Kahdeksas päivä: Most overrated book

Voi ei, näin se pelätty päivä koitti (no oikeasti koitti jo seuraava päivä kun niin myöhään tätä julkaisen, mutta kuitenkin). Jonkin asian (kirjan/bändin/poliitikon/jne.) pitämistä yliarvostettuna ei nimittäin kokemukseni mukaan kannata liikaa mainostaa, jollei halua suututtaa koko joukkoa ihmisiä, jotka tätä kyseistä asiaa arvostavat (ja heitä tietenkin on paljon: yliarvostaminen ikäänkuin vaatii myös arvostuksen olemassaoloa). Tämä suuttuminen on tietenkin sikäli tyhmää, että eihän sen toteaminen, että jotakin arvostetaan sen asian kokoon/ansioihin/saavutuksiin/omaperäisyyteen (tms.) nähden minun mielestäni liikaa/perusteettoman paljon, tarkoita, että se asia olisi huono tai kelvoton. Se on vain yliarvostettu. Esimerkki musiikin puolelta: The Beatles on mielestäni erinomaisen yliarvostettu yhtye: nelikko kieltämättä teki kivoja kipaleita ja ennenkaikkea urauurtavia saavutuksia teinityttöhysterian mobilisoinnissa, mutta ei niillä nyt niin paljon erityisen ennennäkemättömiä kappaleita ole, enkä kyllä kutsuisi heitä miksikään musiikillisen kehityksen etujoukoksi omana aikanaankaan. Ja minä en siis inhoa Beatlesia. Päinvastoin, pidän yhtyeestä kovastikin (niinkin paljon, että olen esimerkiksi katsonut järjettömän häröilyleffan Magical Mystery Tour useaan kertaan. En tosin enää täysi-ikäisenä, mutta kuitenkin).

Noniin, tämän pohjustuksen jälkeen todettakoon, että minua ei ehkä niinkään häiritse minkään asian perusteeton (yli)arvostaminen, kuin se, että jollekin keskinkertaiselle, tai jopa hyvällekin asialle annetaan semmoinen asema, että se on kaiken arvostelun yläpuolella, sillä on suorastaan jumalaisia ominaisuuksia ja kaikki, jotka rohkenevat olla toista mieltä, ovat ymmärtämättömyyden alhossa vaeltavia surkimuksia tai sitten ilkeässä salaliitossa. Pöh.

Palatakseni kirjoihin: oli melko vaikea keksiä kirjaa, joka minusta olisi todella yliarvostettu. Heti ensimmäisenä mieleeni tuli Raamattu (tai no oikeastaan minkä tahansa uskonnon ns. pyhä kirja, mutta Raamattu taitaa olla niistä ainoa, josta olen lukenut edes osia). Ja ei, ei minulla ole mitään erityisesti Raamattua vastaan (siellä on ihan mielenkiintoistakin sisältöä. Mutta niin on kyllä tylsääkin, ja kuvottavaa), se ei vaan oikein minusta vaikuta kovinkaan kaksiselta teelmältä ollakseen ihan jumalallista alkuperää. Jotensakin ylimainostettu opus, vaikka kaipa sen voisin sisuunnuksissani joskus koittaa ihan oikeasti lukea.

Toisena mieleen tuli tietenkin muutamia länsimaisen kirjallisuuden kaanonin vaikeaselkoisimpia teoksia, etunenässään James Joycen Odysseus. Olen lukenut kyseistä kirjaa jonkin matkaa, enkä kyllä tajunnut siitä mitenkään kauheasti. Toisaalta en tajua mitenkään kauheasti myöskään esimerkiksi suhteellisuusteoriaa, mutta enpä olisi ihan äkkiä mainostamassa, että kyseinen teoria on minusta ihan yliarvostettu.

