallaan vai onko teilläkin huojuvia keskeneräisiä kirjakasoja ympäri asuntoa?

J. & J. Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi?

Luinpa tuossa kirjan, jonka nimen perusteella olisin sivuuttanut pelkällä olankohautuksella, sillä en ole oikein koskaan halunnut kirjailijaksi, ja päättelin, että en taida olla kohderyhmää. How stupid of me, totesin kun luin Kirjavan kammarin ja Taas yhden kirjablogin arviot kirjasta. Kirjailijan urasta haaveilevien lisäksi teos olikin – alaotsikkonsa Matkaopas kirjamaailmaan mukaisesti – täsmälukemista myös muille kustannusalan nykymenosta kiinnostuneille, alan liepeillä norkoileville ja peräti alalla töitä tekeville (alan freelancerina lasken itseni johonkin kohtien kaksi ja kolme välimaille, eritoten siksi, että kaunokirjallisuuden maailma, joka kuitenkin on monille sitä aidointa kustannustointa, on itselleni jäänyt hiukan vieraaksi). Siispä kiinnostuin ja pistin oitis varauksen sisään kirjastoon, ja sainkin lopulta kirjan luettavakseni parahultaisesti juuri kirjamessujen alla.

Messuilin kirja laukussani, ja osittain sen innoittamana kävinkin kuuntelemassa esimerkiksi "Kuinka kirjailijaksi tullaan" -paneelia. Sen sijaan itse kirjaa käsittelevän keskustelun onnistuin missaamaan. Sattuuhan noita.

Rakenteeltaan Haluatko todella kirjailijaksi? on varsin näppärä. Alkusanoja seuraa muutaman sivun mittainen kertaus kirja-alan yleisestä tilasta ja kirjailijan elämän todellisuudesta sekä kuvitteellisen runoilija Uunikosken tarinan. Havainnollistavaa, ehkä. Kirjan varsinainen asiasisältö on laadittu sanakirjan muotoon, Aamun kirjasta Öykkäriin. Oman hakusanansa ovat saaneet niin käytännön kirjantekemiseen liittyvät sanat (kustannussopimus, oikovedos, markkinointi), lähes kaikki suomalaiset kustantamot ja useat kirja-alan silmäätekevät sekä koko joukko kirja-alan juoruja ja legendoja. Kirjan lopussa on vielä Sofi Oksasen Huoneentaulu aloitteleville kirjailijoille, joka tosin käsittelee kirjallisuusagentuureja ja niiden kanssa menettelyä, ja jolle en oikein keksinyt muuta oikeutusta kuin  halun saada kanteen Oksasen nimen (eittämättä myyvä, se nimi).

Käytännön kirjanjulkistustoimesta ja kirjailijuuden taloudellisesta kannattamattomuudesta yms. kirja ei allekirjoittaneelle tarjonnut mitään erityistä uutta. Työskentely sekä kirjojen tekemisen että niiden vähittäismyynnin parissa on tehokkaasti karistanut loputkin mahdolliset illuusiot mielestä ja suomut silmiltä. Suomi on pieni markkina-alue, jossa julkaistaan todella paljon kirjoja. Väistämättä keskimääräinen teos ei myy juuri mitään, menestys tuo lisää menestystä ja iso osa kirjoista menee ohi niin medialta kuin potentiaalisilta lukijoiltakin. Jopa kirjablogeissa, niin ansiokkaita kirjallisuuskeskustelun laajentajia ja kirjojen esiinnostajia kuin olemmekin, kokemukseni mukaan käsitellään kuitenkin pääasiassa aika kapeaa otantaa suomalaisesta kirjallisuudesta. Ja keski-ikäiset naiset pitävät pystyssä (muun muassa) kotimaista kustannusmaailmaa (oppikirjakustantamisen rahantekokoneen lisäksi). Lisäksi käy ilmi, että koko kirja-ala, kuten tietysti mikä tahansa melko tarkoin rajattu ala tämänkokoisessa maassa, on sangen sisäänpäinlämpiävä viritys. Hänniset pitävät huolen, että nämä tosiasiat eivät lukijalta unohdu.

