Yhdeksäs päivä: A book you thought you wouldn’t like but ended up loving

Ja taas jatketaan. Tässä yhdeksännessä päivässä on semmoinen hyvä puoli, että kerrankin tehtävänanto on melko yksinkertainen, ei siis tarvitse ehkä niin paljon vatvoa. Vatvon silti vähän: siis kirja, jota lopulta rakastaa? Pidän kirjoista, mutta harvaa kirjaa kyllä varsinaisesti rakastan. Kyseisenlaiset ylisanat kun eivät tämän suomalaisen suuhun istu, taidan siis tänään kirjoittaa kirjasta, josta luulin, etten pitäisi, mutta joka ei sitten ollutkaan ihan paska. Semmoisikaan kirjoja ei ole kauhean paljoa, nimittäin jos luulen, etten pitäisi jostain kirjasta, en yksinkertaisesti lue sitä kirjaa. Ja tietenkin jotkut aika huonotkin kirjat ovat minulle jonkinlainen guilty pleasure, mutta niistä sitten yleensä tietääkin, mitä on odotettavissa. Vastaan siis tähän ensimmäisellä, joka tulee mieleen.

Oikeasti kuvassa pitäisi olla ensimmäinen Harry Potter (olisikohan se sitten Philosopher's Stone?), mutta siihen pääsi nyt ainoa omistamani, viime kesänä alekorista poimittu Potter. Olin Potter-villityksen alkaessa täysin mielenkiinnoton koko sarjaa kohtaan. Ikävuosina 10-15 luin nimittäin kasapäin fantasiaa, kunnes totaalisesti kyllästyin ja menetin muutamaksi vuodeksi kiinnostukseni mihinkään, joka liippasi läheltäkään kyseistä lajityyppiä. Kaverini kuitenkin ehkäpä tuossa vuonna 2002 lainasi minulle ensimmäisen Potterin englanniksi, ja tuumin, että kaipa sen voi lukea, että ainakin tietää sitten, mitä halveksuu. No, pienistä puutteistaan huolimatta kirja tempaisi mukaansa, ja ennen pitkää tulin lukeneeksi kaikki Potterit, elokuvistakin olen tainnut nähdä ainakin melkein jokaisen. Ihan intomieliseksi faniksi en kuitenkaan pamahtanut, osaa kirjoista en ole lukenut edes kahta kertaa.

Anekdoottina vielä kerrottakoon, että ensimmäisen ja toisen osan olen lukenut englanniksi ja espanjaksi, loput vain englanniksi. Jaana Kapari-Jatan kehuttuihin suomennoksiin en ole tullut tarttuneeksi.