Kolmantena mainitsen sitten jotain, mitä jopa olen lukenut (vaikka "lukematta paskaa" onkin hieno arviontitapa), nimittäin Stieg Larssonin päättömiä määriä myyneen dekkaritrilogian. Kyseisissä kirjoissa on kieltämättä ihan koukuttava juoni ja nokkelia käänteitä, mutta minusta ne nyt vaan eivät olleet kovin kaksista kirjallisuutta (supersankarisarjakuvamaisuuksiin paisuva epäuskottavuus toisesta osasta lähtien ei varsinaisesti auttanut asiaa), enkä ihan käsitä, miten niistä tuli niin valtava hitti. Toisaalta lisäpisteitä kirjojen ympärille kehkeytyneestä perintö-draamasta. Ei siis kuitenkaan ihan turhaa!

Lisäksi olisin vielä voinut tuomita Jane Austenin minkä tahansa kirjan yliarvostetuimpana, jos olisin saanut luettua yhtäkään niistä pitkästyttävistä jaarituksista. En tiedä mikä kytkentä minussa on vinossa, mutta viktoriaaninen pukudraama missään muodossa ei vaan oikein herätä kiinnostusta (vaikka Austen taitaa tarkalleen ottaen olla aika esiviktoriaaniselta kaudelta). Paitsi vähän Humiseva harju, jotenkin.

Seitsemäs päivä: Most underrated book

Minulla näyttää olevan pahanlainen taipumus ryhtyä mielessäni vatvomaan näitä tehtävänantoja. Mikä siis mahtaisi olla aliarvostetuin kirja? Aliarvostettu kai olisi kirja, joka on kyllä tunnettu, mutta jota ei mielestäni arvosteta niin paljon kuin kuuluisi. No, en nyt tietenkään keksi tällaista kirjaa (minulla on ilmeisesti jotenkin snobistinen maku). Sen sijaan keksin tähän kirjan, joka ei ole niin tunnettu kuin sen kuuluisi olla, ja täten ei myöskään niin arvostettu.

Tämän päivän valintani kohdistuu siis yhteen lempikirjoistani, Daniil Harmsin Sattumiin. Venäläisen absurdin mestarin lyhyet kertomukset kestävät useita lukukertoja, naurattavat, hämmentävät ja välillä ällöttävätkin. Hämmennyksekseni olen kuitenkin huomannut, että tämä kirja, tai kirjailija, ei ole ollenkaan niin tunnettu kuin olisi syytä olla, omassa mielessäni kun Harms eittämättä kuuluu venäläisen kirjallisuuden suurmiesten joukkoon, Puškinin, Gogolin, Dostojevskin ja Tolstoin viereen.

Loppuun mainos: Sattumien pokkaripainosta näytti parhaillaan olevan kaupan Hulluilla päivillä hintaan 3,90. Menkää ostamaan ennen kuin minä ostan ne kaikki!

Kuudes päivä: A book that makes you sad

Toisin kuin eilisen kohdalla, ainakin jollain tavalla surulliseksi tekeviä kirjoja tuli mieleen useampia. Viimeisten muumikirjojen melankolista tunnelmaa mietinkin jo aiempana, mutta ne nyt eivät varsinaisesti saa minua surulliseksi. Lastenkirjoista surullisia kohtia on myös esimerkiksi Veljeni leijonamielessä. Noin muuten taas minulla on ollut tapana liikuttua kirjoista, joissa eläimille, etenkin koirille, tapahtuu jotain kamalaa (tällaisia kirjoja en kuitenkaan saa juuri nyt mieleeni yhtäkään: ehkäpä ne eivät ole noin muuten olleet kovin kaksisia?).

Yleisesti ottaen on kuitenkin todettava, etten ole luonteeltani vetisteleväinen: harva elokuva saa minut kyyneliin, enkä kovin monta kertaa muista itkeneeni kirjaa lukiessanikaan. Taitavat kirjailijat toki osaavat keksiä toinen toistaan surullisempia ja sydämeenkäyvempiä tarinoita. Yleensä ne ovat kuitenkin fiktiota yhtä kaikki, eikä keksitty jotenkin vaan ole yhtä surullista kuin todellinen (vaikka en tietoisesti lukiessani pidä kirjojen fiktiivisyyttä mielessäni, ei seikka siitä muuksi muutu). Tästä syystä päätin valita kaksi enemmän tai vähemmän todellista kirjaa, jotka ovat hyvin keskenään hyvin erilaisia, ja joiden aiheuttama surullisuuskin oli luonteeltaan aika eri tyyppistä.