Suhtauduin ennen kirjan lukemista himppusen nihkeästi yllämainitsemissani arvioissa(kin) esiin nousseeseen juoruiluaspektiin, ja vaikka olenkin sitä mieltä, että etenkin kustannusalalle sopii tietty nurkkien tuuletus ja itsekritiikki, voi tietysti kysyä, mitä tarkoitusta osa juoruista palvelee. No, toisin kuin ennakkoon pelkäsin, varsinaisten juorujen määrä oli kirjassa melko vähäinen (ja niiden suurehkosta levinneisyydestä kertonee, että olin joka tapauksessa kuullut niistä jo suurimman osan). Sen sijaan teos on avoimesti kriittinen erityisesti monia kustannusalan johtoportaan pamppuja kohtaan. Käy ilmi, että varsinkin isoissa taloissa ei ole pulaa excel-taulukoita heiluttelevista talousniiloista, jotka innoissaan ulkoistavat tekijöiden lisäksi kaiken mahdollisesti kannattamattoman sisällönkin talosta pihalle. Muutamat erityisen hyvin ryssityt yt-neuvottelut puidaan tarkastikin ja johtoporras nimeltä mainiten. Ansionsa mukaan, varmasti, mutta ehkä isot talot saavat osakseen suhteellisestikin turhan paljon ryöpytystä (lukijalle saattaa jopa tulla mieleen, että taustalla voi olla tekijöiden taholta enemmän tai vähemmän henkilökohtaisia kaunoja)?

Juoruiluun suhtaudun siis hiukan nihkeästi. Varsinainen mutta tulee kuitenkin nyt, ja se liittyy kirjan paikoin suorastaan luokattoman heikkoon viimeistelyn tasoon. Voi olla, että kirja on pitänyt saada kauppaan nopeasti, voi olla että kustannusalan realiteetit ovat iskeneet silmille Helsinki-kirjoissakin, eikä firmassa ole ollut tarpeeksi tekijöitä, jotta joku olisi ehtinyt oikolukea teoksen huolella. Syitä voi olla monia, ja tiedän että tekevälle sattuu, mutta lukiessa kirjan huolimaton viimeistely häiritsi aika tavalla. Tavanomaisten, usein väistämättömien lyöntivirheiden ja rumien tavutusten lisäksi kirjassa vilisi taittoon liittyviä erheitä, väärinkirjoitettuja nimiä ja suoranaisia asiavirheitäkin. Apua.

Nopealukuinen Haluatko todella kirjailijaksi? oli ylläesitetyistä lievistä moitteista huolimatta mielenkiintoinen, teräväkielinen ja hauskakin katsaus kirjallisuuteen ja kustantamiseen. Opus kiinnostaa varmasti ihmisiä, joilla on jo jotain kokemusta alasta, ja kokonaan ulkopuolisillekin se varmasti valottaa pätevällä tavalla alan kommervenkkejä. Nimensä mukaisesti sopii se varmaan luettavaksi myös kirjailijan urasta haaveileville, jos nyt vielä jostain löytyy joku, joka ei tiedä, miten kiven takana ylipäänsä julkaisuohjelmaan pääseminen on, saati sitten kirjallisen ja myynnillisen menestyksen saavuttaminen (vilpittömästi kunnioitan kaikkia yrittäjiä).

Jyri Hänninen & Jera Hänninen: Haluatko todella kirjailijaksi? Matkaopas kirjamaailmaan. Kannen suunnittelu Laura Noponen. Helsinki-kirjat, 2012.

Ulkoasu-uudistusta pukkaa, nyt saa olla mieltä!

Johtuneeko sitten tästä marraskuisesta harmaudesta vai mistä, mutta tuli tässä kotona lorvehtiessa mieleen vihdoin pistää hiukan blogin ulkoasupuolta uusiksi. Samasta syystä taisi lopputuloksestakin tulla aika harmaa. Hupsan.

