Kahdeksas päivä: Most overrated book

Voi ei, näin se pelätty päivä koitti (no oikeasti koitti jo seuraava päivä kun niin myöhään tätä julkaisen, mutta kuitenkin). Jonkin asian (kirjan/bändin/poliitikon/jne.) pitämistä yliarvostettuna ei nimittäin kokemukseni mukaan kannata liikaa mainostaa, jollei halua suututtaa koko joukkoa ihmisiä, jotka tätä kyseistä asiaa arvostavat (ja heitä tietenkin on paljon: yliarvostaminen ikäänkuin vaatii myös arvostuksen olemassaoloa). Tämä suuttuminen on tietenkin sikäli tyhmää, että eihän sen toteaminen, että jotakin arvostetaan sen asian kokoon/ansioihin/saavutuksiin/omaperäisyyteen (tms.) nähden minun mielestäni liikaa/perusteettoman paljon, tarkoita, että se asia olisi huono tai kelvoton. Se on vain yliarvostettu. Esimerkki musiikin puolelta: The Beatles on mielestäni erinomaisen yliarvostettu yhtye: nelikko kieltämättä teki kivoja kipaleita ja ennenkaikkea urauurtavia saavutuksia teinityttöhysterian mobilisoinnissa, mutta ei niillä nyt niin paljon erityisen ennennäkemättömiä kappaleita ole, enkä kyllä kutsuisi heitä miksikään musiikillisen kehityksen etujoukoksi omana aikanaankaan. Ja minä en siis inhoa Beatlesia. Päinvastoin, pidän yhtyeestä kovastikin (niinkin paljon, että olen esimerkiksi katsonut järjettömän häröilyleffan Magical Mystery Tour useaan kertaan. En tosin enää täysi-ikäisenä, mutta kuitenkin).

Noniin, tämän pohjustuksen jälkeen todettakoon, että minua ei ehkä niinkään häiritse minkään asian perusteeton (yli)arvostaminen, kuin se, että jollekin keskinkertaiselle, tai jopa hyvällekin asialle annetaan semmoinen asema, että se on kaiken arvostelun yläpuolella, sillä on suorastaan jumalaisia ominaisuuksia ja kaikki, jotka rohkenevat olla toista mieltä, ovat ymmärtämättömyyden alhossa vaeltavia surkimuksia tai sitten ilkeässä salaliitossa. Pöh.

Palatakseni kirjoihin: oli melko vaikea keksiä kirjaa, joka minusta olisi todella yliarvostettu. Heti ensimmäisenä mieleeni tuli Raamattu (tai no oikeastaan minkä tahansa uskonnon ns. pyhä kirja, mutta Raamattu taitaa olla niistä ainoa, josta olen lukenut edes osia). Ja ei, ei minulla ole mitään erityisesti Raamattua vastaan (siellä on ihan mielenkiintoistakin sisältöä. Mutta niin on kyllä tylsääkin, ja kuvottavaa), se ei vaan oikein minusta vaikuta kovinkaan kaksiselta teelmältä ollakseen ihan jumalallista alkuperää. Jotensakin ylimainostettu opus, vaikka kaipa sen voisin sisuunnuksissani joskus koittaa ihan oikeasti lukea.

Toisena mieleen tuli tietenkin muutamia länsimaisen kirjallisuuden kaanonin vaikeaselkoisimpia teoksia, etunenässään James Joycen Odysseus. Olen lukenut kyseistä kirjaa jonkin matkaa, enkä kyllä tajunnut siitä mitenkään kauheasti. Toisaalta en tajua mitenkään kauheasti myöskään esimerkiksi suhteellisuusteoriaa, mutta enpä olisi ihan äkkiä mainostamassa, että kyseinen teoria on minusta ihan yliarvostettu.

Kolmantena mainitsen sitten jotain, mitä jopa olen lukenut (vaikka "lukematta paskaa" onkin hieno arviontitapa), nimittäin Stieg Larssonin päättömiä määriä myyneen dekkaritrilogian. Kyseisissä kirjoissa on kieltämättä ihan koukuttava juoni ja nokkelia käänteitä, mutta minusta ne nyt vaan eivät olleet kovin kaksista kirjallisuutta (supersankarisarjakuvamaisuuksiin paisuva epäuskottavuus toisesta osasta lähtien ei varsinaisesti auttanut asiaa), enkä ihan käsitä, miten niistä tuli niin valtava hitti. Toisaalta lisäpisteitä kirjojen ympärille kehkeytyneestä perintö-draamasta. Ei siis kuitenkaan ihan turhaa!

Lisäksi olisin vielä voinut tuomita Jane Austenin minkä tahansa kirjan yliarvostetuimpana, jos olisin saanut luettua yhtäkään niistä pitkästyttävistä jaarituksista. En tiedä mikä kytkentä minussa on vinossa, mutta viktoriaaninen pukudraama missään muodossa ei vaan oikein herätä kiinnostusta (vaikka Austen taitaa tarkalleen ottaen olla aika esiviktoriaaniselta kaudelta). Paitsi vähän Humiseva harju, jotenkin.