Ensimmäiseksi mainitsen noin kuukausi sitten lukemani Half the Skyn. Se, että ihmiset niin monin paikoin kokevat järkyttävää syrjintää, väkivaltaa, kuolevat helposti parannettaviin sairauksiin tai eivät edes selviä syntymään asri ainoastaan sukupuolensa takia, on mielettömän surullista (ei sillä, etteikö ihmisten, etenkin lasten, kokema kärsimys ja syrjintä olisi ylipäänsä surullista, se vaan ei ole tämän kirjan aihe). Tulin eittämättä kirjasta surulliseksi, joskin suru oli enemmänkin raivonsekaista laatua.

Toinen kirja taas on ehkä itkettävin kirja, mitä olen lukenut: Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia. Vaikka kirja on "fiktiivistetty", ymmärtääkseni se perustuu hyvinkin pitkälti oikeaan elämään. Kirjaa ei ole minulla omana ja luin sen jo aika kauan sitten, enkä oikeastaan enää muista siitä paljoakaan muuta kuin että se kyllä kosketti. Kuolemasta kirjoittaminen ei varmasti ole kovin helppoa, mutta Lundanit onnistuvat muistaakseni todella hyvin kuvaamaan tilannetta, jonka kuvaamiseksi on vaikea löytää sanoja. Olen lukenut muutkin Lundanin kirjat (Ilman suuria suruja ja Rinnakkain) ja nähnyt hänen näytelmiään, kaikista olen pitänyt. Vaikka se nyt ei tietenkään oikeasti tee Lundanin kuolemasta yhtään sen traagisempaa, tuntui jotenkin perusteellisen epäreilulle, että niin taitava kirjailija ja dramaturgi joutuu kuolemaan niin nuorena, ja vielä sellaisella tavalla.

Viides päivä: A book that makes you happy

Huhtikuun haasteen viidentenä päivänä mennäänkin jo sitten melko abstrakteihin sfääreihin. Kirja joka tekee onnelliseksi? Vai ehkä sittenkin iloiseksi? Sanan happyhan voi kääntää kummin vain. Onnellisuus on kuitenkin mielestäni jotenkin enemmän kokonaisvaltaista tyytyväisyyttä, tunne, jonka saavuttamiseen ei taida hyväkään kirja ihan riittää. Tulkitsen siis, että iloinen riittää.

Valinta on kuitenkin, taas kerran, vaikea, sillä keksin monta erilaista tapaa, jolla kirja voi tehdä iloiseksi. Ensinnäkin voisin olla iloinen kirjan omistamisesta, siitä että olen vaikka löytänyt hyllyyni jonkinlaisen harvinaisuuden. Tällöin olisin iloinen kirjasta palasena materiaa, joka juuri minulla on. Toisaalta kirja voi tehdä iloiseksi sisällöllään: kirja voi olla todellinen hyvänmielen romaani, tai sitten kirjan tapahtumat ovat sellaisia, että tulee iloiseksi siitä, että itsellä on asiat hyvin. Lisäksi kirja voi tehdä iloiseksi saavutuksena: en tiedä tekisikö Joycen Odysseuksen läpikahlaaminen minusta välttämättä erityisen hymyileväisen iloista, mutta varmasti jonkinlaista tyydytystä senkin selättämisestä saisi. Niin, ja voihan kirja tehdä iloiseksi vaikka siksikin, että se muistuttaa jostakusta rakkaasta ihmisestä, onnellisesta ajasta tai hauskasta tapahtumasta. Ja tietenkin lukematon kirja voi helpostikin tehdä iloiseksi: edessä on mahdollisesti uusi, huikea lukukokemus!