Minulla on ollut jo pienen iäisyyden ajan aikomuksena hyödyntää Kolmannen linjan katukyltin kuvaa blogin headerissa, mutta nyt sain sen vihdoin askarreltua. Helsingin katukylttien fontti on mielestäni aika hieno, vaikka ei minulla mitään typografista koulutusta tai kauheasti kyllä typografista silmääkään ole. Oli miten oli, omalta näytöltä näkee lopputuloksen vain oman näytön puitteissa, joten nyt olisinkin kysynyt mielipiteitänne tästä uudistuksesta ja blogin ulkoasusta yleisesti (sisällöstäkin saa tietty antaa palautetta, mutta siihen en kyllä lupaa välttämättä reagoida).

Onko värimaailma liian synkkä? Näyttääkö ankealta? Mites toi palstajako? Itse tykkään yhden sivupalkin ratkaisusta, joten siihen tuskin on tulossa muutosta, mutta entä palstojen leveys? Tykkäisin ehkä itse, että varsinainen tekstipalsta saisi olla hiukan leveämpikin, mutta kapeahkoa palstaa lienee helpompi lukea? Myös kuvien sijoittuminen hiukan arveluttaa, mutta ehkäpä tästä palstanleveysasiasta voisi tehdä jonkunlaisia kokeiluja.

Entäs fontti? Kokeilin jo hetken Arialia, mutta kaipa tämä Georgia kuitenkin miellyttää omaa silmää hiukan enemmän, vaikka nyt web-sivustoille yleensä kai helpomman luettavuuden nimissä suositellaan päätteettömiä fontteja. Gadgettien ulkoasu myös vielä vähän arveluttaa, mutta en millään jaksaisi hienosäätää niitä, mutta ehkä kuitenkin pitäisi hiukan.

Sana on vapaa ja arvostan kaikkia mielipiteitä kovasti!

P.S. palaan myös pian varsinaiseen asiaan ja laadiskelen jonkinlaista juttua myös jostain oikeasti lukemastani kirjasta!

Hyppään bandwagoniin, tai TTT: kirjat, joita en aio lukea

Kirjablogeissa on näkynyt viime aikoina siellä täällä kirjablogeissa Top Ten Tuesday -postauksia, ja ajattelin nyt itsekin hypätä trendin kyytiin ja laatia listauksen kirjoista, joita en aio lukea, Morren ja Kirsin tapaan. Seuraavalla kerralla saatan sitten luetteloida kirjoja, joita aion lukea tai haluan lukea tai jotka minun on suorastaan pakottava tarve lukea tai mitä nyt ikinä. Mutta tänään siis negistellään.

1. E. L. James: Fifty Shades of Grey (koko trilogia)
Olin vielä kesällä varovaisen, joskin etäisen utelias tämän suhteen, mutta nykyään lähinnä ärsyttää ja/tai kuvottaa jo ajatuskin. Ei ei ei. Mieluummin luen vaikkapa Phil Androsin eli Samuel Stewardin homopornografiaa, jota Innolta tänä syksynä ilmestyy. Tai oikeastaan ajattelinkin lukea. Mutta Jamesiin en koske. Ei huvita eikä kiinnosta.

2. Paulo Coelho: koko tuotanto
Coelhon dissaaminen on tietysti kirjablogosfäärissä kauhean suosittua, mutta ei voi mitään: yhden tyypin kirjan kerran epätoivoissani (=ei muuta luettevaa käsillä) luin, ja se oli puistattava kokemus. Ei tarvetta enempään.

3. J. R. R. Tolkien: Silmarillion
Tolkieniin minulla on vähän kaksijakoine suhtautuminen. TSH-trilogian olen lukenut kyllä varmaan kahdestikin ja jossain määrin tykännyt tai ainakin viihtynyt sen parissa, vaikka se mielestäni onkin paikoin aika pahasti tyhjäkäynnillä ja tarpeettomasti venytetty lopusta. Hobittia yritin sitten viime talvena lukea, enkä vaan kerta kaikkiaan päässyt edes puoleen väliin, niin tylsä se oli. Mielikuvissani Silmarillion on vieläkin tylsempi, joten se ei kyllä kiinnosta tippaakaan.

