Kuudes päivä: A book that makes you sad

Toisin kuin eilisen kohdalla, ainakin jollain tavalla surulliseksi tekeviä kirjoja tuli mieleen useampia. Viimeisten muumikirjojen melankolista tunnelmaa mietinkin jo aiempana, mutta ne nyt eivät varsinaisesti saa minua surulliseksi. Lastenkirjoista surullisia kohtia on myös esimerkiksi Veljeni leijonamielessä. Noin muuten taas minulla on ollut tapana liikuttua kirjoista, joissa eläimille, etenkin koirille, tapahtuu jotain kamalaa (tällaisia kirjoja en kuitenkaan saa juuri nyt mieleeni yhtäkään: ehkäpä ne eivät ole noin muuten olleet kovin kaksisia?).

Yleisesti ottaen on kuitenkin todettava, etten ole luonteeltani vetisteleväinen: harva elokuva saa minut kyyneliin, enkä kovin monta kertaa muista itkeneeni kirjaa lukiessanikaan. Taitavat kirjailijat toki osaavat keksiä toinen toistaan surullisempia ja sydämeenkäyvempiä tarinoita. Yleensä ne ovat kuitenkin fiktiota yhtä kaikki, eikä keksitty jotenkin vaan ole yhtä surullista kuin todellinen (vaikka en tietoisesti lukiessani pidä kirjojen fiktiivisyyttä mielessäni, ei seikka siitä muuksi muutu). Tästä syystä päätin valita kaksi enemmän tai vähemmän todellista kirjaa, jotka ovat hyvin keskenään hyvin erilaisia, ja joiden aiheuttama surullisuuskin oli luonteeltaan aika eri tyyppistä.

Ensimmäiseksi mainitsen noin kuukausi sitten lukemani Half the Skyn. Se, että ihmiset niin monin paikoin kokevat järkyttävää syrjintää, väkivaltaa, kuolevat helposti parannettaviin sairauksiin tai eivät edes selviä syntymään asri ainoastaan sukupuolensa takia, on mielettömän surullista (ei sillä, etteikö ihmisten, etenkin lasten, kokema kärsimys ja syrjintä olisi ylipäänsä surullista, se vaan ei ole tämän kirjan aihe). Tulin eittämättä kirjasta surulliseksi, joskin suru oli enemmänkin raivonsekaista laatua.

Toinen kirja taas on ehkä itkettävin kirja, mitä olen lukenut: Tiina ja Reko Lundanin Viikkoja, kuukausia. Vaikka kirja on "fiktiivistetty", ymmärtääkseni se perustuu hyvinkin pitkälti oikeaan elämään. Kirjaa ei ole minulla omana ja luin sen jo aika kauan sitten, enkä oikeastaan enää muista siitä paljoakaan muuta kuin että se kyllä kosketti. Kuolemasta kirjoittaminen ei varmasti ole kovin helppoa, mutta Lundanit onnistuvat muistaakseni todella hyvin kuvaamaan tilannetta, jonka kuvaamiseksi on vaikea löytää sanoja. Olen lukenut muutkin Lundanin kirjat (Ilman suuria suruja ja Rinnakkain) ja nähnyt hänen näytelmiään, kaikista olen pitänyt. Vaikka se nyt ei tietenkään oikeasti tee Lundanin kuolemasta yhtään sen traagisempaa, tuntui jotenkin perusteellisen epäreilulle, että niin taitava kirjailija ja dramaturgi joutuu kuolemaan niin nuorena, ja vielä sellaisella tavalla.