Nyt kun olen taas problematisoinut yksinkertaista asiaa kylliksi, onkin sopiva aika alkaa valita oikeaa ehdokasta (ja ei, en tosiaan ole vielä päättänyt mihin valintani kohdistuu, vaikka kirjoitan  jo tätä merkintää).

Kävin tuijottamassa kirjahyllyä.

Lopputulos on, että haluan taas vastata Fedja-setä, kissa ja koira, joten vastaan taas: Fedja-setä, kissa ja koira tosiaan on kirja, joka saa minut iloiseksi. Se on sympaattinen ja hauska, sitä voi lukea koska tahansa ja siitä voi omaksua itselleen koko joukon hupaisia, tai kryptisiä, lainauksia. Se muistuttaa minua hauskasta päivästä, sitä voi lukea ääneen toisille ja olen aika iloinen siitäkin, että omistan sitä ihan kaksin  kappalein (vaikka se alkuperäinen kappale on edelleen kadoksissa).

Muita vaihtoehtoisia ilostuttajia ovat ainakin Markus Kajon Kettusen kootut (olen aina tykännyt lakonisesta verbaalikikkailusta tyylilajina), Rimmisen Pussikaljaromaani (se on hauska, lisäksi pidän Rimmisen kirjoitustyylistä, romaanin ideasta ja toteutuksesta), Julio Cortazarin Tarinoita kronoopeista ja faameista (etenkin kokoelman loppuosan tarinat, no, juuri kronoopeista ja faameista), Erlend Loen kirjat (erityisesti Supernaiivi ja ensimmäinen Kurt-kirja) ja Kurt Vonnegutin tuotanto.

Rebecca Stott: Korallivaras

Korallivarkaasta kirjoittaminen meinasi haastetouhujen tuoksinassa unohtua kokonaan. Kuten mainitsinkin, luin kirjan heti Kutistuvan turskan jälkeen, osittain sen kanssa päällekkäinkin. Tämä ei ollut mitenkään tietoinen valinta, mutta oikein sopiva päällekkäisyys se kyllä oli! Korallivaras siis sijoittuu aikaan ja tapahtumiin, jolloin Darwin ei ollut vielä julkaissut käänteentekevää kirjaansa, mutta monet tiedemiehet olivat jo kehitelleet samansuuntaisia, traditionalistien piirissä kovaa vastustusta aiheuttaneita teorioita maailman iästä ja eliöiden muuttumisesta (esim. herra Lamarck, joka on tietenkin nykyään kuuluisa lähinnä väärässäolemisestaan).

Korallivarkaan päähenkilö on edinburghilaispoika Daniel Connor, joka matkustaa vuonna 1815 Pariisiin työskennelläkseen kuulun professori Cuvierin apuna Jardin des Plantesissa, luokitellen maailman eläimiä Cuvierin suurta tieteellistä projektia varten. Napoleonin sotien jälkeinen Pariisi on tuon ajan tieteellinen keskus, täynnä innokkaita opiskelijoita, toistaiseksi vielä vaientamattomia toisinajattelijoita ja sotien yhteydessä ryövättyjä luonnonhistoriallisia aarteita. Päähenkilömme onkin suorastaan innosta pinkeänä päästessään moiseen tieteen mekkaan  omaa uraansa edistämään. Postivaunussa matkalla Pariisiin Daniel tapaa kiehtovan naisen, Luciennen, ja tämä tapaaminen, luonnollisesti, muuttaa Danielin elämän suunnan. Kaunotar kähveltää Danielin mukanaan kantamat arvokkaat fossiilit, ja näin alkunsa saa seikkailullinen romanttinen jännäri.