4. C. S. Lewis: The Chronicles of Narnia (tai Narnia-sarja)
Vapaalla assosiaatiolla Tolkienista. Tämä löytyy hyllystäkin, mutta minulla on sellainen tunne, että tämä olisi kannattanut joko lukea silloin ala-asteiässä, tai sitten ei ollenkaan (muistaakseni olenkin ehkä ensimmäisen osan lukenut). Vaikka kyseessä toki onkin lastenkirjallisuuden klassikko. Siitä huolimatta ei. Nääh.

5. Kalle Päätalo: Iijoki-sarja
Tämä nyt ei herätä sen suurempia vastenmielisyyden tunteita, mutta veikkaisin, että sarja ei tule koskaan kiinnostamaan niin paljon, että oikeasti lukisin sen. Maailmassa on kun erilaisia massiivisia kirjoja tai sarjoja, jotka ihan oikeasti kiinnostavat, joten ne taitavat ajaa Päätalon ohi.

6. Sven Hassel: tuotanto
Tähän voisi laittaa myös vaikkapa sotakamreeri Lehväslaihon tuotannon tai minkä tahansa bulkkimeiningillä laaditun sotakirjallisuuden. En jotenkin näe lukevani. Paitsi jos kaikki muut kirjat jotenkin mystisesti tuhoutuisivat maan päältä niin sitten. Ehkä.

7. Robert Ludlum: Medusan isku
Tai mikä tahansa vastaava teos tältä tai muulta periamerikkalaiselta jännityskirjalta (esim. Tom Clancy, Clive Cussler, Jack Higgins) ei kiinnosta niin, että aikoisin lukea. Dekkarit ehkä, niistäkin lähinnä pohjoismaiset.

8. Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirjat (yms.)
Arvostan Juha Vuorista jonkunlaisena kirjallisuuden self-made-manina ja itsepäisenä tyyppinä, mutta miehen kirjat eivät kyllä kiinnosta yhtään. Ja kai siinä vähän ärsyttää sellainen alleviivattu epä-älyllisyys ja rehvakkuus. Plaah.

9. Dave Pelzer: Pimeän poika (The Child Called "It")
Pelzer saa nyt edustaa tässä jossain määrin ylenkatsomaani misery lit -genreä. Toinen vaihtoehto tähän olisi ollut omaelämäkerta siitä tyypistä, joka oli jonkunsortin jenginuori ja huumekauppias, kunnes pääsi Jessen porukoihin ja teki parannuksen, mutta en nyt saa mieleeni sen enempää kirjan kuin kirjoittajansakaan nimeä.

10. Raamattu
Minua oikeasti kyllä jonkun verran kiinnostaisi lukea tämä, öö, teos, ja olen sitä paikka paikoin lukenutkin (siis muutenkin kuin pakon edessä tai etsiäkseni Hesekielin kirjat härskeimmät kohdat), mutta jos nyt ihan rehellisesti ajattelen kahlaavani läpi kaikki ne sukuluettelot ja sekavat selostuksen kahden vuosituhannen takaisten aavikkoheimojen edesottamuksista, niin eipä kyllä tunnu järin todennäköiseltä, että tulisin tähän oikeasti joskus tarttumaan. Olisikohan tästä olemassa joku kustannustoimitettu versio?

Ensin ajattelin, että tämän listan laatiminen olisi ollut vaikeampaakin, mutta nytpä huomaan, että sieltähän jäi puuttumaankin kaikenlaista. Mietin myös muutaman arvostetun klassikon kohdalla niiden lisäämistä mukaan, mutta olen kuitenkin niin optimisti, että aion lukea ties mitä Tolstoita, vielä joskus. Ja se Ulysseshan on työn alla parhaillaankin.

Kuvat eivät liity asiaan.