Toinen päivä: A book that you’ve read more than 3 times

Jo toisen päivän kohdalla tämä haaste uhkaa käydä hankalaksi! En nimittäin ole kovin useaa kirjaa lukenut yli kolmea kertaa. Itseasiassa harvan kirjan olen lukenut edes tasan kolmesti. (Sen sijaan on kyllä olemassa aimo kasa kirjoja, jotka olen lukenut kahdesti.) Poikkeuksena on tietenkin lapsuus, silloinhan ihminen osoittaa merkkejä jonkinlaisesta kroonisesta monomaanisuuden tilasta, ja tuolloin toki luin kaikki omistamani (ja varmaan Voisalmen sivukirjastonkin omistamat) kirjat vähintään kolme kertaa. Mukaanlukien huonot kirjat (tai ehkä: etenkin huonot kirjat), sillä lapsena en vielä oikein ymmärtänyt, että ihan kaikkia kirjoja ei tarvitse lukea,etenkään jos niistä ei juuri pidä. Tästä johtuen useimpia kertoja lukemani kirjat ovat varmaankin ala-asteen suosikkeja: Tiina-kirjoja, Hiekkalan lapsia, Babysitters clubeja, Tuija Lehtisen massatuotantoa, Neiti Etsiviä, Pieni talo preerilla -sarjaa, David Eddingsin fantasiateelmiä. Ahmin myös vähän Astrid Lindgrenin kirjoja, Jukka Parkkisen Korppi-kirjoja, Pikku vampyyrejä, nämä jälkimmäiset herättävät arvostusta vielä näin aikuisenakin.

Lapsuusmuistelut toimivat nyt johdatuksena toiseen päivään. Olen nimittäin valinnut hyllystämme kolme kirjaa, jotka tosiaan olen lukenut vähintään kolmesti ja joilla on minulle edelleen jonkinlaista merkitystä (samaa ei voi sanoa Babysitters clubeista ja Neiti Etsivistä). Kaksi näistä kuuluu, arvatenkin, lastenkirjallisuuden kategoriaan.

Valitsemani kirjat ovat siis Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira, Lindgrenin Ronja Ryövärintytär ja Welshin Trainspotting. Miksi olen lukenut juuri nämä kirjat yli kolmesti? Katsotaanpa.

Ensimmäistä kertaa törmäsin Fedja-setään (kuvassa on muuten kokoelmapainos, koska en löytänyt mistään omistamaani pelkkää ensimmäistä osaa, joka on kirjoista yksiselitteisesti paras) ensimmäisellä tai toisella luokalla, jolloin opettajamme luki kirjan meille ääneen. Unohdin sittemmin kirjan (ehkä sitä ei ollut lähikirjastossamme?), kunnes sitten parikymppisenä löysin kirjan Lappeenrannan maakuntakirjaston poistopäiviltä. Luin kirjaa kyseisenä kevätpäivänä puistonpenkillä ja nauroin niin, että ohikulkijat pysähtyivät tuijottamaan. Tämän jälkeen olen lukenut Fedja-sedän varmaan kerran vuodessa. Haaveilen, että jossain vaiheessa osaan venäjää sen verran, että pystyn lukemaan kirjan alkukielellä.

Ronja Ryövärintytär taas liityy olennaisesti Raija-tätiini. Olin lapsena hänen luonaan aina silloin tällöin hoidossa, ja aluksi hän luki minulle kirjaa ääneen (ja se oli jännä!). Myöhemmin luin kirjaa itsekseni, ja sainpa sen yhtenä kesänä itselleni lainaankin. Jo pelkästään sen kesän aikana luin Ronjan varmaan kolmesti (mitä juuri sanoinkaan monomaanisuudesta) ja heiluin pusikossa ja kiipeilin puissa kuvitellen olevani rosvopäällikön rohkea tytär.

Trainspotting kuuluukin sitten vähän erilaiseen osastoon. Jossain vaiheessa yläasteella minulla oli ihmeellinen vaihe, jossa luin kaikkia huumeisiin liittyviä kirjoja (en muista enää useimpien nimiä, mutta Trainspottingin lisäksi ainakin Huumeasema Zoo ja Nancy tuli luettua, ja tietty isot kasat rokkielämäkertoja. Alastomasta lounaasta en ymmärtänyt mitään.). Tämä seurauksena tiesin tietenkin huumeista enemmän kuin koululla pyörineet valistajat videofilmeineen. Trainspottingiin tykästyin kuitenkin ihan kirjanakin, se on tragikoominen ja ihana, luin sen viimeksi pari vuotta sitten. Yritin muuten lukea sitä englanniksikin, mutta siitä ei tullut mitään.

Se siitä. Korallivarkaasta tulossa juttua myöhemmin, jos ehdin laatia. Nyt lähden killumaan kiipeilyseinälle.