Kirjan mielenkiintoisin ja hienoin puoli on sen tunnelma ja pohjatyön huolellisuus: Stott onnistuu luomaan aidontuntuisen 1800-luvun alun Pariisin, jossa Napoleonin monumentaalirakennusten varjossa kapeilla kujilla hämärätyypit vielä hallitsevat, vallankumouksen, verenvuodatuksen ja valloitussotien aikakausi on saanut asukkaat pökerryksiin ja taitavimmat ja rikkaimmat yrittävät hyötyä mullistuksista. Sivuosissa olevat henkilöt, professorit ja poliisipäälliköt perustuvat ymmärtääkseni aivan oikeisiin henkilöihin (myös Lamarck on mainittu) ja ajan tieteellisiä väitteilyitä kuvataan kiintoisasti. Sivujuonteena tarinassa kulkee vielä Waterloon jälkeen englantilaisten vangitseman Napoleonin matka vankeuteen Saint Helenen saarelle.

Kirjan ongelma onkin sitten se kaikki muu: päähenkilömme Daniel on uuvuttavan tylsä, heikkoluonteinen tyyppi, eivätkä hänen toverinsakaan juuri vakuuta. Naispäähenkikö Lucienne on aikaansa ja ikäänsä (?) nähden kertakaikkiaan melko epäuskottava. Juoni on vähän heppoinen eikä rakkaustarina onnistu herättämään lukijassa (no, ainakaan minussa) minkäänlaista mielenkiintoa. Jännäriksi kirjassa on vielä semmoinen vika, ettei se oikein ole jännittävä. Lukiessa minua kiinnostivat tieteellisen maailman kuvaukset huomattavasti enemmän kuin varsinaiset juonta kuljettavat tapahtuvat.

Viihdyin kyllä kirjan parissa, mutta en ehkä niistä syistä kuin kirjan "romanttiseksi thrilleriksi" luokitellut kuvittelisi. Lisäksi kirjan poliisipäälikkö Jagot muistuttaa juonineen ja apureineen hämmentävän paljon Hugon Kurjien poliisipäällikkö Javertia, Valjeanin arkkivihollista (ilmeisesti kuitenkin Jagotinkin hahmo perustuu todelliseen henkilöön, ei Javertiin).

Neljäs päivä: Favourite book of your favourite series

Tajusin jo edellisen päivän merkintää kirjoittaessani, että tämä valinta tuleekin olemaan hiukan hankala, kaikissa Muumi-kirjoissa on nimittäin jotain, josta pidän kovastikin. Lapsena tykkäsin eniten seikkailullisemmista kirjoista, Pyrstötähdestä (Kometen kommer on muuten ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut kokonaan ruotsiksi, tosin vasta lukiossa), Vaarallisesta juhannuksesta ja Taikurin hatusta, nuorena taas kolahtivat Näkymättömän lapsen lyhyemmät kertomukset ja Muumilaakson marraskuu.

Taikatalvi taas on jonkinlainen ikisuosikki: seikka, joka jossain määrin hämmentää minua, sillä en yhtään pidä talvesta vuodenaikana (miksei se taaskaan koskaan lopu?!?). Pidän kuitenkin kirjan tunnelmasta ja myös siitä, että kirjojen tavalliset hahmot loistavat poissaolollaan (Muumipeikkoa ja Pikku Myytä lukuunottamatta): ihanuudestaan huolimatta muumiperhe on vähän ärsyttävää sakkia, enkä oikein välitä Nipsusta ja Niiskuneidistäkään. Taikatalvessa esiin pääsevät esi-isä, Tuu-tikki, orava, ötökkä Salome ja muu hämärä porukka, sekä tietenkin hyytävä jäärouva. Kuten jo mainitsinkin, jostain syystä taas en ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Muumipapasta: Muumipapan urotyöt olen tosiaan lukenut vain kerran, joten se saa osan olla "least favourite" tässä suosikkisarjassani.

Suosikeikseni Taikatalvihehkutuksesta huolimatta haluan sen sijaan nostaa sarjan kaksi viimeistä kirjaa: Muumipappa ja meri sekä Muumilaakson marraskuu. Ajallisestihan tämä ovat samanaikaisia: Muumilaakson marraskuussa muumitalo on tyhjentynyt juuri siksi, että muumiperhe on häippäissyt saarelle. Molemmissa kirjoissa on jännittävä tunnelma, vähän melankolinen ja odottava. Muumipapassa ja meressä aiemmin minua ärsyttänyt muumiperhe kokee kummallisia muutoksia, he aiheuttavat toisilleen pettymyksiä, eikä edes mamma enää pidä pakkaa kasassa, vaan katoaa omaan maailmaansa. Perhe on erityksissä majakkasaarella,  kummallisen, uhkaavan maailman, holtittomaksi muuttuvan meren armoilla.

Muumilaakso ja marraskuu taas kokoaa yhteen joukon kadonnutta muumiperhettä kaipaavia, yksinäisyyttään pakenevia muumilaakson misfittejä: touhukas Hemuli, neuroottinen Vilijonkka, pieni Homssu, omituinen Ruttuvaari ja kaunis Mymmeli päätyvät asuttamaan muumitaloa. Poissaoleva muumiperhe on koko ajan läsnä ja talon uusien asukkaiden elämä kiertyy kaukana olevan perheen ympärille. Tunnelma on oudon melankolinen, mutta kuitenkin toiveikas.

Valitsemani kirjat lienevät muumikirjoista kaikkein vähiten lastenkirjamaisia, sellaisia, ettei lukiessa oikein edes muista olevansa ns. satumaailmassa.

Kolmas päivä: Your favourite series

Ei meinaa yhtään helpottua tämä homma tässä edetessään. Olipa homma edes keksiä, mitä kirjallisia sarjoja edes on, ainakaan (taas!) lastenkirjallisuuden ulkopuolelta. Keksin Täällä pohjantähden alla, mutta se on minulla kesken (jo kesästä 2008). Sitten on tietty Kadonnutta aikaa etsimässä (olisikin komeaa jos tämän tähän valitsisi). Niin ja Iijoki-sarja, Kähkösen Kuopio-kirjat, ja niin, alkaahan niitä tulla mieleen kun hetken tuumii. Paha vaan, etten minä ole niitä lukenut. Paitsi niitä lapsille ja nuorille suunnattuja, Potterit, Hitchhiker's Guidet, Twilightit, Sormusten herrat ja ties mitkä Mallorean tarut. Tähänkin päädyn siis vastaamaan melko lastenkirjahenkisesti (tässä muuten on myös usea kirja, jotka olen lukenut yli kolme kertaa).

Vastaukseni on siis Muumit, niistä minä kyllä pidän. Siis noista alkuperäisistä romaaneista (myös Kuinkas sitten kävikään ja Kuka lohduttaisi Nyytiä miellyttävät eritoten visuaalisesti). En erityisesti perusta muumiaiheisesta tavarasta (paitsi Mörkö-muki minulla kyllä on, symppaan Mörköä) enkä ole lukenut yhtään "muumien filosofia" -tyyppistä opusta. Mutta itse kirjat ovat nerokkaita. Rakastan hahmoja, tunnelmaa ja hivenen anarkistista otetta. En ole erityisen taipuvainen pitämään ruotsia mitenkään kauniina kielenä, mutta Muumeja jaksan minäkin tavailla alkukielellä (ainakin aina välillä). Pidän jokseenkin kaikista jollain tavalla, tosin jostain syystä Muumipapan urotyöt olen tainnut lukea vain kerran. Huomiseksi pitää ilmeisesti kuitenkin valita se lemppari (vaikeaa!). Hahmoista tykkäsin lapsena puolianarkistisista Nuuskamuikkusesta ja Pikku Myystä. Nykyään diggaan kyllä enemmän kaikkia neuroottisia tyyppejä (Vilijonkkaa ja Hemulia), omituisia eksentrikkoja (esim. Piisamirotta), pelokkaita pikkuotuksia, reipasta Tuutikkia sekä hattivatteja.

Kuinkahan moni valitsee samoin?

Toinen päivä: A book that you’ve read more than 3 times

Jo toisen päivän kohdalla tämä haaste uhkaa käydä hankalaksi! En nimittäin ole kovin useaa kirjaa lukenut yli kolmea kertaa. Itseasiassa harvan kirjan olen lukenut edes tasan kolmesti. (Sen sijaan on kyllä olemassa aimo kasa kirjoja, jotka olen lukenut kahdesti.) Poikkeuksena on tietenkin lapsuus, silloinhan ihminen osoittaa merkkejä jonkinlaisesta kroonisesta monomaanisuuden tilasta, ja tuolloin toki luin kaikki omistamani (ja varmaan Voisalmen sivukirjastonkin omistamat) kirjat vähintään kolme kertaa. Mukaanlukien huonot kirjat (tai ehkä: etenkin huonot kirjat), sillä lapsena en vielä oikein ymmärtänyt, että ihan kaikkia kirjoja ei tarvitse lukea,etenkään jos niistä ei juuri pidä. Tästä johtuen useimpia kertoja lukemani kirjat ovat varmaankin ala-asteen suosikkeja: Tiina-kirjoja, Hiekkalan lapsia, Babysitters clubeja, Tuija Lehtisen massatuotantoa, Neiti Etsiviä, Pieni talo preerilla -sarjaa, David Eddingsin fantasiateelmiä. Ahmin myös vähän Astrid Lindgrenin kirjoja, Jukka Parkkisen Korppi-kirjoja, Pikku vampyyrejä, nämä jälkimmäiset herättävät arvostusta vielä näin aikuisenakin.

Lapsuusmuistelut toimivat nyt johdatuksena toiseen päivään. Olen nimittäin valinnut hyllystämme kolme kirjaa, jotka tosiaan olen lukenut vähintään kolmesti ja joilla on minulle edelleen jonkinlaista merkitystä (samaa ei voi sanoa Babysitters clubeista ja Neiti Etsivistä). Kaksi näistä kuuluu, arvatenkin, lastenkirjallisuuden kategoriaan.

Valitsemani kirjat ovat siis Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Welshin Trainspotting. Miksi olen lukenut juuri nämä kirjat yli kolmesti? Katsotaanpa.

Ensimmäistä kertaa törmäsin Fedja-setään (kuvassa on muuten kokoelmapainos, koska en löytänyt mistään omistamaani pelkkää ensimmäistä osaa, joka on kirjoista yksiselitteisesti paras) ensimmäisellä tai toisella luokalla, jolloin opettajamme luki kirjan meille ääneen. Unohdin sittemmin kirjan (ehkä sitä ei ollut lähikirjastossamme?), kunnes sitten parikymppisenä löysin kirjan Lappeenrannan maakuntakirjaston poistopäiviltä. Luin kirjaa kyseisenä kevätpäivänä puistonpenkillä ja nauroin niin, että ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Tämän jälkeen olen lukenut Fedja-sedän varmaan kerran vuodessa. Haaveilen, että jossain vaiheessa osaan venäjää sen verran, että pystyn lukemaan kirjan alkukielellä.

Ronja Ryövärintytär taas liityy olennaisesti Raija-tätiini. Olin lapsena hänen luonaan aina silloin tällöin hoidossa, ja aluksi hän luki minulle kirjaa ääneen (ja se oli jännä!). Myöhemmin luin kirjaa itsekseni, ja sainpa sen yhtenä kesänä itselleni lainaankin. Jo pelkästään sen kesän aikana luin Ronjan varmaan kolmesti (mitä juuri sanoinkaan monomaanisuudesta) ja heiluin pusikossa ja kiipeilin puissa kuvitellen olevani rosvopäällikön rohkea tytär.

Trainspotting kuuluukin sitten vähän erilaiseen osastoon. Jossain vaiheessa yläasteella minulla oli ihmeellinen vaihe, jossa luin kaikkia huumeisiin liittyviä kirjoja (en muista enää useimpien nimiä, mutta Trainspottingin lisäksi ainakin Huumeasema Zoo ja Nancy tuli luettua, ja tietty isot kasat rokkielämäkertoja. Alastomasta lounaasta en ymmärtänyt mitään.). Tämä seurauksena tiesin tietenkin huumeista enemmän kuin koululla pyörineet valistajat videofilmeineen. Trainspottingiin tykästyin kuitenkin ihan kirjanakin, se on tragikoominen ja ihana, luin sen viimeksi pari vuotta sitten. Yritin muuten lukea sitä englanniksikin, mutta siitä ei tullut mitään.

Se siitä. Korallivarkaasta tulossa juttua myöhemmin, jos ehdin laatia. Nyt lähden killumaan kiipeilyseinälle.

Huhtikuu-haaste ja sen ensimmäinen päivä

Saran blogissa esitelty 30 days of books -haaste sai salamannopeasti ison kasan osallistujia. Minä emmin tovin, mutta ehkäpä kokeilen kuitenkin osallistua hommaan (ei sitten hermostuta siellä, kun en kuitenkaan muista/jaksa/ehdi/viitsi vastata joka päivä). Sikäli tämä on tietysti hyvä, että koska huhtikuusta uhkaa tulla aika kiireinen kuukausi, voi olla, etten kauheasti ehdi lukea mitään mistä tänne kirjoittaisin (ette varmaan halua lukea arvioita gradukirjallisuudesta). Joten kokeillaan nyt sit, sano nuorisolainen huumausaineesta.

Niin, ja ne 30 kysymystä olivat siis nämä (osa on kamalan vaikeita!):
Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time

Niin, ja länttään nyt tuon ekan päivän tähän samaan syssyyn, eli Day 01 – Best book you read last year. Onneksi listaan noita luettuja tuohon sivuun, enhän muuten olisi edes muistanut, mitä sitä on tullut luettua. Enkä nytkään oikein osaa päättää, mutta sanotaan nyt vaikka tuo, öö, no vaikka Markus Nummen Karkkipäivä. Perusteluja voitte lukea vaikka tuolta linkin takaa. Tai en kyllä muista, perustelenko siellä tykkäämistäni jotenkin, mutta olihan se kyllä hyvä.

No niin, siinä se. Nyt menen etsimään kaapista punaviiniä.

Kirjahyllyni on taas saanut täytettä

Vaikka olen visusti päättänyt pidättäytyä ylettömistä kirjahankinnoista (krhm), eksyin puolivahingossa viime viikolla Kallion kirjaston poistopäivään: kirjoja eurolla! No, onnistuin hillitsemään itseäni ja ostin vain neljä kirjaa, ja niistäkin kaksi oli jo aiemmin luettu ja hyväksi, omistamiskelpoiseksi havaittu. Samaisella viikolla laitoin epähuomiossa myös tilauksen bookdepository.co.uk:hon (kirotut nettikaupat ja kirottu tilaamisen helppous!). Kirjat tupsahtivat postiluukusta eilen, ja koska olen muutenkin prokrastinoinut antaumuksella esseenkirjoittamisen sijaan, päätin esitellä uusimmat kirjahyllyntäytteeni myös täällä.


Kuvassa alhaalta ylös.
Kirjaston poistoista:
Arto Luukkanen: Muutosten Venäjä (kielen opiskelu sai minut tajuamaan, että tiedän huomattavan vähän itänaapuristamme, ja se puutehan on korjattava!).
Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu (tätä vasta kehuskelinkin, enkä voinut jättää ostamatta, vaikka kansi repsottaakin).
Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (hyvä kirja, minusta parempi kuin tämä tuoreempi, Älä käy yöhön yksin. Aion varmaan jossain välissä lukea uudelleen).
Arne Nevanlinna: Marie (kiinnostanut pitempään, ajattelin kokeilla).

Bookdepositorysta:
Augusten Burroughs: Possible Side Effects (viimeistään Maagisen ajattelun myötä olen ryhtynyt Augusten Burroughsin fanitytöksi ja aion lukea ainakin kaikki tämän tarinakokoelmat).
Linda Grant: The Clothes on Their Backs (Eeva kirjoitti tästä, kiinnostuin, vahingossa tilasin kun ei kirjastosta löytynyt).

Ensimmäisenä uutukaisista ajattelin lukea Possible Side Effectsin, mutta ensin täytyy tosiaan laatia se essee.